Addiktioni 25/14

Venetian Snares: My Love Is A Bulldozer (2014)

Venetian Snares: My Love Is A BulldozerParasta mennä lyhykäisyydessään suoraan itse asiaan. My Love Is A Bulldozer on hit-and-miss osastoa kuten neljä vuotta aiemmin julkaistu My So-Called Life. Albumin aloittava “10th Circle Of Winnipeg” lupailee vähän liiankin paljon jazziin nojautuvalla rytmisellä ohjelmoinnilla josta edelleenkiin kielii millä osa-alueella hän on yhä parhaimmillaan sekä junnaavasti runttaavalla amen breakilla mutta sen jälkeen albumin todellinen luonne jyräytyy raa’asti päin näköä. Vanhojen ideoiden kierrätystä eli Rossz Csillag Alatt Születettin jousien kautta rakennetun äänimaailman pohjalta kaivellaan vielä kerran kylmentyneet jämät sen kummemmin luomatta mitään uutta. Leikkaa-liimaa asennetta siis pahimmillaan jota täydentää tuhatta ja sataa iskostuvat breakcore/jungle rumpupolitiikka joka on koettu aiemmilla julkaisuilla miltei yksi yhteen. Siihen kun vielä yhdistetään herra Funkin ponnettomalta kuulostavat vokaalit ja absurdisuuteen dipatut ballaadimaiset lyriikat, tuloksena on kulmakarvoja nostattava ja suunpieliä alaspäin hiljalleen upottava tuntemus. Toki My Love Is A Bulldozer osaa tökätä kepin pinnojen väliin hetkittäin josta pelkästään flamengo-kitaralla maalaileva “8AM Union Station” heittää miehen musiikin rohkeasti tyystin uuteen genreen sekä “Too Far Across” jossa karheasti väreilevät vokaalit toimivat kerrankin akustisen taustan kanssa yksi yhteen. Taidan jälleen toistaa itseäni kun totean että kannattaa mielummin panostaa miehen tärkeämpiin julkaisuihin koska tämä albumi antaa liiankin vääristyneen kuvan miehen musiikista ja on epätasaisuudessaan jopa hullunkurinen joka lähenee metatasoa. Yksi lisäpiste naurettavasta kansitaiteesta.

Addiktioni 11/13

Goldie: The Alchemist: The Best Of 1992-2012 (2013)

Goldie: The Alchemist: The Best Of 1992-2012Tuossa kuukausi sitten Goldien ilmoittaessaan sosiaalisessa mediassa kahdenkymmenen vuoden uraa luotaavan kokoelman ilmestymisestä markkinoille, itsekin tajusin viimeinkin että meikäläisellä on yli vuosikymmenen mentävä tyhjä aukko Goldien urassa. Tarkoitan sitä siis että vuoden 1999 jälkeen en ole seurannut miehen toimia juurikaan millään tasolla vaikka häntä on tituleerattu ahkerasti drum and bassin kummisedäksi varmaan siitä lähtien kun edelleenkin pienimuotoisia jälkikaikuja järisyttävä debyytti-julkaisu Timeless löi brittien valtavirrassa vakuuttavasti läpi joten oli ihan yleissivistävä teko hankkia tämä kokoelma levyhyllyä koristamaan ja samanaikaisesti myöskin oiva tilaisuus tutustua 2000-luvun tuotantoon. The Alchemist: The Best Of 1992-2012 on yllättävän vankka ja mielenkiintoisesti yhteen nidottu paketti että kolmelle CD:lle levitetty kokonaisuus peilaa monipuolisesti miehen pitkää uraa – alkaen 90-luvun alun Rufige Kru ja Metalhead monikerin alaisuudessa tuotettuja synkempää breakbeat-old school hardcorea joissa selkeästi aistii raa’an energisyyden läsnäolon ja ennenkaikkea otettiin ensimmäisiä vakaampia askelia kohti uutta elektronista genreä joka odotti horisontissa. Tosin ikä itsessään ei ole ollut täysin armollinen “Darkrider” tai “Terminator” kappaleita kohtaan mutta kuitenkin pohjaa rakentavat ideat ovat edelleenkin näissä läsnä ja niitä myöhemmin hyödynnettiin huomattavasti tehokkaammin debyytti-albumilla. The Alchemist: The Best Of 1992-2012 on myöskin toisella tavalla mielenkiintoisesti koostettu että se ei kuitenkaan kerro kokonaista totuutta hänen loisteliastaan urastaan. Yllättäen hänen klassikon maineessa olevalta Timeless ja paljon parjatulta Saturnz Return albumeilta lohkaistut tunnetuimmat single-julkaisut loistavat täysin poissaolollaan, tosin “Inner City Life”, “Temper Temper” ja “Digital” löytyvät kolmannelta ja täysin remiksaukseen keskittyvältä CD:ltä. Tärkeimpien hittien poissaolo tuo kuitenkin tällä kokoelmalla monisyisemmän luonnehdinnan hänen luomalle äänimaailmalle ja näin ollen antaen tilaa luovuudelle sekä innovativiisuudelle joka on todistetusti välillä ihan omaa luokkaansa tämän genren sisällä. Kaksitoista minuuttinen “Sea Of Tears” ensimmäiseltä pitkäsoitolta on oiva esimerkki siitä miten kekseliäästi hän osaa myös hyödyntää oikeita instrumentteja luodessaan tunnelmaltaan monisävyisen latauksen. Mikä myöskin loppupeleissä tarkoittaa sitä että The Alchemist toimii huomattavasti tehokkaampana ponnahduslautana miehen albumeille kuin perinteisesti singleiden kautta uraa esittelevä best-of kokoelma. Sen verran mitä miehen haastatteluja on seurannut viime aikoina, yksi asia mikä on tullut selkeästi esiin on se että hän ei liiemmilti ole vakuuttunut dubstepin olemassaolosta. Mikä näkyy myös siinä että kokoelmalla on vain yksi dubstep-raita ja sekin on miehen omaa käsialaa. Mikä on sinänsä yllättävä veto varsinkin nykypäivänä jossa dubstepia tungetaan joka paikkaan ja tänä päivänä tuotetut remiksit on pullistelevasti sitä itseään. Mutta mutta… Kaiken kaikkiaan The Alchemist on erittäin suositeltava tutustumiskohde miehen musiikkiin vaikka tärkeimmät albumit löytyisivät jo levyhyllystä sillä tämä mammuttimainen kolmen CD:n paketti takaa sen että vanhatkin fanit löytävät varmasti jotain uutta.

Addiktioni 34/10

Venetian Snares: My So-Called Life (2010)

Venetian Snares: My So-Called LifeKanadalainen Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on selkeästi hidastanut tahtiaan viimeisen viiden vuoden aikana. Ollessaan luovuutensa huipulla hän parhaimmillaan tarjoili jopa kolme uutta kokopitkää vuodessa. Nykypäivänä on hyvä jos edes se yksi julkaisu tulee vuoden aikana ulos ja tämä tahdin hidastaminen on myös tuonut sellaisen jokseenkin epämiellyttävän ja epävarman elementin hänen musiikkinsa ylle. Mikä suurin piirtein tarkoittaa fifty-fifty mahdollisuutta sille että sieltä joko tulee vanhoilla ideoilla ratsastavaa tai kuten tämän miehen musiikissa yleisesti toivotaan, eteen tuotaisiin hieman kadoksissa ollutta brutaalia haasteellisuutta. Edellinen julkaisu, törkyiseen acid-virtaukseen kääritty Filth, osasi kaataa tuota juuri mainittua haastellisuutta raa’alla tavalla kurkusta alas. Nyt uunituoreen My So-Called Lifen myötä Venetian Snares palaa kaksi vuotta sitten julkaistun Detrimentalistin hehkutikun kaltaisesti hohtamiin tunnelmiin jossa jungle loopit, ragga-huudahdukset ja old school ‘ardkore pianostabit palauttavat mielen tehokkaasti 90-luvun alkuun sekä heilauttaen itsensä Rossz Csillag Alatt Született albumin välimaastoon jossa jousisoittimet jättävät kaikumaisen kauniin väreilyn ilmaan samalla kun armoton breakcore rumpuohjelmointi järjestelee arpimaisesti tuhoa jättävää jälkeä tavaraivon syövereihin. Lupaavia elementtejä on siis haalittu tällekin albumille mutta kantavatko ne lopulta toivotunlaista tulosta? Ennenkuin lähden tuota vastausta purkamaan, sen voisin mainita että pressitiedotteen mukaan My So-Called Life on ensimmäinen julkaisu Aaron Funkin uudella levymerkillä, Timesig, jossa edelleenkin on vahva linkki Planet Mu levymerkkiä pyörittäneeseen Mike Paradinaseen joka on aiemmin julkaissut kolmetoista Venetian Snares albumia ja monta muuta lyhyempää kiekkoa.

Kun Venetian Snares lähtee jälleen kerran leikkimään ja paloittelemaan menneisyydessä kumpuavan junglen syvintä olemusta, hän yleensä heittää mukaan tusinan vihaisia tai hilpeitä sämplejä sekoittaakseen alkuperäista pakkaa kunnolla muuttaen kappaleen joko itseironiaksi läpileikatakseen genren kliseitä tai sitten vetäen täysin pellenaamarin päähänsä ja tehden helikopteria alasti. Jälkimmäisen osuudet hoidetaan selkeästi ainakin albumin aloittavassa “Posers And Camera Phones” jossa uhkaillaan raiskauksella, “Who Wants Cake?” rakennetaan erinäisten sämplien kautta henkisesti jälkeenjääneiden ylistystä koskevaksi teokseksi ja unohtamatta tietenkään pisteenä i:n päälle toimiva “Welfare Wednesday” jonka kohokohta taitaa olla vierailevan vokalistin luetelma siitä mitä naisen sukupuolielimeen voi työntää – listassa mainitaan mm. plastiikkakirurgia, shekin lunastus ja Mike Paradinas. Hauskaa tai ei, Venetian Snares hoitaa tämän älyttömän perseilyn yhtä tehokkaasti kuin ulostuslääkkeiden jakamisen vanhainkodissa. “Cadaverous” sämplää The Wiren Proposition Joen kiroilua ja muutenkin teos osaa levittäytyä hienovaraisesti kolmeen eri suuntaan sekoittaen junglea, breakcorea ja paukkuvaa happy hardcorea keskenään. Tasaisen varmaa biittiohjelmointia herra Funkilta. Ilmassa liihottava kliseisyys naulataan tiukasti seinään viimeistään “Ultraviolent Junglist” myötä joka on myöskin siinä mielessä esimerkillinen näyttö Venetian Snaresilta että hän onnistuu taas demonstroimaan sitä miten paljon hän edelleenkin pystyy rankaisemaan amen breakia kuljettaen sitä highspeediä eteenpäin repien mukaansa kaiken irrallisen irti ja paiskomaan nämä kaikki irtonaiset osat kimmoisasti kohti kuuntelijan tärykalvoa. Ah, niin ylimakaaberin väkivaltaista hekumointia mutta silti janoa tyydyttävää. Toisalta tämä jatkuva kliseisyydellä ratsastaminen heijastuu lopulta siinä että jossakin vaiheessa albumi tulee menettämään täysin teränsä ja alkaa samaan puuduttavia piirteitä. Viimeistään ja pahimmillaan sen kuulee “Sound Burglar” kappaleen aikana josta ei vaan enää löydä minkäänlaista tukevaa kiintopistettä.

Albumi tarjoaa myös kolme Rossz Csillag Alatt Született alaisuuteen rinnastettavaa teosta joista kaksi on erinomaista esimerkkiä tässä jatkuvuudessa ja yksi on vähemmän mairitteleva tuotos joka on nimeltään “Hajnal 2”. Kuten muistamme, alkuperäinen versio tästä kappaleesta oli Rossz Csillag Alatt Született albumin yksi selkeimmistä kohokohdista joka osasi myöskin yllättäen johdatella kuuntelijaa jazzin letkeään ja savuiseen hämäryyteen kunnes biittipolitiikka työnnettiin takaisin 180 astetta samalla kun jousisoitinten armeija suunnattiin kohti hyökkäävää etenemistä. Tämän jatko-osan parissa suurin piirtein raaputan päätäni ja ihmettelen myös ääneenkin että mitä tässä yritetään oikein yritetään saavuttaa. Kaikki tuntuu niin päälleliimatun väsyneelta ja nurinkurisen sekavalta. Ihan kuin herra Funk olisi pyöritellyt tätä biisiä Renoisessa, vetänyt samaan aikaan jotain päätä sekoittavaa ainetta ja päättänyt että nyt pistetään kaikki päreeksi ilman kunnollista päämäärää. Glitch mentaliteettia tänne, pakonomaisesti leikattua ja liimattua laulua tuonne… Tämä remiksaus ei siis toimi millään tasolla. “Goodbye9/Hello10” ja “My So-Called Life” sen sijaan ovat tämän albumin tukipilareita, varsinkin albumin viimeistelevä “My So-Called Life” on suoranaisesti loistava helmi joka muistuttaa enemmänkin My Downfall polkua kulkevana työnä. Siitä löytyy sormien kautta hivelevän viulun tunnelmaista tulkintaa, hivenen aavemaista taustavokaalia, kevyttä acid työskentelyä ja kaiken tuon ryhdikkään breakcore kolistelun keskelle osataan myös ammentaa jopa chiptunen nostalgisuutta. Täydellistä.

Lopulta sitä kuitenkin päätyy kyselemään että mihin kohtaa asteikkoa tämä julkaisu asettunee? Totta puhuen, mitenkään originaali My So-Called Life ei ole mutta parhaimmillaan Aaron Funk osoittaa jälleen taidokasta ohjelmointikykyäänsä joka ennenkaikkea voimistuu siinä että albumin jokainen kappale on kirjoitettu alusta loppuun yhden tai kahden päivän aikana. Kuitenkin tämä puutos originaalisuudessa ja vanhojen ideoiden kierrätyksessä lopulta kaataa kokonaisuuden rymistäen siihen pisteeseen että tämä ei ole missään nimessä mitenkään tärkeä Venetian Snares julkaisu. Satunnaiskuuntelijat voi ihan suruttaa jättää tämän väliin sillä Aaron Funkilla on paljon parempia levyjä hänen katalogissaan.

BBC2 Jungle Documentary (1994)

Part 2 + Part 3.

Addiktioni 27/08

Venetian Snares: Detrimentalist (2008)

Venetian Snares: DetrimentalistOnko tosiaan taas se aika vuodesta? Allekirjoittanutta kiinnostavia julkaisuja alkaa puskemaan isommalla tahdilla jokaiselta isolta mantereelta (Japania myöten) ja yksi näistä on odotetusti Kanadan underground scenen pääarkkitehti nimeltään Aaron Funk joka tarjoilee kärkirintamassa uusinta uutta breakcore biittivelhoilua. Tai näin ainakin toivoisi tapahtuvan. Miehen viimevuotiset julkaisut eivät innovatiivisuudessa mitattuna olleet sitä puhtainta laatua vaikkakin My Downfall (Original Soundtrack) oli minun korvissani erittäin onnistunut jatko-osa Rossz Csillag Alatt Született albumille. Yllättävän semi-rauhallisen My Downfallin jälkeen Venetian Snares palaa siis takaisin tuonne hampaan paikkoja irroittavaan ja jatkuvalla syötöllä heikkohappoisen maksaa rynkyttävään materiaaliaan jossa tällä kertaa 90-luvun alun jungle on selkeästi se tärkein aloituspiste. Kuten julkaisun kansitaide kertoo oivallisesti, Detrimentalist on siis esitystavaltaan halvan 90-luvun kulttuurin näköinen jossa väistämättä haiskahtaa pikselimäinen 8-bittisuus ja huippuunsa viety nauhateollisuus joka lopulta muuntautuu tuotannossa siten että se myös ilmentyy rave-kulttuurin tyhjänpäiväisten huudahdusten hokemisena ja nopeasti loppuunpalavana hehkutikkuna eli aikakautena jossa vielä onnistuttiin huijaamaan itseään uskottelemalla että amen break pysyy vielä kauan tuoreena. Julkaisun aloittava “Gentleman”, “Sajtban” ja “Circle Pit” edustavat Detrimentalistilla juuri tuota keinotekoista kiilloketta joka on kuin 50 sentin huulipuikko teinin huulessa mutta silti siitä löytyy tarmokasta päättäväisyyttä lähteä kokeilemaan ja venyttämään ideoita jotka vasta alkavat kunnolla hahmottumaan viereisissä kappaleissa. Yksi näistä paremmin toimivista ideioista on “Koonut-Kaliffee” joka junnaavan amen breakin lisäksi käyttää myös erinomaisesti hyväkseen Leonard Nimoy sämpleä kahden mielen yhdistymisestä ja toinen on levyn puolivälissä soiva “Eurocore MVP” jossa ehkäpä liiankin läpinäkyvästi kuuluu Venetian Snaresin blueprintti biittien paloittelussa ja edestakaisessa rosoisesti sahaavassa kuvioissa mutta silti se jaksaa ylläpitää kiinnostavuuden tasoa korkealla ja kuten nimikin ehkä saattaa viitata, tässä pyritään rynnimään joidenkin eurooppalaisten tuottajien tärkeimmällä pelaajalla lävitse eli ratsumiehenä toimivalla ragga-sämplellä. Yhtenä julkaisun loppupuolella tunnelmaa huippuunsa virittävä “Flashforward” on suoranaisesti lipeä acid-bängeri jossa biittien rakentelun puolesta on selkeää jatkumoa vuoden 2005:n Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms albumiin. Cavalcaden makeaa-mahan-täydeltä-linjalla edetään ja tehokkaasti pörisevää acid-vaiheilua jatketaan myös “Poo Yourself Jason” ja “Kyokushin” välietapeilla mutta ne suorastaan kalpenevat tuolle myöhemmin soivalle teokselle. “Bebikukorica Nigiri” taasen vetäisee itseään epätoivoisesti pullistelevan pacman-naamion päähänsä ja chiptune talkoot ovat tämän kolme ja puoliminuuttisen aiheena mutta tämä on niin vaisu, mielikuvitukseton tekele jopa Venetian Snaresin omalla ranking-listalla mitattuna. Ja kun luulisi ettei tässä enää mitään mullistavaa pystyisi tarjoilemaan, Detrimentalist viimeistellään “Miss Balaton” kappaleella jossa vielä kerran käynnistetään sulavasti hehkuva acid-koneisto ja samalla pistetään klassisesti soiva My Downfall vaihde päälle ja lopputuloksena on aavasti virtaava, upeasti tunnelmoiva ja kuuntelijan tiukasti otteessaan pitävä yli yhdeksän minuutin orgastisuuden huipentuma.

No mut’ kuitenkin. Vaikka minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia ennakkoon, Detrimentalist alkoi toimimaan itselleni parin läpikuuntelun jälkeen ja kyllähän tässä taas kuulee miten äärimmäisen hyvin tuotettu albumi on jälleen kerran putkahtanut herra Funkin tietokoneelta ulos mutta samalla tästä alkaa myös ehkäpä liiankin helposti löytämään ne asiat mitkä toimivat ja mitkä eivät. On siis väistämättä sellainen kouriintuntuva tunne sisälmyksissä että miehen jatkuvasti nouseva ja eteenpäin kehittyvä idearypäs pääsi huippuunsa vuonna 2005 ja nyt alkaa hieman laskusuunnassa tulla samoja aihioita kierrättäviä albumeja jotka ovat kuitenkin parhaimmillaan onnistuvat tarjoamaan aisteille mehukasta kuunneltavaa mutta todellisuudessa aivot alkavat jo kaipaamaan tuoreita ja ennenkaikkea repäiseviä ideoita. Detrimentalist siis loksahtaa siihen peruskategoriaan jossa lukee ‘hyvä, mutta ei juurikaan millään tavalla originaali’.

Addiktioni, 02/2007

Venetian Snares: Higgins Ultra Low Track Glue Funk Hits 1972-2006 (2002)

Venetian Snares: Higgins Ultra Low Track Glue Funk Hits 1972-2006Higgins Ultra Low Track Glue Funk Hits 1972-2006 on kaksipiippuinen juttu. Huolimatta miehen rujosta, tinkimättömästä tyylistä tehdä säälimätöntä tärykalvon hajottavaa musiikkia, tältä vuonna 2002 julkaistulta albumlta löytyy myös omintakeisesti sävellettyjä, jungle/breakcore massasta selvästi erottuvia ja jopa sensaatiota hakevia neronleimauksia mutta kuten tiedämme kolikon toiselta puolelta kurkistaa se tuttu go-absolutely-fucking-mental-asenne joka pistää kaiken mistä vaan saa kiinni paskaksi äkkinäisillä rytmin vaihdoksilla ja biittien nopeutuksilla. Albumin aloittava “Dance Like You’re Selling Nails” on yksi Venetian Snaresin tähtihetkistä. Onko kukaan edes harkinnut koskaan yhdistellä nopeita drum and bass kilkkeitä ja kolinoita niinkin absurdiin ajatukseen kuin oopperalaulantaan? Ja viemällä tuo ajatus käytännön asteelle ja onnistumalla siinä sata presenttisesti? Herra Funk, haluan onnitella teitä erittäin häkellyttävästä ja täydellisesti suoritetusta työstä yhdistää nämä kaksi asiaa joka sen lisäksi onnistuu kääntämään itse idean täysin päälaelleen laittamalla tämän kyseisen vierailevan naislaulajan suuhun tyypillisen jungle-MC:n kaiken syvimmän aivomyrskyn synnyttämän ylikäytetyn hokeman: “jungle is massive”. Tämähän on suoraan sanottuna kuin työntäisi ja kääntäisi pientä puukkoa britti jungle-scenen kylkeen ja minä rakastan sitä koska haluaisin olla se henkilö joka on puukon varressa kiinni. Kuunnellessani albumia eteenpäin, vakuutun yhä enemmän erinäisten kliseiden kautta että tämä julkaisu toimii jonkin sortin vittuiluna kyseisen scenen suuntaan. Hyvä vaan. Eihän sieltä saarelta ole tullut juuri mitään mullistavaa sitten 90-luvun. Seinään heitetyn loan ja ylenpalttisesti tarjoiltujen breaksien jälkeen, albumin loppupuolella esitellään “Walmer Side” joka tuo mieleen yhden oman henk.koht. favouriten eli printf(“shiver in eternal darkness/n”); albumin kiven kovien biittien pinomisesta sekä tiivistä yhteistyötä tekevät out-of-context mutta kuitenkin musiikin ilmapiiria sopivasti värittävät elokuvasämplet. Tosin sillä erotuksella että nyt nappulan vääntelyn kautta se on siirtynyt enemmän iDM:n puolelle mutta kuitenkin pitäen sen synkän, mustan tunnelman. Aaah… eihän tätä voi kuin rakastaa. Varsinkin kun heti perään tulee harvinaisempaa Vsnaresia joka herkeytyy hetkeksi jopa rentouduttavan ambientin puolelle. Kyseinen “Dismantling Five Years” toimii eräänlaisena välietappina tai paremminkin siirtymävaiheena albumin viimeistelevään intensiivisempään “We Are Oceans” kappaleeseen. Kummastakin löytyvät erinäinen valikoima oikeita instrumentteja, alkaen klassisista jousisoittimista pianoon joita tässä viimeisessä biisissä viedään breakcoren alaisuuteen rusennettavaksi. Niin. Kuten sanoin, eihän tätä voi kuin rakastaa.