The National: Exile, Vilify

Hooray For Earth: True Loves

Addiktioni 19/10

UNKLE: Where Did The Night Fall (2010)

UNKLE: Where Did The Night FallTässä on tottunut jo kahden edellisen studio-albumin (Never, Never, Land (2003) ja War Stories (2007)) myötä sekä lukuisien välitöiden ja voimistavien DJ-miksausten lusikkasyötön jälkeen siihen takuuvarmasti tarjoiltuun faktaan että James Lavellen ja kumppaneiden luotsaama UNKLE muuttaa kurssiaan uuteen suuntaan ja vie soundiaan varsin rohkealla tyystiin eri musikaalliseen kolkkaan. Nyt täytyy myöntää että allekirjoittaneella taitaa ensimmäistä kertaa olla sellainen yllättävästi niskasta tarttuva hoopo olo kun tätä UNKLEn neljättä studio-albumia on pyöritellyt soittimessa monet kerrat lävitse enkä tunne lainkaan UNKLEn luomaa rakkautta. Nimittäin UNKLEn tuorein julkaisu Where Did The Night Fall jatkaa samoilla jalanjäljillä kuin edellinen työ War Stories suorittaen samoja rock/elektronisten virtausten sulavaliikkeista alirutiinien suorittamista ja muutenkin albumilla jatkuva formaatti on jo ensimmäisestä levystä lähtien tuttu – vierailevat vokalistit joita on raahattu levylle on taas miltei hengästymiseen asti uuvuttava määrä. Vierailevat artistit ovat ennenkin langettaneet hieman epätasaisesta etenemisestä albumin ylle, mutta ei siitä ole muodostonut muodostunut missään vaiheessa ylitsepääsemätöntä ongelmaa. Vaikka Where Did The Night Fall ei saa siis meikäläistä juurikaan innostumaan toivotulla tavalla, albumilta löytyy kuitenkin yhdelle kädellä laskettu määrä biisejä jotka jaksavat edes jotenkin ylläpitää mielenkiintoa (esim. jämäkästi ja muutamaa vuosikymmentä taaksepäin svengaasti etenevä “The Answer” sekä vastapuolena toimiva levottoman hektinen “On A Wire”) mutta kokonaisuutena Where Did The Night Fall kuulostaa sotkuiselta työltä jota leimaa ennenkaikkea vahva kaikumainen jäänne War Stories albumilta ja sitä siivittävien pidennyksiltä (More Stories sekä End Stories). Ei siis voi olla kuulematta sitä selkeää linkkiä että tässä toistetaan kolmen vuoden takaisten ideoiden jalostamista. Edellisellä albumilla vierailevana tuottajana ollut Chris Goss oli eittämättä tärkeässä roolissa muuttaessaan UNKLEn soundia uuteen uskoon mutta nyt tämä tarkasti linjassaan pitävä ote on herppaantunut sen verran pahasti että UNKLE vajoaa ensimmäisen kerran keskinkertaisuuden mereen eli kokonaisuudesta puuttuu se viimeinen tärkeä kipinä joka sytyttäisi albumin täysinäiseen loistoonsa. Summa summarum… Jos War Stories alunperin upposi ja haluat samassa hengessä luotua materiaalia, tämä albumi on räätälöity sinulle. Jos odotat neljännen studio-albumin myötä sitä että Lavelle ja kumppanit ottaisivat taas uuden, uhkarohkean irtioton harppaamalla genrestä toiseen, tulet pettymään.

Addiktioni 40/09

VA / Michael Andrews: Donnie Darko (Original Soundtrack & Score) (2004)

VA / Michael Andrews: Donnie Darko (Original Soundtrack & Score)Donnie Darko. Kuten monen muunkin korkealle arvostetun elokuvan suhteen, myös tämä vuonna 2001 julkaistu pieni-suuri elokuva menestyi heikosti elokuvalevityksessä mutta vuosia myöhemmin sitäkin suuremmalla tarmolla nauttii kulttimainetta ja onhan se kieltämättä varsin näpsäkästi kirjoitettu kokonaisuus johon nivoutuvat älykkääseen sci-fiin nojautuva tarina ajassa matkustamisessa sekä epätodellinen tunnelma maailmanlopusta 80-luvun amerikkalaisessa lähiössä. Elokuvalle sävelletty musiikki myöskin kohoaa meikäläisen listalla varsin korkealle koska Michael Andrews selkeästi haluaa kiertää kaikki Hollywood peruskliseet kaukaa ja luoda täysin omanlaatuisen äänimaiseman liikkuvalle kuvalla käyttäen vanhan-ajan analogisia laitteistoa. Alunperin score julkaistiin samana vuonna kuin itse elokuvakin ja vuoden 2004 painokseen ynnättiin toinen CD joka sisältää mm. kasari-hittejä kuten esim. Joy Divisionin ikiklassikko “Love Will Tear Us Apart”, Duran Duranin “Notorius” ja elokuvan alussa soiva INXS’n “Never Tear Us Apart”. Kieltämättä joskus nämä ylimääräiset soundtrack CD:t ovat yksinkertaisesti sanottuna helvetin rasittavia mutta nyt täytyy myöntää että kokonaisuus on onnistuttu pitämään tiukasti kuosissa. Tarkoittaen sitä ettei tyypilliseen tapaan tätä various artists CD:tä ole lähdetty änkemään äärimmäisilleen täyteen ajan hengessä liitävää tavaraa joilla ei ole mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, vaan kerrankin kaikilla soundtrack CD:llä soivilla kappaleilla on pieni paikkansa itse elokuvan aikana – oli kyseessä sitten teatterilevitykseen päästetty versio tai myöhemmin julkaistu director’s cut. Siitä iso plussa.

Mutta meikäläisen raapustukset yleisesti tuntien, tyylipuhdas kasarimeininki ei ihan ole minun juttuni eli tämän julkaisun suola on ehdottomasti CD numero kaksi – Michael Andrewsin kirjoittama alkuperäinen score. Kuten mainitsin, Donnie Darkon alkuperäinen score pyrkii heti ensimmäisestä värähtelevästä nuotista lähtien kulkemaan täysin omilla urillaan jossa päällimmäisenä kuulee kuinka pääasiassa analogisilla laitteistolla on lähdetty muodostamaan ambientmainen, rauhallisesti ympäristöön laskeutuva minimaalisen ohut mutta karhea äänimatto jota kuitenkin muovaavat ja kaivertavat sielukkaasti pianolla vahvasti painostettu suuntaus, jousien seesteisen vaimea läsnäolo sekä balanssiin optimoidut herkästi tulkitut taustavokaalit. Pianon paikoitellen voimakkaasti vaikuttava ilmenemistapa saavuttaa myös kevyesti nostattavan nostalgisen vetovoiman ja mieltä ylentävän kaipuun, luoden sopivan etäisyydeen kahden ääripään merkityksestä kunnes scoren heilurimaisen liikehdinnän myötä aletaan siirtymään kohti uhkaavasti laskeutuvaa synkempää puolta. Toisin sanoen siinä vaiheessa kun Donnie Darko on vuorovaikutuksessa Frankin kanssa (esim. cuet “Tangent Universe”, “Manipulated Living” ja “Ensurance Trap”), score riekaloi esiin retro-futuristisesti sykähtelevän levottomuuden ja hyytävän kylmästi etenevän kurkotuksen psyykkeen epäterveelliselle rajoille. Tätä edestakaisin paikoilleen lokeroituvaa liikehdintää jatketaan loppuun asti kunnes vastaan tulee end crediteissä soiva ja itse julkaisun kulmakivistä, Gary Julesin coveroima Tears For Fearsin kappaleesta “Mad World”. Aikoinaan Gears Of Warin trailerissakin vilahtanut kappale muuntautuu alkuperäisen hektistä vaikutuksesta miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin scorella perinpohjaisten tutuksi tulleiden työtapojen kautta täydellisesti riisutun oloiseksi ja hienovaraisesti viimeistellyksi sävyksi sisältäen Michael Andrewsin herkästi puskevan pianon ja häivähtyvästi taakse piiloutuvan sellon joihin ynnätään Gary Julesin rauhallisesti rentouttavan, puhtaasti tunteisiin vetoava tulkinta. Esiinnousevasti leimaavat lyriikat muokkaavat elokuvakokemuksen vieläkin enemmän koskettavaksi ja pelokkaaksi kokemukseksi. Yritän siis sanoa että Donnie Darkon score on 37 minuuttisena kokonaisuutena hyvin tiivistunnelmainen tarjoten lämpöä ihmisyydestä mutta kuitenkin häilyen myös onnistuneesti epämääräisen tuntemattomilla rajoilla ja näin ollen luoden käytettyjen soittimien myötä mielenkiintoisen haarautumisen elokuvamusiikin saralla.

Addiktioni 40/08

Faunts: M4 (2006)

Faunts: M4Mass Effectin lopputekstien rullatessa kuvaruudulle ja kuten itse pelin aikana oli jo tottunut, kuulokkeista esittäytyi jälleen ambientmainen tunnelma ja sitä siivittävä naputtava tahti jonka aikana minä suorastaan jähmetyin paikoilleni. Taakse olivat jääneet kymmenien tuntien kiveen hakattua kliseistä sci-fi käsikirjoitusta joka kuitenkin onnistui pitämään pelaajan tiukasti näppäimistön sekä kuvaruudun edessä ja jopa miltei huutaen tahtovansa lisää aina kun pelaajaa oli onnistuneesti kuljetettua syvemmälle juonen kaartuvassa kehityksessä ja siinä ohella tietty tehtävä oli suoritettu onnistuneesti. Viidentoista sekunnin jälkeen tunsin kuinka kitarariffi suorastaan halkaisi paksun ilman lävitse. Tässä vaiheessa heräsin pienestä horroksestani kun pakonomaisesti aloin kyselemään itseltäni että mikä ihmeessä tämä oikein on. Leijuvat ambient dronet, kumisevat kasarirummut, indierockmaista haltuunottamista ja hitunen avaruusrockia sekoittamaan lisää pakkaa. Kun viiden ja puolen minuutin vaiheilla Vangelismainen tunnelmankohottaja synareiden kautta yhtyy tähän jo muutenkin rikkaasti toteutettuun soundimaailmaan ja avot, tässä meillä on yksi mielenkiintoisimmista modernin indierockin saavutuksista. Vai onko tämä puhdasta uudelleenherätettyä kasaria, uusretroa vai muuta vanhaa mikä on muutettu uudeksi? Väliäkös sillä. Minä olin myyty tuon yhden kappaleen ansiosta. Pieni who+what tutkimustyö netin ihmeellisessä maailmassa auttoi nopeasti löytämään kaivattua lisätietoa tästä orkesterista sekä julkaisun joka sisälsi tämän kyseisen kappaleen. En siis (jälleenkään) miettinyt hirveän kauan että tilaisinko tämän kyseisen julkaisun nopean tutustumisen kautta, varsinkin kun jakelijana toimivan levy-yhtiön nettisivuilla luki tylysti että viimeiset fyysiset kopiot lojuvat pöydällä eikä tätä julkaisua tulla uudelleen painamaan.

Tämä miltei neljänkymmenen minuutin M4 EP/minialbumi tarjoaa siis viisi kappaletta joiden keskimääräinen pituus heiluu siinä 7-8 minuutin rajoilla. “M4 (Part II)” aloittaa tämänkertaisen vyyhdin purkamisen ja kyseinen teos on tosiaan se joka soi tuossa Mass Effectin lopussa. Kulkiessamme julkaisulla seuraavaan etappiin, humaanin biittikoneiston kolkko, kaikuva 80-luvun soundi on yhä edelleenkin läsnä joka kuitenkin onnistuu luomaan sellaisen pulssimaisen vetovoiman joka yhdistyy leijuvan konetaustojen sekä särisevästä pyörivän kitaran kautta saavutukseksi jossa ymmärretään miten menneisyys on yksi tärkeä kiintopiste jonka kautta voidaan luoda uutta ja siirtää kokemusta eteenpäin. Kun aloituskappaleen vokaaleisssa kevyesti käytetty vokooderi poistuu käytöstä, “Sleepwalker” viimeinkin paljastaa että laulajan ääni muistuttaa jossain määrin Thom Yorken kaltaista esiintymistapaa – melankolista ja sisäisesti repivää traagista tulkintaa jossa erityisesti riipaisevasti kyselevä “Am I still asleep?” lause antaa sellaisen sysäyksen kappaleen ytimessä jonka myötä vajoaa rumpukoneiston ja kitaran yhteisesti sointuvaan äänivalliin kun samanaikaisesti sulkee silmiään. Kaksi biisiä takana ja jo tässä vaiheessa olo tuntuu kuin lottovoittajalla. “M4 (Part I)” on selkeä johdatus vauhdikkaampaan kakkososaan mutta se ei tarkoita etteikö tämäkin pitäisi näyttävästi paikkaansa tällä julkaisulla. Enemmän elektronisena tanssilattian houkuttimena toimiva ja täysin instrumentaaliseen työhön puettuna tämä ensimmäinen osa myös läpikäy samaiset soitannat mutta on tunnelmaltaan huomattavasti seesteisempi jossa erityisesti tasaisesti kumiseva biitti asettelee tästä yhteen liikehdintään sidotun tuloksen. Alle kuuden minuutin työnä eli julkaisun lyhyimpänä teoksena toimiva “Meno Mony Falls” on toinen perään iskostuva pelkästään instrumentaalia soitantaa sisältävä työ jonka kevyesti elektroa myötäilevät perkussiot sekä slidekitaran tyyni liukuminen asettelevat tämän työn selkeästi rauhallisempaan ääripäähän kunnes värisevästi kumpuava shoegaze otanta lataa sähköshokin kaltaisesti jälleen piristävästi uutta eloa. “Of Nature” hidastuu ja taipuu levyn viimeistelevänä työnä tuonne unimaiseen ja sielukkaasti aseteltuun esiintymistapaan joka ainakin biittiohjelmoinnin puolesta lähestyy huomattavan paljon Radioheadin Kid A albumin kokeellisuutta. Aistillisesti esittäytyvä kitara tuo taas järeämpää voimakkuutta kappaleen selkärankaan mutta viimeinen minuutti häipyvästi katoavana ambientina luo haikean ja mieleen jäävän lopetuksen julkaisulle.

Tämä kanadalainen orkesteri löi kyllä sellaiseen kultasuoneen saadessaan biisinsä hyvin menestyneeseen sci-fi/kevyt-RPG elementeillä varustettuun räiskintäpeliin. Minä olen tuskin ainoa ihminen joka läpipeluun myötä oli suorastaan monttu auki kun katseli rullaavia lopputekstejä sekä samanaikaisesti kuunteli sen aikana esitettyä musiikkia ja jonka johdosta oltiin miltei suoraan päätä netissä ostamassa edes jonkinlaista julkaisua joka sisältäisi tämän teoksen. Yhden referenssipisteen myötä tämä viiden kappaleen M4 EP onneksi antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kasvaa jokaisella kuuntelukerralla jossa erityisesti tunnelmaltaan positiivisesti ailahteleva ja vaistomaisesti etenevä rakenne tarjoili yllättävän kierrepotkun omaankiin kuuntelutottumukseen. Jälleen yksi orkesteri jonka nimi menee siihen listaan jossa pitää ottaa syventävää luotausta tulevaisuudessa.