Addiktioni 52/10 – Part 2

The Blood Of Heroes: Remain (2010)

The Blood Of Heroes: RemainViime vuoden kohokohta albumirintamalla oli allekirjoittaneelle ehdottomasti superkokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti järisevä, matalassa dubin aallokossa viihtyvä sekä puskevasti eteenpäin rymisevä drum and bass debyytti jonka miehistöstä löytyivät mm. sellaiset nimet kuin Lynn Standafer (a.k.a. Enduser), Bill Laswell, Justin K Broadrick ja Kurt Gluck (a.k.a. Submerged). Jos edelleenkin muistan käyttämiä sanojani – julkaisu ennenkaikkea vakuutti omintakeisella, armottomalla tyylillä pistää säännöt täysin uusiksi ja siinä ohella sivutuotteena syntyi myös henkilökohtaisesti kaipaama avosydänleikkaus pitkän aikaa hitaasti kituvalle drum and bass genrelle. Täysosumaksi osoittautuneen laukauksen jälkeen sosiaalisten nettikanavien kautta ilmoitettiin että putken perästä ilmestyisi seuraavaksi remix-EP joka sitten lopulta muuntautui täysmittaiseksi albumiksi. Totta puhuen itselläni viisari ei juurikaan värähtänyt kun kuulin tästä uutisesta mikä johtuu enemmälti siitä että remix albumit ovat tunnetusti hankalia tapauksia – pahimmassa tapauksessa ne vesittävät alkuperäisen konseptin täysin mutta toisaalta onnistuen täydellisesti ne tuovat täysin uusia ulottuvuuksia jo aiemmin tarjoiltuun työhön ja näin ollen nauttien yhtä paljon kuin alkuperäisestä julkaisusta. Mutta ei anneta peloille valtaa kun lähdetään kahlaamaan taas tuntemattomia vesiä.

Debyytin tuottajina toimineet Joel Hamilton ja Submerged aloittavat tämän paloittelun “Descend Destroy” raidalla. Alunperin kyseinen raita oli se ainoa puuduttava ja ikävänlainen kompastuskivi albumin muuten saumattomasti toisiinsa kietoituvassa äänimaailmassa. Nyt se on muuntautunut huomattavasti vaarallisempaan ja kipinöitä sahaavaan muotoon jonka myötä sormikin taitaa mennä suuhun sen merkiksi sillä en tiedä sitten että luonnehtisinko tämän kitaravetoiseksi dubstepiksi vai minkä muun genrien sulatusuuniksi mutta pääsia on että se toimii ja helvetin hyvin. Ekstra kitarat tuovat mukanaan lisäkarheutta sekä antavat hyvän alkupotkun tälle julkaisulle. Enduserin remix julkaisun nimeä kantavasta teoksesta on sitä miestä itseään eli chopattuja looppeja ja edestakaista rynkytystä joten hän ei esittele mitenkään suurta yllätystä sen suhteen. Olisin kyllä kaivannut hieman radikaalisempaa kannanottoa mutta kyllä se kelpaa näinkin. Onneksi näissä drum and bass uudelleentyöstöissä on lähdetty käyttämään järkeä ja pitäydytty vähäisissä määrässä sillä albumilta löytyy ainoastaan toinen puhtaasti tähän genreen dipattua vääntämistä ja senkin tarjoilee suht. tuntematon artisti nimeltään Kuma. Tuntemattomuus on sinänsä hyvä asia ettei tarvitse heti ensikättelyssä leimaamaan minkäänlaista ennalta-arvausta. Dälek vetäisee tummanpuhuvan illbient/dub tunnelman “Chains” kappaleen ylle jossa sämplätään alkuperäisen Star Trekin efektejä vieden teosta täysin päälaelleen ja hitaaseen mieltä sorkkivaan kaaokseen. Kuten Enduserin tapauksessa, Justin K Broadrickin työstämä versio “Remain” kappaleesta kuulostaa aika pitkälti häneltä itseltään. Lisätyt vokaalit sekä semi-marssivasti etenevät rummutus tekevät tästä hieman taaksepäin vetäytyvän, jopa hivenen rennommin asennoituvan työn. “The Blood Of Heroes Rehearsal Version” samaisesta kappaleesta on jonkinlainen jatkumo Broadrickin omalle näkemykselle ja parhaimmillaan se kuulustaa juuri sellaiselta suhteellisen valmiilta paketilta että he pystyisivät vetämään näitä albumin kappaleita livenä. Mikä on tietenkin plussaa. “Salute To The Jugger” taisi olla jonkinlainen albumin pääteemabiisi joka kiteytti Juggerin olemusta sitomalla punaisessa langassa liitävän kokonaisuuden yhteen paikkaan ja nyt Bill Laswellin käsittelyssä sekin saa vain pieniä kosmeettisia muutoksia. Eli tässä tapauksessa laittamalla enemmän basson hytkyvästi väreilevää olemusta peliin. Gator Bait Ten jatkanee “Transcendent” alkuperäistä maalailevuutta mutta siirtäen äänimaailmaa hiljalleen progressiivisesti etenevään drone/sludge vyörytykseen. Gunshae pitäytynee aika pitkältä samoissa maalaustekniikoissa ottaessaan mittaa “Wounds Against Wounds” kanssa mutta alunperin hyvin räiskyvästi iskeytynyt volyymi muuntautuu nyt enemmän tuonne kokeellisemman ja luonnonomaisesti esitellyn ambientin pariin.

En siis odottanut tältä juurikaan mitään mutta jopa pieneksi yllätykseksi tästä muodostuikin erittäin toimiva paketti joista puolet teoksista lähtivät kaivertamaan ideoita täysin uuteen muotoon ja onnistuivat erinomaisesti näiden toteutuksessa. Toivottavasti ryhmä julkaisee joskus sen oikean toisen albumin sillä ensimmäinen lunasti pelkällä olomuodollaan täydellisesti paikkansa ja tämä remix albumi herätteli ajatuksia siitä että potentiaalia on suunnata vaikka minne suuntaan jossa räiskiä menemään.

Addiktioni, 02/09

Rachel Kann: Ptolemaic Complex (2005)

Rachel Kann: Ptolemaic ComplexRachel Kannin väkevän oloinen kielenkäyttö vierailevana artistina yllätti aikoinaan täysin Enduserin Calling The Vultures albumilla. Selkeä ja valmissanainen nainen puhumassa riimiä jossa ei sorruta yhteenkään hip-hop kliseiseen on meikäläisellä muutenkin sellainen harvinainen näky joka lopulta synnytti pienen kipinän tuonne jatkuvasti muhisevassa takaraivossa joka yleensä tarkoittaa sitä että jossain vaiheessa minä alan etsimään tämän artistin levyjä. Tässä sitä siis ollaan – levy on pöydällä ja kasvoilta saattaa ehkä näkyä jonkinlaista tyytyväisyyttä. Kun pistin tilaukseen tätä julkaisua, Enduser osoittautui jälleen toimivaksi linkiksi tällä albumilla sillä mies on tuottanut yhden kappaleen tällä julkaisulla. Tosin se ei ole mitenkään eksklusiivinen tuotos sillä “Familiar Taste Of Blood” löytyy myös Lynn Standaferin eli Enduserin omalta Comparing Paths albumilta. No mut, “Familiar Taste Of Blood” on kuitenkin edelleen erinomainen semi-iDM raiteilla liikkuva ja hybridimäisesti trip-hopia yhdistelevä teos johon Rachel Kann asettelee epäonnistumisen katkeraa tunnetta josta kuitenkin yritetään jatkuvasti nousta ylös ja näin ollen jättäen onnistuneesti kuuntelijaan korvien väliin kaikumaan lausahduksen “All i do is rise to fall…”. Ah, viiltävän kaunista ja kuitenkin niin särkyvää. Muutenkin albumin musikaallinen tyyli asettuu pääasiallisesti kahden maailman ääripäihin kahden päätuottajan komennossa jossa Tack-Fun käsittelyssä nousee esiin selkeästi 90-luvun tyylinen, jopa paikoitellen likainen ja tarkoituksella kulutetun oloinen hip-hop äänimaailma jonka perinteisyys erityisesti näkyy kumpuavissa rumpuloopeissa jotka edesauttavat luomaan ilmavan, tunnelmallisen vyörytyksen johon väistämättäkin Rachel Kannin avautuva lyriikka kietoutuu hämärtyvästi kiinni luoden elintärkeän sekoituksen. Michael Gardnerin vastuulla etenevä toinen puolisko tuotannosta tarjoilee taasen modernimpaa, kevyesti iDM:n ja illbientin tahdituksella etenevää nuottia joista ehkäpä mieleenpainuvin on albumin alussa kuultava “Maybe” jonka hyperaktiivisuuden kaltainen liikkuvuus melodioissa ja biiteissä yhdistettynä Kannin heräilevästi kyselevään ilmaisuun. Muutenkin kokonaisuudesta kuulee että näennäisesti heikotkin linkit tuotannossa kompensoidaan erinomaisesti Rachelin omalla taipuisalla ulosannillaan.

Noh, kaupallinen hip-hop on muutenkin sellaista jatkuvaa alfa-urosten vai onko se enemmänkin pikkupoikien egoilua jossa kouraistaan naisten perseitä jatkuvalla tahdilla joten oli suorastaan puhtaan ilmaan hengittämistä kun Rachel Kannin huumaavaa lyyristä vetovoimaa alkoi kuuntelemaan. Ptolemaic Complex on avoimesti kurkottava kirjanen artistin omiin rehellisiin tuntemuksiin jossa käydään läpi arkipäivän asioita kuten rakkaus, seksi, ilot ja kärsimykset sekä toistuvat virheet mitkä tekevät meistä todellisia ihmisiä eli pienet ja isotkin asiat analysoidaan tarkasti ja värikkäästi. Ainoa mikä tässä julkaisussa hämäsi alussa on se fakta että tämä albumi on selkeästi kotitekoisesti painettu CD-R:llä eikä tässä ole minkäänlaista kansilehdykkää kertomaan syvemmin taustoja. Toisin sanoen raaka minimalistisuus tuo sen ajatuksen heti esiin että miksi tätä ei viety ammattimaisesti loppuun asti mutta se onneksi kääntyy myös jonkinlaiseksi vahvuudeksi sillä kansilehdykän puuttuessa ja pelkän CD:n kautta sitä keskittyy isommalla tarmolla kuuntelemaan Rachelin runollista lyriikkaa. Olen vasta kolmannessa päivässa tässä intensiivisessä rotaatiossa ja koko ajan alkaa avautumaan pieniä palasia Rachel Kannin ajatusmaailmasta eli kerros kerrokselta löytyy uusia ahaa elämyksiä.

Addiktioni 39/08

Recoil: Unsound Methods (1997)

Recoil: Unsound MethodsOn taas pientä alkuvaikeuksia siitä että miten tätä julkaisua pitäisi alkaa kuvailemaan ja luonnehtimaan. Pelkäksi trip-hopiksi kategorisoiminen on vain mikroskooppinen pintaraapaisu ja sekin luo liian helposti sellaisen leiman että tässä olisi jatkuvasti käytössä yhdeksän erilaista pyörivää peruslooppia, saman määrän sämplättyä melodiaa ja ehkäpä joku ylimääräinen instrumentti heilauttamaan tunnelmaa. Siitä ei ole kyse. Ei todellakaan. No mut’ kuitenkin… Jos jostain pitää aloittaa, olen tainnut joskus aikaisemmin pariinkin otteeseen mainita että minä pidän tumman puhuvasta musiikista ja varsinkin siitä miten ihmisen pimeää puolta osataan käsitellä luovaasti ja kaivertaa ennenkuulumattomalla tavalla esiin audiovisuaalisesti. Elektronisen musiikin puolella on montakin tapaa värittää tätä kerronnallisuutta – Venetian Snaresilla riittää näitä sarjamurhaajien maailmaan astuvia breakcore-turpamättöjä joista Meathole on ehdoton suosikkini, pelkästään kuun valossa loistava ja jääkylmän ilman ympäröivä 30 Days Of Night soundtrack, trippimäiseen kokemukseen aseteltu The Future Sound Of Londonin uran huipentumana toimiva Dead Cities eli toisin sanoen listaa voisi jatkaa loputtomasti sillä sormetkaan eivät riitä laskemaan julkaisujen määrää. On siis puhumattakin selvää että ex-Depeche Mode miehen Alan Wilderin Recoil-projekti ja varsinkin tämä vuonna 1997 julkaistu Unsound Methods voidaan rinnastaa tähän sisäisesti repivään universumiin jossa määrätietoisesti tuijotetaan syvään kuiluun ja jälkiä jättäen kuuntelijaa pidetään tiukasti otteessaan väkevästi tarjotussa atmosfäärissä joka samalla kertoo tarinoita urbaanissa kaupungin sydämessa asuvista tavallisista ihmisistä ja heidän haluista, piilotetuista vaistoista jotka heräävät yön hämärinä hetkinä sekä sielun arkkitehtuurista jossa synteihin langennut ihminen viimeinkin kohtaa totuuden.

Unsound Methods albumin eteneminen alkaa “Incubus” nimisellä kappaleella josta löytyy täysin samanlainen taustabasso sekä biitti kuten Saint Etiennen klassikosta “Filthy”. Käytetty sämple tietenkin mahdollistaa heti sen että tässä on jotain tuttua jota osaa arvostaa valmiiksi mutta varsin nopeasti tulee selväksi että musiikkia kuljetetaan uusia väyliä pitkin paljon laajemmalle alueelle joista yksi on albumilla vierailevat vokaalit jotka muokkaavat tästä hyvinkin persoonallisen kokemuksen. Aloitusraidassa esiintyvä Douglas McCarthy asettelee kuuntelijan sopivaan tunnelmaan kun hän lainailee muutama riviä tekstiä Francis Ford Coppolan “Apocalypse Now” elokuvasta. “Every time I think I’m gonna wake up back in the jungle…” kertoo suorasanaisesti ihmisen kummittelevasta menneisyydestä ja raivokkaasta pelosta jota hän on kokenut. Pelko kuitenkin muuttuu voimaksi joka rimpuillen iskeytyy pintaan ja työntyy lävitse sellaisella voimalla jonka päätteeksi huudetaan keuhkojen pohjista että ollaan suorastaan elossa. Tämä on yksi albumilla esiintyvä ‘niche’ eli miten Alan Wilder työstää jokaisen kappaleen perinpohjaisesti. Kuuntelija suorastaan ajautuu monivivahteisen kerronnallisuuden keskelle josta monen mutkan kautta tuotokset saavat jatkuvasti uutta virtaa tuomalla uusia instrumentteja luodakseen vahvemman tunnelman ja lopulta kuuntelija löytää itsensä sekä kappaleen täysin eri pisteestä mistä homma käynnistettiin. “Drifting” on jo perinteisempi, askeettisempi trip-hop pohjainen nyökkäys joka nimensä mukaisesti ajelehtii painottomassa ympäristössä ja jonka kautta ainoastaan annetaan tilaa hengittää kunnes seuraavat kaksi tuotosta ottavat suorastaan kurkusta kiinni ja muistuttavat miksi tämä albumi sai allekirjoittaneen täydellisen huomion. Hänen nimensä oli “Luscious Apparatus”. Maggie Estepin spoken word taktiikalla työstetty tarina kertoo kahdesta yövuoroa majoneesitehtaalla tekevästä ihmisestä jotka löytävät pienen asetelman kautta toisensa ja hetken mielijohteesta lähtevät harrastamaan seksiä töiden jälkeen. Tai kuten Maggie Estep sen naisena paremminkin luonnehtii ilman epäselvyyksiä – “…wordless sex, slow sex, fast sex, talking sex, sex like animals have, sex like boys have, sex like girls have, sex upside down, sex inside out, sex with grins, sex with tears, sex, sex, sex…” ja joka toivekkuudesta ja tunteiden kaipuusta huolimatta kuitenkin muuntautuu karmivaksi tarinaksi ihmisestä joka paljastuu todelliseksi hirviöksi. Vokaalit ja lyriikat ovat muutenkin itselleni vain yksi osa kokonaisuutta jonka sanoma usein onnistuu hukkumaan taustalle mutta Unsound Methods albumilla nämä pienet, eläväiset tarinat korostuvat ja joita on pakko kuunnella tarkasti jotta ymmärtäisi tulkitsijan viestin täydellisesti.

Yksi huomion kääntävistä teoksista on siis “Luscious Apparatus” ja toinen on heti perään puskeva “Stalker” joka suorastaan vaanii, saalistaa oman huvin vuoksi ja lyöttäytyy miltei iholle jonka myötä haluaa raapia pinnan verille. Kun on ehtinyt asetella mielensä että tämä saalistaja pysyttelisi omassa piilopaikassaan, se sivaltaen hyökkää kohti ja varsinkin miten viimeiset kaksi minuuttia tuodaan kuuluvasti esiin – rytmihäiriöinen sydän hakkaa epätoivoisesti kun viimeinenkin sykähtelevä pulssi olisi kaikkoamassa. Veren maku suussa sitä kyselee että olenko edelleenkin elossa vai en. Punaisena lankana hehkuvan pelon keskellä, julkaisu suorastaan seisahtuu kun puolessa välissä nostetaan hengellisyyttä esiin “Red River Cargo” kappaleen kautta joka hämmentävästi puskee albumilla vallitsevaa soundia kohti gospelia, elokuvamaista kerronnallisuutta, pinnallista acid-vivahteisuutta sekä pohjustaen sämpläyksen kautta kuuntelijan 60-70 vuotta sitten rotusyrjinnän vallitsevaan etelään tuolla rapakon takana. “Red River Cargo” on albumin monumentaalisin työ ja selkeästi yksi huippuhetkistä julkaisulla joka yksinään pystyy kohottamaan Alan Wilderin musiikillista uusiutumiskykyä täysin uudelle alustalle. Vaikka Moby harrasti samaa käsittelytapaa pari vuotta myöhemmin kaupallisella läpimurto-albumillaan Play, tässä kuitenkin huomaa selkeästi eron siinä miten kaksi erilaista leivänpalasta lyödään pelkästään teipillä yhteen tai miten albumin vallitseva työskentelytapa mahdollistaa yksilöllisen kaiverruksen, muokkauksen, hionnan ja joka vielä jälkikäsitellään uudestaan jotta kaikki palaset olisivat täydellisiä. Ohituskaistamaisesti kiihtyvä “Control Freak”, jälleen elokuvamaista tulkintaa ansiokkaasti lainaavat “Missing Pieces” sekä “Last Breath” (joka saa myös psykedeelisyyttä hipovaa vireyttä ylleensä) tuntuvat näiden kolmen voimakkaasti esiteltyjen kolmen kappaleen jälkeen miltei varjoihin lankeavilta töiltä vaikka niissä yhä jatkuvat albumin toimintaperiaate tai siis kuvailemani ‘niche’ esimerkillisesti kunnes Unsound Methods lopulta irtautuu kaikesta kun “Shunt” muuntautuu jykevästi hakkaavaksi, transsimaiseksi luotijunaksi.

Joskus tällaisen julkaisun pelottava matka ihmisyyden psyykkeeseen heijastaa myös omia pelkoja jonka johdosta pystyy vastaanottamaan musiikin hieman poiketusta tavasta. Onko se sitten positiivinen vai negatiivinen asia, minä siirryn ehdottomasti tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Lehdistö on saanut mussutella muutaman päivän ja vielä seuraavankin viikon tämän viikkoista tragediaa jonka myötä on vaistomaisesti tuntunut että rivien välistä on saanut lukea miten media salakavalasti yrittää syyllistää tietynlaista musiikin kuuntelemista. Kuten olen sanonut, musiikki on vain musiikkia. Parhaimmillaan se parantaa oloa, lohduttaa, edistää ajatusten kulkua tai värittää mielikuvitusta mutta se ei muuta aivojen kemiallista tasapainoa. Unsound Methods sisältää muutenkin sämpletyöskentelyn kautta laatua johon toivoisi törmäävän näinä päivinä enemmänkin ja tämä julkaisu onnistuu yhä tänäkin päivänä toimimaan malliesimerkkinä käytettyjen ideoiden sekä toteutuksen suhteen jossa erityisesti intensiivinen ja yksityiskohtainen tarinankerronta sekä naaman edessä heiluva pakokauhu lisäävät tämän albumin omanlaista viehätystä. Toisin sanoen nämä ovat ne tavat jolla pyritään erottelemaan jyvät akanoista ja Unsound Methods on kokemus joka kuulostaa täysin omalta itseltään.

Addiktioni, 16/2007 (Pt.1)

Lacunae: Collapse (2006)

Lacunae: Collapse
Viime kuukausien aikana olen taas innostunut tiettyjen pienlevy-yhtiöiden sampler-kokoelmista ja varsinkin sellaisista joista löytyy Anhedonian, Mind Necrosis Factorin tai Saltillon ennenjulkaisematonta musiikkia. Viimeiseksi mainittu nimi johdatteli minut erinomaiselle Broken Nightlights kokoelmalle josta löytyi myös Lacunaen “Stars Burn Out”. Biisi erottui selvästi kokoelman yhtenä positiivisesti kohoavana helmistä ja tämä innosti minua siinä määrin että suuntasin katseeni kohti heidän toista albumia josta myös löytyi kyseinen biisi. Ensimmäisenä asiana mitä ei voi olla noteeraamatta, on se miten “Stars Burn Out” lainailee vauvoille tarkoitetun tutunoloisen tuutulaulun melodian tai jonkun vastaavaan helistimen sointiäänen joka paloittellaan pieniin lasimaisiin glitch-palasiin ja sen jälkeen pirstaleet kootaan vinksahtaneesti uudestaan ja sen päälle rakennetaan jännittynyt ja tiivis trip-hop/illbient tausta. Vastaavanlaisesti pilkotun sekä uudelleen kootun naisvokaalin kautta tapahtuva spoken word viimeistelee ja laittaa ns. pisteen i:n tämän kokonaisuuden päälle. Hieman epätavallinen rakenne tulee siis helposti kuuluviin mutta se osoittaa myös nerokasta kykyä luoda tuoretta näkökulmaa tähän nykypäivän trip-hop genreeseen naittamalla glitchmäisyyttä tähän. Kas kummaa ettei kukaan muu ole keksinyt tämmöistä seosta aiemmin. Tai noh, tuleehan tuosta kyseisestä kappaleesta eittämättä mieleen aikakaudemme yhden neron eli Aphex Twin ja miehen omalta Windowlicker EP:ltä löytyvä “Nannou” mutta se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi täysin sama asia.

Albumin tilauksen yhteydessä, luonnollisesti etsin myös pientä infoa tästä orkesterista ja huomasin varsin nopeasti että tämä ei ole ihan tyypillinen kolmen ihmisen muodostama yhtenäisyys. Nimittäin orkesterin jäsenet eivät ole koskaan tavanneet toisiaansa in person eli kasvotusten. Näin ollen kaikki sävellystyöhön liittyvät palaset tehdään kolmessa eri paikkaa ja internet onkin se yhdistävä asia jonka kautta pidetään yhteyttä ja materiaalit siirretään paikasta toiseen. Tavallisten hehkutusten lisäksi törmäsin pariin otteeseen siihen että aika moni levyn ostaja ehti jo julkistaa tätä yhtyettä seuraavaksi Portisheadiksi tai Massive Attackin perinnön haalijaksi. En nyt ihan allekirjoittaisi tuota, tosin sitten muistin että Massive Attackin viimeisin studio-albumi oli heidän koneellisin julkaisu ja tuotanto oli hyvinkin erilainen heidän aikaisempaan materiaaliin verrattuna. Jos silloinen pääbiisinikkari eli 3D olisi vääntänyt sitä kokeelliskertoimen nuppia kohti kaakkoa ja muutenkin vienyt heidän musiikkiiaan vielä enemmän iDM-glitch ympäristöön, lopputulos saattaisi todellakin kuulostaa tältä. Mjeh, mene ja tiedä. Anyway… Onko tämä siis kaiken vastaantullen hehkutuksen arvoinen? Voin sanoa omastani puolestani että albumi ei tuonut pettymyksen tunnetta, päinvastoin. “Stars Burn Out” saattaa olla heidän paras sävellystyö ja yhä ensikuuntelun jälkeenkin se toimii tarttumapintana joka saa minusta otteen, mutta onneksi Collapse pystyy tarjoamaan paljon muutakin. Samanlaisen yksinkertaisen kaavan ansiosta ja jatkuvassa mikroskooppisen tarkassa liikkeessä viihtyvä, Collapsen vahvasti manipuloidun äänimaailman ja syvälle ytimeen upotetun toteutuksen siivittämänä albumilta löytyy tunteita laidasta laitaan. “Rebuild In Black” edustaa kurinalaista ja mekaanisessa ilmapiirissä vellovaa pimeyden kaipuuta josta päästään kuin liukuen kohti “Eight Zero Onen” haikeata tunnelmointia jota tuodaan pianon ja sellon avustuksella hyvin esiin ja toisessa ääripäässä on “The Loneliness Of Lovers” joka tuo Collapselle kaipaamansa eloisuutta, sulavaa liikehdintää ja myös vahvasti 80-luvun henkeä syntikkataustoilla. Tässä taitaa olla sellainen projekti jonka nimi kannattaa pistää mieleen. Nimittäin pelattuaan kortit oikein seuraavalla julkaisullaan, he saattavat kohota yhdeksi mielenkiintoisimmaksi aktiksi tässä genressä, elleivät jo ole saavuttaneet sen tason. Sen näkee viimeistään sitten kun ja miten tähän haasteeseen vastataan.