Addiktioni 28/10
18/07/2010 23:22, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Autechre: Move Of Ten (2010)
Vuonna 2008 julkaistu Quaristice asetteli Sean Boothin ja Rob Brownin luotsaaman Autechren pois 2000-luvulla voimakkaasti vallinneesta, vääristyneestä ja hellittämättömästi vastaanotetuista ADHD-biittien mallintamisesta takaisin melodisuuden virtaviivaisuuteen ja vieden Autechren jatkuvasti kehittyvää ja muuntautumiskykyistä soundipalettiaan takaisin huomattavasti helpommin omaksuttavaan formaattiin. Toinen ilmiö mikä Quaristicen myötä herätettiin uudestaan käytäntöön oli 90-luvulla vallinnut julkaisutyyli eli albumien rinnalle kohosi aina jossain vaiheessa verrattavissa oleva mini-julkaisu. Sama juttu näyttää toteutuneen alkuvuodesta julkaistun Overstepsin kanssa sillä nyt keskellä paahtavaa kesää ilmestyi sisarjulkaisu Move Of Ten. Warp levymerkin katalogi-järjestelmä kertoo varsin suorasanaisesti että kyseessä on siis EP vaikka sisältönä onkin kymmenen raitaa ja pituutta on sellaiset mukavat 48 minuuttia. Autechre on ennenkin pitänyt standardeja pilkkanaan, malliesimerkkinä on esim. EP7.Vaikka Autechre on siis jättänyt 2000-luvun raaimmat what-makes-it-tick ruumiinavauksen kautta suoritetut kokeilut äänen saralla, silti Move Of Ten julkaisun aloittava "Etchogon-S" pitää varsin nopeasti huolta siitä että haastellisuutta kaadetaan myös kurkusta alas. Rönsyilevä ulosanti saa jo miltei heti ironisen sävyn ylleensä, kuin tässä demottaisiin ensimmäisen kerran tiettyä hardware/software kombinaatiota. Tämän johdosta pääosa perkussiosta kuulostavat kuin niitä ei olisi jalostettu täysin loppuun asti mikä tekeekin tästä julkaisusta omalla tavallaan rivakkaan ja hektisen oloisen mutta toisaalta, julkaisulla myöskin kuulee että toisessa ääripäässä lepää hyvin minimalistinen linjaus joiden kautta kuitenkin osataan viedä Overstepsilla kuultuja ideoita pidemmälle. Autechre on aina kuulostanut täysin itseltään, vaikka välillä allekirjoittanella on ollutkin vaikeuksia ymmärtää julkaisun ympärille kiedottua punaista lankaa tai uuteen ulottuvuuteen vietyä soundia, ja nyt myös tuo tutunomainen 4/4 biitti saa myös Autechren käsittelyssä uutta perspektiiviä. Overstepsin aikana tuli jo todettua että Autechre otti varsin suoraliikkeisiä eleitä musiikkiaan kohtaan ja nyt tätä 4/4 temmolla etenevää technoa ("y7" ja "M62") väritetään täysin Autechren omalla tyylillään - hihattien sijaan sekoitukseen propelloidaan erilaisia väreileviä signaaleja jonka myötä basson yksinäisydessään dominoiva liikehdintä rakentavat näistä kahdesta teoksesta huomattavasti tiiviimmän kokonaisuuden ja taustalla vaikuttavat synamelodiat tukeutuvat tähän minimaalisuuden rajoissa etenevään luotijunaan. Suorasti sanottuna varsin yllättävä veto Autechrelta karsia kaikki ylimääräiset keinotekoiset kuviot ympäriltään mutta se tekeekin tästä ehdottomasti julkaisun parasta antia. Autechre osoittaa että heillä ei edelleenkään ole rajoja mihin he eivät voisi kuljettaa heidän elektronista virtaustaan. "pce freeze 2.8i" jatkaa Autechren tavaramerkiksi muodostunutta kokeiluaan teknologiallaan ja pyrkii samalla vieraannuttamaan kuuntelijan koneiden avulla jossa varsinkin padien kolkko olemus tekee tästä teollisesti sävytteisen. Selkeimpänä linkkinä emojulkaisuun toimivat "iris was a pupil" sekä "ylm0" jotka jatkavat Overstepsilla suuremmalla volyymilla alkanutta ambient vaiheilua ja "no border" kaivertaa EP:llä vallitsevan minimaalisuuden tutkistelua vieden teosta epätasaisesti sykkivän iDM:n alaisuuteen jota maalailevat Overstepsin äänimaisemasta tutut metalliset sirpaleet sekä kaasunpurkautumiset.
Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen, Move Of Ten vaikutti aavistuksen epävireiseltä kuin kokonaisuutta ei olisi täysin synkronoitu yhteen. Oversteps muutti Autechren paletin täysin uuteen muotoon tarjoten aavamaisen, hitaasti liikehtivän ja hyvin emotionaalisen kokonaisuuden kun taasen Move Of Ten on päinvastainen ilmestys. EP on jatkuvasti liikkeessään hypähdellen tyylistä toiseen ja näin ollen tarjoten paljon erilaisia kulmia Autechren tämän hetkiseen olomuotoon. Ajan myöten ja jokaisen kuuntelukerran jälkeen sitä pakostakin syventyi EP:n luomaan maailmaan ja alkoi lopulta tajuamaan että tässähän on taas se kuuluisa kolikon toinen puoli joka laajentaa Overstepsin kahteen osaan. Muutenkin Oversteps loi erittäin kovat puitteet sille että Autechren luovuus ei missään nimessä ole kuivumassa ja nyt Move Of Ten on teesimäinen vakuuttelu tästä luovuudesta. Pelkästään vuosi 2010 on jo osoittanut että Autechre on onnistunut parantanut heidän peliään yhä vaan paremmaksi, joten tuskin maltan odottaa mitä heidän seuraavaa julkaisu tarjoaa.
Addiktioni 12/10
28/03/2010 14:18, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Autechre: Oversteps (2010)
Kaksikymmentä vuotta kestänyt ura hypermodernin elektronisen musiikin piireissä on kiistämättä kova saavutus. Rob Brownin ja Sean Boothin luotsaama Autechre loi ensimmäiset prototyypit 90-luvun alussa jotka edelleenkin jättävät selkeästi kaikumaisia piirteitä ja alkulähteisiin palautuvia jälkiä tämän päivän samoilla linjoilla etenevien iDM-artistien tuotoksissa. Autechre on siis kiistaton edelläkävijä kokeellisen elektronisen virtauksen luomisessa ja mutta ennenkaikkia tätä kaksikkoa saa myös kiittää siitä etteivät he ole antautuen päästänyt itseään toistuvalle linjalle. Itsekin alan vähitellen löytämään näitä tärkeitä, piilotettuja punaisia lankoja heidän toisen vuosikymmenen aikana luotujen tajunnanlävistämistä yhtälöistä, tarkoittaen sitä että heidän 2000-luvulla julkaistut vaikeahkot teokset ovat alkaneet vihdoinkin aukenemaan itselläni (esim. Draft 7.30:n ymmärtämiseen meni sellaiset hitaasti etenevät seitsemän vuotta). Kaksi vuotta sitten julkaistu Quaristice antoi ensimmäiset vahvat viittaukset siihen suuntaan että Autechre alkaisi siirtymään takaisin kuuntelijaystävällisempään seuraan ja nyt vuosi 2010 käynnistyy siten että Oversteps tekee vieläkin isomman ponnistuksen tähän suuntaan. Vuosikymmenen kestänneen armottomasti tarjoiltujen rytmisten beat-fuckery kuvioiden luomisen jälkeen Autechre tekee siis vahvan paluun melodisuuden pariin demonstroiden vakuuttavasti miten he pystyvät luomaan loogisesti seuraavaa askelta ottavaa harppausta heidän legendaarisista 90-luvun tuotoksista. Se mikä Overstepsissa yllättää eniten on sen suoravetoisuus ja hillitysti muotoiltu sulavaliikkeisyys joiden takaa näkyy miltei kyltymätön halu näyttää kaikille että Autechrella on edelleenkin kykyä näyttää uusiutuvia puolia heidän jo muutenkin monipuolisesti tarjoiltussa musiikissaan. Tämä eteenpäin suuntautuva liike näkyy enemmälti siinä että biittien rakenteissa lähestytään jo suoranaisesti technon kaltaista toistoa ("r ess", "Treale" ja "d-sho qub") ja albumilta löytyy myös monia erilaisia uudestaan palautuvia teemoja jota läpikäydään ja parsitaan uudelleen kasaan tehokkaasti tämän 71 hektisesti kuluvan minuutin aikana. "os veix3" ja "qplay" seilaavat avaruuden painottomassa tilassa jossa pienet kipinämäisesti esiintyvät purkaukset ja hapen kaltaisesti pakenevat suhinat ohjaavat tätä morfautuvaa koostumusta kieppuilevasti juuri siihen oikeaan suuntaan. "known(1)" on sähköisesti yliladattu ja tähän vuosikymmennen transportattu barokkimainen tulkinta jonka uudelleen organisoidut ideat jatkuvat yhtenäisemmin "O=0", "pt2ph8", "see on see", "redfall" ja "krYlon" teoksissa jossa tarkasti aseteltut leikkaukset ja akustisesti soivat metalliset sirpaleet luovat harmonisen tasapainon. Vaikka Oversteps kuulostaa pääasiallisesti tarkkaan harkitulta kokonaisuudelta, silti tästä albumista löytyy hetkiä jotka luovat irtaantumiseen tunteen. "ilanders" edestakaisin vaappuva liikehdintä tuo jossain mieleen kaikuvan jäänteen Quaristicen tilaisuuteen tarttuvasta jammailusta ja julkaisun lopettava "Yuop" velloaa pyörivästi epämääräisyyden kuormituksessa kunnes vetäytyy takaisin hiljaisuuteen kuten tämä albumi oli alkanutkin.Minä pidin heidän kaksi vuotta sitten julkaistua Quaristicea erinomaisena, mutta Oversteps pyyhkii kaiken pöydältä sen merkiksi että nyt selkeästi luodaan pitkästä aikaa vangitsevasti haltuunottava albumi jota voi rinnastaa uran alkupään klassikoiden viereen (Amber ja Tri Repetae tulevat ensimmäisenä mieleen) ja samalla toimittaen uniikin Autechre kokemuksen jota selkeästi värittää 'vähemmän on enemmän' mentaliteetti. Vaikka tämä aluksi tuntuukin helpolta levyltä, Overstepsista kuitenkin löytyy niin paljon uria ja syvyyksiä jotka tekevät tästä jälleen Autechren omalla tavalla haasteellisen kokemuksen tarjoten sielukkuutta, tunteisuutta ja jopa vanhantyylistä funk-henkisyyttä lähtiessään vapautuvalle jammailu-linjalle. Yksinkertaisesti sanottuna, Autechre on onnistunut luomaan uransa yhden tärkeimmistä albumeista.
Addiktioni 01/10
10/01/2010 15:23, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Defrag: Lament Element (2009)
Mitä enemmän syvennyn dubstepin väreilevästi vellovaan maailmaan, sitä enemmän minä vihaan sitä. Se on pahimmillaan tekopirteä ilmestys joka lannistuu viiden sekunnin jälkeen vastenmieliseksi rykimiseksi ja minuutin jälkeen voi huomata miten se on vain enimmäkseen paikoillaan junnaavaa epätoivoista räpellystä josta ei saa kunnollista kahden käden otetta vaikka kuinka sitä yrittäisi pyöritellen käännellä paletin sivusta toiseen. Basson vaappuva olemus ei vielä ole se kampittava kynnyskohta meikäisellä mutta viimeistään biittien hennosti tökkivä ohjelmointi saa minut kyseenalaistamaan koko genren olemassaolon tarkoitusta. Toisaalta, ne pari itselleni tärkeää julkaisua jotka hyödyntyvät kevyesti tätä musiikintyyliä muutenkin tiheästi kasatussa musiikillisessa erikois-sekoituksessa ja näin ollen osaavat päivän päätteeksi tarjota myöskin harvinaisen hyviä hetkiä henkilökohtaisessa kuuntelutottumuksessa. Viha/rakkaussuhde. Se on se parhaiten kuvaava termi jonka olen löytänyt tälle pöhöttyneelle tunnekirjolle jota koen kun kuuntelen dubsteppia. Enimmäkseen vihaan sitä mutta sitten kun eteen iskostuu sellainen ovelasti naamioitu sähköisesti ylitsevuotava purkaus, koen päinvastaisen tunteen ja parhaimmillaan en voi saada tarpeekseni tästä.Selkää hierova alkulämmittely on siis hoidettu ja nyt minun pitäisi alkaa kertomaan tästä julkaisusta joka on onnistunut avaamaan silmiäni taas hieman enemmän avonaiseksi. Lähdetään liikkeelle siitä miten Defragin a.k.a. Jeff Dodsonin tuottama Lament Element ottaa kuuntelijan täydellisesti haltuunsa jo heti kolmen ensimmäisen kappaleen aikana ja jättäen vastaanottajan sellaiseen hektisesti kirkuvaan hurmiotilaan jossa miltei verisesti vaaditaan lisää. "Till It Disappeared" korkkaa siis albumin pään auki ailahtelevalla semi-iDM liikehdinnään jossa dubstepiin dipattu basso ja taustalle hiljalleen marssivasti esiinnousevat jousisoittimet iskostavat yhdessä epäuskon siementä tuonne syvälle takaraivoon joka pakonomaisesti alkaa kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin koetun. "Long Horrible Shadows" hyökkää seuraavaksi ja yksinkertaisesti räjäyttää pankin tällä albumilla. Breakbeat-melts-towards-iDM-and-watch-out-before-you-lose-your-fucking-eye-out ärjymäisellä paalujunttaus liikehdinnällään albumi muuntautuu hetkeksi tuhatta ja sataa kaahaavaksi rypälepommitukseksi jättäen taakseensa pelkästään tuhoa ja sekasortoa. Muutenkin tämä yksittäinen tuotos palauttaa minut muistoissa niihin aikoihin kun itse olin jo syvemmässä drum and bass huumassa ja ensimmäistä kertaa teki tuttavuutta sen sisareen, drill and bass'n brutaaliin antiin kääntäen pienen maailmani päälaelleen ja samalla iskostuen kovaa meikäläisen tajuntaan. Whauh. Siis WHAUH! "Long Horrible Shadows" onnistuu tarjoilemaan tuon kolmen minuutin aikana ah niin kovaa rakkautta mutta silti herättelee unohduksissa olleita hellyttäviä tunteita. "The Stones" taitaa mennä tähän kategoriaan jossa määritellään dubstepin parhaimpia töitä. Tai noh, mikä oikeuttaa sanomaan tästäkin asiasta yhtään mitään mutta itselleni tämä teos kaivaa juuri ne oikeat tunteet tuolta vatsan pohjalta ja päällimmäisenä kappaleesta erottuu se tapa jolla otetaan selkeä pesäero genren perusotannasta olemalle huomattavasti ylienergisempi biiteiltään ja mukana liitävä pörisevä bassokin on enemmän standardin drum and bass tasoa. Eli mielummin hienovaraisuus kuin päälle liimattu itsestään selvyys.
Mitä pidemmälle albumilla edetään, herra Dodson tutkii, sorkkii ja paloittelee selkeästi dubstepin syvintä virtausta omalla tinkimättömällä tyylillään. Kokeiluasteen nuppiakin väännetään kiitettävästi muutamaa pykälää ylöspäin että pariin otteeseen kuuntelija onnistutaan suorastaan huijaamaan sellaiseen tilaan jossa ollaan miltei valmiita hyväksymään myös sitä genren perushuttua osana albumia jotta päästäisiin eteenpäin. Esim. "Infinitely Horrible" meinaa jo heti alussa tuntua että tämä etenee niin kierolla tavalla eteenpäin ja ainoa mahdollisuus on että tämä hirttää jossain vaiheessa kiinni kunnes pelastavan roolissa taustalta esiin nouseva kasari syna-tausta muuntaa kokonaisuuden haasteellisesta ympäristöstä lumoavaksi syleilyksi. "Tommy" kappaleen aikana käsi meinaa jo siirtyä kohti päätä muodostaakseen facepalmin mutta basson huojuva olemus ja terävästi pistelevä älykkäästi ohjelmoitu perkussio yhdessä ylleen hautautuvan efektikikkailujen kanssa onnistuvat kuitenkin luomaan friikahtavan sekasikiön albumin ytimeen. Vaikka albumi kaikumaisesti vaimenee tuon räjähtävän alun jälkeen, Lament Element kuitenkin 43 minuuttisena työnä kuitenkin jaksaa ylläpitää liikkuvuutta kehityksen kärjessä seuraavalla biittiohjelmoinnillaan ja muutenkin albumilla osataan tuoda vahvasti esiin kaaottinen luonne jota suorastaan leimaa kihelmöivästi varautunut kokonaisuus johon myös ynnätään onnistuneesti myös synkempää puolta H.P. Lovecraftin lainauksien kautta (teksteinä kansivihossa sekä sämple muodossaan). Jos minulta kysytään, Lament Element on yksi viime vuoden valovoimaisimmista albumeista ja olemalla pääasiallisesti dubstep julkaisu joka suorastaan kaappaa meikäläisen huomion, se on paljon sanottu minulta.
Addiktioni 44/09
31/10/2009 20:42, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound (2007)
"Oletko onnellinen?", hän kysyi minulta yllättäen suoraan. Taistelin itseäni vastaan ja minulla oli hieman vaikeuksia rakentaa kunnollista vastaus noinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Jotenkin kyseinen sana oli muuttunut jossain vaiheessa sellaiseksi hämäräksi muistoksi paremmista ajoista. Silmäni tuijottivat tyhjyyteen hetken aikaa ja samalla aivojeni raksuttaessa yritin saada aikaiseksi edes jonkinlaisen vastauksen jossa en paljastaisi itsestäni liikaa. Lopulta sylkäisin ulos epämääräisesti että "en tiedä" koska totta puhuen en ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Adrenaliini, mieltäylentävä tunne ilman douppausta, itsensä ja rajojen etsimistä, ylipäätänsä kaikkensa antamista, muista ihmisistä välittäminen - osa näistä on miltei päivittäisiä asioita jotka ylläpitävät vahvoja rakenteita elämässä ja varmistavat että pää pysyy arjen väsyttävän harmaan ahertamisen keskellä edes jotenkin kasassa. Mutta henkilökohtaisen onnellisuuden suhteen ajalehdin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen sellaisessa vangitsevassa sumussa löytäen edes jonkinlaista kiintopistettä. Miettiessäni tätä ensimmäistä syventävää ajatuksen vaihtoa ja niitä lukemattomia joita seurasi perässä, sitä lopulta pysähtyy taas ruoskimaan itseäni että missä meidän juttu lopulta meni pieleen. Vaikka kuinka yrittäisin löytää oikeata selitystä tapahtuneille asiolle, totuus on se että minä en ollut valmis enkä varmaan ole vieläkään jos minä tunnen itseni. [...] Syvä hengitys sisään ja ulos samalla kun tyhjennän mielen. Flashbackit ovat joskus voimakkaita kokemuksia kun laittaa tietynlaisen tunnelman omaavan levyn soimaan taustalle. Parhaimmillaan musiikki pystyy tuomaan väkevästi esiin tapahtumia, paikkoja, ihmisiä ja raakoja tunteita muistojen syvyyksistä. Näin kävi Blood Spills Not Far From The Woundin kanssa kun aloin tosissani uppoutua tämän albumin synnyttämään äänimaailmaan ja tarinankerrontaan. Suurin piirtein kolmen viikon ajan kun olen kuunnellut tätä albumia kotona ja ollessani liikkeellä, olen suorastaan kellunut pään sisällä pyörivien tapahtumien keskellä ja analysoinut tekemieni valintojen purkautumista. Mutta käännetäänpäs tämä huomio nyt itse julkaisuun ja artistiin. Necessary Response on siis Daniel Gravesin sivu-projekti. Blood Spills Not Far From The Wound julkaistiin Aesthetic Perfectionin julkaisujen välissä ja nyt alan vihdoinkin ymmärtämään miksi Aesthetic Perfectionin toinen albumi, A Violent Emotion kuulosti aikoinaan hyvin suoravetoiselta EBM tykitykseltä verrattuna Close To Human debyytin kiemurtelevan raakaan ja kokeellisesti tuoreeseen tunnelmaan. Kaikki ylimääräiset ja erikoisemmat kikkailut nimittäin ohjattiin hänen sivu-projektinsa alaisuuteen - ja sanoisinko jopa onnistuneesti. Tarkoitan tietenkin sitä että iDM-elementit vahvistuvat tällä albumilla ja muutenkin herra Graves ottaa suurempaa pesäeroa Aesthetic Perfectionin itsetuhoiseen viettiin. A Violent Emotion nosti debyyttiin verrattuna nuppia isompaan lukemaan ja pusersi "fuck this shit" asenteen kivuliaammin ulos pyrkien väläyttämään näkyvästi kahta keskisormea koko maailmalle keuhkojen kautta rääkyen ja välittäen väkivaltaista pahanolon tunnetta eteenpäin. Blood Spills Not Far From The Woundin tunnelmasta huikuu taasen huomattavasti henkilökohtaisempi särmä jossa artisti tuo omaa haavoittumistaan rehellisesti esiin - irti hakattu sydän sykkii vielä pöydällä kun itse artisti vuodattaa tuntojaan paperille.
Tekohengitystä ylläpitävän koneen ja pianon luoman kylmästi väreilevän intron kautta lähtee käyntiin herra Gravesin kurkottava matka 80-luvun syntikkapopin ja industrialin alkulähteisiin luoden henkisesti voimakkaan yhteyden menneisyyteen jota on kuitenkin päivitetty tarmokkaasti 2000-luvun tekniikkaan ja näin ollen luoden hyvin modernit raamit jo kolmekymmentä vuotta sitten syntyneisiin sävyihin. Muutenkin melodisesti yliladatun äänimaiseman ja sanomaa välittävän puhemaisesti tulkittujen vokaalin kautta albumi muuntautuu seesteisesti hallittuun melankoliseksi liidoksi mutta se ei tarkoita etteikö Blood Spills Not Far From The Woundilta löytyisi myös omanlaista hyökkäävyyttä. Sydänveren vuotaessaan ja albumin rullautuessaan paljastuvasti esiin, iDM ottaa ensimmäisen tukevan jalansijan levyn puolessa välissä soivan "This Distance" kappaleen aikana - Gridlockilta perityt nokkelasti kilkahtavat perkussiot, lainehtivasti levittäytyvät syna-melodiat ja sydäntä särkevästi tulkitseva robottiääni repii itseään hitaasti hajalle paljastaen lopullisen kauneuden näkyviin. Hektisyyttä albumilla jatkavat loppupuolella soivat nostalgisesti purkautuva ja vocoderia hyväksikäyttävä "Dying In The Worst Way" sekä täydellisesti viimeistellyn pisteen kokonaisuuteen painava "Devotion" jossa tiivistyvät vuosikymmeniä kestänyt teknologinen kehitys, paljastava piano ja päämääränsä lukkoon luoneen ihmisen kolminaisuus - todistaen sitä harvinaisuutta että myös lyriikalliset iDM tuotokset voidaan tulkita säväyttävän voimakkaasti.
A Violent Emotion ja Blood Spills Not Far From The Wound - kaksi täysin erilaista albumia. Sitä pakostakin alkaa tulkitsemaan että Aesthetic Perfectionin Close To Human on jakautunut kahtia ja nämä palaset olisivat lähteneet luomaan täysin omia kohtaloitaan. Kumpikin on omilla elementeillään erinomaisia levyjä ja varsinkin innokkaana musiikinostajana on hienoa kokea näitä hetkiä kun löytää kolikosta sen toisen puolen jonka tiesi jo alunperin puuttuvan.
Aphex Twin: On
24/10/2009 18:43, Posted in Visual side of beats, Comments (0)
Mielenkiintoinen fakta. Tiesitkö että tämän videon on ohjannut Jarvis Cocker?
Addiktioni, 36/09
05/09/2009 20:32, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Beefcake: Drei (2001)
Ah, yes. Beefcaken Drei taitaa olla tänä päivänä yksi halutuimmista albumeista kokeellisen elektronisen musiikin saralla ja pitkän etsinnän jälkeen tämä kyseinen julkaisu sai vihdoinkin myös meikäläisestä omistajan. Niin siis kuinka haluttu? Monessa tapauksessa olen nähnyt kuinka tämä julkaisu on noussut eBayn verisesti kyynärpäitä takovassa huutokilpailussa helposti ylin sadan dollarin mutta itse pääsin tällä kertaa hieman pienemmällä summalla. Kuten Beefcaken eli Volker Kahlin ja Gabor Schablitzkin luomalla musiikilla on tapana, myös Drei edustaa parhaimmillaan tätä ajatuksen ja mielikuvituksen vapaalentoa jossa kuullaan digitaalisesti rahiseva sekä lasermaisesti vilahteleva iDM, eklektisesti riisuttu drum and bass, rauhallisuuden merta levittävä ambient sekä päätä notkuva ysäri trip-hop jossa paksu biitti pitää kokonaisuuden liikkeessään, taustalla vellovat syna-matto ja päälle vielä torvisoittokunnasta yksi instrumentti luomaan sen viimeisen silauksen tunnelmaan. Jopa liikkuvalle kuvalle omistettu moniulotteisesti kurkottava klassinen soitanta yhdistetään saumattomaan kokemukseen ja selkeästi Drein syvällisemmät sekä liikuttavimmat virtaukset tulevat juuri näistä hetkistä jossa klassiset instrumentit väreilevät ilmassa. Beefcake uskaltaa myös heittää huumorin pilkettä silmään ja yllättää kuuntelijan upottamalla saksalaisen kasaripop-sämplen kaiken koneellisuuden keskelle kunnes sitä aletaan purkamaan nollan ja ykkösten maailmaan. Edelleen palaan siihen aiheeseen että jos albumin pituus ylittyy sen maagisen 50 minuutin rajan, kuuntelijan mielenkiintoa täytyy ylläpitää tai muuten pullistuva kokonaisuus alkaa kääntymään helposti kuuntelijaa vastaan. Tarkoitan siis että ylitettyään tuon rajan, biisintekijän vastuu nousee eksponentiaalisesti jokaisella minuutilla ja jokainen hukattu minuutti voi aiheuttaa väistämätöntä tuhoa albumin läpileikkaukseen. Kuitenkin harvinaisena herkkuna Drei antaa tällä alueella myös vastinetta rahalle täyttäen kokonaisen CD:n joka sisältää 78 ja puoli minuuttia musiikkia ja se mikä tästä tekee suorastaan fantastisen teoksen on näiden kahden ihmisen luoma suora, puristavasti hellivä ote joka ei herpaannu tämän albumin aikana. Drei ei muutenkaan sisällä sitä markkinamiesten sanelemaa perusrakennetta. Kappaleilla ei ole nimiä ja muutenkin selkeää jaottelu on täysin poissa pelistä. Kokonaisuus on pätkitty tasan tarkkaan kolmen minuutin paloiksi jonka johdosta kuuntelijalle annetaan todellisuudessa haaste suoraan käteen ja pyritään kannustamaan kuuntelemalla teosta tarkasti alusta loppuun jottei hän missaisi yhtään hetkeä ja vivahteen muutosta.Mikä siis tekee Dreistä niin halutun ja yhä nykyajassa mitattuna muodikkaan julkaisun? Itse asiassa totuus on se että Beefcake ei keksi uudelleen pyörää tällä albumilla eikä luo varsinaisesti minkäänlaista uutta pohjaa aiemmin mainituille genrille mutta he jalostavat jo aiemmin ilmaantuneet ideat pidemmälle ja tekevät niistä saumattoman kokonaisuuden. Useimmat DJ miksauksetkaan eivät sisällä näin paljon vaihtelua mitä Drei sisältää ja kaikesta kuulee että kokeilunhakuisuudesta on ollut pelkästään hyötyä ja Beefcake selkeästi pistää kaiken osaamisensa peliin tällä julkaisulla. RIP Beefcake 1997-2003 - vaikka te ette ole enää toiminnassa, te kuitenkin toimititte onnistuneesti yhden julkaisun jonka historia tulee muistamaan yhtenä tähtihetkistä kokeellisen elektronisen musiikin saralla.
Autechre: Gantz Graf
30/06/2009 11:14, Posted in Visual side of beats, Comments (0)
Autechren ei-ihan-niin-helpolla päästävä materiaali yhdistettynä visioon joka luo 3D-ääniaallon tästä teoksesta. Ja tämä tuli milloin? Vuonna 2002? Noh, eiköhän tässä kuitenkin ole yksi musiikkivideo historian hienoimmista saavutuksista joka on edelleenkin tänä päivänä tyrmäävän upea.
Addiktioni, 25/09
20/06/2009 12:03, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Funkstörung: Appetite For Disctruction (2000)
Omalla kohdallani, elektronisessa musiikissa on parikin sellaista genrettä, hybridimäistä kokeilua jotka eivät ole liiemmilti kolahtaneet yhtään tai paremminkin kasvoiltani on saattanut näkyä kummastuttava ilme josta voi lukea suoraan sanat - "en ymmärrä lainkaan tätä julmetunta hypetystä tästä asiasta/tuottajasta/orkesterista". Viime vuosina tapetilla ollut dubstep tulee heti ensimmäisenä mieleen ja tiukasti perässä pyyheltää iDM jonka sekaan on paiskottu aimo annos hip-hopia (puhun tietenkin täysin biittipoliitikasta). No mut... onhan se tietenkin positiivista jos pöydälle yllättäen pyllähtää julkaisu joka osaa tehdä vaikutuksen kuuntelijaan ja lopulta muuttaen vakaalla pohjalla olevaa mielipidettä tästäkin asiasta. Tämän myötä saatiin siis toimiva aasinsilta saksalaiseen Funkstörung projektiin jota ohjastivat kaksi ihmistä nimeltään Michael Fakesch ja Chris De Luca. Niin, ikävä kyllä Funkstörung on näinä päivinä menneen talven lumia mutta onneksi he sentään jättivät perinnöksi julkaisuja joiden pariin voi yhä edelleenkin tänä päivänä hakeutua. Kaksitoista-tuumaisten ja minijulkaisujen jälkeen, duo julkaisi vuonna 2000 ensimmäisen virallisen studio-albumin (jos ei lasketa mukaan vuotta aiemmin tullutta kokoelmaa Additional Productions joka sisältää muille artisteille tehtyjä remiksejä), Appetite For Disctructionin, joka on selkeästi sellainen ensimmäinen kunnollinen päänavaus heidän luomaansa taiteeseen upottaen heti ensimmäisellä kerralla pehmeään kudokseen tai saattaa myös vaatia hieman lisäpanostusta kuunteluun jotta voidaan tehdä tärkeä toteamus julkaisun loistavuudesta ja eräänlaisena puuttuvana linkkinä kahden genren välisessä maastossa. Minä olin siitä onnekas että heti ensimmäinen kuuntelukerta jätti sellaiset syvät jäljet joiden johdosta ei mennyt kauan kun olin jo pitkällä Funkstörungin luomassa liidossa. Kun julkaisua alkaa tarkemmin paloittelemaan kliinisellä leikkauspöydällä ja sorkkimaan pintaa syvemmältä, äänimaisemallisesti Appetite For Disctruction tarjoaa yllättävänkin minimalistisen oloisia ratkaisuja vaikkakin kuulee selkeästi että taustalla osataan luovaasti käyttää leukoja narskuttavaa rämisyttämistä ja ilmaan heitetään ahkerasti staattisesti väreilevää glitch-melakkaa joka tuntuu seuraavan miltei kaikkialle. Albumin nimi muutenkin kuvaa onnistuneesti sisältöä (vaikkakin siinä ohella on hieman käyty astumassa Axl Rosen varpaille) sillä on suoranaisesti vaikeata alkaa luomaan riippumatonta analysointia siitä että kumpaa genrettä tässä todellisuudessa tuhotaan ja pilkotaan enemmän sisältäpäin palasiksi? iDM vai hip-hop? Ehkäpä ollaankin se tärkeimmän aspektin äärellä jonka Funkstörung hallitsee suvereenisti tällä julkaisulla. Appetite For Disctruction on parhaimmillaan sykkivästi hohtavaan punaiseen lankaan hienovaraisen täydellisesti kääritty kokonaisuus joka tasapainottelee veitsenterävästi kahden maailman välillä mutta joka osaa kuitenkin tarpeen vaatiessaan kurkottaa pidemmälle oman genren ominaisuuksia kunnes palataan takaisin rajojen ulkopuolelle repimään sisuksia uudestaan auki raahaten ne omalle puolelle. Sen huomaa varsinkin siitä että albumin alkupää muistuttaa melodisuudellaan ja rauhallisella haltuunottamisella hyvinkin paljon Autechren ensimmäisiä levyjä mutta kuitenkin rohkeasti vieden hyvinkin tuttua konseptia elektronisesti eteenpäin. Neljännen kappaleen myötä albumi alkaa saada selkeästi enemmän hip-hop soundia ylleensä mutta kuitenkin edelleenkin tiukasti pitäytyen hyvinkin äärifuturistisessä ilmeessään. "Sounds Like A Break Record" kuulostaa suoranaisesti rikkinäisen metallisen akselin ympäri pyörivästä rattaasta joka klonksuttaen muodostaa erittäin dynaamisen rytmityksen ja kun mukaan heitetään vierailevan räp-vokalistin roolissa toimiva Triple H, meillä on yksinkertaisesti sanottuna hallussamme teos jonka innovatiivisuus ääniluotauksessa yksinään päihittää kaikki kaupallisen hip-hopin naurettavat räpellykset 2000-luvulla. Kun muutenkin alkaa tottumaan Appetite For Disctructionin luomassa värähtelyssä siihen että koskettavan kauniisti sointuvat melodiat ja hip-hop notkautukset ovat asettaneet kuuntelijan turvallisuuden tunteeseen julkaisun suhteen, albumi yllättäen nostaa esiin uuden elementin ladaten "I/O" nimisen teoksen joka napsauttaa päälle vaikeassa kulmassa etenevän suorituksen ja tuo esiin ennenkaikkea luovaasti mielenterveyden kanssa kamppailevaa ohjelmointia joka kilahtelee, kolahtelee ja pomppii kuin kumipallo konsanaan ja samalla heittäen hyvinkin absurdisen tahdituksen jonka taustalla häärii naisvokaali ehostaen ja luoden toimivaa kurkotusta siihen tunteeseen kun iDM tarjosi parhaimmillaan haasteellisen ympäristön koluta.
Appetite For Disctruction siis tarjoaa tätä ja paljon muuta kun antaa mahdollisuuden tutustumiseen. On sanomattakin selvää että Funkstörung onnistui tuottamaan albumin jolle laajakatseisuus ja eklektisyys loivat tärkeät puitteet ja unohtumattoman tavan työstää elektronista materiaalia tasapainottellen hiuksen hienosti vokaalipainoitteisten ja instrumentaalisten raitojen välissä. Appetite For Disctruction on albumi jota ei voi kuin kehua ensiarvoisesta viimeistelystä ja siitä miten tämän kaksikon kokeilunhakuisuus sai aikaiseksi yhden railakkaamista julkaisuista iDM-genren sisällä.
Addiktioni, 17/09
25/04/2009 09:54, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Venetian Snares: Filth (2009)
On sen aika taas. Tai kuten hyvä ystäväni usein toteaa eräänlaisesta hyväksikäytöstä: keitä kahvia, valmista pari leipäpalasta ja pyllistä sillä hän tulossa käymään. Filth, Aaron Funkin näytenumero 17 täyspitkä rintamalla, työntää jo hieman aiemmin kadoksissa olleen haasteellisuuden taas kurkusta alas ja puskee miltei epämiellyttävästi päällekäyvän oloista materiaalia uskomattomalla paineella. Nimittäin tällä albumilla herra Funk suorastaan pahoinpitelee legendaarista Rolandin TB-303:sta ja puristaa tämän 80-luvulta peräisin olevan hardwaren erilaisten 2000-luvun filttereiden lävitse jotta siitä saadaan todella ärhäkkään neuroottisesti etenevä happohyppely-virtaus. Acid on siis pelin nimi tällä kertaa ja Aaron Funkin musiikillisen kyvyt tuntien, nytkään ei tehdä ystävällisiä tuttavuuksia 4/4 poljentoon eikä minimaalinen techno vieläkään kuulu herra Funkin tyyleihin. Ehei. Kun tämä TB-303 yhdistetään miehen uniikkiin breakcore biittien edestakaiseen silputtuun sahaamiseen, saadaan kuten titteli lupailee, elektronista musiikkia jonka likaisuus ja tahmaisuus välittyy taas voimakkaana asenteena jossa lukee isolla fontilla varustettu varoitustarra "ei armoa eläville" mutta kuitenkaan ylittämättä sitä hienovaraista rajaa jolloin se alkaisi kuulostamaan ylilyödyn makaaberilta. Totta puhuen, kuunnellessani Filthiä en muista milloin viimeksi acid on ollut näin julmetun hauskaa mutta samalla sen verran pelottavan törkyistä ja jopa peräänantamattoman irstasta että siihen kuitenkin mielellään työntää kätensä kyynärpäitään myöten ja lopulta tahraten itsensä. Mutta tuon härskisti soundaavan löyhkän keskeltä löytyy myös hetkiä jolloin pulpahtaa esiin Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin melodramaattisuus syntikoiden myötä ja yhtäkkiä sitä onnistuu unohtamaan pieneksi hetkeksi olevansa labrarottana kirurgisessa äänioperaatiossa. Mutta kuitenkin henkilökohtaisesti koen parhaimmat hetket Filthillä kun herra Funk heittää armottoman gabber-pommittamisen päällensä jonka aikana vähättelemättäkin tuntuu kuin olisi jossain keskellä kuumasti paahtavaa sotatannerta. Aaronin kissalle omistettu teos, "Kakarookee Hates Me", on yksi näistä joka on suoranaisesti hampaiden narskuttamisen ilkeä. Kappale sisältää enemmän pahuutta kuin Hitlerin ja Stalinin bättleräppäys siitä kuinka paljon ihmisiä he lahtasivat. Mitä? Kuulit kyllä. Kun herra Funk toimittaa onnistuneesti oikein mitoitetun täsmäiskun, välittyvä tunnelma on parhaimmillaan suorasukaisen rohkeaa ja häpeilemättömän hyvää vaikka se samalla luo viiltäen jonkinlaista arpikudusta aivojen perukoille. Evil Acid potenssiin kaksi. Josh Wink, tanssit on nyt tanssittu. Vaikeasti nieltävät pornosämplet ja kappaleiden nimeämiset ("Deep Dicking", "Chainsaw Fellatio", "Splooj Guzzlers" ja "Pussy Skull") jatkavat muutenkin albumin linjassa tarjoiltua sormeilua ja epämiellyttävää kontrollointia. Ainoastaan "Labia" on jo suoranainen kopio Aphex Twinin muutaman vuoden takaisesta Analord sarjasta mutta sen antaa helposti anteeksi sillä muuten mies painattelee menemään tyystin eri nopeuksissa. Mutta mutta... Making Orange Thingsin korvia hivelevä ja ihoa myöten tiukasti puristava noise-seinämä, Meatholen erittäin synkkä matka sarjamurhaajien mielenlaatuun, Rossz Csillag Alatt Születettin kokeiluluontoinen kahden eri maailman yhdistäminen, Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin puhtaasti melodiseen iDM:n keskittyminen sekä Detrimentalistin silkka hauskanpito 90-luvun alun rave/junglen parissa - eli mies on kieltämättä tehnyt kiitettävän paljon erilaisia kokeilua omalla mättömusiikillaan ja nyt aivojen palautuessaan paikoilleen tämän uusimman väkivaltaisesti kohdatun tärähdyksen jälkeen voin todeta että Filth voi laittaa listan jatkoksi yhtenä onnistuneimmista elämyksista miehen laajenevassa discografiassa.
Addiktioni, 13/09
29/03/2009 15:30, Posted in Beats and pieces, Comments (1)
Anhedonia: Ontology (2009)
Valehtelisin jos en väittäisi etteikö Anhedonian (a.k.a. Vojtech Smetana) toinen julkaisu olisi yksi odotetuimmista julkaisuista tänä vuonna. Omalla kohdallani tämän tsekkiläisen kaverin päänavauksena toiminut eli kolmisen vuotta sitten ulos tullut Destructive Forces oli yksi näistä julkaisuista jotka valoivat uudelleenherätettyä uskoa iDM:n nykypäiväisessä hitaasti loppuunpalavassa kehityskaaressa ja ennenkaikkea jatkoi onnistuneesti Gridlockin luomalla päällystetyllä tiellä jossa iDM, ambient ja industrial sulautuvat yhdeksi saumattomasti aaltoilevaksi massaksi. Musiikki itsessään ja vihjailevasti kylmän sodan raameihin sovitettu tunnelma sämplien kautta edesauttoivat puskemaan julkaisun siihen pisteeseen että se on edelleenkin omalla ranking listalla erittäin korkealla. Musiikillisesti Ontology sisältää siis samat elementit mitä käytettiin hyvin edukseen debyytillä ja yrittää nokittaa tällä toisella albumillaan tarjoamalla vierailevien artistien kanssa tehtyä neljä erilaista kollaboraatio tuotosta. Ontology albumilla kuulee heti että paljon yritystä on pistetty peliin ja ehkäpä siinä on pohjimmillaan se ongelma miksi albumi alkaa erittämään pettymyksen karvaista makua hiljakseen. Ensimmäisenä hankaa vastaan melodiat joiden koostumukset ovat liialti kaikumaisia jäänteitä verrattuna debyytin paikoitellen ankarankin kuuloisen ytimeen istutettujen synteettisten kauneuksien purkauksiin jotka onnistuivat luomaan montakin unohtumatonta hetkeä Destructive Forces albumilla ja muutenkin tämän jatko-albumin biittipolitiikkasta puuttuu täysin sellainen kaksin käsin rinnuksista kaappaava yllättävyys. Se pään sisällä vieläkin muistuttava tuntunoloinen hektisyys on myös kääntynyt itseään vastaan sillä nyt tuodaan esiin liian paljon vaisua kalastelua jolla kurkotetaan moneen eri suuntaa, Autechren abstraktimaisuudesta jopa kurkottaen syvemmälle EBM:n puskevasti toteutettuun tunnelmointiin että tässä alkaa herkeämättä miettimään pohjimmaista syytä albumin todellisesta luonteesta. Tämä passiivinen tunne alkaa myös näkymään vierailevat artistien panostuksissa sillä hekään eivät myöskään onnistu langettamaan toivottua tuoreutta tämän julkaisun ylle. Ontology ei suinkaan ole täysin tuhoon tuomittu yritys - albumin puolessa välissä nousevat esiin mm. "Empty Visions" sekä "Iinstincts" jotka muistuttavat ja onnistuvat herättämään jossain määrin ne fiilikset jota kohtasin debyytin aikana kun todistin ensimmäistä kertaa miten vaikuttavasti pienet, yhteensopivat komponentit voivat yhdessä nostattaa tunnelman todella korkealle. Hmmm... En tiedä mitä yritän edes sanoa. Ja niin siis kuinka paljon odotinkaan tältä julkaisulta? Niin paljon että tämä karvas pettymyksen tunne on lopulta sen verran sietämätön että kun luin levy-yhtiön kirjoittaman promotekstin, tästä hetkestä lähtien minä alan kyseenalaistamaan heidän jokaista sanaa. Tämä ei ole seuraava askel. Tämä on se epätoivottu askel taaksepäin. Kaikissa suhteissa. Nyt tämä on vain tyypillinen genren julkaisu josta tuntuisi puuttuvan se yhteen sitova elementti eli toisin sanoen kädessä on vain kasa irrallisia palasia joilla ei saa mitenkään luotua jatkuvuutta albumin keskuudessa. Joillekin se saattaa kelvata mutta minä odotin niin paljon enemmän tältä.
BT: The Antikythera Mechanism
20/03/2009 21:26, Posted in Kryptinen purkaus, Visual side of beats, Comments (0)
Helvetti sentään. Miten ihmeessä minä olen taas onnistunut laiminlyömään omaa musiikillista makua ja jättänyt BT:n "This Binary Universe" albumin täysin kokoelmani varjoon? En tiedä mutta tänään kun silmäilin mp3-soittimeeni tungettua tavaraa, tuli suorastaan pakottava tarve kuunnella tämä albumi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja muistuttaa itseäni miten paljon tämä albumi mullisti kokeellisen musiikin surkastuvaa maisemaa pari-kolme vuotta sitten. Pelkästään tämä eppisiin mittoihin kasvava "The Antikythera Mechanism" kiteyttää miltei täydellisesti kymmenessä minuutissa meikäläisen tämän päiväisen kuuntelutottumuksen ja herrannen aika, nuo kuuden minuutin paikkeilla vyöryvät jouset tekevät tästä edelleenkin ikimuistettavan mestariteoksen.
Addiktioni, 06/09
08/02/2009 01:43, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Richard Devine: Aleamapper (JAP Import) (2001)
Jättäessäni hyvinkin väkevästi aistien kautta esiintuodun Cautellan taakseni ja siirtyessäni neljä vuotta aiemmin julkaistun Aleamapperin vieläkin enemmän synteettisesti leijuvaan, abstraktimaisesti vääristyneeseen ja piikkimäisen terävästi tarjoiltuun tajunnanlävistäjään, en voi olla noteeraamatta tällä albumilla esitettyä impressioita siitä että Richard Devine on eräänlainen digitaalisten äänimaisemien ahkerasti uraauurtava kuvanveistäjä joka pintaa syvemmällä muokkaa, maalailee, kaivertaa sekä paloittelee erilaisia lähteitä äärimmäisyyksiin asti kunnes ne ovat hienovaraisesti kaikuva jäänne alkuperäisistä muodoistaan. Tarkoitan tuolla kuvanveistäjällä suurin piirtein samaa asiaa mitä esim. Richard D. James teki legendaarisella Selected Ambient Works II albumillaan mutta tässä tapauksessa samankaltainen vertaus ei sovi ihan yksi yhteen. Nimittäin Richard Devine puskee väistämättä kaikki aikaisemmat standardoidut kokemukset tarmokkaammin ja eteenpäin ajattelevalla tavalla vieläkin kauemmaksi totutusta jonka myötä albumin luoma immersio suorastaan sulautuu erilaisiksi vaiheiluksi läpikäyden paranoidista pistelystä kylmästi luotaavaan mekaaniseen toistoon ja silti kaiken tuon rujosti tuotetun rotaation keskeltä osataan myös onnistuneesti kääntää 180 astetta kohti sulavasti virtaavaa kauneutta josta ei haluaisi millään päästää irti. Nyt voi siis huoletta sanoa että Aleamapper ei pyri olemaan sitä peruskaavamaista musiikkia mutta tämä myöskin herättää sen kysymyksen että onko tämä enää musiikkia ja yritetäänkö tässä kenties luoda eräänlaista installaationäytettä ääntä hyväksi käyttävästä moniulotteisesta taiteesta?Herra Devinen loihtima äänimaailma nostattaa siis onnistuneesti erilaisia tuntemuksia vai sanoisinko jopa kirkkaita ajan ja paikan synnyttäviä välähdyksiä mielessä. Tarkoitan tällä sitä että kuuntelija voidaan esim. asentaa sädehtivän kristallimetsän keskelle jossa tuntee kuinka jalkojen alla särkyy narskuvasti pieniä palasia ja taustalla on sellainen korvia hivelevä, painostava helinä valoisan metsän luomasta harmoniasta tai repäistään suorastaan elokuvamaisen otannan keskellä jossa dialogia, eleet, taustalla sointuva cue ja muista liikkeistä syntyvät taustahälinät ovat pirstoutuneena satoihin pieniin pisteisiin että tämä synnyttää intensiivisen kuuntelukokemuksen jonka aikana ollaan kuin vankina toisessa ulottuvuudessa seuraten hyvinkin epämuodostunutta tapahtumaketjua. Aleamapper on siis enimmäkseen tilantunteessa seilaava työ mutta sitten kun herra Devine päättää käynnistää harvalukuisen biittipuolensa käyntiin, albumi hakeutuu teollis-sävytteisen click-and-cut iDM:n pariin ja tuoden mukanaan jopa aistillisesti tyylikkään downtempo raidan, "Step Focus". Kuten Cautella osoitti aikoinaan minulle, Richard Devinella on erittäin hieno kyky siirtyä armottoman myrskyisästä nolla-ykkösten määrittelemässä maailmasta paratiisimaisen rauhalliseen olotilaan vaikkakin vain yhden kappaleen ajaksi ja jälleen herra Devine osaa yllättää positiivisesti tällä osa-alueella. Sisäisesti tiiviin ja hellittämättömästi kuuntelijan aisteja kääntävän käytännön jälkeen hän heittää miltei puolivahingossa perusmuhkean oloisen ambient-drone työn "Float 82" joka albumin puolessa välissä osoittautuu taas sellaiseksi unohtumattomaksi mutta tyynenrauhalliseksi hetkeksi kunnes taas lähdetään etenemään business as usual poluille.
Julkaisun tärkein aspekti taitaa olla se että Richard Devine kuulostaa täysin itseltään - edes pientä referenssi linkkiä on vaikeata luoda tällä albumilla koska mikään muu ei kuulosta Aleamapperilta. Tai toisaalta, voisihan tässä rakentaa jonkinlaista hataraa liitosta Autechren myöhäisempiä töitä kohti mutta totta puhuen Aleamapperin jälkeen myös Autechre onnistuu jotenkin kuulostamaan rahvaanomaisen kaavamaiselta ja jopa tylsältä. Kai tämä on jo viimeinkin se merkki että todellinen nerokkuus kulkee monta askelta muita edempänä. Soundillisesti Aleamapper on siis erittäin mielenkiintoinen sekoitus erilaisia raskaasti muokattuja kerroksia jotka yhdessä luovat avaruudessa pienen aukon tulevaisuuteen sillä kahdeksan vuotta julkaisun jälkeen tämä albumi ei edelleenkään kuulosta yhtään tämän päivän tuotokselta.
