Addiktioni 46/12

DJ Shadow: Reconstructed | The Definitive DJ Shadow (2012)

DJ Shadow: Reconstructed | The Definitive DJ ShadowReconstructed | The Definitive DJ Shadow box-setti kerää sisuksiinsa neljä albumia, pari kokoelmaa, kaksi eri livesettiä CD- ja DVD-formaatissa sekä yhden 12″ remix-vinyylin. Maailmanlaajuisesti viidensadan kappaleen numeroitu ja artistin signeeraama painos on kerran elämässä oleva tarjoiltu mahdollisuus eikä tästä tulla tekemään uutta painosta. Ollaan siis siinä tutussa nopeat syövät hitaat mentaaliteetissa ja kylkeen laputettu 270 dollarin hinta pitää huolen siitä että kun tämä painos on löytänyt omistajansa, hinta alkaa luonnollisesti kohoamaan isompaan lukemaan. Reconstructed box-setin selkein kohokohta ja ensimmäisenä tietään raivaava päänavaus nimeltään Endtroducing….. (1996) on edelleenkin kuudentoista vuoden jälkeen klassikon maineeseen voideltu ja otteessaan yhä tehokkaasti puristava debyytti joka on mm. ollut ties kuinka monen 90-lukuun keskittyvän Top 100 listalla ja onhan se kieltämättä yksi tärkeimmistä levyistä elektronisen musiikin saralla joka pitäisi löytyä jokaisen itseään kunnioittavan keräilijän hyllystä. Albumi joka on kokonaisuudessaan tehty muista levyistä koostetuista sämpleistä luoden mieltä pyörittävän matkan trip-hopin ja hip-hopin kautta genrejä silppovaan, toisiinsa kerroksittain maalatun musikaalisuuden moniulotteiseen kerronnallisuuteen ja minkä johden albumista suorastaan huokuu syvä rakkaus ääntä kohtaan ja miten sitä hyödynnetään menneisyydestä kumpuvien luonnosten uudelleenjalostamiseen. Endtroducing….. on siis täydellinen täsmälaukaus mieheltä jota hän ei pysty missään vaiheessa uraansa ylittämään. Ja parasta tässä kai on se että artisti itsekin tietää sen eikä näin ollen yritä tehdä väkinäisesti tuotettua jatko-osaa. Ja sen kuulee heti seuraavalla julkaisulla.

Kuten Endtroducing….., onneksi myös The Private Press (2002) on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa ja tunteenkirjossa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (a.k.a. Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylin pyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä kuin myös omien ideoiden esiintuomisessa. The Outsider (2006) on jo sitten tyystin oma lukunsa miehen discografiassa. Se on jännä todistaa miten tämä albumi on kuudessa vuodessa muuntautunut vihatusta kuunneltavaan olomuotoon. Muistan edelleenkin sen hetken kun paljoa lupailevan intron jälkeen julkaisu paljastuikin miltei karikatyyriseksi versioksi miehen kymmenen vuotta aikaisemmasta kritiikistä nimeltään “Why Hip Hop Sucks In ’96” ja mitä pidemmälle albumi eteni, sitä vaan vajosi avuttomasti kauhun sävyttämään tunteeseen. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja perinteisemman tuottaja-levyksi vangitusta äänimaailmasta alkaa löytämään niitä vähäisemmissä määrin olevia positiivisia puolia ja pakostakin ymmärtämään että vierailevat mikkiin räkijät yrittävät täydentää DJ Shadow’n luomaa soundia. Ei ole ensimmäinen kerta kun kuuntelutottumus tekee miltei ylitsepääsemättömän levyn suhteen jaloilleen laskeutuvan kuperkeikan. Viime vuonna julkaistu The Less You Know, The Better tulikin sitten täysin puun takaa. Tarkoitan sitä että tässä vaiheessa itselläni odotukset eivät olleet kummoiset ja sitä ei millään tasolla osannut odottaa tällaista suunnanmuutosta mieheltä. Äärimmäisimmillään The Less You Know, The Better on aggressiivinen. Se huutaa. Se kirkuu keuhkojen pohjasta. Kirjaimellisesti. Kitarat tuovat albumille hiuksia heiluttavan vauhdin tunteen kuin myös tyystin uudenlaista asennetta miehen musiikkia kohtaan. Albumi on myös jälleen oiva esimerkki siitä miten vaihtelevasti miehen musikaalinen tyyli osaa vaihdella yhden levyn aikana, rokahtavasta asenteesta funkymaiseen leijuntaan josta pudottaudutaan vahvaan kasarivaihteeseen ja lopulta huipentuen kauniiseen piano balladiin.

Valitettavasti se pakonomainen nillittämisen maku tulee siinä vaiheessa suuhun kun miettii että tästä box-setistä puuttuu yksi sun toinenkin tärkeää teos miehen alkupään urasta. Mo Wax levymerkin alaisuudessa julkaistuja singlejä kokoava Preemptive Strike sekä UNKLEn ensimmäinen julkaisu Psyence Fiction (jonka hän kirjoitti alusta loppuun asti) olisivat antaneet täydellisyyten hipovan täydennyksen tälle box-setille. Neljä albumia ovat kuitenkin kukin omalla tavallaan tutustumisen arvoisia antaen hyvän kuvauksen miehen värikkäästä urasta. Onko box-set kuitenkin käytetyn rahan arvoinen? On ja ei. Itselleni tämä paketti oli todellisuudessa karkea tekosyy hankkia kaksi edellistä albumia levyhyllyyn ja siinä ohella sai pari CD-levyllistä bonus-materiaalia jota ei ole muun kautta saatavilla. Rahalla saa myös oikeuden paukutella henkseleitä sen suhteen että tuollainen rajoitettu painos löytyy hyllystä. Eipä sillä muuta virkaa ole kun neljä albumia sekä miehen erinomaista livekuntoa esittelevä In Tune And On Time Live! DVD ovat saatavilla erikseen.

Bad Meets Evil: Fast Lane

Jumalauta… Tässähän taitaa olla parasta Eminemiä sitten Slim Shady LP:n jolloin sairas huumori oli dominoivassa asemassa.

Beastie Boys: Make Some Noise

Beastie Boys on aina hallinnut musiikkivideot ja nyt on taas yksi lisätodiste siitä. Pure win.

Eyedea & Abilities: Smile

Tutustuminen uuteen artistiin hänen kuolemansa kautta on aina ikävä tapaus.

DJ Cheeba: The Reels Of Solid Steel

Using two turntables and Serato’s Video-SL plug-in for Scratch Live to enable video controlled and manipulated by vinyl, Cheeba makes the most of this technology… mixing, scratching and juggling both sounds and pictures with stunning results. Original films, remixes and music videos made by Cheeba and James Reed (Thousand Thousand Points of Light) blend seamlessly with video mashups, animations and a wealth of other wonderful and often bizarre visual sources.

» Vimeo.com

Toisin sanoen tunnin miksaus joka on kuin räätälöity meikäläisen makuun. Hypitään genrestä toiseen ja sämplätään elokuvia varsin hilpein tuloksin. Ainakin Bulletin ja DJ Shadow’n “Mashin’ On The Motorwayn” sekä Aphex Twinin ja CJ Bollandin mashupit aiheuttivat positiivisia hymähdyksiä täällä puolen ruutua.

Addiktioni, 25/09

Funkstörung: Appetite For Disctruction (2000)

Funkstörung: Appetite For DisctructionOmalla kohdallani, elektronisessa musiikissa on parikin sellaista genrettä, hybridimäistä kokeilua jotka eivät ole liiemmilti kolahtaneet yhtään tai paremminkin kasvoiltani on saattanut näkyä kummastuttava ilme josta voi lukea suoraan sanat – “en ymmärrä lainkaan tätä julmetunta hypetystä tästä asiasta/tuottajasta/orkesterista”. Viime vuosina tapetilla ollut dubstep tulee heti ensimmäisenä mieleen ja tiukasti perässä pyyheltää iDM jonka sekaan on paiskottu aimo annos hip-hopia (puhun tietenkin täysin biittipoliitikasta). No mut… onhan se tietenkin positiivista jos pöydälle yllättäen pyllähtää julkaisu joka osaa tehdä vaikutuksen kuuntelijaan ja lopulta muuttaen vakaalla pohjalla olevaa mielipidettä tästäkin asiasta. Tämän myötä saatiin siis toimiva aasinsilta saksalaiseen Funkstörung projektiin jota ohjastivat kaksi ihmistä nimeltään Michael Fakesch ja Chris De Luca. Niin, ikävä kyllä Funkstörung on näinä päivinä menneen talven lumia mutta onneksi he sentään jättivät perinnöksi julkaisuja joiden pariin voi yhä edelleenkin tänä päivänä hakeutua. Kaksitoista-tuumaisten ja minijulkaisujen jälkeen, duo julkaisi vuonna 2000 ensimmäisen virallisen studio-albumin (jos ei lasketa mukaan vuotta aiemmin tullutta kokoelmaa Additional Productions joka sisältää muille artisteille tehtyjä remiksejä), Appetite For Disctructionin, joka on selkeästi sellainen ensimmäinen kunnollinen päänavaus heidän luomaansa taiteeseen upottaen heti ensimmäisellä kerralla pehmeään kudokseen tai saattaa myös vaatia hieman lisäpanostusta kuunteluun jotta voidaan tehdä tärkeä toteamus julkaisun loistavuudesta ja eräänlaisena puuttuvana linkkinä kahden genren välisessä maastossa. Minä olin siitä onnekas että heti ensimmäinen kuuntelukerta jätti sellaiset syvät jäljet joiden johdosta ei mennyt kauan kun olin jo pitkällä Funkstörungin luomassa liidossa.

Kun julkaisua alkaa tarkemmin paloittelemaan kliinisellä leikkauspöydällä ja sorkkimaan pintaa syvemmältä, äänimaisemallisesti Appetite For Disctruction tarjoaa yllättävänkin minimalistisen oloisia ratkaisuja vaikkakin kuulee selkeästi että taustalla osataan luovaasti käyttää leukoja narskuttavaa rämisyttämistä ja ilmaan heitetään ahkerasti staattisesti väreilevää glitch-melakkaa joka tuntuu seuraavan miltei kaikkialle. Albumin nimi muutenkin kuvaa onnistuneesti sisältöä (vaikkakin siinä ohella on hieman käyty astumassa Axl Rosen varpaille) sillä on suoranaisesti vaikeata alkaa luomaan riippumatonta analysointia siitä että kumpaa genrettä tässä todellisuudessa tuhotaan ja pilkotaan enemmän sisältäpäin palasiksi? iDM vai hip-hop? Ehkäpä ollaankin se tärkeimmän aspektin äärellä jonka Funkstörung hallitsee suvereenisti tällä julkaisulla. Appetite For Disctruction on parhaimmillaan sykkivästi hohtavaan punaiseen lankaan hienovaraisen täydellisesti kääritty kokonaisuus joka tasapainottelee veitsenterävästi kahden maailman välillä mutta joka osaa kuitenkin tarpeen vaatiessaan kurkottaa pidemmälle oman genren ominaisuuksia kunnes palataan takaisin rajojen ulkopuolelle repimään sisuksia uudestaan auki raahaten ne omalle puolelle. Sen huomaa varsinkin siitä että albumin alkupää muistuttaa melodisuudellaan ja rauhallisella haltuunottamisella hyvinkin paljon Autechren ensimmäisiä levyjä mutta kuitenkin rohkeasti vieden hyvinkin tuttua konseptia elektronisesti eteenpäin. Neljännen kappaleen myötä albumi alkaa saada selkeästi enemmän hip-hop soundia ylleensä mutta kuitenkin edelleenkin tiukasti pitäytyen hyvinkin äärifuturistisessä ilmeessään. “Sounds Like A Break Record” kuulostaa suoranaisesti rikkinäisen metallisen akselin ympäri pyörivästä rattaasta joka klonksuttaen muodostaa erittäin dynaamisen rytmityksen ja kun mukaan heitetään vierailevan räp-vokalistin roolissa toimiva Triple H, meillä on yksinkertaisesti sanottuna hallussamme teos jonka innovatiivisuus ääniluotauksessa yksinään päihittää kaikki kaupallisen hip-hopin naurettavat räpellykset 2000-luvulla. Kun muutenkin alkaa tottumaan Appetite For Disctructionin luomassa värähtelyssä siihen että koskettavan kauniisti sointuvat melodiat ja hip-hop notkautukset ovat asettaneet kuuntelijan turvallisuuden tunteeseen julkaisun suhteen, albumi yllättäen nostaa esiin uuden elementin ladaten “I/O” nimisen teoksen joka napsauttaa päälle vaikeassa kulmassa etenevän suorituksen ja tuo esiin ennenkaikkea luovaasti mielenterveyden kanssa kamppailevaa ohjelmointia joka kilahtelee, kolahtelee ja pomppii kuin kumipallo konsanaan ja samalla heittäen hyvinkin absurdisen tahdituksen jonka taustalla häärii naisvokaali ehostaen ja luoden toimivaa kurkotusta siihen tunteeseen kun iDM tarjosi parhaimmillaan haasteellisen ympäristön koluta.

Appetite For Disctruction siis tarjoaa tätä ja paljon muuta kun antaa mahdollisuuden tutustumiseen. On sanomattakin selvää että Funkstörung onnistui tuottamaan albumin jolle laajakatseisuus ja eklektisyys loivat tärkeät puitteet ja unohtumattoman tavan työstää elektronista materiaalia tasapainottellen hiuksen hienosti vokaalipainoitteisten ja instrumentaalisten raitojen välissä. Appetite For Disctruction on albumi jota ei voi kuin kehua ensiarvoisesta viimeistelystä ja siitä miten tämän kaksikon kokeilunhakuisuus sai aikaiseksi yhden railakkaamista julkaisuista iDM-genren sisällä.

Addiktioni, 02/09

Rachel Kann: Ptolemaic Complex (2005)

Rachel Kann: Ptolemaic ComplexRachel Kannin väkevän oloinen kielenkäyttö vierailevana artistina yllätti aikoinaan täysin Enduserin Calling The Vultures albumilla. Selkeä ja valmissanainen nainen puhumassa riimiä jossa ei sorruta yhteenkään hip-hop kliseiseen on meikäläisellä muutenkin sellainen harvinainen näky joka lopulta synnytti pienen kipinän tuonne jatkuvasti muhisevassa takaraivossa joka yleensä tarkoittaa sitä että jossain vaiheessa minä alan etsimään tämän artistin levyjä. Tässä sitä siis ollaan – levy on pöydällä ja kasvoilta saattaa ehkä näkyä jonkinlaista tyytyväisyyttä. Kun pistin tilaukseen tätä julkaisua, Enduser osoittautui jälleen toimivaksi linkiksi tällä albumilla sillä mies on tuottanut yhden kappaleen tällä julkaisulla. Tosin se ei ole mitenkään eksklusiivinen tuotos sillä “Familiar Taste Of Blood” löytyy myös Lynn Standaferin eli Enduserin omalta Comparing Paths albumilta. No mut, “Familiar Taste Of Blood” on kuitenkin edelleen erinomainen semi-iDM raiteilla liikkuva ja hybridimäisesti trip-hopia yhdistelevä teos johon Rachel Kann asettelee epäonnistumisen katkeraa tunnetta josta kuitenkin yritetään jatkuvasti nousta ylös ja näin ollen jättäen onnistuneesti kuuntelijaan korvien väliin kaikumaan lausahduksen “All i do is rise to fall…”. Ah, viiltävän kaunista ja kuitenkin niin särkyvää. Muutenkin albumin musikaallinen tyyli asettuu pääasiallisesti kahden maailman ääripäihin kahden päätuottajan komennossa jossa Tack-Fun käsittelyssä nousee esiin selkeästi 90-luvun tyylinen, jopa paikoitellen likainen ja tarkoituksella kulutetun oloinen hip-hop äänimaailma jonka perinteisyys erityisesti näkyy kumpuavissa rumpuloopeissa jotka edesauttavat luomaan ilmavan, tunnelmallisen vyörytyksen johon väistämättäkin Rachel Kannin avautuva lyriikka kietoutuu hämärtyvästi kiinni luoden elintärkeän sekoituksen. Michael Gardnerin vastuulla etenevä toinen puolisko tuotannosta tarjoilee taasen modernimpaa, kevyesti iDM:n ja illbientin tahdituksella etenevää nuottia joista ehkäpä mieleenpainuvin on albumin alussa kuultava “Maybe” jonka hyperaktiivisuuden kaltainen liikkuvuus melodioissa ja biiteissä yhdistettynä Kannin heräilevästi kyselevään ilmaisuun. Muutenkin kokonaisuudesta kuulee että näennäisesti heikotkin linkit tuotannossa kompensoidaan erinomaisesti Rachelin omalla taipuisalla ulosannillaan.

Noh, kaupallinen hip-hop on muutenkin sellaista jatkuvaa alfa-urosten vai onko se enemmänkin pikkupoikien egoilua jossa kouraistaan naisten perseitä jatkuvalla tahdilla joten oli suorastaan puhtaan ilmaan hengittämistä kun Rachel Kannin huumaavaa lyyristä vetovoimaa alkoi kuuntelemaan. Ptolemaic Complex on avoimesti kurkottava kirjanen artistin omiin rehellisiin tuntemuksiin jossa käydään läpi arkipäivän asioita kuten rakkaus, seksi, ilot ja kärsimykset sekä toistuvat virheet mitkä tekevät meistä todellisia ihmisiä eli pienet ja isotkin asiat analysoidaan tarkasti ja värikkäästi. Ainoa mikä tässä julkaisussa hämäsi alussa on se fakta että tämä albumi on selkeästi kotitekoisesti painettu CD-R:llä eikä tässä ole minkäänlaista kansilehdykkää kertomaan syvemmin taustoja. Toisin sanoen raaka minimalistisuus tuo sen ajatuksen heti esiin että miksi tätä ei viety ammattimaisesti loppuun asti mutta se onneksi kääntyy myös jonkinlaiseksi vahvuudeksi sillä kansilehdykän puuttuessa ja pelkän CD:n kautta sitä keskittyy isommalla tarmolla kuuntelemaan Rachelin runollista lyriikkaa. Olen vasta kolmannessa päivässa tässä intensiivisessä rotaatiossa ja koko ajan alkaa avautumaan pieniä palasia Rachel Kannin ajatusmaailmasta eli kerros kerrokselta löytyy uusia ahaa elämyksiä.

Addiktioni 19/08

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__ked (2008)

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__kedThe Shizit’n tuhkista noussut JP Andersonin luotsaama Rabbit Junk on yksi näistä ‘pienemmistä’ bändeistä joista olen jaksanut pitänyt kovaa meteliä aika ajoin. Miehellä on oma, selkeä visio johon kuitenkin heitetään kuin kuumana käyvään sulatusuuniin konsanaan kaikenlaisia vaikutteita – metallista elektroniseen musiikkiin ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kaksi vuotta sitten julkaistu REframe edelleenkin toimii vakuuttavana testamenttina miten erilaiset genrien osaset saadaan loksahtamaan sileästi paikoilleen eikä tämä uusin ja Rabbit Junkin kolmas tuotos, This Life Is Where You Get F__ked hirveästi eroa aiemmasta työskentelytavasta. Harvinaisen ruma, minimalistinen kansitaide tervehtii kuuntelijaansa tällä kertaa ja kansitekstejä selatessa voi lukea ettei tämä myöskään pyri olemaan ihan tavallinen albumijulkaisu. This Life Is Where You Get F__ked on siis konseptialbumi. Löytyy kappaleita mm. tragediasta, syyllisyydestä, kaaoksesta, pyörävarkaasta, murhasta ja siitä miten kuoleman kautta saa elämän. Totta puhuen, levyn ympärille punottu semantiikka menee omalla kohdallani helvetin komeasti pääni ylitse jonka myöten huuli pyöreänä taas ihmetellään että mikä tämä todellisuudessa yrittää olla mutta musiikillisesti julkaisu on kuitenkin jälleen vakuuttavasti koottu kokonaisuus erilaisia yhdistelmiä. Albumi on jaettu kolmeen osaseen ja ensimmäisen osuuden kolme kappaletta on hyvin pitkälle perinteistä Rabbit Junkia (jos sellaista edes pystyy luokittelemaan) eli jatketaan soundillisesti siitä mihin edellinen REframe albumi jäi kaikumaan. Musiikkivideo muodossakin julkaistu “Hero In Mr. Sholensk” erottuu selkeästi yhtenä tähtihetkistä tällä julkaisulla – terävästi sahaava riffittely, tuplabasarit, salakavalasti sekaan iskostettu breakbeat sämplet ja siinä ohella osoitetaan myös luovaa näyttöä uudistumisestä kun akustinen kitara ja haitarin kaltainen syntikkaosuus värittävät tätä kappaletta entisestään. Kuten videokin osoitti, Rabbit Junk kuulostaa viimeiseen asti hiotulta bändiltä joka varmasti toimii myös livenä.

Rabbit Junkin uran rankin mutta myöskin tämän julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin rykäisy tulee albumin keskimmäisellä osuudella. Aiemmin harva kuuntelija pystyi väittävänsä kuuntelevansa hiphopilla maustettua black metallia ja nyt Rabbit Junk on ainakin yksi sellainen bändi joka tarjoilee konkreettiset todisteet tästä harvinaisesta olomuodosta. Rabbit Junk siis luo näinkin absurdisen kuuloisen yhteennaittamisen ja tekee myös erittäin vakuuttavalla tahdilla. “Black” tuo erinomaisesti esiin sen kysymyksen ja vastauksen että hiphop voi myös olla sydämeltään mustaakin mustempi kun siihen tuodaan täysin uudenlaisia visioita. Heti perään iskostuva “Ghetto Blasphemer” tarjoilee alussa 90-luvun kaltaisesti naksahtelevan ja letkeän hiphop biitin jossa toistetaan loopin kaltaisesti ‘the gun goes click’ kunnes alkaa taas mustalla verhoutumisellaan heräämään henkiin revittelemällä itsensä täysin erilaiseen ääripäähän tuoden mukanaan jo miltei runkkaavasti soitetun black metal kitarariffittelyä, samaan hengenvetoon ilmentävää raivokasta rääkymistä ja vieläkin tiukemmin soitetut tuplabasarit. Näiden kahden kappaleen jälkeen on todellakin outoa ja samalla hämmentävää todistaa kuinka kahden tyystin erilaisen maailman yhdistäminen toimii näinkin erinomaisesti. “The Collection” ottaa enemmän death metallimaisen runttauksen ylleensä ja samalla lisäten ryhdikkyyttä tuomalla mukaan näyttämötaiteellisia vaikuttimia ja dramaattisuuden tajua. Albumin kolmas ja viimeinen osuus tarjoilee selvästi leikkisämmän sävyn kuin mihin ollaan totuttu kahdella edellisellä levyllä liittämällä 8-bittimäistä äänimaailmaa mutta kuitenkin näistä kolmesta albumin viimeistelevästä kappaleesta löytyy samanhenkistä raa’an oloista, miltei hardcoremaista tunnelmaa kuin debyytiltä. Ainakin levyn päättävä “Roadside Art” tuo kauan kaivattua digital hardcoremaista otetta Rabbit Junkin musiikkiin jonka myötä raita etenee tasaisella paalujunttauksella loppuun asti.

This Life Is Where You Get F__ked on siis mielenkiintoinen konsepti sisältäen ennenkuulumattomia yhdistelmiä sekä vanhaa, hyväksi todettua toimintatapoja jonka myötä Rabbit Junkin ystävät pitäisi olla tämän levyn kanssa kuin kotonaan. 37 minuutin kompaktina kokonaisuutena levy ei myöskään sorru liian pitkäksi taikka lyhyeksi. Soitto kulkee kuin juuri öljyt vaihdettu koneisto mutta silti kaikesta huolimatta ‘turvallinen’ taitaa olla se sana joka parhaiten kuvailisi tätä julkaisua, varsinkin REframe albumin jälkeen. Uudistuksia on sopivasti mukana mutta ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta kokonaisuuteen niin paljon että tätä voisi suoralta kädeltä sanoa Rabbit Junkin parhaimmaksi teokseksi. Ehkäpä tämä vaatii vielä pari viikkoa intensiivistä kuuntelemista kunnes mielipide heilahtaa vaa’an kaltaisesti toiselle puolelle.

Addiktioni, 29/2007

DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.) (2002)

DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.)Myönnän. Sen verran ‘tuuntuneena kaverina olen pitänyt jonkinmoista meteliä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa DJ Shadow’n nykyisestä menosta ja ihmekös tuo. Mitäänsanomatonta ja munatonta paskaahan hänen yrityksensä on päästä hypny-*phthyi*-tuotantonnon (tekee pahaa edes sanoa kyseisen hip-hopin alalaji) avulla hip-hop piireissä mainstreamin puolelle ja hän ei ole onnistunut missään muussa asiassa kuin omien faniensa vieraannuttamisessa. Hänen toisen albumin aikoihin oli ehkäpä hivenen samankaltainen odottava tunnelma ja pientä vihjailua noitavainosta mutta se ei äitynyt noin pahasti. Ei todellakaan. Ennen The Private Pressin virallista julkaisua miehen meriiteissä oli ja on edelleenkin se täydellinen ja mielentilaan vahvasti vaikuttava Entroducing – albumi joka muutti yhdessä yössä instrumentaali hip-hopin suunnan ja teki trip-hopista helpommin lähestyttävän ilmiön sekä vei sämpläyksen taiteenmuotona taas monta pykälää eteenpäin ja muutenkin albumi on vuosi toisensa jälkeen kerännyt yhä enemmän kehuja ja faneja taakseen. Koska kyseessä oli noinkin mullistava teos, hänen follow-up albuminsa kahdeksan vuoden jälkeen oli ilmestyttyään automaattisesti tarkasti syynnissä. Osa ihmisistä ei tietenkään tykännyt miehen uudemmasta tyylistä samalla huudellen “this ain’t good as Entroducing” mutta realiteettia pitää olla myös kun hänen musiikkiansa kuuuntele vuoden 2000 jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei tule koskaan tekemään toista Entroducingin kaltaista albumia uransa aikana ja olisihan se aikamoista itsensä pettämistä jos hän toistaisi itseään tuottamalla yhtä ja samaa julkaisua.

Kuten Entroducing, onneksi myös The Private Press on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (aka Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylinpyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä. Kuten sanoin, albumilta löytää laaja kirjo erilaisia töitä – mm. “Fixed Income”, “Giving Up The Ghost” ja “You Can’t Go Home Again” jotka ovat selkeitä ja takuuvarmoja trip-hop osumia mieheltä. Elektrosta vahvasti vaikutteita saava mutta kuitenkin erinomaisesti nykyaikasempaan muottiin tuotu “Right Thing/GDMFSOB”. Albumin epämääräisemmästä työstä varmistaa ehdottomasti “Monosylabik” jonka kikkaileva mutta samalla oudon karheasti junnaava ja pomppiva veto on ennenkaikkea rohkea tapa tuoda uutta näkökulmaa jo miltei kaiken nähneeseen genreeseen. Albumin hauskemmista puolesta vastaavat ja jopa komediallisia piirteitä keräävät kappaleet joista ensimmäisenä on “Walkie Talkie” jonka hilpeä “I’m a bad ass motherfuckin’ DJ, this is why I walk and talk this way” sämple jaksaa aina riemastuttaa sekä kieli selkeästi toisella poskella vedetty ja suuvärkkiä tärisyttävä kolmen minuutin hurjastelu “Mashin’ On The Motorway” joka onkin vain alkusoitto albumin pisimmälle eli yhdeksän minuuttiä kestävälle puhtaalle loistavuudelle. Puhun tietenkin heti perään soivasta “Blood On The Motorway” jonka viisi ensimmäistä pianolla tahdistettua minuuttia sekä miehen rauhallinen puhe joka muuntautuu myöhemmin laulantaan yhdessä kuljettavat kuuntelijansa hitaasti ja haikean rentouttavasti päämääräänsä jossa kärsivällisesti odottaakin DJ Shadow’n biittipatteristo. Yhdeksän minuuttia well spended. Mutta mutta… Täytyy vielä varmistaa sanomani – The Private Press ei ole Entroducing mutta se ei tarkoita etteikö tämä olisi erinomainen albumi. Jälkikäteen on helppo sanoa että DJ Shadow teki täysin oikean ratkaisun hänen paluu-albumille ja nyt nykypäivän valossa toivonkin että hän tekee myös oikean päätöksen hänen tulevalle työlleen.

Niin ja se syy miksi ostin tämän julkaisun uudestaan. Aikoinaan hankin normaaliversion tästä albumista koska ei huvittanut maksaa yli kolmeä kymppiä CD:stä jossa extrana on vain yksi 12 minuutin live-performanssi mutta se jätti hampaankolon sen verran ikävän palasen että minun oli pakko hankkia tämä limited edition jossain vaiheessa myös. Noh, nyt se on sitten hankittu.

Addiktioni, 23/2007 (Pt.2)

Reilukerho: Kyseenalaisia Totuuksia (2007)

Reilukerho: Kyseenalaisia TotuuksiaSetä Koposta, Tuomiota ja Konetta voi ainakin kiittää siitä että he ovat alusta asti selkeästi tehneet omanlaista juttua eivätkä ole lähteneet apinoimaan tusinaläppiä ja kopioimaan jopa naurettavuuksiin menevää tuotantoa sekä muotia tuolta amerikan suunnalta. Kolmikon yhteiseltä meriittilistalta löytyvät mm. legendaarinen Kehäketun ja Koposen EP, niinkin hämäriä projekteja kuin Melaveikot sekä Tuomion ja Koneen omakustanne EP joka on tänäpäivänä sen verran haluttu out-of-print julkaisu jonka arvo kuulemma pyörii siinä 30 euron toisella puolella. Unohtamatta tietenkään muinaista super-ryhmää nimeltään MC Taakibörsta joka ehkäpä hivenen ironisesti hajosi jonkinmoisen paineen alaisuudessa mutta kuitenkin lyhyen elinaikansa ehti jättää likaiset jälkensä suomalaiseen musiikkihistoriaan. MC Taakibörstan jälkeistä elämää tässähän edelleenkin eletään jolloin sooloprojektit ovat olleet enemmissä määrin pettymyksia jonka takia sitä on alkanut toivomaan että itse emoprojekti aktivoituisi uudestaan. Se ei ainakaan vielä toteutunut mutta jonkinlaista elämää pelastavaa tekohengitystä saadaan uuden ryhmän myötä joka sai nimekseen Reilukerho.

En tiedä teistä muista mutta nykyään nämä suomiräppijulkaisut enää harvemmin jaksavat innostaa allekirjoittanutta. Sama ilmiö tuli ikävä kyllä myös koettua uunituoreen Reilukerhon kanssa vaikka odotinkin tätä julkaisua jonkinlaisella sisuksista kumpuavalla innolla. Kolmikon läpät ovat paikoitellen edelleenkin “mehukkaita ja kingejä” mutta pelkästä äänenpainosta saa sellaisen käsityksen että dokausläppiä ei jaksa enää jauhaa samalla palavalla tunteella koska ne kaikki on jo käsitelty aiemmilla levyillä. Ainakin lyriikoista voi selkeästi kuulla että ennen kaikki oli selkeätä, helppoa ja jopa värikästä mutta nyt aikuistumisen myötä elämä tarjoilee tasapaksua puurtamista jossa viikonlopun kohottaa kalliimpi import-kalja. Alkaakohan kavereiden elämä saada jonkinlaista pysyvyyttä jonka tähden heidän tuoma sanoma ei saa toivottua tuulta taakseen. Ehkäpä se vika löytyy myös itse julkaisun nimestä. Jos levyn kannessa komeilee Kyseenalaisia Totuuksia, luulisi että sieltä löytyisi myös niitä päivänvalolta karkaavia totuuksia mutta albumi itseasiassa toistaa sen mitä nykypäivän Suomessa ihmiset tekevät vapaa-ajallaan tai miten elämä saattaa olla yhtä helvetin kyykyttämistä vuodesta toiseen. Mjeh, ei siis mitään uutta tällä rintamalla. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut täysin haudata tätä julkaisua sillä onhan tällä albumilla myös kappaleita jotka tuotannon ansiosta saavat pään nyökkäämään positiivisesti (kuten esim. “Melkein mukava” ja “Oy Reilukerho Ab”) mutta loppupeleissä albumi alkaa saada puuduttavia vaiheita. Ja jos levyn biisimäärä nousee tuon maagisen viidentoistan rajan ylitse, se on yleensä sen merkki että levylle on myös tungettu sitä turhaa täytettä. Tai sitten se väsyttävä turtuminen saattaa johtua siitä että näiden kavereiden läpät eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella tunnin pituista kokopitkää. Aiemmat EP:t ovat keskittyneet olennaiseen ilman mitään turhia osuuksia mutta heille on unohdettu kertoa että kokopitkä albumi on tyystin erilainen peli jota pelataan kovemmilla säännöillä.

Musiikkia, viikko 30/2006

DJ QBert: Wave Twisters – Episode 7 Million: Sonic Wars Within The Protons (1998)

DJ QBert: Wave Twisters - Episode 7 Million: Sonic Wars Within The Protons“Sound, the final frontier. These are the voyages of one crazy dj. His continuing mission: to explore strange ways to create sound with his hands, to seek out new beats and wider audience, to boldly go where no man has gone before.” Mitä tämä varastettu ja muokattu Star Trek sanonta oikein tarkoittaa? Turntable konseptialbumia joka on samalla ensimmäinen luokkaansa (näin ainakin parit nettisivustot mainostavat). Ja mikä voisi olla parempaa kuin levyllinen pölyisistä filmiarkistoista kaivettuja 50- ja 60-luvun elokuva/tv-sämplejä joita on kieliposkella yhdistelty ja räiskitty pitkin albumia. Vinyylin raaputtelun lomassa, se mikä tästä jää mieleen on se miten hänen sormensa pyörivät kun hän loihtii luomansa musiikin avulla eri sämplien ympärille toimivan tarinankuljetuksen. Tällainen irroittelu sopii mitä mainiommin juuri tähän tiettyyn hip-hop ala-genreeseen ja albumi on muutenkin rakennettu niin nerokkaasti yhteen että tämä on kuin seuraisi yhden tuotantokauden jotain vanhaa scifi-sarjaa jota nykypäivänä ei voi kuin vedet silmissä katsoa ja nauraa. Wave Twisters on pullollaan sci-fi maailman kliseita. Löytyy mitä eriskummallisempia ensimmäisiä yhteenottoja tuntemattomien rotujen kanssa, invaasiota ja nyrkit viuhuvia tilanteita. Juuri niinkuin esim. The Original Star Trek jaksoissa jossa Kapteeni Kirk seikkaili ison mojonsa kanssa. Ainoa mikä puuttuu tältä levyltä on hilpeä kuuskyt-luvun musiikki, psykedeeliset värit ja saman aikakauden jorausliikkeet. Tai noh, on vaan parempi että ne pysyvät poissa tältä levyltä. DJ QBert on mennyt niinkin pitkälle tässä täydellisyydessä hipovassa kokonaisuudessa että hän aloittaa albumin kaukosäätimen kautta, mainokset pyörivät ennen varsinaista ohjelmaa ja kun ohjelma on saanut päätöksensä, lopuksi mies harrastaa pientä kanavasurffailua XXX-kanavilla (remember kids, masturbation is a social problem). Tästä Wave Twisters-albumista on myös tehty lyhyt animaatio-filmi joka alkoi myös kiinnostamaan siinä määrin että kai sekin pitää jossain vaiheessa ostaa. Jos pelkästään musiikki on näin hyvää, visuaalinen ilmeen kanssa se täytyy olla jo mieltäräjäyttävää.

Musiikkia, viikko 09/2006. Part 2

Enduser: Calling The Vultures (2005)

Enduser: Calling The VulturesHaeskelin tuossa yksi aurinkoinen päivä sitten breakcore artisteja ja törmäsin tähän kaveriin. Tosin tämän albumin sisältö tuli täytenä yllätyksenä. Voisi jopa sanoa että nyt mäjäytettiin salakavalasti puun takaa suoraan takaraivoon. Siitä sitten vaan noustiin irvistäen pystyyn ja otettiin kipu vastaan iloisin mielin. Se mikä tässä ensiksi yllätti oli Calling The Vultures albumin sisältö. Levyltä löytyykin enemmälti hip-hoppia sekä perinteisempää drum and bassia jotka on yhdistelty saumattomasti yhteen. Albumin breakcore osuudet tarjoillaan säästeliäästi pieninä maustehippuina. Albumin ensimmäinen puolisko tarjoilee hip-hoppia (instrumentaali muodossa sekä rap-lyriikoiden kera) jossa on sitä alakuloista, oudon karmivaa mutta silti välillä rentouttavaa soundia jota tuodaan särmäkkäästi esiin pääsääntöisesti pianolla. Tässä oikein tuntuu se riisuttu old school meininki eli kahdella deckillä tuotettua hip-hoppia ja periaatteessa eihän sitä muuta tarvitakaan tässä musiikinlajissa. Albumin puolessa välissä tahti alkaa nopeutumaan ja drum and bass elementit ottavat levyn hallintaansa. Albumin jälkimmäinen puolisko onkin se osa levyä jossa biisit ottavat askeleen eteenpäin ja tietyt kappaleet nousevat valokeilaan. Esim. sinne-tänne rönsyilevä ja poukkouleva “Wednesday”, nopea-tempoinen ja hieman kliseinen “Assassin” joka muuten sämplää loistavasti Marlon Brandonin sekopäistä puhetta “Apocalypse Now” leffasta sekä tietenkään unohtamatta levyn selvästi parasta kappaletta, “End of A Beginning (Sublight Version)”. En tiedä ottaako kukaan muu musiikin kuuntelua näin vakavasti mutta joskus albumilla tulee vastaan sellainen instrumentaali-biisi jonka soidessa sitä vaan sulkee silmänsä ja eikä tee mitään. Nauttii vaan siitä loistavasta biisistä ja sen luomasta tunnelmasta. No okei. Toi ei ollut se pointti mitä haeskelin, mutta minä joskus saan sellaisen ajatuksen päähäni että kun minä vetelen viimeisiä henkosia keuhkooni ja elämän valo katoaa silmistäni, tietty biisi voisi soida sen aikana kun lähden tästä maailmasta. Hyvä esimerkki tuollaisesta biisistä on DJ Shadow’n “Midnight In A Perfect World”. Calling The Vultures albumilla tuota roolia näyttelee tämä “End of A Beginning (Sublight Version)” joka on rakenteltaan niin simppeli. Upea, hiuksen ohut ihmisvokaalimainen melodia taustalla jota tukee ja pyörittää yksinkertainen drum and bass looppi. Yksinkertaisuus on kaunista kun se osataan tehdä oikein ja tämä biisi pamahti suoraan henkilökohtaisen all-time-top-5 drum and bass listalleni.