Addiktioni, 25/09
20/06/2009 12:03, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Funkstörung: Appetite For Disctruction (2000)
Omalla kohdallani, elektronisessa musiikissa on parikin sellaista genrettä, hybridimäistä kokeilua jotka eivät ole liiemmilti kolahtaneet yhtään tai paremminkin kasvoiltani on saattanut näkyä kummastuttava ilme josta voi lukea suoraan sanat - "en ymmärrä lainkaan tätä julmetunta hypetystä tästä asiasta/tuottajasta/orkesterista". Viime vuosina tapetilla ollut dubstep tulee heti ensimmäisenä mieleen ja tiukasti perässä pyyheltää iDM jonka sekaan on paiskottu aimo annos hip-hopia (puhun tietenkin täysin biittipoliitikasta). No mut... onhan se tietenkin positiivista jos pöydälle yllättäen pyllähtää julkaisu joka osaa tehdä vaikutuksen kuuntelijaan ja lopulta muuttaen vakaalla pohjalla olevaa mielipidettä tästäkin asiasta. Tämän myötä saatiin siis toimiva aasinsilta saksalaiseen Funkstörung projektiin jota ohjastivat kaksi ihmistä nimeltään Michael Fakesch ja Chris De Luca. Niin, ikävä kyllä Funkstörung on näinä päivinä menneen talven lumia mutta onneksi he sentään jättivät perinnöksi julkaisuja joiden pariin voi yhä edelleenkin tänä päivänä hakeutua. Kaksitoista-tuumaisten ja minijulkaisujen jälkeen, duo julkaisi vuonna 2000 ensimmäisen virallisen studio-albumin (jos ei lasketa mukaan vuotta aiemmin tullutta kokoelmaa Additional Productions joka sisältää muille artisteille tehtyjä remiksejä), Appetite For Disctructionin, joka on selkeästi sellainen ensimmäinen kunnollinen päänavaus heidän luomaansa taiteeseen upottaen heti ensimmäisellä kerralla pehmeään kudokseen tai saattaa myös vaatia hieman lisäpanostusta kuunteluun jotta voidaan tehdä tärkeä toteamus julkaisun loistavuudesta ja eräänlaisena puuttuvana linkkinä kahden genren välisessä maastossa. Minä olin siitä onnekas että heti ensimmäinen kuuntelukerta jätti sellaiset syvät jäljet joiden johdosta ei mennyt kauan kun olin jo pitkällä Funkstörungin luomassa liidossa. Kun julkaisua alkaa tarkemmin paloittelemaan kliinisellä leikkauspöydällä ja sorkkimaan pintaa syvemmältä, äänimaisemallisesti Appetite For Disctruction tarjoaa yllättävänkin minimalistisen oloisia ratkaisuja vaikkakin kuulee selkeästi että taustalla osataan luovaasti käyttää leukoja narskuttavaa rämisyttämistä ja ilmaan heitetään ahkerasti staattisesti väreilevää glitch-melakkaa joka tuntuu seuraavan miltei kaikkialle. Albumin nimi muutenkin kuvaa onnistuneesti sisältöä (vaikkakin siinä ohella on hieman käyty astumassa Axl Rosen varpaille) sillä on suoranaisesti vaikeata alkaa luomaan riippumatonta analysointia siitä että kumpaa genrettä tässä todellisuudessa tuhotaan ja pilkotaan enemmän sisältäpäin palasiksi? iDM vai hip-hop? Ehkäpä ollaankin se tärkeimmän aspektin äärellä jonka Funkstörung hallitsee suvereenisti tällä julkaisulla. Appetite For Disctruction on parhaimmillaan sykkivästi hohtavaan punaiseen lankaan hienovaraisen täydellisesti kääritty kokonaisuus joka tasapainottelee veitsenterävästi kahden maailman välillä mutta joka osaa kuitenkin tarpeen vaatiessaan kurkottaa pidemmälle oman genren ominaisuuksia kunnes palataan takaisin rajojen ulkopuolelle repimään sisuksia uudestaan auki raahaten ne omalle puolelle. Sen huomaa varsinkin siitä että albumin alkupää muistuttaa melodisuudellaan ja rauhallisella haltuunottamisella hyvinkin paljon Autechren ensimmäisiä levyjä mutta kuitenkin rohkeasti vieden hyvinkin tuttua konseptia elektronisesti eteenpäin. Neljännen kappaleen myötä albumi alkaa saada selkeästi enemmän hip-hop soundia ylleensä mutta kuitenkin edelleenkin tiukasti pitäytyen hyvinkin äärifuturistisessä ilmeessään. "Sounds Like A Break Record" kuulostaa suoranaisesti rikkinäisen metallisen akselin ympäri pyörivästä rattaasta joka klonksuttaen muodostaa erittäin dynaamisen rytmityksen ja kun mukaan heitetään vierailevan räp-vokalistin roolissa toimiva Triple H, meillä on yksinkertaisesti sanottuna hallussamme teos jonka innovatiivisuus ääniluotauksessa yksinään päihittää kaikki kaupallisen hip-hopin naurettavat räpellykset 2000-luvulla. Kun muutenkin alkaa tottumaan Appetite For Disctructionin luomassa värähtelyssä siihen että koskettavan kauniisti sointuvat melodiat ja hip-hop notkautukset ovat asettaneet kuuntelijan turvallisuuden tunteeseen julkaisun suhteen, albumi yllättäen nostaa esiin uuden elementin ladaten "I/O" nimisen teoksen joka napsauttaa päälle vaikeassa kulmassa etenevän suorituksen ja tuo esiin ennenkaikkea luovaasti mielenterveyden kanssa kamppailevaa ohjelmointia joka kilahtelee, kolahtelee ja pomppii kuin kumipallo konsanaan ja samalla heittäen hyvinkin absurdisen tahdituksen jonka taustalla häärii naisvokaali ehostaen ja luoden toimivaa kurkotusta siihen tunteeseen kun iDM tarjosi parhaimmillaan haasteellisen ympäristön koluta.
Appetite For Disctruction siis tarjoaa tätä ja paljon muuta kun antaa mahdollisuuden tutustumiseen. On sanomattakin selvää että Funkstörung onnistui tuottamaan albumin jolle laajakatseisuus ja eklektisyys loivat tärkeät puitteet ja unohtumattoman tavan työstää elektronista materiaalia tasapainottellen hiuksen hienosti vokaalipainoitteisten ja instrumentaalisten raitojen välissä. Appetite For Disctruction on albumi jota ei voi kuin kehua ensiarvoisesta viimeistelystä ja siitä miten tämän kaksikon kokeilunhakuisuus sai aikaiseksi yhden railakkaamista julkaisuista iDM-genren sisällä.
Addiktioni, 02/09
11/01/2009 16:38, Posted in Beats and pieces, Comments (1)
Rachel Kann: Ptolemaic Complex (2005)
Rachel Kannin väkevän oloinen kielenkäyttö vierailevana artistina yllätti aikoinaan täysin Enduserin Calling The Vultures albumilla. Selkeä ja valmissanainen nainen puhumassa riimiä jossa ei sorruta yhteenkään hip-hop kliseiseen on meikäläisellä muutenkin sellainen harvinainen näky joka lopulta synnytti pienen kipinän tuonne jatkuvasti muhisevassa takaraivossa joka yleensä tarkoittaa sitä että jossain vaiheessa minä alan etsimään tämän artistin levyjä. Tässä sitä siis ollaan - levy on pöydällä ja kasvoilta saattaa ehkä näkyä jonkinlaista tyytyväisyyttä. Kun pistin tilaukseen tätä julkaisua, Enduser osoittautui jälleen toimivaksi linkiksi tällä albumilla sillä mies on tuottanut yhden kappaleen tällä julkaisulla. Tosin se ei ole mitenkään eksklusiivinen tuotos sillä "Familiar Taste Of Blood" löytyy myös Lynn Standaferin eli Enduserin omalta Comparing Paths albumilta. No mut, "Familiar Taste Of Blood" on kuitenkin edelleen erinomainen semi-iDM raiteilla liikkuva ja hybridimäisesti trip-hopia yhdistelevä teos johon Rachel Kann asettelee epäonnistumisen katkeraa tunnetta josta kuitenkin yritetään jatkuvasti nousta ylös ja näin ollen jättäen onnistuneesti kuuntelijaan korvien väliin kaikumaan lausahduksen "All i do is rise to fall...". Ah, viiltävän kaunista ja kuitenkin niin särkyvää. Muutenkin albumin musikaallinen tyyli asettuu pääasiallisesti kahden maailman ääripäihin kahden päätuottajan komennossa jossa Tack-Fun käsittelyssä nousee esiin selkeästi 90-luvun tyylinen, jopa paikoitellen likainen ja tarkoituksella kulutetun oloinen hip-hop äänimaailma jonka perinteisyys erityisesti näkyy kumpuavissa rumpuloopeissa jotka edesauttavat luomaan ilmavan, tunnelmallisen vyörytyksen johon väistämättäkin Rachel Kannin avautuva lyriikka kietoutuu hämärtyvästi kiinni luoden elintärkeän sekoituksen. Michael Gardnerin vastuulla etenevä toinen puolisko tuotannosta tarjoilee taasen modernimpaa, kevyesti iDM:n ja illbientin tahdituksella etenevää nuottia joista ehkäpä mieleenpainuvin on albumin alussa kuultava "Maybe" jonka hyperaktiivisuuden kaltainen liikkuvuus melodioissa ja biiteissä yhdistettynä Kannin heräilevästi kyselevään ilmaisuun. Muutenkin kokonaisuudesta kuulee että näennäisesti heikotkin linkit tuotannossa kompensoidaan erinomaisesti Rachelin omalla taipuisalla ulosannillaan. Noh, kaupallinen hip-hop on muutenkin sellaista jatkuvaa alfa-urosten vai onko se enemmänkin pikkupoikien egoilua jossa kouraistaan naisten perseitä jatkuvalla tahdilla joten oli suorastaan puhtaan ilmaan hengittämistä kun Rachel Kannin huumaavaa lyyristä vetovoimaa alkoi kuuntelemaan. Ptolemaic Complex on avoimesti kurkottava kirjanen artistin omiin rehellisiin tuntemuksiin jossa käydään läpi arkipäivän asioita kuten rakkaus, seksi, ilot ja kärsimykset sekä toistuvat virheet mitkä tekevät meistä todellisia ihmisiä eli pienet ja isotkin asiat analysoidaan tarkasti ja värikkäästi. Ainoa mikä tässä julkaisussa hämäsi alussa on se fakta että tämä albumi on selkeästi kotitekoisesti painettu CD-R:llä eikä tässä ole minkäänlaista kansilehdykkää kertomaan syvemmin taustoja. Toisin sanoen raaka minimalistisuus tuo sen ajatuksen heti esiin että miksi tätä ei viety ammattimaisesti loppuun asti mutta se onneksi kääntyy myös jonkinlaiseksi vahvuudeksi sillä kansilehdykän puuttuessa ja pelkän CD:n kautta sitä keskittyy isommalla tarmolla kuuntelemaan Rachelin runollista lyriikkaa. Olen vasta kolmannessa päivässa tässä intensiivisessä rotaatiossa ja koko ajan alkaa avautumaan pieniä palasia Rachel Kannin ajatusmaailmasta eli kerros kerrokselta löytyy uusia ahaa elämyksiä.
Addiktioni 19/08
10/05/2008 15:19, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__ked (2008)
The Shizit'n tuhkista noussut JP Andersonin luotsaama Rabbit Junk on yksi näistä 'pienemmistä' bändeistä joista olen jaksanut pitänyt kovaa meteliä aika ajoin. Miehellä on oma, selkeä visio johon kuitenkin heitetään kuin kuumana käyvään sulatusuuniin konsanaan kaikenlaisia vaikutteita - metallista elektroniseen musiikkiin ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kaksi vuotta sitten julkaistu REframe edelleenkin toimii vakuuttavana testamenttina miten erilaiset genrien osaset saadaan loksahtamaan sileästi paikoilleen eikä tämä uusin ja Rabbit Junkin kolmas tuotos, This Life Is Where You Get F__ked hirveästi eroa aiemmasta työskentelytavasta. Harvinaisen ruma, minimalistinen kansitaide tervehtii kuuntelijaansa tällä kertaa ja kansitekstejä selatessa voi lukea ettei tämä myöskään pyri olemaan ihan tavallinen albumijulkaisu. This Life Is Where You Get F__ked on siis konseptialbumi. Löytyy kappaleita mm. tragediasta, syyllisyydestä, kaaoksesta, pyörävarkaasta, murhasta ja siitä miten kuoleman kautta saa elämän. Totta puhuen, levyn ympärille punottu semantiikka menee omalla kohdallani helvetin komeasti pääni ylitse jonka myöten huuli pyöreänä taas ihmetellään että mikä tämä todellisuudessa yrittää olla mutta musiikillisesti julkaisu on kuitenkin jälleen vakuuttavasti koottu kokonaisuus erilaisia yhdistelmiä. Albumi on jaettu kolmeen osaseen ja ensimmäisen osuuden kolme kappaletta on hyvin pitkälle perinteistä Rabbit Junkia (jos sellaista edes pystyy luokittelemaan) eli jatketaan soundillisesti siitä mihin edellinen REframe albumi jäi kaikumaan. Musiikkivideo muodossakin julkaistu "Hero In Mr. Sholensk" erottuu selkeästi yhtenä tähtihetkistä tällä julkaisulla - terävästi sahaava riffittely, tuplabasarit, salakavalasti sekaan iskostettu breakbeat sämplet ja siinä ohella osoitetaan myös luovaa näyttöä uudistumisestä kun akustinen kitara ja haitarin kaltainen syntikkaosuus värittävät tätä kappaletta entisestään. Kuten videokin osoitti, Rabbit Junk kuulostaa viimeiseen asti hiotulta bändiltä joka varmasti toimii myös livenä.Rabbit Junkin uran rankin mutta myöskin tämän julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin rykäisy tulee albumin keskimmäisellä osuudella. Aiemmin harva kuuntelija pystyi väittävänsä kuuntelevansa hiphopilla maustettua black metallia ja nyt Rabbit Junk on ainakin yksi sellainen bändi joka tarjoilee konkreettiset todisteet tästä harvinaisesta olomuodosta. Rabbit Junk siis luo näinkin absurdisen kuuloisen yhteennaittamisen ja tekee myös erittäin vakuuttavalla tahdilla. "Black" tuo erinomaisesti esiin sen kysymyksen ja vastauksen että hiphop voi myös olla sydämeltään mustaakin mustempi kun siihen tuodaan täysin uudenlaisia visioita. Heti perään iskostuva "Ghetto Blasphemer" tarjoilee alussa 90-luvun kaltaisesti naksahtelevan ja letkeän hiphop biitin jossa toistetaan loopin kaltaisesti 'the gun goes click' kunnes alkaa taas mustalla verhoutumisellaan heräämään henkiin revittelemällä itsensä täysin erilaiseen ääripäähän tuoden mukanaan jo miltei runkkaavasti soitetun black metal kitarariffittelyä, samaan hengenvetoon ilmentävää raivokasta rääkymistä ja vieläkin tiukemmin soitetut tuplabasarit. Näiden kahden kappaleen jälkeen on todellakin outoa ja samalla hämmentävää todistaa kuinka kahden tyystin erilaisen maailman yhdistäminen toimii näinkin erinomaisesti. "The Collection" ottaa enemmän death metallimaisen runttauksen ylleensä ja samalla lisäten ryhdikkyyttä tuomalla mukaan näyttämötaiteellisia vaikuttimia ja dramaattisuuden tajua. Albumin kolmas ja viimeinen osuus tarjoilee selvästi leikkisämmän sävyn kuin mihin ollaan totuttu kahdella edellisellä levyllä liittämällä 8-bittimäistä äänimaailmaa mutta kuitenkin näistä kolmesta albumin viimeistelevästä kappaleesta löytyy samanhenkistä raa'an oloista, miltei hardcoremaista tunnelmaa kuin debyytiltä. Ainakin levyn päättävä "Roadside Art" tuo kauan kaivattua digital hardcoremaista otetta Rabbit Junkin musiikkiin jonka myötä raita etenee tasaisella paalujunttauksella loppuun asti.
This Life Is Where You Get F__ked on siis mielenkiintoinen konsepti sisältäen ennenkuulumattomia yhdistelmiä sekä vanhaa, hyväksi todettua toimintatapoja jonka myötä Rabbit Junkin ystävät pitäisi olla tämän levyn kanssa kuin kotonaan. 37 minuutin kompaktina kokonaisuutena levy ei myöskään sorru liian pitkäksi taikka lyhyeksi. Soitto kulkee kuin juuri öljyt vaihdettu koneisto mutta silti kaikesta huolimatta 'turvallinen' taitaa olla se sana joka parhaiten kuvailisi tätä julkaisua, varsinkin REframe albumin jälkeen. Uudistuksia on sopivasti mukana mutta ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta kokonaisuuteen niin paljon että tätä voisi suoralta kädeltä sanoa Rabbit Junkin parhaimmaksi teokseksi. Ehkäpä tämä vaatii vielä pari viikkoa intensiivistä kuuntelemista kunnes mielipide heilahtaa vaa'an kaltaisesti toiselle puolelle.
Addiktioni, 29/2007
19/07/2007 20:26, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.) (2002)
Myönnän. Sen verran 'tuuntuneena kaverina olen pitänyt jonkinmoista meteliä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa DJ Shadow'n nykyisestä menosta ja ihmekös tuo. Mitäänsanomatonta ja munatonta paskaahan hänen yrityksensä on päästä hypny-*phthyi*-tuotantonnon (tekee pahaa edes sanoa kyseisen hip-hopin alalaji) avulla hip-hop piireissä mainstreamin puolelle ja hän ei ole onnistunut missään muussa asiassa kuin omien faniensa vieraannuttamisessa. Hänen toisen albumin aikoihin oli ehkäpä hivenen samankaltainen odottava tunnelma ja pientä vihjailua noitavainosta mutta se ei äitynyt noin pahasti. Ei todellakaan. Ennen The Private Pressin virallista julkaisua miehen meriiteissä oli ja on edelleenkin se täydellinen ja mielentilaan vahvasti vaikuttava Entroducing - albumi joka muutti yhdessä yössä instrumentaali hip-hopin suunnan ja teki trip-hopista helpommin lähestyttävän ilmiön sekä vei sämpläyksen taiteenmuotona taas monta pykälää eteenpäin ja muutenkin albumi on vuosi toisensa jälkeen kerännyt yhä enemmän kehuja ja faneja taakseen. Koska kyseessä oli noinkin mullistava teos, hänen follow-up albuminsa kahdeksan vuoden jälkeen oli ilmestyttyään automaattisesti tarkasti syynnissä. Osa ihmisistä ei tietenkään tykännyt miehen uudemmasta tyylistä samalla huudellen "this ain't good as Entroducing" mutta realiteettia pitää olla myös kun hänen musiikkiansa kuuuntele vuoden 2000 jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei tule koskaan tekemään toista Entroducingin kaltaista albumia uransa aikana ja olisihan se aikamoista itsensä pettämistä jos hän toistaisi itseään tuottamalla yhtä ja samaa julkaisua.Kuten Entroducing, onneksi myös The Private Press on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (aka Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylinpyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä. Kuten sanoin, albumilta löytää laaja kirjo erilaisia töitä - mm. "Fixed Income", "Giving Up The Ghost" ja "You Can't Go Home Again" jotka ovat selkeitä ja takuuvarmoja trip-hop osumia mieheltä. Elektrosta vahvasti vaikutteita saava mutta kuitenkin erinomaisesti nykyaikasempaan muottiin tuotu "Right Thing/GDMFSOB". Albumin epämääräisemmästä työstä varmistaa ehdottomasti "Monosylabik" jonka kikkaileva mutta samalla oudon karheasti junnaava ja pomppiva veto on ennenkaikkea rohkea tapa tuoda uutta näkökulmaa jo miltei kaiken nähneeseen genreeseen. Albumin hauskemmista puolesta vastaavat ja jopa komediallisia piirteitä keräävät kappaleet joista ensimmäisenä on "Walkie Talkie" jonka hilpeä "I'm a bad ass motherfuckin' DJ, this is why I walk and talk this way" sämple jaksaa aina riemastuttaa sekä kieli selkeästi toisella poskella vedetty ja suuvärkkiä tärisyttävä kolmen minuutin hurjastelu "Mashin' On The Motorway" joka onkin vain alkusoitto albumin pisimmälle eli yhdeksän minuuttiä kestävälle puhtaalle loistavuudelle. Puhun tietenkin heti perään soivasta "Blood On The Motorway" jonka viisi ensimmäistä pianolla tahdistettua minuuttia sekä miehen rauhallinen puhe joka muuntautuu myöhemmin laulantaan yhdessä kuljettavat kuuntelijansa hitaasti ja haikean rentouttavasti päämääräänsä jossa kärsivällisesti odottaakin DJ Shadow'n biittipatteristo. Yhdeksän minuuttia well spended. Mutta mutta... Täytyy vielä varmistaa sanomani - The Private Press ei ole Entroducing mutta se ei tarkoita etteikö tämä olisi erinomainen albumi. Jälkikäteen on helppo sanoa että DJ Shadow teki täysin oikean ratkaisun hänen paluu-albumille ja nyt nykypäivän valossa toivonkin että hän tekee myös oikean päätöksen hänen tulevalle työlleen.
Niin ja se syy miksi ostin tämän julkaisun uudestaan. Aikoinaan hankin normaaliversion tästä albumista koska ei huvittanut maksaa yli kolmeä kymppiä CD:stä jossa extrana on vain yksi 12 minuutin live-performanssi mutta se jätti hampaankolon sen verran ikävän palasen että minun oli pakko hankkia tämä limited edition jossain vaiheessa myös. Noh, nyt se on sitten hankittu.
Addiktioni, 23/2007 (Pt.2)
06/06/2007 18:57, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Reilukerho: Kyseenalaisia Totuuksia (2007)
Setä Koposta, Tuomiota ja Konetta voi ainakin kiittää siitä että he ovat alusta asti selkeästi tehneet omanlaista juttua eivätkä ole lähteneet apinoimaan tusinaläppiä ja kopioimaan jopa naurettavuuksiin menevää tuotantoa sekä muotia tuolta amerikan suunnalta. Kolmikon yhteiseltä meriittilistalta löytyvät mm. legendaarinen Kehäketun ja Koposen EP, niinkin hämäriä projekteja kuin Melaveikot sekä Tuomion ja Koneen omakustanne EP joka on tänäpäivänä sen verran haluttu out-of-print julkaisu jonka arvo kuulemma pyörii siinä 30 euron toisella puolella. Unohtamatta tietenkään muinaista super-ryhmää nimeltään MC Taakibörsta joka ehkäpä hivenen ironisesti hajosi jonkinmoisen paineen alaisuudessa mutta kuitenkin lyhyen elinaikansa ehti jättää likaiset jälkensä suomalaiseen musiikkihistoriaan. MC Taakibörstan jälkeistä elämää tässähän edelleenkin eletään jolloin sooloprojektit ovat olleet enemmissä määrin pettymyksia jonka takia sitä on alkanut toivomaan että itse emoprojekti aktivoituisi uudestaan. Se ei ainakaan vielä toteutunut mutta jonkinlaista elämää pelastavaa tekohengitystä saadaan uuden ryhmän myötä joka sai nimekseen Reilukerho.En tiedä teistä muista mutta nykyään nämä suomiräppijulkaisut enää harvemmin jaksavat innostaa allekirjoittanutta. Sama ilmiö tuli ikävä kyllä myös koettua uunituoreen Reilukerhon kanssa vaikka odotinkin tätä julkaisua jonkinlaisella sisuksista kumpuavalla innolla. Kolmikon läpät ovat paikoitellen edelleenkin "mehukkaita ja kingejä" mutta pelkästä äänenpainosta saa sellaisen käsityksen että dokausläppiä ei jaksa enää jauhaa samalla palavalla tunteella koska ne kaikki on jo käsitelty aiemmilla levyillä. Ainakin lyriikoista voi selkeästi kuulla että ennen kaikki oli selkeätä, helppoa ja jopa värikästä mutta nyt aikuistumisen myötä elämä tarjoilee tasapaksua puurtamista jossa viikonlopun kohottaa kalliimpi import-kalja. Alkaakohan kavereiden elämä saada jonkinlaista pysyvyyttä jonka tähden heidän tuoma sanoma ei saa toivottua tuulta taakseen. Ehkäpä se vika löytyy myös itse julkaisun nimestä. Jos levyn kannessa komeilee Kyseenalaisia Totuuksia, luulisi että sieltä löytyisi myös niitä päivänvalolta karkaavia totuuksia mutta albumi itseasiassa toistaa sen mitä nykypäivän Suomessa ihmiset tekevät vapaa-ajallaan tai miten elämä saattaa olla yhtä helvetin kyykyttämistä vuodesta toiseen. Mjeh, ei siis mitään uutta tällä rintamalla. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut täysin haudata tätä julkaisua sillä onhan tällä albumilla myös kappaleita jotka tuotannon ansiosta saavat pään nyökkäämään positiivisesti (kuten esim. "Melkein mukava" ja "Oy Reilukerho Ab") mutta loppupeleissä albumi alkaa saada puuduttavia vaiheita. Ja jos levyn biisimäärä nousee tuon maagisen viidentoistan rajan ylitse, se on yleensä sen merkki että levylle on myös tungettu sitä turhaa täytettä. Tai sitten se väsyttävä turtuminen saattaa johtua siitä että näiden kavereiden läpät eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella tunnin pituista kokopitkää. Aiemmat EP:t ovat keskittyneet olennaiseen ilman mitään turhia osuuksia mutta heille on unohdettu kertoa että kokopitkä albumi on tyystin erilainen peli jota pelataan kovemmilla säännöillä.
Musiikkia, viikko 30/2006
28/07/2006 16:24, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
DJ QBert: Wave Twisters - Episode 7 Million: Sonic Wars Within The Protons (1998)
"Sound, the final frontier. These are the voyages of one crazy dj. His continuing mission: to explore strange ways to create sound with his hands, to seek out new beats and wider audience, to boldly go where no man has gone before." Mitä tämä varastettu ja muokattu Star Trek sanonta oikein tarkoittaa? Turntable konseptialbumia joka on samalla ensimmäinen luokkaansa (näin ainakin parit nettisivustot mainostavat). Ja mikä voisi olla parempaa kuin levyllinen pölyisistä filmiarkistoista kaivettuja 50- ja 60-luvun elokuva/tv-sämplejä joita on kieliposkella yhdistelty ja räiskitty pitkin albumia. Vinyylin raaputtelun lomassa, se mikä tästä jää mieleen on se miten hänen sormensa pyörivät kun hän loihtii luomansa musiikin avulla eri sämplien ympärille toimivan tarinankuljetuksen. Tällainen irroittelu sopii mitä mainiommin juuri tähän tiettyyn hip-hop ala-genreeseen ja albumi on muutenkin rakennettu niin nerokkaasti yhteen että tämä on kuin seuraisi yhden tuotantokauden jotain vanhaa scifi-sarjaa jota nykypäivänä ei voi kuin vedet silmissä katsoa ja nauraa. Wave Twisters on pullollaan sci-fi maailman kliseita. Löytyy mitä eriskummallisempia ensimmäisiä yhteenottoja tuntemattomien rotujen kanssa, invaasiota ja nyrkit viuhuvia tilanteita. Juuri niinkuin esim. The Original Star Trek jaksoissa jossa Kapteeni Kirk seikkaili ison mojonsa kanssa. Ainoa mikä puuttuu tältä levyltä on hilpeä kuuskyt-luvun musiikki, psykedeeliset värit ja saman aikakauden jorausliikkeet. Tai noh, on vaan parempi että ne pysyvät poissa tältä levyltä. DJ QBert on mennyt niinkin pitkälle tässä täydellisyydessä hipovassa kokonaisuudessa että hän aloittaa albumin kaukosäätimen kautta, mainokset pyörivät ennen varsinaista ohjelmaa ja kun ohjelma on saanut päätöksensä, lopuksi mies harrastaa pientä kanavasurffailua XXX-kanavilla (remember kids, masturbation is a social problem). Tästä Wave Twisters-albumista on myös tehty lyhyt animaatio-filmi joka alkoi myös kiinnostamaan siinä määrin että kai sekin pitää jossain vaiheessa ostaa. Jos pelkästään musiikki on näin hyvää, visuaalinen ilmeen kanssa se täytyy olla jo mieltäräjäyttävää.
Musiikkia, viikko 09/2006. Part 2
03/03/2006 13:35, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Enduser: Calling The Vultures (2005)
Haeskelin tuossa yksi aurinkoinen päivä sitten breakcore artisteja ja törmäsin tähän kaveriin. Tosin tämän albumin sisältö tuli täytenä yllätyksenä. Voisi jopa sanoa että nyt mäjäytettiin salakavalasti puun takaa suoraan takaraivoon. Siitä sitten vaan noustiin irvistäen pystyyn ja otettiin kipu vastaan iloisin mielin. Se mikä tässä ensiksi yllätti oli Calling The Vultures albumin sisältö. Levyltä löytyykin enemmälti hip-hoppia sekä perinteisempää drum and bassia jotka on yhdistelty saumattomasti yhteen. Albumin breakcore osuudet tarjoillaan säästeliäästi pieninä maustehippuina. Albumin ensimmäinen puolisko tarjoilee hip-hoppia (instrumentaali muodossa sekä rap-lyriikoiden kera) jossa on sitä alakuloista, oudon karmivaa mutta silti välillä rentouttavaa soundia jota tuodaan särmäkkäästi esiin pääsääntöisesti pianolla. Tässä oikein tuntuu se riisuttu old school meininki eli kahdella deckillä tuotettua hip-hoppia ja periaatteessa eihän sitä muuta tarvitakaan tässä musiikinlajissa. Albumin puolessa välissä tahti alkaa nopeutumaan ja drum and bass elementit ottavat levyn hallintaansa. Albumin jälkimmäinen puolisko onkin se osa levyä jossa biisit ottavat askeleen eteenpäin ja tietyt kappaleet nousevat valokeilaan. Esim. sinne-tänne rönsyilevä ja poukkouleva "Wednesday", nopea-tempoinen ja hieman kliseinen "Assassin" joka muuten sämplää loistavasti Marlon Brandonin sekopäistä puhetta "Apocalypse Now" leffasta sekä tietenkään unohtamatta levyn selvästi parasta kappaletta, "End of A Beginning (Sublight Version)". En tiedä ottaako kukaan muu musiikin kuuntelua näin vakavasti mutta joskus albumilla tulee vastaan sellainen instrumentaali-biisi jonka soidessa sitä vaan sulkee silmänsä ja eikä tee mitään. Nauttii vaan siitä loistavasta biisistä ja sen luomasta tunnelmasta. No okei. Toi ei ollut se pointti mitä haeskelin, mutta minä joskus saan sellaisen ajatuksen päähäni että kun minä vetelen viimeisiä henkosia keuhkooni ja elämän valo katoaa silmistäni, tietty biisi voisi soida sen aikana kun lähden tästä maailmasta. Hyvä esimerkki tuollaisesta biisistä on DJ Shadow'n "Midnight In A Perfect World". Calling The Vultures albumilla tuota roolia näyttelee tämä "End of A Beginning (Sublight Version)" joka on rakenteltaan niin simppeli. Upea, hiuksen ohut ihmisvokaalimainen melodia taustalla jota tukee ja pyörittää yksinkertainen drum and bass looppi. Yksinkertaisuus on kaunista kun se osataan tehdä oikein ja tämä biisi pamahti suoraan henkilökohtaisen all-time-top-5 drum and bass listalleni.
Viikko 49:n musiikki hankinnat (part 3)
09/12/2005 18:27, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Edu Kehäkettunen: Lentäjän Koira (2005)
Mm. legendaarisen MC Taakibörstan riveistä tuttu Kehäkettu tai siis nykyään taiteilijanimeä Edu Kehäkettunen käyttävä sai viimeinkin julkaistua CD-version tästä plätystä. Vinyyliversio julkaistiin aika tasantarkkaan puoli vuotta sitten ja siitä lähtien tätä ollaankin odoteltu kärsivällisesti. Sanoituksen muodossa tämä on sitä tuttua Kehäkettua - härskiä läppää vastakkaiden sukupuolen kanssakäymisestä, yrttien polttamista ja muutenkin sitä yleistä sekoilua. Vierailevat artistit, kuten Petos, tukevat sekä nostavat hyvin näitä läppiä toiselle tasolle mutta silti tätä levyä kuunnellessa tulee pettymyksen tunne pintaan. Don't get me wrong... Tämä levy sisältää aivan järkyttävän loistavia biisejä kuten Moottoriturvat joka nousi taustabiitin ansiosta yhdeksi lempikappaleeksi kaverin tuotannossa ja joku kertokoon minulla että mikä sämple tuossa kappaleessa oikein on? Se on ihan kielenpäässä mutta en vaan saa hahmotettua sitä sämplättyä biisiä. Noh anyway... Sen sijaan MC Taakibörstan jäämistöstä kaivettu Koiratarha radalla biisin alkuperäinen versio paljastuu väsyneeksi pyöritykseksi kun sitä vertaa leikkisämpään muotoon remiksattuun tykitykseen (löytyy Tuomio ja Koneen omakustanneelta). Ja sama vaisu, väsynyt olotila vaivaa myös Davon feateissa. Missä on se mies joka Taakibörstän aikoihin pudotti sellaista henkeäsalpavaa lyriikkaa? Jos totta puhutaan, Davon nykyinen Tundra 24-projekti ei ole myöskään jaksanut kiinnostaa minua. Kokonaisuutena katsottuna tämä levy tarjoaa 11 biisiä joista viisi oli minulle täysin uutta ja hyvää materiaalia. Vanhojen biisien lämmittelyt, haudankaivuut ja yhden feattaajan poissaoleva mielenlaatu eivät jaksa innostaa. Taidettiin jäädä niukasti tappiolle tällä levyllä.
Viikko 43:n musiikki hankinnat (part 2)
29/10/2005 13:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Ceebrolistics: Ö (MCD) (2005)
Heti ensiksi pitää mainita se että en ole ennen pitänyt näiden kavereiden musiikista. Heidän tekotaiteellisuuden piirteitä hapuileva hip-hop musiikki on ollut sellainen asia jota en ole oikein ymmärtänyt. Oman äänenkäyttö (varsinkin Roopek:n) ja tavuksien painotus on ollut se toinen ärsyttävä, luontaantyöntävä asia. Mutta mutta... Lehdistö on peräkanaa rummuttanut ja kehunut tätä Mini CD:tä suomalaisen rytmimusiikin riemuvoitoksi. Kun MCD:n hintana on vaivaiset 5 euroa, tähän tarjoukseen oli vaan pakko lähteä mukaan. Ja perhana, tämä Ö on mieltäräjäyttävää musiikkia. Kokeellisen/minimalistisen/iDM technon alaisuudessa kulkeva sekä raskaat, kaikumaiset ja paksut, tumman syvät dub kerrokset päällä. Nämä kaikki vielä yhdistettynä häröihin lyriikoihin jotka luovat hypnoottisen kokonaisuuden. Tämä on todella deeppiä shittiä jota kuunnellessa aivot sulaa hiljalleen ja pahimmassa tapauksessa voi kadottaa mielensä kaukaisille planeetoille jos ei ole yhtään varuillaan. En yhtään ihmettele jos jotkut vanhat fanit eivät tykkää tästä uudesta julkaisusta, sillä tämä ei ole enää sitä turvallista hip-hoppia. Tämä on jotain paljon suurempaa.
Viikko 32:n musiikki hankinnat
14/08/2005 18:20, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Z-Trip: Shifting Gears (2005)
Hip-hop musiikki on todella pieni osa omaa musiikkimakuani (varsinkin ulkomaalainen hip-hop), mutta silloin tällöin tulee sellainen levy vastaan joka heti ensikuulemalta vakuuttaa ja ilmoittaa huutaen että levyllä ei ole missään muodossa yhtään sitä kaupallista MTV bling bling skeidaa jota kutsutaan räpiksi. Tällä albumilla Z-Trip osoittaa tuottaja taitonsa ja on luonut sellaisen levyn jossa biitit hyppii 80-luvun old schoolista nykypäivän soundeihin ja vierailevat artistit osaavat ottaa näistä biiteistä kaiken irtin. Levyltä löytyy kevyempää sanailua esim. aamupalasta ja piirretyistä. Tai kuten Shock And Awe biisillä Z-Trip on ottanut rohkeasti raskaampia kitaroita mukaan tehdessään biittiä ja tuonut siihen elementtiin vielä lisäksi Chuck D:n vierailemaan joka räppää Irakin nykytilanteesta jonka johdosta biisi kuulostaa vielä enemmän rankemmalta. Mutta se mikä teki tästä levystä teki pakkohankinnan minulle, on levyn viimeinen mahtipontinen biisi Revolution (STR Parts 1+2) joka hiipoo jo DJ Shadowmaista trip-hop pläjäystä. Mahtava paketti.Hannibal Ja Soppa: Pahat Viinit (2005)
Tulenkantajista tutut lapin murteella räpäyttävät Hannibal ja Soppa on lähtenyt "sooloilemaan" ja tekemään kahdestaan levyä. Tulenkantajien funk-soundi on muuttunut puhtampaan hip-hoppiin/g-funkkiin joita on työstetty eri tuottajien kanssa kuten esim. Ilari Autio, Jazzy-O ja Aksim. Levyn kantavana teemana on räppärin arki eli krooninen persaukisuus ja sen aiheuttamat ikävät ongelmat kuten alkoholismi ja Kelassa ravaaminen. Loppujen lopuksi yllätyin posiitivisesti albumista sillä viimeksi kuuntelin näiden kavereiden matskua ensimmäisen Tulenkantajien levyn aikoihin (joka on edelleenkin vitun kova levy). Miinuksena voisi sanoa että levy on vähäsen liian pitkä joten tästäkin olisi saatu timmi kokonaisuus poistamalla pari turhempaa biisiä.VA: Suomi Lyriikkaa Tuotanto Esittää Waikka Wäkisin (2005)
SLT on pyöräyttänyt taas uuden hip-hop kokoelman jolla on laaja kaarti Suomi underground hip-hopin räpäyttäjiä Olarista ja Kalliosta. Jo levyn introssa mainitaan tämä lause: "monet sanoo täysin paskaa, myönnetään se on miten sen nyt ottaa". Tuohon Raimon sanomaan lauseeseen voisi kiteyttää nämä SLT:n levyt. Monet jotka eivät tajua tämän pienen piirin jutun ydintä, ovat valmiita haukkumaan levyn paskaksi tai kuten minun tapauksessani, diggaan ja fanitan kybällä. Edellisiltä levyiltä tutut viinanveto läpät on edelleenkin mukana ja biitit kuulostavat yhä alkeellisilta ja raa'alta mutta pääpointti SLT:n levyissä on se että kaverit tuovat lyriikoissaan selvästi asenteensa sekä elämäntapansa esiin ja kertovat omaa pientä värikästä tarinaansa omasta lähiöstäänsä. Suurin osa kokoelman biiseistä ei tuo mitään uutta SLT:n soundeihin/lyriikkoihin mutta siellä on muutama biisi jotka muodostuvat levyn helmiksi, kuten Matka-Aapelin tilitys hieman kuivemmasta kaudesta, Raimon Alueaakkoset, Petoksen ja kumppaneiden lennokas mielipide kauluspaidoista sekä Ässän oudot sekoilut jotka on tällä kertaa saatu hyvin yhteen Soi Ja Terrorisoi biisin sekavaan biittiin. Ei yllä klassikoksi mutta on kuitenkin hyvä kokoelma kavereilta.Erityiskiitokset Seyed Alille noista kahdesta viimeisestä levystä. Kiitti kun jaksoit lähettää noi.
Viikko 31:n musiikki hankinnat (part 2)
05/08/2005 04:36, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
SlowHill: Finndisc (2002)
Riski tuli otettua kun ostin tämän. Tiesin ainoastaan tästä projektista sen että tässä on kaksi alan veteraania yhteistyössä eli ex-Pepe Deluxén DJ Slow ja RinneRadion Tapani Rinne. DJ Slow oli aiemmin tehnyt RinneRadiolle hieman DJ Shadowmaisen mutta silti loistavan remixin ja ennen tämän levyn kuuntelua toivoin että tämä levy olisi hieman ensimmäisen Pepe Deluxén levyn ja Tapani Rinteen saksofoni työskentelyn yhdistelmä. Onneksi toiveeni meni kankkulan kaivoon, sillä Finndisc on toteutettu letkeämmillä hip-hop beateilla joiden päälle Rinne on levittänyt saksofoni taikaansa. Ja yksi iso kiitos kuuluu EMI:n jazz-arkistolle josta nämä kaverit saivat paljon sämpläys materiaalia. Näiden ansiosta levy pysyy omilla jaloillaan ja tämä projekti kuulostaa itseltään. Sämpläyksestä se verran että DJ Shadow sämpläsi Pekka Pohjolaa legendaarisessa Midnight In A Perfect World kappaleessa ja SlowHill kaksikko tekivät saman tällä levyllä ja onnistuivat tekemään oman erilaisen tulkinnan tätä samaista sämpleä käyttäen.Lustmord: Metavoid (2001)
Tällä kertaa luolien ja bunkkereiden sijaan herra Brian Williams aka dark ambient genren legenda Lustmord on siirtynyt täysin studion syövereihin ja samalla tehnyt parhaimmansa työnsä. Se mikä tässä albumissa minuun vetoaa on se että tämä levy ei ole sellainen tyypillinen dark ambient albumi joka toistaa itseään vaan tällä Metavoid albumilla on hyvin yhdistelty scoremaista tunnelmaa synkkään ambientiin. Levyn ensimmäinen puolituntinen eli levyn kolme ensimmäistä biisiä ottaa tästä yhdistelmästä kaiken irti. Puolessa välissä tätä ensimmäistä puolituntista tämä levy nousee huippuunsa upealla Blood Deep In Dread biisillä jossa kuoro laulaa ja rummut iskevät tahtia. Ei tämä levyn toinen puoliskokaan huono ole. Päinvastoin. Levyn loput viisi biisiä tarjoavat samanlaista linjaa ja lisäksi tuovat myös aavemaisia tunnelmia Oblivion biisin myötä sekä The Outer Shadow:ssa kaikuaa salaista rituaalimaista äänimaailmaa. Levyn lopettaa viululla tuettu haikea ja synkkä Insignificance. Onneksi jotain hyötyä on ollut Hollywoodista kun näin loistavan levyn Brian Williams on saanut aikaiseksi seitsemän vuoden tauon jälkeen. Ja kun tätä kuuntelee pimeässä kuulokkeilla, niskaan nousee mukavasti karvat pystyyn. Vielä pitää mainita että jo heti ensimmäisen kuuntelun jälkeen tämä Metavoid albumi nousi minun lempi dark ambient levyksi ja yli vuosi kului että sain tämänkin albumin levyhyllyyni. I'm a very happy man now...
Viikko 29:n musiikki hankinnat (part 3)
23/07/2005 18:11, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
DJ Shadow And Cut Chemist: Product Placement On Tour (2004)
Kuusi kaupunkia (mm. Tokio, San Francisco, Lontoo) saivat kokea näiden kahden herran Product Placement miksauksen livenä. Se on se tuttu old school hiphop/soul/funk setti jossa on mukana Whole Lotta Love, Gas Song, Motorcross Pt. 2 ja monet muut klassikot jotka soitetaan suoraan alkuperäisiltä 45 RPM levyiltä. DVD sisältää kuvamateriaalia jokaisesta kuudesta kaupungista ja se on miksattu saumottomasti yhteen. Loistava keikka mutta siihen se sitten jääkin. Kommenttiraita löytyy mutta muuten tämä DVD on sisällöltään köyhä. Mukana on pari hikistä traileria ja 14 minuutin kooste tämän turneen muista DJ:sta. Olisivat edes laittaneet mukaan samantyylisen miksauksen kuin DJ Shadow:n In Tune And On Time DVD:n extroissa.
