Addiktioni 11/13

Goldie: The Alchemist: The Best Of 1992-2012 (2013)

Goldie: The Alchemist: The Best Of 1992-2012Tuossa kuukausi sitten Goldien ilmoittaessaan sosiaalisessa mediassa kahdenkymmenen vuoden uraa luotaavan kokoelman ilmestymisestä markkinoille, itsekin tajusin viimeinkin että meikäläisellä on yli vuosikymmenen mentävä tyhjä aukko Goldien urassa. Tarkoitan sitä siis että vuoden 1999 jälkeen en ole seurannut miehen toimia juurikaan millään tasolla vaikka häntä on tituleerattu ahkerasti drum and bassin kummisedäksi varmaan siitä lähtien kun edelleenkin pienimuotoisia jälkikaikuja järisyttävä debyytti-julkaisu Timeless löi brittien valtavirrassa vakuuttavasti läpi joten oli ihan yleissivistävä teko hankkia tämä kokoelma levyhyllyä koristamaan ja samanaikaisesti myöskin oiva tilaisuus tutustua 2000-luvun tuotantoon. The Alchemist: The Best Of 1992-2012 on yllättävän vankka ja mielenkiintoisesti yhteen nidottu paketti että kolmelle CD:lle levitetty kokonaisuus peilaa monipuolisesti miehen pitkää uraa – alkaen 90-luvun alun Rufige Kru ja Metalhead monikerin alaisuudessa tuotettuja synkempää breakbeat-old school hardcorea joissa selkeästi aistii raa’an energisyyden läsnäolon ja ennenkaikkea otettiin ensimmäisiä vakaampia askelia kohti uutta elektronista genreä joka odotti horisontissa. Tosin ikä itsessään ei ole ollut täysin armollinen “Darkrider” tai “Terminator” kappaleita kohtaan mutta kuitenkin pohjaa rakentavat ideat ovat edelleenkin näissä läsnä ja niitä myöhemmin hyödynnettiin huomattavasti tehokkaammin debyytti-albumilla. The Alchemist: The Best Of 1992-2012 on myöskin toisella tavalla mielenkiintoisesti koostettu että se ei kuitenkaan kerro kokonaista totuutta hänen loisteliastaan urastaan. Yllättäen hänen klassikon maineessa olevalta Timeless ja paljon parjatulta Saturnz Return albumeilta lohkaistut tunnetuimmat single-julkaisut loistavat täysin poissaolollaan, tosin “Inner City Life”, “Temper Temper” ja “Digital” löytyvät kolmannelta ja täysin remiksaukseen keskittyvältä CD:ltä. Tärkeimpien hittien poissaolo tuo kuitenkin tällä kokoelmalla monisyisemmän luonnehdinnan hänen luomalle äänimaailmalle ja näin ollen antaen tilaa luovuudelle sekä innovativiisuudelle joka on todistetusti välillä ihan omaa luokkaansa tämän genren sisällä. Kaksitoista minuuttinen “Sea Of Tears” ensimmäiseltä pitkäsoitolta on oiva esimerkki siitä miten kekseliäästi hän osaa myös hyödyntää oikeita instrumentteja luodessaan tunnelmaltaan monisävyisen latauksen. Mikä myöskin loppupeleissä tarkoittaa sitä että The Alchemist toimii huomattavasti tehokkaampana ponnahduslautana miehen albumeille kuin perinteisesti singleiden kautta uraa esittelevä best-of kokoelma. Sen verran mitä miehen haastatteluja on seurannut viime aikoina, yksi asia mikä on tullut selkeästi esiin on se että hän ei liiemmilti ole vakuuttunut dubstepin olemassaolosta. Mikä näkyy myös siinä että kokoelmalla on vain yksi dubstep-raita ja sekin on miehen omaa käsialaa. Mikä on sinänsä yllättävä veto varsinkin nykypäivänä jossa dubstepia tungetaan joka paikkaan ja tänä päivänä tuotetut remiksit on pullistelevasti sitä itseään. Mutta mutta… Kaiken kaikkiaan The Alchemist on erittäin suositeltava tutustumiskohde miehen musiikkiin vaikka tärkeimmät albumit löytyisivät jo levyhyllystä sillä tämä mammuttimainen kolmen CD:n paketti takaa sen että vanhatkin fanit löytävät varmasti jotain uutta.

Addiktioni 48/11

Aphex Twin: Selected Ambient Works 85-92 (Remastered) / Classics (Remastered) (2011)

Selected Ambient Works 85-92 / ClassicsOn taas hieman vaikeuksia miettiä että mitä muuta sanoa jo suurin piirtein kaiken sanotuista levyistä vai siirrytäänkö automaattisesti siihen kehumiskuoroon kun kyseessä on mielipuoli ja/tai nero joka osaa viedä musikaalista tyyliään monen genren lävitse muodostaen niistä aivan loogisesti etenevän jatkumon? Nimi on siis Richard D. James ja mies on kieltämättä erittäin lahjakas tuottaja jolla se erityisen hieno kyky uudistaa soundillista väripalettiaan kuin kameleontin nahka konsanaan minkä myötä hän on aktiivisen viidentoista-parinkymmenen vuoden aikana onnistunut puskemaan ulos monipuolisia julkaisuja joita pidetään suurimmaksi osaksi klassikoina kuin myös välttämättöminä hankintoina elektronisen musiikin piireissä. Oli kyseessä sitten alkupään tuotannon primitiivinen mutta kuitenkin syviä sormenjälkiä jättävät työt tai 90-luvun puolen välin jälkeen startannut yksityiskohtaisempien ja laatikon ulkopuolelta napattuja ideoita jotka ovat muuntautuneet jo standardeiksi, kokonaisuudessaan hän on vakuuttavasti puskenut elektronisesti tuotettua ääniaaltoilua uransa aikana yhden käden sormilla lasketun verran uusiin ulottuvuuksiin. Alkujaan 90-luvun alkupuolella R & S Recordsille julkaistut, vuonna 2008 uudelleenmasteroidut, nyt taas uudelleenjulkaistut ja uusiin pakkauksiin käärityt Selected Ambient Works 85-92 sekä Classics ovat juurikin hänen uransa alkupäähän keskittyviä näyttöjä jotka ovat pitkälti suoravetoisia ja näin ollen taplaten technon sykkivää perusolemusta mutta tuoden esiin äänimaisemallisesti kaksi tyystin eri kaliiberin työtä. Siinä missä Selected Ambient Works 85-92:n äänimatto on aika hyvin leikkisän oloinen ja paikoitellen jopa minimaalisia toistokaavoja noudattava sekä vaimean haikeasti kumpuava luoden samalla tärkeitä alkupään pisteitä iDM:n monisyisessä kehityskaaressa mutta ennenkaikkea julkaisussa on edelleenkin tärkeän vahva tunne mukana kuinka se on ollut huomattavan paljon aikaansa edellä ja miten Richard D. James teki omaa jo juttuaan naputellen seuraavan tason tuotantoa ennenkuin Briteissä 90-luvun alussa vallinnut rave-kulttuuri antoi ääriään myöten paisuneen puhkeamisen myötä elämän uusille genrille. Kuten jo aiemmin vihjailin, Classics on sitten jo tyystin erilainen peto keräten sisäänsä kaksi vinyyli-julkaisua sekä kaksi remix työtä kuin myös muita raitoja sieltä sun täältä ja näyttäen Aphex Twinistä ensimmäisen kerran pimeämmän ja huomattavasti ankaremman puolen. Itseään toistava techno saa siis herra Jamesin kätösissä taas uudenlaista ilmavuutta kuin myös hallittua kaaosta ottaen opinnäytetöitä suoraan industrialin kovasti etenevästä paukkeesta mutta väläytellen myös tanssittavampaa puolta “Digeridoo” kappaleen kautta joka ei nimestä huolimatta todellisuudessa käytä kyseistä soitinta vaan osoittaa miehen ohjelmointikykyä muodostaessaan acid-virtausta joka mimitoi tyystin toista soitinta tai antaen taas erinäisiä viittauksia proto-iDM:n olemassaolosta (“Analogue Bubblebath I” ja “Polynomial-C”). Niin… Vaikka nämä kaksi ovat saaneet ylleensä uudellenmasteroidun pintakiillon, totta puhuen itse en ainakaan huomannut mitään eroa alkuperäisiin julkaisuihin. Tärkeintä on kuitenkin se että näistä julkaisuista edelleenkin huokuu sellainen huikea itsevarmuus ja sääntöjä rikkova mentaliteetti joka on toistunut miehen uralla monituisia kertoja.

Addiktioni 01/11

Rabbit Junk: Project Nonagon (2010)

Rabbit Junk: Project NonagonJP Andersonilla on pitänyt kiirettä parina viimeisenä vuotena. Ainakin tuolla digitaalisessa maailmassa. Vuonna 2009 hän rysäytti vanhan projektinsa The Shizit’n uudestaan käyntiin ja julkaisi omaa nimeä kantavan albumin, tosin siinä kävi sen verran huonosti että vanha bändikaveri veti herneen nenään sen verran syvälle tuon tuon projektin henkiin herättämisestä antamalla sille kuuluisan viimeisen niskalaukauksen ja herra Anderson joutui muuttamaan materiaalinsa The Named nimen alaisuuteen. Väliäkös sillä, The Shizit tai The Named, JP Anderson onnistui kuitenkin julkaisemaan raskaimmansa levynsä hänen urallaan ja sen johdosta vieläkin hampaiden vanhojen sijainnista vihjaavat tyhjät kolot suussa vihlovat kun ajattelee kyseisen materiaalin kovuutta. Mitäs muuta hän julkaisi mp3-muodossa? Viikinkimetallia soittavaa Wolves Under Sailin debyytti-EP:n Grave Before Slave sekä tämänkin albumin kaksi ensimmäistä osaa hän ehti pistää ulos ennenkuin levy-yhtiö löi rahaa kouraan ja halusi välttämättä osansa tästä kakusta. Project Nonagon pitäisi olla täysin suoraa jatkumoa Rabbit Junkin edelliselle työlle This Life Is Where You Get F__ked mutta todellisuudessa albumin tematiikka ja musikaaliset tyylit heiluvat taas kuin hullun mulkku vastatuulessa eli on vieläkin enemmän rönsyilevämpi tarjonnan suhteen. Mikä onkin sitten hyvä asia. Helvetin hyvä sellainen ja te tulette kuulemaan miksi.

Musikaallinen kaava on kuitenkin jo tuttu kahdelta aikaisemmalta Rabbit Junk julkaisulta ja Project Nonagonin alkuun potkaiseva “Power” on aika pitkälti sitä ‘perus’ Rabbit Junkia jos sellaista edes vieläkään on olemassa. Kirkuvasti nuoleskelevat kitarat, sylkeä raivoisasti erittävä ja kurkunpohjaa karheasti raapiva ääni pohjustavat jo heti ensimetriltä lähtien sitä faktaa että kyseessä on taas mukaansa tempaava materiaalia. Tasaisella breakbeat-tahdilla tahkova rummutus pitää kuuntelijan pään tehokkaasti kiinni tämän kappaleen aikana joka varsinkin huipentuu juuri ennen kahden minuutin markeria kertosäkeistön ja basson luomaan riisuttuun tunnelmaan. Muutenkin kokonaisuutena biisi suorastaan luo sellaisen kovan halun moshata keskellä olohuonetta koska se on yksinkertaisesti niin energinen ilmestys. “Blood” lataa lisää panoksia ja nyt lahdataan huomattavasti painostavammalla ja raskaammalla asenteella. Tuplabasarit ja hölkkäävästi etenevä tahti yhdistettynä kappaleista huokuvaan raivoon sekä pilkistävään cinemaattisuuteen kertovat yhdessä sen että mies osaa edelleenkin keittää liemensä monenlaisen runttauksen alaisuudessa. “Home” lähtee hapuilemaan kohti hardcoren yksinkertaista putkijuoksua mutta nämä kolme kappaletta on todellisuudessa vasta pientä leikittelyä verrattuna siihen mitä on seuraavaksi tulossa.

Julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja selkeästi suurinta panostusta vaatinut osuus on keskelle sijoittuvat kolme kappaletta. Jokainen metallia runkkaavaa kitaristi pystyy kirjoittamaan sitä samaa ja tutunomaista sointua pedon numerosta sekä tekemällä tekstejä vanhasta vihtahoususta mutta harva on lähtenyt työstämään H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaan perustuvaa tarinaa ja vieläpä näin tarkasti että kappaleista muodostuvat mininäytelmä kertoen kolmen eri ihmisen kohtaamisesta puhtaaseen pahuuteen. “From The Stars” aloittaa tämän audiovisuaalisen mielikuvan kertomalla edellisen tutkimusryhmän jalanjäljissä seuraavasta tiimistä joka lopulta tajuaa minkälaiseen tilanteeseen he ovat todellisuudessa joutuneet. “Revenge Of Julian Modely” on aristokraattisesti kasvatetun, yhden miehen ylimielisestä kostonhalusta ja kuinka hän kurkottaa sitä halutessaan The Great Old Onen suuntaan sekä viimeisestä nauhoituksesta kertova “The Expidition” jossa kuolemansa viimeinkin hyväksynyt viimeinen eloonjäänyt nauhoittaa varoituksen jota on syytä kuunnella tarkkaan kun katakombin syvyyksiä lähdetään taas tutkimaan. Näistä kolmesta teoksesta huomaa ennenkaikkea sen miten hyvin näitä on alusta loppun asti hiottu ja järjestelty, jopa lisättyjä teatterimaisia efektejä ja sinfoniamaisia kuljetuksia myöten. Kappaleet on luotu täysin tarinan ehdoilla ja näin ollen musiikki on järjestetty siten että black metallin pommittava olemus sekä industrialmaisen viiltävä pauke on saanut niin paljon uudenlaista innovatiivisuutta että minun täytyy nostaa hattua miehen mielikuvitukselle ja kykyä kaivertaa näinkin moniulotteisen hetken hänen urallaan.

Viimeisen osuuden aloittava “Handle Bars” synnyttää pienimuotosia mieleyhtymiä 80-luvulle, eikä 8-bittiset elementit, jopa hivenen popahtava soundi sekä John Lydonin kaltaisen vokaalin käyttäminen auta yhtään tässä hämmennyksen selventämisessä. “Devotee” käynnistelee funkymaista asennetta kunnes päästää taas kipinöivää ilotulitusta jonka Rabbit Junk osaa parhaimmillaan. “U Lock Justice” lisää taas hardcoremaista syöksymistä lyöttäytyen samalla mukaansa ragga-mentaliteettia sekä kilinän ja kolinan kautta kolkahtavia drum and bass looppeja. Niin… Mutta mikä on lopullinen tuomio? Vaikka se kuuluisa kokonaisuuden lävistämä punainen lanka lensi komeasti pään yli jo edellisellä albumilla eikä tämä suorana jatko-osana toimiva julkaisu tule yhtään helpottamaan tilannetta, Project Nonagon on kuitenkin taas helvetin vakuuttava työ herra Andersonilta. Mies tuntuu imevän jatkuvasti uusia ideoita ja toimintatapoja jotka hän sulattaa täydellisesti Rabbit Junkin alaisuuteen. Pelkästään musikaallinen erilaisuus joka siirtyy kappaleesta toiseen on jälleen hengästyttävää seurattavaa ja tämän ollessaan vain 42 minuuttinen työ, mies selkeästi tietää panostavansa pelkästään vahvuuksiinsa.

Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit’n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes… Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit’n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit’n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit’n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit’n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa’alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan – nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat “Civilization Extermination” ja “Break Out” ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, “Seeing Is Destroying” pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen “Levels” jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. “Bloodlust Blues” toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä “The Shape Of Living Resistance” lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään – kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. “Fuck The Noise” menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. “Young Broke Pissed” on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes “Empire” aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. “Empire” tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi ‘god save the empire’ kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin “Wasting Away” kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. “Fat Slave” viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.

Addiktioni, 05/2007 (Pt.2)

Venetian Snares: A Giant Alien Force More Violent & Sick Than Anything You Can Imagine (2002)

Venetian Snares: A Giant Alien Force More Violent & Sick Than Anything You Can ImagineTämä taitaapi olla kanadalaisen Aaron Funkin erikoisin julkaisu hänen diskografiassaan. Viininpunaiseen korurasiaan paketoitu kolmen tuuman mini-CD joka sisältää yhden 15 minuutin pituisen ääniaaltohyökkäyksen á la Venetian Snares. Paketista löytyy tämän lisäksi television muotoiseksi modifioitu pienois-view-master jonka kautta voi katsella vaihtoehtoisia artworkeja ja bongata itse alienin. Boxista ja itse musiikista lähtien tämä on alusta loppuun asti tyylikkäästi rakennettu kokonaisuus. Musiikki itsessään on aika yllättävän selkeä kuvaus ylipitkästä tittelistä – A Giant Alien Force More Violent & Sick Than Anything You Can Imagine on morfautuva breakcore trippi lyhyen temperamentin omaavan alienin tunneryöppyyn jossa läpikäydään kaikki breakbeat/hardcore vaiheet menneisyyden verhoista tähän nykypäivän avoimeen tarjontaan. Lonkerot osaavat myös hivuttautua neljän ensimmäisen minuutin aikana iDM:n äärirajoille tässä äänimuhennoksessa josta päästään sitten itse asiaan ja vauhdilla eteenpäin. Kieltämättä herra Funkin breakcore liipaisinsormi myös sortuu joskus aikamoiseen kikkailuun josta ei löydy sitä päätä eikä häntää mutta tällaiseen tilanteeseen se sopii mitä mainiommin. Ehkäpä nostalgian ja itse aikoinaan saksalaista sekä sen paita ja perse kumppanin eli hollantilaista hardcore-gabber technoa överimääriä kuunnelleenani olen tykästynyt paljon herra Funkin suorempaan hardcore-gabber työskentelyyn ja loput kaksi-kolme minuuttia tässä viidentoista minuutin juoksussa onkin sitä säälimätöntä bassorummun venytystä joka antaa palaa ilman mitään estoja. Kai tätä kokonaisuutta voisi pitää jonkinlaisena breakcore genren omana sairaana ja brutaalina vaihtoehtona Aphex Twinin “Come To Daddylle”. I like it. I like it a lot.

Musiikkia, viikko 17/2006

Venetian Snares + Speedranch: Making Orange Things (2001)

Venetian Snares + Speedranch: Making Orange ThingsEnnen varsinaista ostamista, olin ainoastaan lukenut Aaron Funkin (Venetian Snares) ja Paul Richardsin (Speedranch) yhteistyöprojektin voimakkaasta hyökkäyksestä ihmisen keskushermostoon ja nyt sain itsekin kokea tämän kovemman luokan volyymin, aivojen synapseja käristävän aggressiivisuuden sekä korvien kautta suoritettavan penetraation henkilökohtaisesti. Tärykalvot heikentyvät huomattavasti näiden kahden miehen sairaanloisessa miksauksessa jossa yhdistellään eri tyyppisiä coreja (hard, break, speed, you name it) sekä sitä anteeksiantamatonta noisea joka kaikuu ja vahvistuu jokaisella seinään iskeytymisellään. Ja miehillä oli sen verran “cojonesia” housuissaan sekä perverssiä huumoria että albumin päätteeksi he ottivat tukevan ristiotteen sellaisesta klassikosta kuin Led Zeppelinin Stairway To Heaven ja raiskasivat siitä oman korvia hivelevän, mutta silti tunnistettavan version. Marilyn Mansonin laulama Sweet Dreams jäi taustapeilistä kauas taakse sillä tässä on häröin cover-versio mitä on ikinä tehty millekkään biisille. Henkilökohtaisella mittariasteikolla mitattuna tämä albumi on kuin hakkaisi vasaralla kuumia nauloja suoraan aivoihin ja pahimmillaan kohti syöksyvä äänivalli kuulostaa siltä kuin itse vihtahousun ruminta ja isointa äpäräpoikaa synnytettäisiin väärästä reiästä. Eli ei kauan kestänyt kun minunkin noise-kiintiöni oli täynnä. Enkä nyt jauha mitään paskaa tämän suhteen. Albumin puskiessa räjähdelastia kuljettavan rekan lailla eteenpäin ja Making Orange Thingsin huutaessaan täydellä volyymilla kuudetta biisiään, minulle tulee oikeasti heikko ja huono olo tätä kuunnellessani. On se niin julmettoman vahvaa tavaraa. Toivottavasti tämä ei aiheuta minkäänlaista syöpää tai aivokasvainta. Mutta on tällä albumilla omatkin hetkensä ja tarkoituksensa. Jos jotkut jeesustelijat eksyvät meidän ovelle, tämä albumi potkaistaan jukeboksista käyntiin, “minä uskon vain saatanaan” t-paita puetaan päälle ja vastapuolen sanoma otetaan vastaan murhanhimoisella ilmeellä.

Musiikkia, viikko 11/2006. Part 2

Duran Duran Duran: Very Pleasure (2005)

Duran Duran Duran: Very PleasureJoskus pelkästään kansitaide kertoo kuuntelijalle jo melkein kaiken levystä ennenkuin hän pistää sen soimaan. Esim. tämä albumi on joko niin hintahtava etteivät edes Mr. Baywatchin eli Hasselhoffin rintakarvat ja Freddie Mercuryn viikset riitä mittaamaan kuinka gay tämä materiaali todellisuudessa on. Tai se on ehkäpä maailman paras albumi ikinä. Itse taidan kaatua jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle tällä kertaa vaikkakin Duran Duran Duranin debyyttijulkaisu on periaatteessa levy joka pyrkii suututtamaan kaiken maan ja taivaan välistä. Mutta hän tekee sen niin säälimättömästi ja armoa antamatta. Ivan kohteena on mm. artistit joita hän sämpläilee mielipuolisesti (mm. Slayer, Ace Of Base, Run DMC ja Yazoo). Sämplätyt biisit saavat uudet perseenreiät Duran Duran Duranin nokkamiehen Ed Flis’n käsittelyssä ja mies itse nauraa räkäisesti koko hommalle kun hän astelee pankin ovesta sisään. Mahtava “paskat nakkaan kenestäkään” asenne kerta kaikkiaan. Albumin soidessa tekee mieli huutaa keuhkoni kyllyydestä: “I love this shit”, varsinkin sitä osaa albumista kun kaveri luo oman pienen temmellyskentän 90-luvun puolenvälin hardcore/happy hardcore elementeistä jota minäkin joskus kakarana kuuntelin ahkerasti. Se on ihan kuin itse potkisin tätä musiikin tyyliä munille ja huutaisin samalla: “thanks for the fucking memories”. Kokonaisuutena Very Pleasure on kymmenen biisin ja 35 minuutin rajan ylittävä nopea breakcore-rave-mash-up-dildo-deep-in-your-ass-runkkaus jossa smegmat lentävät kaaressa seinille. Albumi tarjoillaan kuin se olisi iso lautasellinen juustomaista soppaa jossa kelluu ties mitä epämääräisiä aineksia 80- ja 90-luvun kermasta. Yammiih. Vatsa on tietenkin täynnä ja suoli kuralla ahmittuaan tämän mässähtävän aterian. Eikun sormet kurkkuun ja vatsan sisältö takaisin lautaselle. Lusikka uudestaan kauniiseen käteen ja aletaan lappaamaan tätä mättöä uudestaan sisäänsä. Tarjoilija. Toinen samanlainen, kiitos.

Viikko 50:n musiikki hankinnat

Rabbit Junk: Rabbit Junk (2004)

Rabbit Junk: Rabbit JunkOtetaanpas tämä albumi uudestaan käsittelyyn kun sain vihdoinkin aidon CD:n levyhyllyyni. Rabbit Junk on yhden miehen projekti. Ja mies Rabbit Junkin takana on JP Anderson, joka tunnetaan parhaiten bändistään The Shizit. The Shizit sai nopeasti ja ansaitusti ylleen kulttimaineen mutta ikävä kyllä hajosi todella kovan debyyttilevyn jälkeen. Mutta onneksi itse pääpiru jatkoi musiikin tekemistä ja nyt on syntynyt uusi albumi. Kuten The Shizit, myös Rabbit Junk on sekoitus lukemattomia eri tyyliä. Punk, jungle, hardcore, industrial, hip-hop ja lista jatkuu. Parhaiten tätä koko sekoitusta voisi kuvailla digital hardcoreksi ja heti ensimmäisenä tästä musiikista tuleekin mieleen Alec Empire ja Atari Teenage Riot. Eli samoilla linjoilla suurin piirtein ollaan mutta pienellä erotuksella. Rabbit Junkin debyyttialbumi ei sisällä niin paljon elementtejä hardcore technosta kuten Shizitin albumilla vaan pääpaino on siirtynyt enemmänkin raaempaan rock muotoon jossa konebiitit määräävät edelleenkin tahdin. Kun omakustanne CD:tä tehdään, siinä on korkea riski että soundi saattaa kuulostaa räkäiseltä ja demomaiselta. Tälläisessa musiikissa sillä ei ole paskankaan vertaa väliä, päinvastoin. Tämä digitaalinen räkäisyys tehostuu enemmänkin omaperäisyytenä ja kun päälle vielä hierotaan aggressiivista, poliittista, itseään tutkiskelevaa fuck-you-asennetta vokaalien muodossa sekä pitkä liuta erilaisia aseita äänipankeista jotka synnyttävät sitä isoa meteliä. Ja vóila… tuloksena on originaali albumi joka seisoo omilla jaloillaan eikä yritä mielistellä kuuntelijaansa. Hieman alle 45 minuuttia ja kymmenen biisiä tuovat esiin sen verran kovan kokonaisuuden että taas kerran kumarrellaan JP Andersonin suuntaan ja kiitellään hänen luovaa nerokkuuttaan. Digital hardcore on noussut uudelle tasolle hänen käsissään.

Ja lopuksi erityiskiitokset Rowanille ja JP Andersonille. Thanks for sending this awesome album.

Viikko 49:n musiikki hankinnat (part 2)

Venetian Snares: Winnipeg Is A Frozen Shithole (2005)

Venetian Snares: Winnipeg Is A Frozen ShitholeAlbumin nimikkoraidan lisäksi tämä levy tarjoaa kahdeksan muuta henkilökohtaista vuodatusta Kanadan Winnipegistä. Miltä kuulostavat seuraavien kappaleiden nimet? Winnipeg Is A Dogshit Dildo, Winnipeg Is Fucking Over, Winnipeg Is Steven Stapleton’s Armpit ja albumin kovimmasta korvia hivelevästä metelistä tarjoaa tämä klassikko vedätys – Die Winnipeg Die Die Die Fuckers Die. Niinpä… Tätä kuunnellessa voisi helposti olettaa että Aaron Funk purkaa sisälleensä sullomaansa vihaa ja paineitaan. Kappaleiden nimet ja viittaukset Winnipegiin häröjen sämplien avustuksella ainakin auttavat vahvistamaan hänen rehellistä mielipidettään ex-kotikaupungistaan. Niin ja se itse musiikki… Nyt ei enää vedetä överiksi breakcore ryminällä vaan tällä levytyksellä Aaron Funk päästää suoran hardcore-dancefloor-massacre-gabber-techno helvettinsä irti. Eli nythän tätä pystyy jopa joraamaan ilman mitään ongelmia. Tämän levyn soidessa allekirjoittaneen naama ei pysy peruslukemalla. Ei sitten millään, suunpieli vääntyy väkisinkin hymyn puolelle koska eihän tätä Winnipeg Is A Frozen Shithole albumia pysty tosissaan ottamaan. Kyllä tässä albumissa täytyy olla jonkinlainen huumorinsiemen syvälle istutettuna. Kukaan ei voi olla näin tosikko alusta loppuun, ei edes Venetian Snares.