Escape From City 17 – Episode Two

A story about the connection that grows between two people during the battle for city 17. Made in the same gritty guerrilla style as the original, it was made on a $250 budget, previously owned/donated software, time, and an HVX200 camera.

Beyond Black Mesa teaser

Escape From City 17:n seuraavaa episodea odotellessa, tässä olisi toinen ehdokas Half-Lifen taustojen purkamisessa. Lisätietoa löytyy täältä.

Escape From City 17 – Episode One

Directed by The Purchase Brothers, The Escape From City 17 short film series is an adaptation based on the Half-Life computer game saga by Valve Corporation. Originally envisioned as a project to test out numerous post production techniques, as well as a spec commercial, it ballooned into a multi part series. Filmed guerilla style with no money, no time, no crew, no script, the first two episodes were made from beginning to end on a budget of $500.

Ja silti näyttää helvetin vakuuttavalta. Tahtoo lisää ja perkele, noiden kyttien kuolon korinat saa jo miltei sormenpäät etenemään kohti WASD-näppäimiä ja pelaamaan tätä peliä uudestaan lävitse.

Addiktioni, 13/08

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two (Original Soundtrack) (2007)

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two OSTAlunperin Half-Life 2: Episode Two soundtrack CD oli ainoastaan saatavilla Venäjän markkinoilla ja silloinkin piti tilata Valven tekemän mammuttimainen The Orange Box ennakkoon jotta sai tämän musiikki CD:n omakseen. Joten ymmärrettävistä syistä itse julkaisu on sen verran harvinaislaatuinen tapaus että jos saa edes pienenkin tilaisuuden sen hankkimiseen, siihen tartutaan ilman minkäänlaista nykyisen tilanteen arvioimista vaikka lompakosta joudutaankin pulittamaan aimon summan saadakseen sen kokoelmaansa. Mutta jälkikäteen on yleensä helppo irvistäen hymyillä sillä CD on tosiaankin kaiken sen vaivan arvoinen ja onkin aina miltei vapauttavaa kuulla kun ensimmäiset ilmavasti ja ryhdikkäästi soitetut nuotit iskeytyvät kuulokkeista korviin ja sieltä kimpoillen takaraivon seinämään. Huolimatta nimestä, CD myös sisältää Episode One’n soundtrackin joten 52 minuuttiin mahtuu jälleen paljon ja samalla hyvinkin erilaisia tunteita uudelleen herättäviä vaikutuksia.

Osa Episode One’n cuesta on selkeästi huomattavasti synkemmällä mielentilalla eteneviä kuin mitkään muut tilanteet tässä koko pelisarjassa – jopa turisteja syövä zombiekaupunki Ravenholm vetää lyhyemmän tikun tässä vertailussa kun pyritään mittaamaan kuinka pitkälle tätä jatkuvasti itseään syöttävää klaustrofobisen sekavaa olotilaa pystyy todellisuudessa kasvattamaan. Kiitos Episode One’n pimeyden paksun verhon takana etenevän luonteen takia, musiikissa myös kurkistaa sellainen kiivaan luonteen omaava industrialmainen mutaatio joka ahmien syö kaiken valon ja kolistelee käytävillä vain sen merkiksi että se lähestyy tietäen missä olet. Kirskuvasti esiintuodut kitarat, hakkaavasti taotut perkussiot sekä siihen ynnätyt raskaasti vaeltelevat puhallinsoittimet värittävät tätä omalaatuista tunnelmaa siihen pisteeseen että kuuntelijallakin alkaa olla hieman epämiellyttävästi painostava olo. Mutta siirrytäänpäs täysin toisenlaiseen fiilikseen eli aavasti leviävään tunnelmaan. Soundtrackin ambientmaiset työt todistavat jälleen miten pitkälle ollaan kuljettu kolmen vuoden takaisesta toisesta päänavauksesta – esim. “Infraradiant” suorastaan hehkuu kuumana elektronien irtautumista josta myös tulee helposti mieleen Pan Sonicin massiviinen työ “Säteily” mutta kuitenkin huomattavasti rikkaammin viimeisteltynä ja tietenkin kompaktina neljän ja puolen minuutin versiona. Herra Bailey on myös valjastanut dark ambientin ääreltä paljon referenssipisteita joista ainakin “Shu’ulathoi”, “Decay Mode”, “Dark Interval” ja “Inhuman Frequency” jatkavat soundtrackilla tuota raskasmielisesti rakennetun polun kulkemista.

Mutta vasta Episode Two’n myötä Kelly Bailey vie koko HL2:n soundtrack konseptin täysin uudelle tasolle jossa luonnollisuutta tuodaan astettain kasvavalla tavalla esiin ja sen myötä luo vahvemman tunnesiden pelaajan ja pelikokemuksen välille. Musiikki on siis alkuperäiseen emopeliin verrattuna edelleenkin paikoitellen adrenaalitäytteistä runttausta jonka myötä on kuitenkin pyritty selkeästi siirtymään enemmälti pois elektronisesta tuotannosta tuonne oikeilla instrumenteilla toteutettuun rockmaiseen työstötapaan. Kyllähän tällä soundtrackilla edelleenkin roikkuu liukkaasti vaihtuva biittipatteristo joka muistuttaa siitä että masiivisesti nivusiin potkivalla perkussioilla on yhä arvokasta käyttöä tämän päivän tarinankerronnassa – “Last Legs”, “Self Destruction” sekä “Sector Sweep” tuovat sen erinomaisesti kuuluviin mutta täysvaltainen rockteos “Vortal Combat” on yksinään soundtrackin avaavana cuena yksi hienoimmista aloituksista julkaisujen historiassa ja samalla kertoen ettei elektronisuutta välttämättä kaivata kaikissa tilanteissa. “Hunting Party” on toinen selkeä kohokohta soundtrackilla jossa tanakasti käyntiin lähtevä särisevä shoegaze äänivalli joka lähtee kitarasta, hurisee ja pörisee aaltomaisesti sen merkiksi että viimeinen käyttöpäivä on vasta vuosien päässä ja samalla viestittää kuuntelijalle: “it’s time to kick some major ass”. Kai minä tällä taas epämääräisellä jorinallani yritän kertoa että loppupeleissa Episode One ja Two edustavat onnistuneesti musiikillisesti muutoksen tuulia ja koska kitaroita on adaptoitu vieläkin enemmän mukaan, se tuo selkeää lisäpontta myös siihen miten tarinaa tuodaan esiin visuaalisesti. Yksinkertaisuudessa yritän siis sanoa että kyllä – Half-Life 2: Episode Two soundtrack on ehdottomasti herra Baileyn parasta antia ja kun muistissa on edelleenkin alkuperäisen Half-Life 2:n musiikit joka vuoristoratamaisella liikehdinnällään loi yhden värikkäimmistä tapauksista elektronisesti luodun pelimusiikin saralla – se on jo paljon sanottu tästä tuoreemmasta julkaisusta.

Addiktioni, 35/2007 (Pt.2)

Kelly Bailey: Half-Life 2 (Original Soundtrack) (2004)

Kelly Bailey: Half-Life 2 OSTValven lippulaiva Half-Life sekä sen jatko-osa ovat varmaan yksi pelialan myydyimpiä FPS-pelejä ja onhan ne kieltämättä yksi nykypäivän shoottereiden vankoista kulmakivistä. Doom mullisti koko pixeleiden tappamisen genrenä, ensimmäinen Quake puski 3D-korttien esiinmarssia ja itse koen sen että Half-Life toi omalla panostuksella uutta eloa jatkuvasti rännissä juoksenteluun päivittäen konseptia elokuvamaisella kerronnalla ja vahvasti skriptatuilla kohtauksilla. Ja kun halutaan tuoda lisäpontta tarinankerrontaan, musiikki on ehdottomasti yksi tärkeä tekijä siinä – valjastamalla audio visuaaliseen tarinankerronnan ytimeen ja näin ollen voidaan kehittää voimakas suggestio joka luo tunnelman johon kukin pelaaja reagoi omalla tavallaan. Kelly Baileyn luoma musiikki näille kahdelle pelille putoaakin tähän kategoriaan jossa itse musiikki kertoo selkeästi mitä tuleman pitää – joko ollaan varuillaan kulman takana väijyvää juonenkehitystä tai pian edessä on sellainen kohtaus jossa alkaa rytisemään niin että näppis alkaa paukkumaan ja hiiren johto menee solmuun. Tai sitten asia on ihan päinvastoin – musiikki sinetöi tietyn kohtalon tai luo toivoa paremmasta. Half-Life 2:n elektroniseen pakettiin kääritty musiikki itsessään ei ole niin mullistavaa kuin toivoisi sen olevan mutta loppupeleissä täydellisen onnistumisen puolesta kertoo se että soundtrack on tuotettu/rakennettu erinomaisesti jokaista kohtausta varten ja samalla tämä CD on ehdottomasti yksi pelisoundtrackin viihdyttävimmistä kokonaisuuksista. Vähän yli tuntiin ja 43 yksittäiseen cueen mahtuu niin paljon vaihtelevuutta – synkemmästä ja jopa aavemmaisesta ambience tunnelmoinnnista hivenen valoisempiin sekä futuristisempiin hetkiin ja unohtamatta tietenkään vankasti iskevän sekä mukaansatempaavan konearsenaalin esiintulon myötä josta soundtrack saa jälleen uutta ilmettä – mm. breakbeat hypystelystä kohti ruudinkatkuiseen, rinta rinnan etenevän rock/electronican hyökkäykseen jonka aikana musiikki saa jälleen uutta pontta kehittyessään kohti industrialin kylmän kolkosti soundaavaan maailmaan jossa saa myllertää vapaasti.

Ah… ja niitä tunnelmallisia paikkoja joissa sai olla monet kerrat varpaillaan. Ravenholmin pikkukaupunki oli pelin yksi parhaiten suunnitteluista kohdista. Sielua riipivän tunnelman lisäksi se osasi myös hauska sekä luova – kiitos juuri hankitun gravityn gunin ja maassa lojuvien terävien esineiden joilla sai pilkottua kaupungin nykyisiä asukkaita kahteen/kolmeen osaan. Ravenholm on myös musiikillisesti yksi synkimmistä ja miltei veret seisauttava kokemus kun ensimmäisen pelikokemuksen aikana cuet alkoivat soimaan. Ja kun loppupuolella mielipuolinen pappi lupaa lähettää terveiset helvetin puolelle sinun puolestasi, sitä ei tosiaankaan tiennyt papin nauraessaan sairasta nauruaan että pitääkö vielä kerran katsoa taakseen vai jatkaa juoksemista henkensä edestä pakoon. Toinen musiikillisesti kylmiä väreitä lähettävä kohtaus oli ehdottomasti Nova Prospektin seinien sisään astuminen. Aikoinaan pelatessani, jo heti nimikkokappaleen lähtiessään soimaan se loi sellaisen olotilan että jokin tässä paikassa on vialla. Sitä ei tiennyt tai paremminkin ei saanut sitä oikea näppituntumaa mutta jotenkin musiikin välityksellä sen aavisti olevan pahemman luokan laitos. Mut… ambient on ambientia. Se mistä minä saan kovemmat kicksit ovat juurikin nämä vauhdikkaammat kappaleet joiden aikana pelissä uppoutuu syvemmälle samalla kun tarkka liipaisinsormi alkaa hakea maaleja nopeutuvassa tahdissa. “Dark Energy” taisi muistaakseni soida jossain vaiheessa kun Gordon Freeman oli saanut pyörät alleensa ja pelin aikana sitä tosiaankin pistää vaan kaasun pohjaan kun musiikki lähtee soimaan. Se miksi minä mainitsen erikseen tämän kappaleen johtuu siitä että kun kuuntelen tätä samaista biisiä erikseen levyltä, minä saan melkein joka kerta jonkinlaisen näyn aerobikkaavista muijista (tai saattaa se olla tai chi’takin harrastavia henkilöitä) tehdashallissa jossa ainoa valoa pilkahtelee seinien pienistä koloista. Niinpä, ihmeellisiä visioita musiikki joskus teettää ihmisellä ja me ollaankin naurettu yhden kaverin kanssa tästä minun näystäni. Löytyyhän täältä monia muitakin nimeämisen ansaitsevia kappaleita kuten jo ensimmäisestä Half-Lifesta tuttu ja aisteja terävöittävä “Something Secret Steer Us”, paniikinomainen “LG Orbifold” tai “Apprehension And Evasion” jonka aikana tuntuu sohaisseensa (jälleen kerran) kunnolla ampiaisen pesään mutta nimensä puolesta hyvin pelin tunnelmaa summaava “You’re Not Supposed To Be Here” on yksi ehdottomista helmistä soundtrackilla jonka ärhäkkäästi turmeltuneen breakbeat tahdituksen sekä liukkaasti öljytyn melodian myötä ansaitsee pääsyä tunnelmankohottajien hall of fameen. Tämän cuen lähtiessään soimaan pommeja pudottelevan helikopterin loppukohtaamisen merkiksi saa miltei aina ärhäkkään kuolan valumaan suun pielestä. Niin… Ei kai tätä soundtrackia voi kehua loputtomiin asti? Kyllä voi. Half-Life 2:n soundtrack yksinkertaisesti sinetöi kaiken aeimmin pelin kautta koetun ja itse levyltä soitettuna onnistuu tarjoilemaan pientä extra adrenaalinia päivän pienoisiin hetkiin. Loistava soundtrack kerta kaikkiaan.