Addiktioni 47/10

Dryft: Ventricle (2010)

Dryft: VentricleTuntuu kuin siitä olisi taas vierähtänyt pitkä aika kun on viimeksi innostunut uunituoreesta iDM-julkaisusta. Autechre voidaan lokeroida tyystin omaan luokkaansa heidän instituutiota rikkovalla kaavallaan ja muutenkin jatkuvasti pienemään päin olevassa rotaatiossa elävää sceneä kolutessa sieltä enää harvemmissä määrin tarttuu kouraisevasti mukaansa tempaavaa julkaisua. Dryftin (a.k.a. Mike Cadoo joka tunnetaan myös edesmenneen Gridlockin toisena jäsenenä) kolmatta julkaisua ensimmäistä kertoja kuunnellessani, tämä väsynyt ajatusmaailma oli väistämättä ilmestynyt myös tämän julkaisun rinnalla. Lukuunottamatta kahta biisiä, albumi tuntui yksinkertaisesti vaimealta sekoitukselta menneisyyksien kaipuulta ja hänen toisen monikerin, Bitcrushin kaltaista maalailevuutta synakoneiston kautta. Ventricle ei ole juurikaan mitenkään verrannollinen Dryftin vuosikymmenen aiemmin julkaistuun ensimmäiseen albumiin jonka räikeästi paikkuva iDM/drum and bass ilotulitus oli silloin dominoivassa asemassa. Soundiltaan vanhempaa Dryftia eli juuri tämä päätä takova mentaliteetti on lyhentynyt uudella albumilla yhden kappaleen ajaksi (“Knives And Gifts”) joka myöskin näkyy ja kuuluu siinä että tämä onnistuu luomaan albumille yhden kirkkaimmin säkenöivistä hetkistä kaivertuen tuonne syvälle sisuuksiin repien muistoista sen ajanjakson kun drum and bass maistui hyvältä. Mutta jotenkin kaikki palaset osasivat loksahtamaan nätisti paikoilleen kun kuuntelin tätä julkaisua kävelessäni ulkona kirpeän kylmässä, lunta hitaasti tupruttavassa ilmassa. Ehkäpä tämä valkoisiin hiutalaisiin peittyvä maisema toi sen puuttuvan elementin tämän albumin ylle jonka kautta Ventriclen leijuvuus alkoi saada uudenlaista näkyvyyttä ja tarvitsemaansa unimaista ulottuvuutta jonka keskellä aika suorastaan hidastuu. Vaikkakin downtempoa lähestyvät teokset tuovat enemmissä määrin julkaisun ylle sellaista vetäytymistä vieden Dryftin kokonaisvaltaista soundia täysin uuteen suuntaan, Ventricle on kuitenkin loppujen lopuksi lumoavasti etenevä suoritus siitä miten tunnelmointia osataan sitoa taidokkaasti alusta loppuun albumia koristelevaan punaiseen lankaan. Sanottakoon vielä tämä ettei jää mitään epäselvyyksiä. Ventricle ei (edelleenkään) ole mitenkään verrattavissa Gridlockiin. Ei lähelläkään. Tästä yhtälöstä ennenkaikkea puuttuu se tärkeä toinen jäsen kokonaisuudesta joka toisi mukanaan ne kauan kadonneet soinnut. Joten jos sinulla on asetettuna noin korkealle tämä vaatimustaso, sinä tulet pettymään karvaasti.

Addiktioni 44/10

Gridlock: Further (1999)

Gridlock: FurtherMike Cadoon ja Mike Wellsin luotsaama Gridlock on edelleenkin sellainen nimi iDM-genressä jota kunnioitetaan, kaivataan ja ennenkaikkea lopetettuaan toimintansa jättivät ison tyhjän kolon jota ei ole vieläkään onnistuttu täyttämään kunnolla. Monia uusia yrittäjiä on ollut viimeisten seitsemän vuoden aikana mutta yksikään niistä ei ole todellisuudessa noussut samalle tasolle. Se mikä tekee Gridlockin musiikista uniikin ja vaikeasti replikoivan kollaasin on tämän duon kyky koskettaa mielikuvitusta, piirtää futuristisia ääriviivoja hyödyntämällä teknologiaa ja sen ohella laajaa ymmärrystä rytmin koostumuksesta ja miten siitä hahmotellen paloitetaan ammattilaisen tavoin uusia muotoja. Yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on myöskin ehdottomasti se että tunnetasolla albumit ovat alusta loppuun asti syvällisiä matkoja omanlaiseen maailmaan jossa omat mielikuvat ovat vain rajoitus. Siinä missä Trace ja Formless ovat kumpainenkin täydellisyyteen hiottuja kokonaisuuksia, Further asettunee heidän discografiassa puumerkkimäisesti kohtaan joka kertoo ensimmäisen kerran todellisen näytön heidän nerokkuudesta. Toisin sanoen tällä albumilla Gridlock löysi vihdoinkin oman ääneensä ja seuraavat albumit keskittyivät täydentämään ja vahvistamaan heidän rakentamaansa kaavaa. Further on muutenkin hieman erilailla mieltä stimuloiva kokemus sillä tällä albumilla Gridlockin industrial taustaiset juuret ovat viimeistä kertaa vahvasti mukana. Further on siis Gridlockin viimeinen albumi jossa äärikarheasti rahisevia vokaaleita pidetään vielä tärkeässä roolissa heidän musiikissaan. Tämä juuritasosta ylöspäin hehkuva vaikutus näkyy myös siinä että albumin äänimaisema painottuu enemmän tuonne kiihkeään, meteliä nostattavaan kaaokseen ja nollaykkösten murskaavaan teholaskentaan johon lisätään tutunomaisia vivahteita ylläpitämään satunnaisuutta kuten esim. konekiväärimäisesti etenevästä paukkeesta (“Sever”) tai Mike Cadoon soolopuolen Dryftin kaltaista voimakkaasti yhteen takovaa iDM/drum and bass hybridiä (“Without” ja “Scrape”) mutta samalla kuitenkin tarjoten onnistuneesti uniikkia kokeiluja yhdistäen mm. surumielistä pianoa (“Ash”) tai vetäytyen laser-aikakaudessa takaisin perus-minimaaliseen otantaan heittäen eteensä 4/4 technon kautta ilmehtivän “Cramp”. Further on siis Gridlockilta ensimmäinen kiistaton näyttö siitä miten mutaation kautta levittäytyvä genrien välinen kolminaisuus pidetään tiukasti yhdessä ja kaikki irrallaan leijuvat fraktiot soljuvat täydellisesti toisiinsa kiinni. Toisaalta albumi on myös paikoittellen raakaa päätä nostattava kokemus mutta tässä on myös paljon sellaisia lukkoon lyötyjä ideoita jota tunnetaan Gridlockin tavaramerkkinä. Further on trilogian ensimmäinen tärkeä palanen ja historia osoitti miten pitkälle he ponnistivat kahden seuraavan osan kanssa.

Addiktioni 34/08

Gridlock: Trace (2001)

Gridlock: TraceTajunnan laajeneva virtaus vie minut pinnan alle. Suljen silmäni ja kohottaessani oikeata kättäni kasvojeni korkeudelle, tunnen kuinka sormien päät koskettavat toisiaan. Olen saanut yhteyden. Hengitän edelleenkin rauhoittavan, miltei aavan liikehdinnän tahdissa kunnes fraktaalimainen sävel sivaltaa ensimmäiset tahtinsa minuun ja riuhtaisee minut väkisin syvemmälle. Rikkoutuneen paletin uudelleen heijastettu ja koottu signaali värisee ympärilläni neljässä eri suunnassa mutta en millään pysty hahmottamaan seuraavaa liikettä. Takana, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, takana, edessä. Aina kolmen askeleen verran jäljessä ja kun yritän saada tukevaa otetta, jumahtavasta etenevä kiintopiste on jo toisaalla. Salakavalasti taustasta nouseva rahiseva ihmisääni raa’asta menneisyydestä muistuttaa valovuosilta tuntuvien alkuaikojen selvistä vaikutuksista joka päästyään taas hetkeksi aikaa etualalle kuitenkin himmenee nopeasti ja haalistuu lopulta värittömäksi eikä varmasti tee enää paluutaan. Asetelmat ovat lopullisesti käännetty pysyvämpään formaattiin ja pienen kipinän myötä viimeinkin painostava varjoisuus on muuttunut kirkkaasti palavaksi valkoiseksi valoksi. Polttava tunne pureutuu helposti ihon alle ja sydän alkaa hakkaamaan konekiväärimäisesti samalla kun ryöpyttävästi rintaan takova ääretön tahti äityy jo miltei korvia hiveleväksi meteliksi. Vastikään tapetille raahattu synkkä puoleni heräilee ja aistii samaiset värähtelyt. Haluan luoda kaaosta. Haluan ylläpitää järjestystä. Kauneus arpeutuu, rumuus uudelleenkootaan. Haluan pirstota kaiken jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda uudet alpha ja omegat. Heilun jatkuvasti veitsen terävästi kahden osapuolen muodostamalla rajalla enkä mitenkään pysty päättämään kummalle puolelle lopulta siirtyisin. Pysynkö harmonisesti värähtelevän aallon harjalla vai lähdenkö pelottomasti etenemään kohti digitaalista myrskynsilmää tietäen että saatan kadottaa itseni lopullisesti. Olen suorastaan vanki näiden pakonomaisten ajatuksien kanssa ja yrittäessäni löytää edes jonkinlaista vaihtoehtoista paluureittiä, naksahtelevasti vaihtuvat sekunnit hidastuvat entisestään ja lopulta jähmettyvät paikoilleen. On jo liian myöhäistä edes ajatella paluuta. Numerot laukaisevat toisiaan puoleensa vetävät täsmäpommitukset jotka pakon sanelemana pudottavat minut polvilleni kunnes korvissa sirisevä hiljaisuus paljastaa jälleen koko kauneuden edessäni nostaen minut taas jaloilleni. Toinen nimetön pyrkii tyynnyttäämään minut rauhallisten minuuttien ajan ja alan valmistautumaan vielä viimeiseen jäähyväiseen. Alku oli vielä hetki sitten ja nyt loppu tosiaan jo häämöttää luoden vahvistukset omasta jäljittämättömyydestään. Samaan kaliiberiin ynnätty muodoton sisar odottaa kärsivällisesti jo kaukana horisontissa mutta sitä ennen ainoastaan tosikkomainen, suoralla lähestymistavalla etenevä uusiokäytetty sähköisesti sykkivä peruspulssi onnistuu särkemään tämän itselleni luodun täydellisen immersion.

Addiktioni, 30/2007 (Pt.2)

Bitcrush: In Distance (2006)

Bitcrush: In DistanceTämä kädenvääntö alkoikin näköjään odotettua aiemmin. Juuri kuin sain omat paskantärkeät sanomiseni rykäistyä Mike Cadoon a.k.a. Bitcrushin ensimmäisestä tuotoksesta niin eikös postilaatikkoon kolissut seuraavana päivänä tämä viime vuonna julkaistu teos. Hyvä näin. Kuten sanoin tuon edellisen albumin tiimoissa, Enarc oli ns. jäähyväisalbumi vanhan kaavan tuotoksille ja In Distance aloittaa resetoinnin jälkeen sopivasti tyhjältä pyödältä. On siis ihan turha edes odotella ns. Gridlock-soundia tai edes pientä johdonnaista siitä sillä herra Cadoo on todellakin ryhtynyt tekemään täysin oman, persoonallisen kädenjäljen kautta julkaisua joka myös näyttää esimerkillisesti tapaa ja kykyä uusiutua tuottajana. Itse asiassa kun tätä In Distance albumia tarkemmin kuuntelee, tässä selvästi aistii tunteellisesti ja henkisesti vapautuneemman ilmapiirin – kuin ei olisi enää paineita jatkaa tai paremminkin lypsää pakonomaisesti sitä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan vaan voi rauhassa keskittyä puhtaaseen luovuuteen. Enarcilla saatiin pientä vihjausta minne suuntaan Bitcrushin soundi saattaisi kulkea seuraavalla kerralla mutta onneksi ne osoittautui vain alimitoitetuksi rajatapauksiksi. Nimittäin In Distance albumilla Mike Cadoo laskeutuu sopivasti semi-akustisuuden sekä post-rock/shoegazerin välimaastoon mutta kuitenkaan unohtamatta taustalla virkeästi seilaavia elektronisia syntikka osuuksia tai edelleenkin mukavasti iDM hengessä jurnuttavia biittejä. Kaikkea tätä hämmentää sopivasti Mike Cadoon astuminen ensimmäistä kertaa kunnolla mikrofonin eteen (vaikkakin vain parin kappaleen ajaksi) ja tämän johdosta In Distance tuntuukin persoonalliselta heti alusta lähtien. Maalailtuaan kahden albumin aloittavan kappaleen ajan maanläheisiä sointuja akustisuudella ja koneiden yhteenaittamisella, albumin kolmannen tuotoksen eli “Colder” myötä sitä yhtäkkiä havahtuu uusin virkein silmin valveille ja ihan kuin olisi saanut myös samanaikaisesti tykinkuulasta rintaan eli tässä tapauksessa kitaran kielet alkavat liikkumaan ensimmäisen kerran kunnon volyymilla ja paksusti värisevä äänimaailma alkaa ottamaan kuuntelijansa haltuunsa. Mutta vain hetkeksi, sillä vain neljän minuutin välietappina “Colder” menettää paljon potenttiaalia siitä että miten suureksi se todella pystyisi kasvamaan. Musiikin edetessä ties monetta kertaa alusta loppuun, siinä samalla reissulla tajusin löytäneeni varsin nopeasti omat suosikkini albumilta ja ne ovatkin nämä äänekkäimmät tuotokset (“Colder”, “Drop Entitled” sekä “And Triage”) – enimmäkseen senkin takia että sähköisen kitaran tuoma raskas tunnelma herättelee albumin täysin uudella tavalla eloon ja samanaikaisesti koneisesti tuotettu rytmiosasto muuttuu yhdessä silmäyksessä ihmiskäden työskentelyksi. Ihmisyys on se kaikenkantava voima joka on meinattu unohtaa ajansaatossa tässä musiikintyylissä mutta In Distance luo jälleen kerran toivoa sen paluusta.

Enään ei siis tyypillisten laptop-muusikoiden samat vanhat kikkailut auta. Tämän julkaisun myötä Bitcrush sekä mm. samassa hengessä viittoileva Ulrich Schnauss ovat osoittaneet että nykypäivänä pitää tarttua konkreettisempaan jotta homma pysyisi edes jonkin verran kiinnostavana. Mutta tarjoiltuaan näin erinomaisen albumin, sitä ollaan jälleen kerran vanhan tutun kysymyksen äärellä: miten voi parantaa täydellisyyttä seuraavalla kerralla?

Addiktioni, 30/2007

Bitcrush: Enarc (2004)

Bitcrush: EnarcNonniin, eiköhän ole aika lopetella Gridlockin haikailun perään ja suorastaan itseään niskasta kannatellen siirtyä eteenpäin. Ainakin Mike Cadoo eli toinen Gridlockin jäsenistä on tehnyt näin ja jatkaa onnistuneesti soolourallaan. Hänen kahdesta aliaksestaan erityisesti tämä tuoreempi ja osuvasti nimetty Bitcrush alkoi kiinnostamaan siinä määrin että päätin jo kahden pienen klipin perusteella eli pretty much kylmiltäni tilata tämän debyytin sekä viime vuonna jatkoa saaneen In Distance albumin johon olenkin ennakkoon tutustunut vähän paremmin. Kuten tiedämme, Gridlock nosti post-industrial/iDM sekoituksellaan ja erityisesti viimeiseksi jääneellä albumillaan tuota epävirallista elektronisen alagenren tasoa niin korkealle että vain harvat ovat onnistuneeet paikkamaan sitä tyhjää tilaa minkä yhtye jätti vuonna 2003. Joten on parempi kysyä että kannattaako edes yrittää lähteä puskeamaan itseään samalle linjalle kun kyseessä on puhtaasti soolojulkaisu eikä ‘partner in crime’ (Mike Wells) ole enää mukana kuvioissa. Ainakin Enarc kertoo pariin kysymykseen miten asian laita on ja vihjaa mihin suuntaan ollaan todellisuudessa menossa tämän jälkeen. Heti Enarcin ensimmäisestä kappaleesta lähtien saa aistia voimakkaasti ja voi suorastaan vapaasti hengittää pieninä palasina sitä tuttua ilmapiiriä joka vallitsi Gridlockin kahdella viimeisellä albumilla. Syntikka-taustojen pehmeät ja lämpimät vaihtelut, kauniiden sekä mieltä stimuloivien melodioiden taivaallisessa vellomisessa ja sopivasti vaikea selkoisten biittien loputon morfautuminen ajassa ees- ja taaksepäin joka tosin tällä julkaisulla on jäänyt huomattavasti vähemmälle kun vaihtelevuutta on lisätty roimasti enemmän mukaan. Mike Cadoo on selvästi halunnut kuuntelijan olla kuin kotonaan edellisen hengästyttävän reissun jälkeen mutta tapettien vaihtojen lisäksi huonekalujen paikkoja on sopivasti vaihdettu minkä johdosta albumilla on se pieni uutuuden viehätys mukana kun Enarcin ovesta astuu sisään. Tämän myötä itselleni täytyy edelleenkin muistuttaa että tämä ei ole Gridlock ja onneksi Enarc osaa myös muistuttaa siitä albumin edetessä seuraavaan määränpäähänsä. Kakkosraita, “Untilted” pistää lähi-tulevaisuudesta ponnistaneen elektro-biitin pyörimään ja tämä onkin se ensimmäinen viesti siitä että julkaisu ei tule nojautumaan eikä toistamaan liian paljon vanhoja kuvioita. Kolmannessa kappaleessa, “Two Go From There” alkaa ilmestymään myös breakbeatmaisia olomuotoja jotka tekevät nopean paluun “Habitual” kappaleen myötä jossa rauhallisen iDM-tahdistuksen jälkeen se muuntautuu täysinäiseksi drum and bass silppuriksi terävineen terineen. Löytyyhän albumilta myös tyystin uusia tuulia, nimittäin akustisuuden merkeissä. “Eye Koto” on yksi näistä jossa veikeästi kumiseva japanilainen jousisoitin luo pohjan ja biiteistä aletaan muodostamaan notkahtelevaa glitch-hop pyöritystä. “Frebasyc” tuo pientä lisäväriä akustisen kitaran muodossa mikä on ennenkaikkea tervetullut lisäys tähän ehkäpä liiankin orjamaisesti koneellisesti tuotettuun äänimaailmaan mutta vasta piiloraitana toimivan “Saturday’s Ghost” kappaleen myötä tämä orgaanisuus ottaa täysinäisesti vallan ja samalla tarjoten albumin positiivisimman tunnelmaa kohottoavan teoksen joka yllättävästi heittää samalla kaikki edelliset korville tarjotut tuotokset ikkunasta ulos kun post-rockmaisen ulkomuodon lisäksi mukaan heittäytyy täysin ihmisen käsistä lähtöisin oleva perkussio-osasto. Olisin ollut enemmän kuin hämmästänyt ja yllättynyt tässä vaiheessa ellen tietäisi mikä tässä oli taka-ajatuksena… eli tällainen tuttu mutta hieman päivitetty materiaali toimii vain yhden albumin verran ja Mike Cadoo tiesi myös sen koska Enarc jätti viimeiset jäähyväiset tälle Gridlockin luomalle tyylille ja In Distance albumin myötä hänen soolotuotantonsa alkoi kukkimaan uudella ja täysin henkilökohtaisella tavalla. Mutta se onkin jo tyystin eri luku jonka kanssa tulen ankarasti vääntämään kättä myöhemmin.

Viikko 49:n musiikki hankinnat

Gridlock: Formless (2003)

Gridlock: FormlessGridlockin viides studioalbumi osoittaa taas sen että iDM-genren tasapaksuisesta massasta kumpuaa silloin tällöin loistavia julkaisuja. Sen verran tiedän tästä Mike Wellsin ja Mike Cadoon projektista että tämä alkoi industrial-yhtyeenä jossa oli selkeitä goottivaikutteita mutta vuosien varrella kavereiden tyyli alkoi kulkemaan kohti älykkäämpiä polkuja. Tästä saadaankin oiva aasinsilta, sillä Formless albumin ensimmäisessä kappaleessa, Pallid, kuulee selkeästi menneisyyden tuulet – metallinen, synkkä ja terävä rymistely mutta biittien puolesta siinä kuuluu se iDM kosketus. Levy jatkaa matkaansa kappaleilla joissa on kauniit, haikeat ambient layerit taustalla ja eturintamaan on asetultu tarkasti omaperäisiä biittejä. Tämä melankolinen soundi etenee levyn loppuun asti aaltoina jossa aallon korkeimmalla huipulla nousee se kovempi, raskaampi ja kirskuva aspekti hetkeksi esiin. Levyn viimeistelee ironisesti lähes 10-minuuttinen hiljainen ja haikea ambient-kappale, Done Processing. Ja miksi ironisesti? Koska minua ainakin harmittaa se asia että tämä jäi kaverusten viimeiseksi yhteiseksi levytykseksi. He viimeinkin näyttivät todelliset kykynsä tässä vaikeassa genressä.