Addiktioni 10/13, Part 2

Autechre: Exai (2013)

Autechre: ExaiVuosi 2013 tuo mukanaan Autechren (a.k.a. Rob Brown ja Sean Booth) yhdennentoista täyspitkän yli 20 vuotta kestäneellä urallaan ja tällä kertaa kokonaisuutta on lähdetty mitoittamaan ruhtinaallisella tavalla kahdelle CD:lle. Vuodesta 2008 lähtien kolmen julkaisun avustuksella Autechre asennoitui yllättävästi enemmän kuuntelijaystävällisempään tarjontaan mutta Exai ottaa selkeästi pari-kolme vankempaa askelta taaksepäin tämän helpommin omaksuttavuuden suhteen minkä johdosta albumi osaa olla odotettua haasteellisempi ja sen myötä löydetään taas tuttujen tunteiden ääreltä joita koettiin niin monet kerrat 2000-luvun materiaalin parissa. Tarkoitan sitä että ensimmäisen tilavuutta tutkivan ja äärimmäistä beat-fuckerointia omaavan raidan jälkeen alku tuntuu suorastaan vakuuttavan lupaavalta mutta jossain vaiheessa kesken albumin kuuntelun tajuaa salakavalasti hukkuvansa autistisesti hyökyvän äänimassan pauloihin minkä myötä Exai saa hallitussa kaaoksessa kehitettyjä epäkaavamaista muotoilua ylleensä. Väistämättäkin on siis vaikeuksia pysyä perässä. En ole edelleenkään unohtanut että Autechre on äärimmäisen taitava kokeellisuuden ja äänimaailman uudelleen mukauttamisen saralla, erityisesti juurikin 2000-luvun tuotanto on hyvänä esimerkkinä siitä miten he puskien muokkasivat kuvittellisia elektronisia rajoja uusiin sfääreihin ja nyt tämä numeroita tasaisella tahdilla murskaava myllerrys tulee Exailla esiin vahvemmin kuin koskaan. Siinä missä yli kaksi vuotta sitten julkaistu, kirurgimaisen leikkaavasti jalostettu Move Of Ten oli parhaimmillaan hämmentävän minimalistinen ja jopa suoravetoisempaan technoon rinnastettava työ, Exai on samanaikaisesti kristallin kirkas matka kaaottiseen digitaalisuuteen mutta kuitenkin samalla siitä löytyy röyhelöisen sameaa alustusta melodisuuden parissa mitkä yhdessä luovat konemaisella tavalla aavemaista nytkähtelyä jossa selkeästi kaikuvat Quaristice ja Draft 7.30 albumien purskahtelevasti toisiinsa peilaavat äänivirrat. Exaita kuunnellessa tuli aika nopeasti ymmärrettyä se pienen pieni fakta että Autechre on ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun kokonaisuus on sullottu tiukasti yhden CD:n alaisuuteen. Tämä kahdella CD:llä tarjottuna tämä sisäänpäin lämmittävä eheys on suorastaan liiallinen kokemus yhdeltä istumalta koettuna ja erityisesti se kostautuu siinä että tarkempi ja teräväpiirtoisempi päämäärä on tylsistynyt kiertoajelumaiseksi tahkoamiseksi. Tai käsissä on jälleen albumi jonka tajuamiseen menee lopulta vuosia. Aaahhh… Déjà vu.

Addiktioni: Redux 8

Trifonic: Ninth Wave (2012)

Trifonic: Ninth WaveToinen albumi on artisteille aina se vaikea kynnys. Pitäisi löytää se oikea balanssi ensimmäisellä albumilla käytettyjen ideoiden uudelleen jalostamiseen mutta kuitenkin tuoda samalla täysin uutta tuulahdusta ja vähintäänkin pienimuotoista irtiottoa uuteen suuntaan. Trifon veljesten muodostama Trifonic ja heidän neljän vuoden takainen debyytti Emergence osasi rakentaa tiivistä musiikallista yhtenäistä väylää iDM:stä, glitchistä, downtemposta, dubstepistä sekä post-rockista vaikka välillä löysi liiankin selkeitä referenssipisteitä muihin ihailtuihin artisteihin. Emergence sisälsi kuitenkin raikkaan otannan poppimaiseen työstötapaan tuoden mukanaan vahvoja, sielukkuutta omaavia vokaaliraitoja ja samalla kaivertaen omanlaista soundia persoonallisen ohjelmoinnin kautta. Siinä oli selkeimmät syyt miksi itse tykästyin järkyttävän paljon tästä orkesteristi kun sain levyn hankittua edes jossain formaatissa. Ninth Waven ensimmäisten kuuntelujen aikana reaktio aika pitkälti päinvastainen minkä myötä päällimmäisenä kysymyksenä korvien välissä pyöri; “tässäkö se sitten oli?”. Edelliseltä albumilta irroitettu harvinaisen omaperäinen ohjelmointi-tyyli sekä työstötapojen aihiot ja muutenkin yksyhteen samoissa genreissä dipattu kokonaisuus vaikutti siis ensialkuun hieman leväperäiseltä tulokselta ja minkä myötä albumilta hohkasi sellainen “julkaistaan nyt edes jotain” asennoituminen. Mut… Vaikka julkaisu aluksi tuntui hieman haparoinnilta meikälaisen korvissa, monituisten kuuntelukertojen jälkeen Ninth Wave alkoi toimimaan paremmin ja lämpenemään. Suurempaa roolia albumin äänimuhennoksessa ottavat dubstep työt tuovat mukanaan rentoa, kevyempää liitämistä mutta toisaalta tarjoten myös herkkää ja riisutun oloista virettä (“Calling”) kuin myös teknillisesti tyylikästä näytäntöä (“Baalbek”) joka ei kuitenkaan tee sitä perusvirhettä että sortuisi liian pommittavaan atmosfääriin. Albumin mielenpainuvimmista osuuksista vastaavat kaksi downtempo vokaaliraitaa joista erityisesti “Forget” tuo onnistuneesti ihon pintaan hengittävää ja hitaasti levittäytyvää tunnelmointia progressiivisella muuntautumiskyvyllään. Yritän siis sanoa että Ninth Wave on hyvä albumi joka osaa erityisesti liikkellä ollessaan tempaista sisäänsä kuten heidän ensimmäinen työnsä mutta ei kuitenkaan loppupeleissään ideoiltaan tuo mitään kovin dramaattista muutosta.

Boxcutter: Chiral

Poppy Ackroyd: Seven

Denovali Records mainosti tulevista julkaisuista ja tämä artisti ilmestyi täysin puun takaa. Kaunista, hyvin kaunista ja sielukasta.

Lacunae: The Loneliness Of Lovers

Alva Noto: Unitxt/Univrs (Derivative Version)

Addiktioni, 25/09

Funkstörung: Appetite For Disctruction (2000)

Funkstörung: Appetite For DisctructionOmalla kohdallani, elektronisessa musiikissa on parikin sellaista genrettä, hybridimäistä kokeilua jotka eivät ole liiemmilti kolahtaneet yhtään tai paremminkin kasvoiltani on saattanut näkyä kummastuttava ilme josta voi lukea suoraan sanat – “en ymmärrä lainkaan tätä julmetunta hypetystä tästä asiasta/tuottajasta/orkesterista”. Viime vuosina tapetilla ollut dubstep tulee heti ensimmäisenä mieleen ja tiukasti perässä pyyheltää iDM jonka sekaan on paiskottu aimo annos hip-hopia (puhun tietenkin täysin biittipoliitikasta). No mut… onhan se tietenkin positiivista jos pöydälle yllättäen pyllähtää julkaisu joka osaa tehdä vaikutuksen kuuntelijaan ja lopulta muuttaen vakaalla pohjalla olevaa mielipidettä tästäkin asiasta. Tämän myötä saatiin siis toimiva aasinsilta saksalaiseen Funkstörung projektiin jota ohjastivat kaksi ihmistä nimeltään Michael Fakesch ja Chris De Luca. Niin, ikävä kyllä Funkstörung on näinä päivinä menneen talven lumia mutta onneksi he sentään jättivät perinnöksi julkaisuja joiden pariin voi yhä edelleenkin tänä päivänä hakeutua. Kaksitoista-tuumaisten ja minijulkaisujen jälkeen, duo julkaisi vuonna 2000 ensimmäisen virallisen studio-albumin (jos ei lasketa mukaan vuotta aiemmin tullutta kokoelmaa Additional Productions joka sisältää muille artisteille tehtyjä remiksejä), Appetite For Disctructionin, joka on selkeästi sellainen ensimmäinen kunnollinen päänavaus heidän luomaansa taiteeseen upottaen heti ensimmäisellä kerralla pehmeään kudokseen tai saattaa myös vaatia hieman lisäpanostusta kuunteluun jotta voidaan tehdä tärkeä toteamus julkaisun loistavuudesta ja eräänlaisena puuttuvana linkkinä kahden genren välisessä maastossa. Minä olin siitä onnekas että heti ensimmäinen kuuntelukerta jätti sellaiset syvät jäljet joiden johdosta ei mennyt kauan kun olin jo pitkällä Funkstörungin luomassa liidossa.

Kun julkaisua alkaa tarkemmin paloittelemaan kliinisellä leikkauspöydällä ja sorkkimaan pintaa syvemmältä, äänimaisemallisesti Appetite For Disctruction tarjoaa yllättävänkin minimalistisen oloisia ratkaisuja vaikkakin kuulee selkeästi että taustalla osataan luovaasti käyttää leukoja narskuttavaa rämisyttämistä ja ilmaan heitetään ahkerasti staattisesti väreilevää glitch-melakkaa joka tuntuu seuraavan miltei kaikkialle. Albumin nimi muutenkin kuvaa onnistuneesti sisältöä (vaikkakin siinä ohella on hieman käyty astumassa Axl Rosen varpaille) sillä on suoranaisesti vaikeata alkaa luomaan riippumatonta analysointia siitä että kumpaa genrettä tässä todellisuudessa tuhotaan ja pilkotaan enemmän sisältäpäin palasiksi? iDM vai hip-hop? Ehkäpä ollaankin se tärkeimmän aspektin äärellä jonka Funkstörung hallitsee suvereenisti tällä julkaisulla. Appetite For Disctruction on parhaimmillaan sykkivästi hohtavaan punaiseen lankaan hienovaraisen täydellisesti kääritty kokonaisuus joka tasapainottelee veitsenterävästi kahden maailman välillä mutta joka osaa kuitenkin tarpeen vaatiessaan kurkottaa pidemmälle oman genren ominaisuuksia kunnes palataan takaisin rajojen ulkopuolelle repimään sisuksia uudestaan auki raahaten ne omalle puolelle. Sen huomaa varsinkin siitä että albumin alkupää muistuttaa melodisuudellaan ja rauhallisella haltuunottamisella hyvinkin paljon Autechren ensimmäisiä levyjä mutta kuitenkin rohkeasti vieden hyvinkin tuttua konseptia elektronisesti eteenpäin. Neljännen kappaleen myötä albumi alkaa saada selkeästi enemmän hip-hop soundia ylleensä mutta kuitenkin edelleenkin tiukasti pitäytyen hyvinkin äärifuturistisessä ilmeessään. “Sounds Like A Break Record” kuulostaa suoranaisesti rikkinäisen metallisen akselin ympäri pyörivästä rattaasta joka klonksuttaen muodostaa erittäin dynaamisen rytmityksen ja kun mukaan heitetään vierailevan räp-vokalistin roolissa toimiva Triple H, meillä on yksinkertaisesti sanottuna hallussamme teos jonka innovatiivisuus ääniluotauksessa yksinään päihittää kaikki kaupallisen hip-hopin naurettavat räpellykset 2000-luvulla. Kun muutenkin alkaa tottumaan Appetite For Disctructionin luomassa värähtelyssä siihen että koskettavan kauniisti sointuvat melodiat ja hip-hop notkautukset ovat asettaneet kuuntelijan turvallisuuden tunteeseen julkaisun suhteen, albumi yllättäen nostaa esiin uuden elementin ladaten “I/O” nimisen teoksen joka napsauttaa päälle vaikeassa kulmassa etenevän suorituksen ja tuo esiin ennenkaikkea luovaasti mielenterveyden kanssa kamppailevaa ohjelmointia joka kilahtelee, kolahtelee ja pomppii kuin kumipallo konsanaan ja samalla heittäen hyvinkin absurdisen tahdituksen jonka taustalla häärii naisvokaali ehostaen ja luoden toimivaa kurkotusta siihen tunteeseen kun iDM tarjosi parhaimmillaan haasteellisen ympäristön koluta.

Appetite For Disctruction siis tarjoaa tätä ja paljon muuta kun antaa mahdollisuuden tutustumiseen. On sanomattakin selvää että Funkstörung onnistui tuottamaan albumin jolle laajakatseisuus ja eklektisyys loivat tärkeät puitteet ja unohtumattoman tavan työstää elektronista materiaalia tasapainottellen hiuksen hienosti vokaalipainoitteisten ja instrumentaalisten raitojen välissä. Appetite For Disctruction on albumi jota ei voi kuin kehua ensiarvoisesta viimeistelystä ja siitä miten tämän kaksikon kokeilunhakuisuus sai aikaiseksi yhden railakkaamista julkaisuista iDM-genren sisällä.

Addiktioni 36/08

Squaremeter: Kopyright Liberation (2001)

Squaremeter: Kopyright LiberationKopyright Liberation Front. The KLF. Legendaarinen kirjainyhdistelmä. Puhun tietenkin tästä elektronisen musiikin parivaljakosta joka mm. piti brittimediaa suorastaan pilkkanaan ja vei sitä 90-luvun alussa parhaimmillaan kuin sokeaa lammasta narussaan. Sen sijaan nimen varastaneen naurettava radiokanava voi mennä itseensä. Oikeasti, credit where credit is due. Mutta miten tämä originaali The KLF liittyy saksalaiseen Squaremeterin alaisuudessa pyörittävään Mathis Mootziin? Tällä vuonna 2001 julkaistulla ja ainoastaan vinyylimuodossa julkaistulla mini-LP:llä hän lainailee tai kuten se oikea termi on, sämpläilee ja uudelleenkierrättää The KLF:ää ja sen erinäisiä sivuprojekteja miltei tunnistamattomassa muodossa ahkerasti ja hyvinkin tiiviissä tahdissa. Kopyright Liberation onkin jonkinlainen kunnianosoitus Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn luotsaamalle soundille mutta kuitenkin kuulostaen täysin Squaremeterin omalta julkaisulta. Ne pienet mutta vihjailevasti korostuvat asiat kuitenkin tekevät tästä hyvinkin epätavallisen kokemuksen – levyn kannessa esiintyvä astronautti, kappaleiden nimeämiset (“Trancentral”, “Ru Con”), käytetyt vokaalit kuten esim. “Protect” kappaleen aikana kuultava ‘…four angels of Mu Mu, rise from the sea to protect us’ ei varmasti jätä ketään epäselväksi että samaa Illuminatus mytologiaa/potaskaa myös viljellään tälläkin saralla. Puhesämplet siis kyllä pystyy tunnistamaan tai paremminkin jossain määrin rinnastamaan The KLF:n äänitorveksi mutta olenko esim. kuulevinaan “Trancentralin” aikana ikiklassikon “What Time Is Loven” melodian venytettynä, haalistettuna ja hidastettuna taustalle miltei huomaamattomaksi. En tiedä. Kuvittelenko koko homman vain omassa päässäni vai onko herra Mootz onnistunut käyttämään luovaasti samankaltaista rautalankamallia melodian purkamisessa, häivyttämisessä ja uudelleenkokoamisessa omassa työssään.

Albumiin liitetystä erikoisemmasta gimmickistä huolimatta Kopyright Liberation voi suoraan rinnastaa samana vuonna julkaistuun Parsec albumiin. Vaikka allekirjoittanut ei ensimmäisten viikkojen aikana ollut täysin vakuuttunut kyseisestä levystä, mutta se on kuitenkin onnistunut ajan kanssa kasvamaan meikäläisen kohdalle siihen pisteeseen että itse pidän sitä ensimmäisistä tärkeimmistä kulmakivistä jos todella haluaa tutustua ja ottaa varovaiset alkuaskeleet Squaremeterin musiikkiin. Kuten totesin aikoinaan osuvasti Parsecista, myös Kopyright Liberation onnistuu olemaan samaa kaliiberia joka aloittaa Squaremeterin soundin puskemisen melodisemman ambientin puolelle ja tämä kuuden biisin mini-LP onnistuu kiteyttämään kaikki ne asiat mikä on hyvää Squaremeterissä. Paikkaansa valloittavaa taustasuhinaa, tiuhassa tahdissa purkautuvaa glitch-pauketta sekä mikroskooppisesti editioitua kilkkeitä löytyy taas riittävästi sekoittamaan pakkaa Squaremeterin omassa universumissa mutta nyt ensimmäisen kerran vinyyliltä kuunneltuna, tämä puoli minimaalisuudesta suorastaan pääsee oikeuksiinsa koska valitun formaatin luoma lämmin tunnelma tuo omanlaisen viehätyksensä. Tarkoitan sitä että välillä jopa vinyylin itsensä esiintuova raa’asti rahiseva olemus lisää syventyvää mielenkiintoa tätä julkaisua kohtaan kun hetkittäin pähkäilee että kuuluvatko nuo tietyt naksahdukset todellisuudessa tähän kappaleeseen vai onko se pelkästään pinnan aiheuttamaa häiriötä. Kuten taisin myös aikoinaan mainita, Parsec kuitenkin onnistui lunastamaan paikkansa omalla tinkimättömällä tyylillään jossa basso suorastaan jyrisee pulssimaisen jylhästi ja Kopyright Liberation jatkaa siinäkin mielessä samanlaista kulkuväylää sekä siinä ohella voi taas aistia ne pienen pienet vaikutukset jotka loivat täysin uudet polut kolmeen eri suuntaan Squaremeterin uralla joista viimeisenä on The Frozen Sparkin aloittama täydellisen tyhjyyden ammentaminen hänen töissään. Yritän siis sanoa että jälleen kerran samankaltaisia yhtäläisyyksiä löytyy siis myöhäisemmän materiaalin kanssa – mukaan on siroteltu jokseenkin arabialais henkisiä vokaalisämplejä ja miltei piilossa pysyviä ideoita joita nostettiin uudelle tasolle seuraavilla julkaisuilla. Kuitenkin kaikesta rinnastuksesta huolimatta, Kopyright Liberation toimii myös erinomaisesti itsenäisenä, avaruusmaisesti tilaansa laajentavana tunnetilana joka parhaimmillaan purkautuu jo miltei transsimaisesti avautuvana esitystapana mutta silti jokin tässä kliinisesti ja digitaalisesti sykähtelevässä äänimaailmassa antaa sellaisia selkeitä varoituksia ettei edes halua harhailla liian kauaksi aloituspisteestä sillä tästä löytyy on myöskin hyvinkin paljon ihon alle hiipivästi riipaisevaa, kylmää hikeä pintaan välittävää klaustrofobista tunnelatausta – ainakin julkaisun aloittava nimikkokappaleen karhea olemus suorastaan tunkeutuu hiekkapaperimaisesti sisäänsä ja lopulta työntyy toiselta puolelta lävitse. Kopyright Liberation liukuu onnistuneesti minimaalisuudesta rytmikkäästi esiintuodulle etenemiselle jossa biititön ambientmainen nyanssi aloittaa ensimmäiset liukumiset.

Jos kuvittelet että tämä on tosiaan oudomman puolen omaavaa musiikkia, täytyy myöntää että yhdessä vaiheessa itsekin havahduin kesken kaiken takaisin todellisuuteen kun piti vastata puhelimeeni ja juttelun ohella luin puolisilmällisesti juuri sylkäistyjä keskeneräisiä sanojani. Kirjoittamani kuvaus toi väistämättä mieleen että kuka tällaistakin todellisuudessa kuuntelee mutta eihän siihen tarvita kuin yksi henkilö joka sanoo että tämä on täysin minun musiikkiani. Kopyright Liberation on vahvasti kokeellinen ja siinä osataan uudelleen koota menneisyyttä sämpletyöskentelyn kautta mutta kuitenkin kuulostaen täysin itsenäiseltä työltä. Huolimatta normaalia lyhyempänä julkaisuna Squaremeterin discografiassa, Kopyright Liberation on konseptin sekä tuotannon puolesta yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista jota luonnehtisin jopa pakolliseksi hankinnaksi Mathis Mootzin sivuprojektista pitäville.

Addiktioni, 35/2007 (Pt.1)

Squaremeter: Sinecore (2000)

Squaremeter: SinecoreKahden viimeisen viikon aikana olen taas innostunut urakalla kuuntelemaan Squaremeterin kahta itselleni rakasta albumia joista ensimmäisenä on itämaisesta soitannasta vahvan vaikutuksensa saanut post-ambient tuotos Aswad sekä upeasti kahden ääripään kontrastia heijastava eli totaalisen synkän hiljaisuuden ja avaruusajan dark ambientin välimaastossa pyöriskelevä The Frozen Spark. Jälleen kerran täytyy vaan kehua näitä kahta julkaisua oman genrensä täydellisenä mutaatioina joiden ansioista Squaremeter (a.k.a. Mathis Mootz) on kohonut nopeasti yhdeksi suosikkituottajakseni. Monipuolisuus on siis Squaremeterin yksi vahvoista puolista – jokainen julkaisu pyrkii olemaan erilainen ja joskus hän tekee jättiharppauksen tyystin toiseen genreeseen mutta kuitenkin onnistuen kuulostamaan täysin itseltään. Levyhyllystä uupuvat Squaremeter CD-julkaisut alkavat harventua pikkuhiljaa ja nyt, järjestyksessään julkaisu numero kuusi, kuulostaa vahvasti siltä että olen ensimmäistä kertaa todellisen haasteen edessä. Aikaisemmat kohtaamani Squaremeter julkaisut ovat olleet suht’ iisiä kamaa koska olen onnistunut löytämään jonkinlainen “turvallisen” kahvan johon tarttua kunnolla kiinni vaikka itse julkaisu on saattanut heitellyt kuuntelijansa ties minkä myrskyisän äänivyöryn lävitse. Squaremeterin musiikissa harvemmin miltei huomaamaton mutta kuitenkin enimmäkseen läsnäolosta nopeasti ilmoittava, symbioottimaisesti elävä glitch pilke saa Sinecoren myötä pääosan roolin. Itse asiassa näiden neljäntoista “Untitled” kappaleen aikana ei juurikaan kuule kuin pistelevää glitch kilkettä johon yhdistellään basson hennosti värisevää olemusta ja välillä kokonaisuutta höystetään minimalistisilla sci-fi äänillä ja muilla drone-taustoilla. Kieltämättä tämä alkaa jo heti ensiminuuteilta aiheuttamaan lievää aivoödeemaa ja pientä vatsanvääntelyä koska ei tästä kaaottisesta kuuntelumatkasta meinaa löytyä juurikaan minkäänlaista positiivista sanottavaa. Ja kun luulen pääseväni tämän albumin kanssa pari askelta pidemmällä, löydän taas itseni siinä pisteestä jossa saan todeta itselleni hieman sarkastiseen sävyyn että onko tämä edes musiikkia? Onko tämä siis todellisuudessa yhden lahjakkaan tuottajan ns. räikeä i’ll-piss-in-your-eye julkaisu jonka tarkoituksena on vain mitata kuinka viksahtanut kuuntelijan täytyy olla ostaakseen tämän ja vieläpä myöntääkseen avoimesti että diggaa tästä? En tiedä. Minä olen ainakin vielä siinä rajoilla että haluanko myöntää mitään.

Addiktioni, 16/2007 (Pt.1)

Lacunae: Collapse (2006)

Lacunae: Collapse
Viime kuukausien aikana olen taas innostunut tiettyjen pienlevy-yhtiöiden sampler-kokoelmista ja varsinkin sellaisista joista löytyy Anhedonian, Mind Necrosis Factorin tai Saltillon ennenjulkaisematonta musiikkia. Viimeiseksi mainittu nimi johdatteli minut erinomaiselle Broken Nightlights kokoelmalle josta löytyi myös Lacunaen “Stars Burn Out”. Biisi erottui selvästi kokoelman yhtenä positiivisesti kohoavana helmistä ja tämä innosti minua siinä määrin että suuntasin katseeni kohti heidän toista albumia josta myös löytyi kyseinen biisi. Ensimmäisenä asiana mitä ei voi olla noteeraamatta, on se miten “Stars Burn Out” lainailee vauvoille tarkoitetun tutunoloisen tuutulaulun melodian tai jonkun vastaavaan helistimen sointiäänen joka paloittellaan pieniin lasimaisiin glitch-palasiin ja sen jälkeen pirstaleet kootaan vinksahtaneesti uudestaan ja sen päälle rakennetaan jännittynyt ja tiivis trip-hop/illbient tausta. Vastaavanlaisesti pilkotun sekä uudelleen kootun naisvokaalin kautta tapahtuva spoken word viimeistelee ja laittaa ns. pisteen i:n tämän kokonaisuuden päälle. Hieman epätavallinen rakenne tulee siis helposti kuuluviin mutta se osoittaa myös nerokasta kykyä luoda tuoretta näkökulmaa tähän nykypäivän trip-hop genreeseen naittamalla glitchmäisyyttä tähän. Kas kummaa ettei kukaan muu ole keksinyt tämmöistä seosta aiemmin. Tai noh, tuleehan tuosta kyseisestä kappaleesta eittämättä mieleen aikakaudemme yhden neron eli Aphex Twin ja miehen omalta Windowlicker EP:ltä löytyvä “Nannou” mutta se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi täysin sama asia.

Albumin tilauksen yhteydessä, luonnollisesti etsin myös pientä infoa tästä orkesterista ja huomasin varsin nopeasti että tämä ei ole ihan tyypillinen kolmen ihmisen muodostama yhtenäisyys. Nimittäin orkesterin jäsenet eivät ole koskaan tavanneet toisiaansa in person eli kasvotusten. Näin ollen kaikki sävellystyöhön liittyvät palaset tehdään kolmessa eri paikkaa ja internet onkin se yhdistävä asia jonka kautta pidetään yhteyttä ja materiaalit siirretään paikasta toiseen. Tavallisten hehkutusten lisäksi törmäsin pariin otteeseen siihen että aika moni levyn ostaja ehti jo julkistaa tätä yhtyettä seuraavaksi Portisheadiksi tai Massive Attackin perinnön haalijaksi. En nyt ihan allekirjoittaisi tuota, tosin sitten muistin että Massive Attackin viimeisin studio-albumi oli heidän koneellisin julkaisu ja tuotanto oli hyvinkin erilainen heidän aikaisempaan materiaaliin verrattuna. Jos silloinen pääbiisinikkari eli 3D olisi vääntänyt sitä kokeelliskertoimen nuppia kohti kaakkoa ja muutenkin vienyt heidän musiikkiiaan vielä enemmän iDM-glitch ympäristöön, lopputulos saattaisi todellakin kuulostaa tältä. Mjeh, mene ja tiedä. Anyway… Onko tämä siis kaiken vastaantullen hehkutuksen arvoinen? Voin sanoa omastani puolestani että albumi ei tuonut pettymyksen tunnetta, päinvastoin. “Stars Burn Out” saattaa olla heidän paras sävellystyö ja yhä ensikuuntelun jälkeenkin se toimii tarttumapintana joka saa minusta otteen, mutta onneksi Collapse pystyy tarjoamaan paljon muutakin. Samanlaisen yksinkertaisen kaavan ansiosta ja jatkuvassa mikroskooppisen tarkassa liikkeessä viihtyvä, Collapsen vahvasti manipuloidun äänimaailman ja syvälle ytimeen upotetun toteutuksen siivittämänä albumilta löytyy tunteita laidasta laitaan. “Rebuild In Black” edustaa kurinalaista ja mekaanisessa ilmapiirissä vellovaa pimeyden kaipuuta josta päästään kuin liukuen kohti “Eight Zero Onen” haikeata tunnelmointia jota tuodaan pianon ja sellon avustuksella hyvin esiin ja toisessa ääripäässä on “The Loneliness Of Lovers” joka tuo Collapselle kaipaamansa eloisuutta, sulavaa liikehdintää ja myös vahvasti 80-luvun henkeä syntikkataustoilla. Tässä taitaa olla sellainen projekti jonka nimi kannattaa pistää mieleen. Nimittäin pelattuaan kortit oikein seuraavalla julkaisullaan, he saattavat kohota yhdeksi mielenkiintoisimmaksi aktiksi tässä genressä, elleivät jo ole saavuttaneet sen tason. Sen näkee viimeistään sitten kun ja miten tähän haasteeseen vastataan.

Addiktioni, 13/2007

Squaremeter: The Bitter End (2002) / Parsec (2001)

Squaremeter: The Bitter EndLoputon matkani jatkuu laajassa, hitaasti avartuvassa m² a.k.a. Squaremeter universumissa ja nyt ensimmäistä kertaa siirrytään kahden julkaisun verran eteenpäin. Parin vuoden takaisen scifistiseen, mustaan hiljaisuuteen puettu ja muutenkin erinomaisesti dark ambient ympäristöön siirretyn The Frozen Sparkin albumin jälkeen, ehkäpä se minun epälooginen siksak-askellus jatkuisi siirtymällä herra Mootzin discografiassa vielä vanhempia julkaisuja kohti. Hands Productions levymerkille levytetyt The Bitter End ja Parsec vaikuttivat lupaavilta jo pelkästään myyntiteksteissä joten se oli se oikea suunta minulle. Vuoden 2002 The Bitter End albumilla perus-Squaremeter-konsepti on edelleenkin vahvasti mukana eli musiikki noudattaa samoja kaavoja mitä esim. löytyi War Of Soundilta. Itse asiassa The Bitter Endiä voisi jopa pitää jonkinlaisena War Of Soundin kadonneena isoveljenä. Nimittäin kummastakin löytyy harvinaisen paljon samoja yhtäläisyyksiä, mutta loppupeleissä kumpainenkin kuulostaa täysin erilaiselta tuotteelta. Kliinisesti ja koneellisesti tuotetut glitch-kilkkeet kliseineen aloituksineen pistävät show’n jälleen kerran käyntiin kunnes miltei kyltymätön, kiihkeästi hehkuvan ja palavan ambientin sisin osa ottaa kokonaisuuden tehokkaasti haltuunsa ja vie musiikin vielä syvempiin tuntemattomiin syvyyksiin. Edellisen hankinnan, The Frozen Sparkin pitkän vangitun hiljaisuuden jälkeen oli helppo ottaa tervetulleesti vastaan se tuttu, väkevä, hypnoottisesti kastettu intensiivinen rytmi mutta joka kuitenkin pysyttelee edelleenkin minimalistisuuden rajoissa. The Bitter Endillä hiljaisuus onkin korvautunut miehen kylmänrauhallisella, pakonomaisesti tuotetulla ja pilkotulla puheella joka kaikuu ja hukkuu ikuisuuteen asti samalla kun taustanauhan välityksella ihon pinnalle hitaasti pureutuva, kiertyvä ja kiristyvät siteet valmistautuvat ottamaan viimeisen tukevan otteen kuuntelijastaan. Sitten on ihan turha pyristellä vastaan kun vereen pumppautuu puheen välityksellä sellainen toksikologin painajainen johon ei löydy vastalääkkeeitä. Tosin… minä en kaipaa mitään parannusta tähän narkoottiseen tilaan.

Squaremeter: ParsecNyt viisi Squaremeter julkaisua omistaneena, se on jännä huomata miten herra Mootzin vuosien varrella tuottamat albumit muodostavat sellaisen yhtenäisen janan jossa edellinen ja seuraavan albumin soundeissa voi huomata viittauksia toisiinsa. Vuonna 2001 julkaistu Parsec menee vieläkin pidemmälle tässä asiassa ja se on selkeästi sellainen alkulähde mistä moni Squaremeterin myöhäisempi albumi on saanut paljon vaikutteita ja vieneet tältä albumilta löytyvät ideat hurjasti pidemmälle. Ensimmäisenä joukossa on tietenkin aiemmin mainittu veljespari eli The Bitter End ja War Of Sound jotka ovat paljon velkaa tälle albumille. Se miten ambient-rytmiä käsitellään ja pyöritellään käsissään kuin jongleerauspalloja konsanaan sekä miten musiikillisen kokonaisuuden päälle nivotaan saumattomasti yhteen sämplätty puhemainen miesvokaali (kuten esim. The Bitter Endille lainattu BBC:n Lords Of The Rings kuunnelma). Oma personal m² flavour eli Aswadin yltäkyllästämä arabialaisvaikutteinen tunnelma näkyy ja kuuluu selkeästi myös kuuntelun aikana ja Parsec osaa myös yllättää siinä määrin että miten tästä löytyy referenssejä niinkin pitkälle kuin The Frozen Spark albumiin asti. Kun tarkkaan kuuntelee ja etsii murusten seasta johtolankoja, se samantyylinen pimeä, avaruusmainen aspekti pilkahtaa taustasta esiin aina sopivalla hetkellä. Mutta mutta… Tässä on myös sellainen tilanne että ei oikein tiedä minne suuntaan pitäisi itseään oikein kääntää. Näin monta yhtäläisyyttä yhdellä julkaisulla ei voi olla tekemättä hallaa itselleni ja tässä vaiheessa ostettu Parsec selvästi kostautuu minulle – kiitos käyttämäni ‘perse edellä puuhun’ taktiikan takia. Hankittuani ne parhaimmat julkaisut ensimmäisenä, Parsec muodostuu sellaiseksi emo-julkaisuksi josta löytyy riittävästi hienoja ja alkuperäisiä ideoita mutta ne on ikävä kyllä toteutettu paremmin myöhäisemmissä albumeissa. Toki Parsecilla on myös ne mielenkiintoa loppuun asti ylläpitävät ominaisuudetkin. Kovaa pintaa raapiva, klaustrophobisen pistelyn ja jopa skitsofrenisen tunteen laukaisijana sekä miten esim. bassolle osataan antaa tyypilliseen iskujen jakajan sijasta suurempaa roolia kaaottisen tunnelman luojana on sellainen asia mitä kuuntelisi mielellään enemmän tämän tyylisessä elektronisessa musiikissa.

Musiikkia, viikko 42/2006

BT: This Binary Universe (2006)

BT: This Binary UniverseMuun muassa BT ja Hybrid (joka myös julkaisi uuden levyn samaan aikaan yli kuukausi sitten – tosin en ole vielä hankkinut sitä koska on muita tärkeämpiä julkaisuja ostoslistalla) ovat näitä harvoja artisteja jotka ovat ylläpitäneet jonkinlaista toivoa kaupallisemman elektronisen musiikin rintamalla. BT:n edellinen studiolevy Emotional Technology kolmen vuoden takaa jakoivat kriitikot ja kuuntelijansa selvästi kahteen eri kastiin ja itse olin niiden puolella jotka pitivät siitä levystä. Muistaakseni kritiikki taisi pääasiassa kärjistyä albumin liian pehmeäksi menneesseen tuotantoon. Totta. Se oli paljon popimpi kuin osasi edes odottaa mutta minusta siinä oli ihan hyvällä maulla saatu pop/rock elementtejä mukaan siihen tyypilliseen BT-soundiin. Nyt vuonna 2006, aikaa jolloin ollaan taas todisteltu erinomaista vuotta elektroniselle musiikille ja yllättäen BT:n nimi ponnahti suoraan kärkisijalle uudella levyllään. This Binary Universella BT (a.k.a. amerikkalainen Brian Transeau) teki myös aika yllättävän sekä radikaalisen suunnanvaihdoksen omassa soundissaan ja kasvattaa vielä isomman pesäeron edellisiin julkaisuihinsa kun hän siirtyi enemmän kokeellisemmalle linjalle jossa mahtipontisuutta ei voi olla rekisteröimättä sekä otti myös jonkinlaisen jalansijan itsensä herkästi polttavaan iDM maailmaan. Onneksi hän ei sentään ryhtynyt tekemään yllätöksetöntä tusinakamaa, vaan hän todella syventyi tekemään täysin omanlaisensa ja hitaasti kehittyvän kokonaisuuden tuoden samalla lämpöä ja ihmisyyden näihin kylmiin koneisiin. Se mikä tästä This Binary Universesta ensimmäisenä tekee vakuuttavan teoksen on miten monta eri genrettä hän on sisällyttänyt mukaan. Löytyy se standardi nimike electronic music johon ynnätään iDM, ambient, glitch, downtempo, elokuvamainen tunnelma sekä jazz, indiemäisyys ja jopa lofi-mentaliteetti. Kun tämän genrerajoja rikkovan ajatuksen on sisäistänyt ja päässyt sen yli, seuraavana todistetaan erittäin korkealaatuinen ja teknillinen taidonnäyte siitä miten hän yhdistelee näitä eri musikaalisia sävyjä toisiinsa. Hän pohjustaa albumin alkupään kappaleet haurailla lasikelloilla tai muilla instrumenteilla (kuten pianolla tai akustisella kitaralla), kerroksiin lisätään särkyvää glitchmäisyyttä, biittejä ja tempoja hivutetaan minuutti minuutilta ylöspäin kunnes ollaan yllättäen siinä pisteessä että korvien eteen kohoaakin perhosen lailla siipiään kohottava kauniisti sykkivä lataus. Albumin myöhemmissä vaiheissa alkavat hahmottumaan ja vahvistumaan monsterimaisia piirteitä kasvamalla edelleen isommaksi ja näin ollen raivaa itselleen tilaa hengittää kun samalla pyyhkäisee pöydän puhtaaksi edellisistä osioista jotka nostivat tämän matemaattisesti luodun olion juuri tähän pisteeseen. Albumille ns. pisteen i-kirjaimen päälle tuovat ehdottomasti kaksi viimeistä teosta. “The Antikythera Mechanism” on hitaasti eeppistä tunnelmaa kasvattava kappale joka kohoaa elokuvamaiseksi larger-than-life rymistelyksi joka pilkkoo ja paiskoo kaiken tieltään useaan otteeseen kunnes lopuksi itse kuuntelija jää haukkomaan henkeään tämän voimakkaan tunnelman ansiosta. Viimeinen kappale onkin jo aika yllättävä veto, jopa tälläisella albumilla. Mutta se onkin se posiitivinen yllätys. “Good Morning Kaia” hehkuu sellaista indiemäistä alternative soitantaa ja jopa Sigur Rosmaista hengenheimolaisuutta (aika villi veikkaus, koska en kuuntele juurikaan kyseistä bändiä mutta tuolta se minusta kuulostaa) maalailevineen melodioineen. Kappale avautuu pikku hiljaa kuin kukka, puhdistaa mielen ja palauttaa kuuntelijan sekä ympäristön taas turvallisesti maanpinnalle.

Minä luonnehtisin tätä julkaisua jopa yhdeksi tärkeimmistä virstan pylväiksi elektronisessa nykymusiikissa – uskallan jopa yltiömäisenä paskanjauhajana ja epäolennaisen tiedon purkajana väittää sitä. Jos tämä toteamus epäillyttää, kannattaa pohtia että kuka muu on viimeisenä viitenä-kuutena vuotena on osoittanut samanlaista innovatiivista, luonut uudella tavalla ajattelemisella luotua musiikkia ja rajojen rikkomista tässä iDM-genressä? Listalla olevien nimien määrä on minusta aika olematon, mutta jonkun tällaisen kaavoja ja ajatusmaailmaa rikkovan albumin piti luoda tällä vuosikymmenellä ennen pitkään ja nyt voin todistaa että tuo henkilo on BT. Ja miksipä ei. Minä ainakin olen erittäin tyytyväinen tähän lopputulokseen. Minä teen jopa sen että nostan kummatkin peukut nopeasti pystyyn ja julistan jo nyt This Binary Universen vuoden albumiksi.