Musiikkia, viikko 47/2006. Part 3

Saltillo: Ganglion (2006)

Saltillo: GanglionSaltillo on yhden miehen projekti. Erittäin lahjakkaan sellaisen nimeltään Menton J. Matthews III. Pressitiedotteen mukaan hän on soittanut kaikki albumilla olevat instrumentit itse – näihin lukeutuvat mm. piano, basso, kitara, banjo ja kuten itse albumin kannessakin selvästi lepäävä viulu sekä unohtamatta tietenkään viulun sukulaista, sello. Kyseiset soittimet ja eritoten nämä kaksi viimeiseksi mainittua klassista jousisoitinta tuovat tälle debyyttialbumille ja myös trip-hop-genrelle raikkaan soitannan ilmavuudellaan ja luo hengittävää organisuutta siinä mielessä että albumi itsessään alkaa muistuttamaan cinemaattista kerrontaa. Itse asiassa Ganglionia voisi helposti pitää jonkinlaisena soundtrackina kuvitteelliseen elokuvaan. Eurooppalainen ja eritoten itäiseen ilmansuuntaan kalleellaan oleva produktio juolahtaa ensimmäisenä mieleen albumin synkän ja paikoitelleen jopa melankolisen mentaliteetin kuvastuvan tunnelman ansiosta. Hyvä esimerkki tuosta elokuvamaisuudesta on kappale yhdeksän, “Grafting”. Kuvittele DJ Shadow parhaimpina päivinä sämpläilemässä ja tekemässä elokuvamusiikkia. Juuri tuolta se kuulostaa. Todella likainen ja hidastettu amen break jota yhdistellään albumin synkähköön jousisoitin teemaan. Ja kun etnisen miehen vokaali vielä käynnistyy ja alkaa oudolla kielellä laulamaan. Piste i-kirjaimen päälle. Niin… Senkin voisi mainita että Ganglion ei täysin ole instrumentaali julkaisu. Osa kappaleista käyttävät puhesämplejä ja muita keskusteluja vauhdittaakseen etenimistä mutta levyltä löytyvät myös pari täysin vokaalein tuettua kappaletta jotka tasapainottavat tätä levyä sopivasti ja ylläpitävät mielenkiintoa alusta loppuun asti. Muutenkin ohjelmoidut rumpuloopit pitänevät albumin musiikkia pääsääntöisesti 90-luvun tyylisen bristol trip-hopin alaisuudessa, mutta projektin päämies on onneksi kurkottanut ja kolkuttanut myös muita elektronisia ovia. Ganglion tarjoilee myös esim. räväkkäämmän breakbeat poljennon omaavan “A Simple Test” ja kun taas “Backyard Pond” on rahisevan sekä raapiskelevan tulkinnan click-and-cut iDM:n kautta joka kuitenkin onnistuu ylläpitämään albumin teemaa ilman pelkoa siitä että se loitonnee ihan omiin sfääreihin. Ja kun vielä jatketaan tuota elokuvallista teemaa, kappaleen 11, “I’m On The Wrong Side”, kitaran liutuksineen ja niskakarvoja nostattavaan naisvookaalin avustuksella olisi oiva Silent Hillmainen end credits rolleri joka lähtee pyörimään sen jälkeen leffan pääsankari kuolee vesisateessa rakkaansa syliin pelastusoperaation päätteeksi. Tiedän. Aika kliseinen loppu mutta en mahda tälle mitään. Olenko kenties romantikko? Kannattaako minun edes tunnustaa jos olen tokaissut sen? Mutta mutta… Käsissäni on jälleen yksi henkeäsalpavaa julkaisu ja ehdottomasti yksi tämän vuoden kohokohdista. Perhana kun menin jo lätkäisemään vuoden albumin leiman viime kuussa sillä tässä on todella kova haastaja tuon tittelin haltijaksi. Nyt päässäni heräilee vielä yksi kysymys. Tai paremmin sanottuna edessämme on pieni ongelman ratkonta. Millä tavalla toteutat paremman albumin seuraavalla kerralla? Jos hän kopioi saman idean ja kirjoittaa samalla kaavalla tehtyä materiaalia, se ei välttämättä saa samanlaista innostusta kuin tämä debyytti. Noh, pohditaan sitä asiaa tarkemmin sitten kun se vaikea debyytin jälkeinen albumi on julkaistu.