Arovane (Live At Mindcamp, Tivoli Spiegelbar, Utrecht (05/01/2014))

Addiktioni 44/13, Part 3

Atrium Carceri: The Untold (2013)

Atrium Carceri: The UntoldSiinä missä Simon Heathin post-apokalyptisen hohtavasti säteilevä Sabled Sun onnistui lyömään isompaa vaihdetta silmään vakuuttavan tunnelman luomisessa sekä miltei käsinkosketeltavan uskottavan maailman rakentamisessa 2145 sekä 2146 julkaisujen kautta, miehen pääprojekti ja cinemaattisen dark ambientin ehdoton suunnannäyttäjä Atrium Carceri sen sijaan kärsii edelleenkiin kiinteiden pisteiden luoman jatkumon ylläpitämisessä kuin myös uusien ideoiden vähyydestä ja vanhojen kuluneisuudesta. Totta kai uunituoretta The Untold albumia kuunnellessa hetkittäin tulee vastaan sellaisia oivallisesti toteutettuja ajan ja paikan synnyttäviä välähdyksiä jotka kertovat tunteellisesti ladatuilla tekstuureilla ja ääniohjelmoinnin kautta silmien takana esiinnousevaa ympäristöä jossa hengitystä pidätelleen voi kuulla pienetkin luonnosta kumpuavat akustiikat kuten esim. “Catacombs Of The Forgotten” jonka millin tarkka sämple-työskentely on jälleen huikealla tavalla omaa luokkaansa ja takaavat varmasti sen että jokaisella nuotilla on palikkamaisesti sovitettu paikkansa. Muuten The Untold valitettavasti herättelee niitä samoja tuntemuksia joita on väistämättäkin kokenut parilla edellisellä julkaisulla ja atmosfääriä tutunoloisesti transformoivasti toimeenpaneva ääni-kirjasto valitettavasti vahvistaa sen että tämä kaikki on kuultu jossain muodossa edellisillä Atrium Carceri tai Sabled Sun julkaisuilla. Sitä ei voi kiistää etteikö The Untold ole pelkällä tuotanto-arvoillaan jälleen kiitettävää luokkaa mutta musiikillisesti itse albumi on valitettavasti hiljalleen unholaan vaipuava josta ei jää kokonaisuutena mitään konkreettista mieleen.

Addiktioni 44/13

Autechre: L-event EP (2013)

Autechre: L-event EPSean Boothin ja Rob Brownin luotsaamaa Autechrea ei yleisellä tasolla tarvitse haukkua tai kategorioida oravanpyörän kaltaisesta mentaalisesta liikehdinnästä mutta itse olen kiitollinen että he palasivat viitisen vuotta sitten takaisin 90-luvulla toimivaksi todettuun formaattiin eli ensiksi julkaistaan täyspitkä ja sen perään (useimmiten) albumia jollainlailla linkittävä EP. Aiemmin tänä vuonna julkaistu ja mahtipontisesti kahdella CD:llä tarjoiltu Exai saa nyt rinnalleen 26 minuuttia kestävän ja neljä biisiä sisältävän L-event EP:n joka emojulkaisun kaltaisesti on eksentrinen, semi-kaaottinen ja digitaalisuutta täysivaltaisesti omaksuva elektroninen tuotos. EP:n aloittava “tac Lacora” on säiemäisesti lohkeileva, monisävyinen aihio mistä paikoitelleen tulee myös mieleen “Gantz Grafin” anti-psykoottisesti latautuva tunnelma mutta huomattavasti vaimeammin ja hillitymmissä määrin resonoivana platonisena ääniveistoksena. “M39 Diffain” on hermostuneen oloisesti liikehtelevä johon häiriintyneesti yhtyvät painostavasti minimaalisuuten prosessoidut signaalit kun taasen “Osla for n” laahustaa downtempomaisesti ja hitaasti raahautuen yrittää luoda huomattavasti klaustrofobisempaa varausta. Tosin sekin ahdistava vaikutelma särkeytyy siinä vaiheessa kun kahden minuutin rajapyykin ohitettuaan olen kuulevinani Windows 7:n virheilmoitusääniä kaiken tuon konemaisesti työstetyn äänimuhennuksen keskellä. EP:n viimeistelevä “newbound” on epätasaisesti lonksahtelevan lasermaisten biittien ja syntikoiden virtaviivaisen melodioiden kautta huomattavasti vapaammin jammailevampaa tunnelmaa ylläpitävä teos. Mutta mutta… Exai ei edelleenkään ole oikein tarttunut meikäläisen korvakäytävään toivotunlaisesti ja L-event jatkaa vahvasti samalla linjalla. Muutenkin Autechren futuristinen äänimaailma on taas laskostunut kohti abstraktimpaa rakennetta Quaristicen ja Overstepsin jälkeen ja lyhyisyydestä huolimatta, L-event summaa erittäin napakasti mitä heidän 2013 vuoden tuotokset pitää sisällään. Haastellisuutta ja kroonisesti vaativaa isoilla alkukirjaimilla.

Addiktioni 38/13, Part 2

Sabled Sun: 2146 (2012 digital, 2013 CD)

Sabled Sun: 2146Jossain vaiheessa uraansa Simon Heathin Atrium Carceri oli hiljalleen ajautunut itseään vaimentavasti replikoivaan mentaliteettiin josta selkeimmin puuttui sellainen tarvittava syvyys luodakseen voimakkaasti resonoivan läpileikkuun. Kunnes yllättäen viime vuoden puolella miehen uusin projekti Sabled Sun onnistui lyömään isompaa vaihdetta silmään tarinankerronnan sekä luovuuden suhteen. Toisin sanoen hän onnistui tuottamaan kaukaiseen tulevaisuuteen keskittyvää post-apokalyptista ambientia jossa puhtaasti äänityöskentelyn kautta on onnistuttu luomaan todelliselta tuntuva ympäristö joka on erityisesti silmät kiinni pitäessä miltei käsin kosketeltavissa. Tarinan aloittava 2145 tarjoili dramaattisen heräämisen kryo-unen tyyneydestä minkä jälkeen sai todeta olevansa ainoa ihminen hylätyssä ja raunioituneissa maisemissa jossa samankaltainen hiljaisuus eteni painajaismaisella tavalla. 2146 jatkaa yksinäisyyden varjoittamaa polkua ja tällä kertaa tarinan päähahmo löytää itsensä tukikohdasta jonne siviilisaation viimeiset olivat paenneet. Pilkahdus ihmisyyden rippeistä nousee esiin yli viidenkymmenen vuoden takaisten automaattinauhoitusten kautta mikä myös luo heti lisää dramaattista painostusta julkaisun ylle ja nostattavat jälleen vastausta vailla olevan kysymyksen huulille että mitä ihmiskunnalle todellisuudessa tapahtui. Jossain vaiheessa tukikohdan tutkimista, protagonisti löytää rikkinäisiä robotteja ja saa ensikosketukselta tuntuvaan toivon pilkahdukseen siitä että hänellä on mahdollisuus löytää lisää kaivattuja vastauksia kuin myös edes lievän parannuksen yksinäisyyden turruttamaan mielenterveyteen… Kaiken kaikkiaan 2146 tuo taas vakuuttavasti esiin sen pienen mutta äänivisuaalisesti suoritetun kirurgin tarkan faktan että Simon Heath on parhaimmillaan kun musikaalisesti väritetty immersio on ladattu alusta loppuun huippuunsa ja käsikirjoitettu tarinankerronta antaa myös paljon tilaa mielikuvituksen työstävään paikkaukseen. Post-apokalyptinen maailma tuntuu omalla äänettömyydellään hyvin luonnottomalta mutta rakennusten ja mm. mekaanisten laitteiden kaikumaiset linkit menneisyyteen sekä protagonistin eleet, liikkeet ja toiminnalliset motivaatiot yhdistettynä semi-futuristiseen musikaalliseen nuottiin kääritty epätoivo kuljettavat juonta paljon enemmän kuin osaa odottaa. Minkä johdosta tälläkin hetkellä 2146 tuntuu edelleen kuulokkeiden kautta nautittuna hänen parhaimmalta työltään jota erityisesti siivittää julkaisun mahtipontisesti viimeistelevä ja sähköisten instrumenttien kautta värähtelevä “End Me” jonka voi helposti kuvitella soivan lopputekstien aikana samalla kun yrittää sulatella kaikkea tapahtunutta. 2146 suorittaa loisteliaasti pidemmässä jatkumossa etenevää pienen pientä tarinaa jossa on selkeästi alku ja loppu joka kuitenkin ajautuu kysymysmerkein viitoittamiin tunnelmiin luoden surumielisen ja keskeneräisen päätöksen.

Addiktioni 22/13

Atrium Carceri: Void (2012 digital, 2013 CD)

Atrium Carceri: VoidNaapurimaassa oleskelevan Simon Heathin luotsaaman Atrium Carcerin yhdeksäs albumi Void hakeutuu tunnetusti taas semi-automaattisesti mysteerien hitaasti avautuvassa menneisyydessä, uhkakuvia maalailevan ihmismielen kolkossa hermostossa sekä ympäristön miltei käsin kosketeltavan immersion värittämässä tummassa väripaletissa jonka kirurgisen tarkka yksityiskohtaisuus musikaalisissa tekstuureissa on parhaimmillaan korvien kautta huikeaa seurattavaa. Albumin aloittava “Dear Diary” on monologisuudessaan ja biitin tasaisen virheettömällä sysäyksellä ensiaskel elokuvamaiseen pintakäsittelyyn sekä levyn kannessa raapaisevasti esiintuovat tekstin sirpaleet muovaavat yhdessä miltei Doomin kaltaista variaatiota käsikirjoituksessa johon liittyvät pumppuhaulikko ja väärät jumalat mutta tarinallisesti purkautuen vaimeammin tuonne psykologisesti alitajuntaan vaikuttaviin varjoisiin tiloihin. Äänimaailmallisesti jälleen todistetaan se miten Atrium Carceri on tyystin omanlaisessa kastissaan ja tämä näkyy hienovaraisen tiiviisti rakennetussa maailmassa jossa arkiesineiden ja koneiden kautta matalalta kaikuva äänisuunnittelu sekä painostavasti värisevästi pistelevä ilmapiiri keskittyvät täysin voimakkaasti resonoivien tunnelmien luonnissa. Toisaalta Void on enemmälti rinnastettavissa Phrenitis albumin kevyempään virtaukseen jossa erityisesti downtempo painoitteiset teokset (“A Curved Blade” ja “Passage”) sekä pianolla rauhoittavampaa tunnelmaa jännittävät viritykset (“Endless Deep” ja “Ancient Past”) edesauttavat tämän tyynnyttän yhteyden toteutuksessa. Jos julkaisulta lähdetään hakemaan niitä negatiivisia puolia, ensimmäisenä tulee vastaan se fakta että albumin pituus alkaa loppupeleissä kääntymään kuuntelijaa vastaan sillä liki 70 minuuttisena työnä Void on hieman liiankin pitkä mielensopukoissa kohtauksia itsestään koostavana kokemuksena. Void on kuitenkin positiivisesti mielenkiintoa herättävä työ mutta kuten ehkä jo vihjailinkin, vahvuudeltaan tasainen josta puuttuu jälleen se viimeinen, tärkeä paikalleen loksahtava palapelin palanen joka täydentäisi ja nostaisi tämän albumin kärkeen hänen omassa discografiassaan. Cinemaattisena dark ambient julkaisuna Void on kuitenkin genrensä parhaimmistoa. Toisaalta eipä siellä edelleenkään ole hirveästi tunkua tällaisten julkaisujen suhteen.

Addiktioni 19/13

Eluvium: Nightmare Ending (2013)

Eluvium: Nightmare EndingEluviumin a.k.a. Matthew Cooperin seitsemättä albumia Nightmare Ending voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yhteensummaukseksi miehen kymmenen vuotisen uran kehityksessä. Selkeimmin tämän julkaisun materiaali keskittynee jatkamaan vuoden 2007 Copia albumilla alkanutta luonnollisella tavalla hidasta mutta täyteen loistoonsa kukkivalla avartumista johon myös vapautuneella tavalla yhdistyvät uran alkupään sumenevan jyrkästi esiinnouseva ja karheasti raapaiseva äänivalli kuin myös riisutun pianon kautta koskettavasti tulkittua vilpitöntä tunnetta. Ja kuten kansitaiteen värittämä ensivaikutelma luo jälleen pakonomaisesti ja levyn nimi Nightmare Ending onnistuneesti viittaa, Eluviumin soundillinen määränpää jatkanee edelleenkin vahvasti sellaisessa unenomaisessa, myyttiseen mittoihin kasvavassa ja mielikuvitusta pääraakamateriaalina lähteenä kaapivassa paksussa pyörteessä johon yhdistyvät perus-ambientmaisesti pitkälle levittäytyvät melodiat (“Covered In Writing” on albumin kohokohtana hyvä esimerkki puhtaasta drone vierityksestä joka herättelee syvällisesti eri aisteja ja synnyttää yhdeksässä minuutissa mahtipontisen kietoutuvan läheisyydentunteen) kuin myös rahisevasti maalailevat ja sähköisesti varautuneet tekstuurit sekä taustanauhoitusten luomat illuusiot hengittävästä ympäristöstä ja orgaanisesti väreilevät klassiset instrumentit jotka tuovat onnistuneesti lisäpontta melankolisesti kolkahtaviin mielialoihin ja lievästi tuoksuvaa uutuudenviehätystä miehen rikkaasti koostetussa äänimaailmassa. Pientä kokeilua sameisesti taustaan katoavassa perkussioissa on myös havaittavissa joka taitaa olla se ainut kurkottavasti hakeva linkki Similes (2010) albumiin sillä muuten edellisen julkaisun hivenen kömpelömäisesti tulkittu vokaalipainoitteisuus on jätetty unholaan paitsi albumin päättävä ballaadinomainen “Happiness” joka antaa vierailevan tulkitsijan kautta julkaisulle arvokkaan ja positiivisen fiiliksen tuovan lopetuksen. Tunti ja päälle kaksikymmentäkolme minuuttia kestävä, kahdelle CD:lle levittäytyvä Nightmare Ending ei siis loppupeleissä ole se kaivattu seuraava looginen kehitysaskel miehen ailahtelevasti etenevällä ja jatkuvasti rohkeasti uuteen horisonttiin tähtäävällä uralla mutta varsinkin liiankin indiemäiseen mentaliteettiin pureutuneen Similes albumin jälkeen tämä kuitenkin maistuu taas niin makoisalta että olen suorastaan tyytyväinen miten mies on palannut omien vahvuuksiensa pariin.

Addiktioni 17/13

Oyaarss: Bads (2012)

Oyaarss: BadsRehellisesti sanottuna viime vuosina meikäläiseen kolahtaneet dubstep-julkaisut voidaan laskea yhden käden sormilla ja niistäkin kolme on tullut suoraan Ad Noiseam levymerkin kautta. Yksi näistä kolmesta on vuosi sitten julkaistu latvialaisen Oyaarssin debyytti joka huikean mahtipontisen luovalla ja uniikilla otannallaan näyttää mihin suuntaan dubstepia osataan parhaimmillaan kuljettaa käyttämättä yhtään kliseisyyden jälkipolttoja. Kokonaisuutena Bads on erittäin äänekkäästi möykkäävä ja ylläpitäen täydellisesti kohti siedettävyyden rajoja raahaavalla järkkymättömällä asenteella jonka rauhaa nopeasti järkyttävä ryminä vääristää, turmelee, repii puristaen rajulla tavalla riekaleiksi ja täydentää vaurioita aiheuttavaa teollista äänimattoa terävästi piikittelevällä sekä pystyyn räjähtävällä kohinallaan kuitenkin unohtamatta melodisuuden kitkerän suloista vastavirtausta joka luo kaaoksen keskelle millilleen tarkan tasapainon. Huolimatta ensialkuun karhealta ja ankaralta tuntuvalta käsittelyn jälkeen, tästä julkaisusta kuitenkin alkaa kovan pinnan alta löytymään harvinaislaatuisempaa sielukkuutta ja pulssimaisesti sykähtelevää eloisuutta jotka osaavat yhdessä herätellä voimakkaasti esiintulevan tunteenkirjon värisevällään olomuodollaan. Käytettiin sitten ihan mitä tahansa helposti lokeroivaa termiä kuvaillessaan tätä albumia – noise, dubstep, iDM – Bads rymistelee tyystin omanlaisessa tendenssissä ja reagoidessaan häiriötä aiheuttavaan ja sääntöjä rikkovaan pommitukseen, se pakostakin luo dynaamisesti laajenevan auran julkaisun ylle joka heittää ilmaan yhden mutta tärkeän kysymyksen eli mitä tämän jälkeen voidaan enää tarjota itse genren sisällä? Nimittäin näin radikaalisen raivoisasti kalskahtavan albumin jälkeen kaupallinen dubstep kuulostaa vieläkin enemmän hengettömältä ja kauan sitten aikaansa eläneeltä.

Xanopticon (Live @ Maschinenfest 2012)

51 minutes of pure madness.

Addiktioni 10/13, Part 2

Autechre: Exai (2013)

Autechre: ExaiVuosi 2013 tuo mukanaan Autechren (a.k.a. Rob Brown ja Sean Booth) yhdennentoista täyspitkän yli 20 vuotta kestäneellä urallaan ja tällä kertaa kokonaisuutta on lähdetty mitoittamaan ruhtinaallisella tavalla kahdelle CD:lle. Vuodesta 2008 lähtien kolmen julkaisun avustuksella Autechre asennoitui yllättävästi enemmän kuuntelijaystävällisempään tarjontaan mutta Exai ottaa selkeästi pari-kolme vankempaa askelta taaksepäin tämän helpommin omaksuttavuuden suhteen minkä johdosta albumi osaa olla odotettua haasteellisempi ja sen myötä löydetään taas tuttujen tunteiden ääreltä joita koettiin niin monet kerrat 2000-luvun materiaalin parissa. Tarkoitan sitä että ensimmäisen tilavuutta tutkivan ja äärimmäistä beat-fuckerointia omaavan raidan jälkeen alku tuntuu suorastaan vakuuttavan lupaavalta mutta jossain vaiheessa kesken albumin kuuntelun tajuaa salakavalasti hukkuvansa autistisesti hyökyvän äänimassan pauloihin minkä myötä Exai saa hallitussa kaaoksessa kehitettyjä epäkaavamaista muotoilua ylleensä. Väistämättäkin on siis vaikeuksia pysyä perässä. En ole edelleenkään unohtanut että Autechre on äärimmäisen taitava kokeellisuuden ja äänimaailman uudelleen mukauttamisen saralla, erityisesti juurikin 2000-luvun tuotanto on hyvänä esimerkkinä siitä miten he puskien muokkasivat kuvittellisia elektronisia rajoja uusiin sfääreihin ja nyt tämä numeroita tasaisella tahdilla murskaava myllerrys tulee Exailla esiin vahvemmin kuin koskaan. Siinä missä yli kaksi vuotta sitten julkaistu, kirurgimaisen leikkaavasti jalostettu Move Of Ten oli parhaimmillaan hämmentävän minimalistinen ja jopa suoravetoisempaan technoon rinnastettava työ, Exai on samanaikaisesti kristallin kirkas matka kaaottiseen digitaalisuuteen mutta kuitenkin samalla siitä löytyy röyhelöisen sameaa alustusta melodisuuden parissa mitkä yhdessä luovat konemaisella tavalla aavemaista nytkähtelyä jossa selkeästi kaikuvat Quaristice ja Draft 7.30 albumien purskahtelevasti toisiinsa peilaavat äänivirrat. Exaita kuunnellessa tuli aika nopeasti ymmärrettyä se pienen pieni fakta että Autechre on ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun kokonaisuus on sullottu tiukasti yhden CD:n alaisuuteen. Tämä kahdella CD:llä tarjottuna tämä sisäänpäin lämmittävä eheys on suorastaan liiallinen kokemus yhdeltä istumalta koettuna ja erityisesti se kostautuu siinä että tarkempi ja teräväpiirtoisempi päämäärä on tylsistynyt kiertoajelumaiseksi tahkoamiseksi. Tai käsissä on jälleen albumi jonka tajuamiseen menee lopulta vuosia. Aaahhh… Déjà vu.

Addiktioni 10/13

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition) (2012)

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition)Vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen Portal oli Valvelta sellainen yllättävä veto sisällyttää se Orange Boxin kylkeen ja huolimatta pelin lyhyydestä, Portal kuitenkin tarjosi uudenlaista mekaniikkaa pelattavuudessa ja esitteli absurdisesta kolkahtavan juonen lisäksi mm. varsin mielenkiintoisen antagonistin pelaajan ohjaamalle hahmolle minkä johdosta peli löi itsensä nopeasti läpi fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Peli oli siis eräänläinen riskivapaa kokeilu joka kuitenkin lopulta osoittautui täydelliseksi täsmäiskuksi upoten massaan ja keräten kunniaa. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa jatkoi Chellin ja GLaDOSin välistä tarinaa ja hyödynsi ensimmäisen pelin vahvuuksia tarjoten tuttuun tyyliin kaikkea huomattavasti enemmän ja rikkaammin joka myös päti soundtrackin osalta. Alunperin Portal 2:n soundtrack julkaistiin ilmaiseksi mp3-formaatissa mutta tämä boksi tarjoilee kaiken tuon lisäksi myös ensimmäisen pelin musiikit kokonaisuudessaan ja näin ollen kasvattaen kokoelman neljän CD:n muhkeaksi paketiksi. Ensimmäisen Portalin musiikki on teknologisesti ja mekaanisesti väreilevää soljuilua konemusiikin ohjelmointirajapinnan syvyyksissä minkä myötä lokeroi itsensä automaattisesti ja auttamattomasti futuristisemman iDM:n sekä metallisen kylmän pinnan omaavan, neuroottisesti värittyvän ambientin alaisuuteen (pelin end crediteissä soivaa “Still Alive” kappaletta lukuunottamatta). Pääpiirteittäin Portal 2:n soundtrack jatkanee tällä samankaltaisesti puskevalla linjalla mutta kurkottaen nostalgisuuteen pilkistävään kasarimentaliteettiin, hivuttautuen varovaisesti 8-bittisyyden äärirajoille kuin myös nostaen esiin cinemaattista tarinankerrontaan mahtipontisesti kumpuvien jousisoitinten avustuksella. Miltei välittömästi huomaa myös miten tästä teknologisesti voimakkaasti nousevasta äänimaailmasta löytyy pieniä viitteitä Autechren kaltaisesta työskentelytavoista mutta selkeämmin pitäytyen enemmän leikkimielisyyden parissa ja näin ollen tuoden mukanaan sellaista ilmavaa lennokkuutta ja taitoa pysytellä punaisen langan luomissa kaarteissa. Tämä neljän CD:n paketti on myös siitä mielenkiintoinen kokemus että vaikka eihän tässä loppujen lopuksi millään tasolla keksitä pyörää uudelleen, Songs To Test By sisältää kuitenkin kokeellisuuden saralla sellaista kiinnostavaa vireyttä jota toivoisi kokevan useammin eli pelkästään iDM:n kautta resonoivasta äänivyörytyksestä löytyy kiitettävän paljon erilaisia toiminnallisia funktioita että jopa staattisesti varautuva taustameteli on luonteva osa tätä kokonaisuutta.

Addiktioni 39/12

Sabled Sun: 2145 (2012)

Sabled Sun: 2145Kun Atrium Carcerin kautta mainetta saanutta Simon Heathin uusinta projektia Sabled Sun ja sen debyyttiä 2145 lähtee kuuntelemaan, varsin hyvissä ajoin tulee huomaamaan että ollaan jälleen hyvinkin tutuissa äänimaailmoissa, toimintatavoissa ja ennenkaikkea siinä helposti sisäänsä kaappaavan tunnelman ytimessä. Mies osaa edelleenkin loihtia taidokkaasti vuolaasti virtaavaa ääntä pysytellen dark ambient genren yhtenä mielenkiintoisimmista tuottajista. Monituista kertoja albumia läpikuunneltuaan, musiikista ja vihjailevasti jätetyistä teksteistä alkaa löytämään sellaisia pieniä viitteitä sille että joko jonkinlainen sairaus on tuhonnut ihmiskunnan täysin tai se klassinen skenaario jossa ydinisku on pyyhkinyt ihmiskunnan pois kartalta ja taakse ovat jääneet rakenteelliset todisteet ihmisyyden olemassaolosta ja kaiken tuon keskellä on vain yksi ihminen joka myöskin pahimmillaan tekee hidasta kuolemaa. Simon Heath jatkaa siis tunnetulla ja tehokkaalla linjalla ettei hän halua paljasta kaikkia yksityiskohtia kerrallaan vaan iso osa piilevästä taustatarinasta jätetään kuuntelijan mielikuvituksen pähkäiltäväksi. Hyvä niin koska se taas pakottaa kuuntelijan kurkottamaan kohti albumin syvyyksiä ja löytämään kaivattuja vastauksia. Muutenkin Atrium Carceriin verrattuna, ensimmäisenä huomaa miten maailman hiljentyminen korostuu tällä albumilla useampaan potenssiin. Tarkoitan sillä sitä että kuinka paljon albumi nojautuu luomaan maailmaa joka on ihmisyydestä hiljainen ja sen myötä aikakin on suorastaan pysähtynyt. Oli kyseessä luonnon itsensä luomaa tuulen suhinaa ja siinä ohella sateen hapollisesti polttavaa ropinaa tai insinöörien aikaansaamien rakennusten kolkko kaiku tai taakse jääneiden teknologisten saavutusten sähköisesti vapautuva viimeinen purkaus, luonnollisuuden ja ei-eläväisen ympäristön voimakkaasti luova immersio yksinäisyydestä rappeutuneen kaupungin raunioiden keskellä on miltei käsin kosketeltavissa. Sabled Sun on myös siinäkin mielessä rinnastettavissa Atrium Carceriin että siitä löytyy soundillisesti samanlaista eteenpäin vievää musikaallista kokeilua ohjelmoinnin ja elokuvamaisten tekstuurien kautta jotka vahvistavat tätä futuristisen kolkkoa ja sen jälkipolttavaa olemusta albumin ylle. Hyytävän synkkää post-apokalyptista ambientia siis parhaimmillaan ja ehdottomasti yksi Simon Heathin parhaimmista töistä moniin vuosiin. 2145 on saatavilla 300:n kappaleen rajoitettuna CD-painoksena Old Europa Cafen kautta tai suoraan Simon Heathin omalta Cryo Chamber nettilevy-yhtiöltä digitaalisessa, 24-bittisessä formaatissa.

Addiktioni: Redux 6

Olhon: ‎Lucifugus 10″ (2009)

Olhon: ‎LucifugusTämä viidensadan kappaleen painoksen omaava, oranssiin väriin sonnustautunut kymmenentuuman vinyyli on neljäs ja tällä hetkellä viimeisin julkaisu Massimo Magrinin (a.k.a. Bad Sector) ja Zairon (a.k.a. Where) muodostamalta parivaljakolta. Olhon on siinä mielessä mielenkiintoinen projekti että albumiensa lähdemateriaalina toimii aina heidän omat kenttänauhoitukset – oli se sitten meren, volkaanisen järven tai maahan syntyneen reiän syvyyksistä. Tai kuten tämän viimeisimmän tapauksen suhteen, ajan saatossa metsään unohdettu ja hylätty metallinen vesitynnyri jonka sisältö äänitettiin erittäin tuulisena yönä. Nauhoitetut lähdemateriaalit muokataan myöhemmin orgaanisempaan dark ambient formaattiin ilman mitään ylimääräisiä, keinotekoisesti luotuja ääniä lisäilemättä. Luonnollisesti käyttäytyvä musikaalinen äänimatto luo tämän projektin julkaisuille tyystin omanlaisen tunnelman ja haasteellisuuden jonka myötä jokainen julkaisu osaa olla kiitettävän erilainen mutta omalla tavallaan palkitseva kokemus. Raskampaan vinyyliin painettu Lucifugus sisältää kummallakin puolella yhden 12 minuutin raidan ja jos Olhon on mitenkään tuttu aikaisempien levytysten kautta, tiedossa on siis takuuvarmasti taas genrerajoja koskettelevaa äänimaailmaa. Dark ambientin tutunomainen, painostavasti laskeutuva tunnelma on jo heti ensiminuuteista lähtien vahvasti läsnä johon summataan myös industrialimaista kolkkoa olemusta metallisesti resonoivan ja miltei kipinöivästi säkenöivän ruosteisen tankin kautta kuin myös hiljalleen selkäpiitä järisyttävää ja pontevasti latautuvaa tuulen tempperamenttisuutta. Painostavimmillaan Lucifugus kuulostaa siltä kuin äänityksistä ja tankin sisällä vallitsevasta pimeydestä olisi jäänyt nauhalle kiinni eläväisesti riehuva paha henki joka raapii ja puskee verta hyytävästi tankin seiniä pitkillä kynsillään. Kieltämättä kuuntelun aikana miltei pakostakin syntyy hieman epärealistinen mutta mieltäsykähtelevä fiilis kun yrittää järkeillä pään sisällä että alkunsa saava lähdemateriaali on vain luontoäidin aikaansaamaa ääntä yhden kiinteän objektin kautta. Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että tämä vinyyli sekä muutenkin koko projekti putoaa ehdottomasti siihen tuttuun kategoriaan jossa suosittelen tätä ruumiinlämpöisesti kaikille kokeellisemman dark ambientin musiikin ystäville.