Addiktioni 19/13

Eluvium: Nightmare Ending (2013)

Eluvium: Nightmare EndingEluviumin a.k.a. Matthew Cooperin seitsemättä albumia Nightmare Ending voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yhteensummaukseksi miehen kymmenen vuotisen uran kehityksessä. Selkeimmin tämän julkaisun materiaali keskittynee jatkamaan vuoden 2007 Copia albumilla alkanutta luonnollisella tavalla hidasta mutta täyteen loistoonsa kukkivalla avartumista johon myös vapautuneella tavalla yhdistyvät uran alkupään sumenevan jyrkästi esiinnouseva ja karheasti raapaiseva äänivalli kuin myös riisutun pianon kautta koskettavasti tulkittua vilpitöntä tunnetta. Ja kuten kansitaiteen värittämä ensivaikutelma luo jälleen pakonomaisesti ja levyn nimi Nightmare Ending onnistuneesti viittaa, Eluviumin soundillinen määränpää jatkanee edelleenkin vahvasti sellaisessa unenomaisessa, myyttiseen mittoihin kasvavassa ja mielikuvitusta pääraakamateriaalina lähteenä kaapivassa paksussa pyörteessä johon yhdistyvät perus-ambientmaisesti pitkälle levittäytyvät melodiat (“Covered In Writing” on albumin kohokohtana hyvä esimerkki puhtaasta drone vierityksestä joka herättelee syvällisesti eri aisteja ja synnyttää yhdeksässä minuutissa mahtipontisen kietoutuvan läheisyydentunteen) kuin myös rahisevasti maalailevat ja sähköisesti varautuneet tekstuurit sekä taustanauhoitusten luomat illuusiot hengittävästä ympäristöstä ja orgaanisesti väreilevät klassiset instrumentit jotka tuovat onnistuneesti lisäpontta melankolisesti kolkahtaviin mielialoihin ja lievästi tuoksuvaa uutuudenviehätystä miehen rikkaasti koostetussa äänimaailmassa. Pientä kokeilua sameisesti taustaan katoavassa perkussioissa on myös havaittavissa joka taitaa olla se ainut kurkottavasti hakeva linkki Similes (2010) albumiin sillä muuten edellisen julkaisun hivenen kömpelömäisesti tulkittu vokaalipainoitteisuus on jätetty unholaan paitsi albumin päättävä ballaadinomainen “Happiness” joka antaa vierailevan tulkitsijan kautta julkaisulle arvokkaan ja positiivisen fiiliksen tuovan lopetuksen. Tunti ja päälle kaksikymmentäkolme minuuttia kestävä, kahdelle CD:lle levittäytyvä Nightmare Ending ei siis loppupeleissä ole se kaivattu seuraava looginen kehitysaskel miehen ailahtelevasti etenevällä ja jatkuvasti rohkeasti uuteen horisonttiin tähtäävällä uralla mutta varsinkin liiankin indiemäiseen mentaliteettiin pureutuneen Similes albumin jälkeen tämä kuitenkin maistuu taas niin makoisalta että olen suorastaan tyytyväinen miten mies on palannut omien vahvuuksiensa pariin.

Addiktioni 18/11 – Part 2

Eluvium: Lambent Material (2003) / An Accidental Memory In The Case Of Death (2004) / Talk Amongst The Trees (2005) / When I Live By The Garden And The Sea EP (2006) / Copia (2007) / Similes (2010) / The Motion Makes Me Last EP (2010) / Leaves Eclipse The Light EP (2010)

EluviumKun ostaa jonkun artistin melkein koko tuotannon yhdellä isolla rykäyksellä eli tässä tapauksessa amerikkalaisen Matthew Cooperin pyörittämän Eluviumin kahdeksan julkaisua sekä oman nimensä alaisuudessa kirjoitetun elokuva-soundtrackin, tulee väistämättäkin sellainen dilemma että miten näitä monisävyisiä albumeja sekä lyhyempiä EP-julkaisuja lähtee purkamaan. Lähdenkö kertomaan tasapuolisesti jokaisesta levystä vai vedänkö tylysti rajan siihen että kuvailen minimaalisesti pääjulkaisuista ja keskityn täysin siihen valitsemaani tärkeimpään albumiin? Tarrauduin tällä kertaa miltei vaistomaisesti heti tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon koska monet kuuntelukerrat vahvistivat sitä tunnetta että Eluviumin diskografiassa Copia on se albumi jota itse suosittelisin ensimmäisenä ja erittäin lämpimästi ambientin ystäville. Näitä julkaisuja kuunnellassa sitä väistämättäkin tulee huomaamaan miten Eluviumin musiikaaliset rajat haarautuvat mielenkiintoisesti moneen eri suuntaan kuitenkaan menettämättä sitä tärkeintä linkkiä käytettyjen instrumenttien sekä prosessoitujen ideoiden värittämään tunnelman ytimeen. Ambient, klassinen soitanta, vähäeleistä indie-mentaliteettia uusimman levyn myötä, sähköisesti värähtelevä shoegaze ja jopa pientä kurkotusta puhtaaseen taustametelin luomaan puudutukseen – näistä kaikista elementeistä saadaan loogisesti toisiinsa tarrautuva äänimatto joka jatkuu julkaisusta toiseen kuin katkeamaton ketju.

Lambent Material debyytistä lähtien herra Cooper lähtee kädestä pitäen taluttamaan kuuntelijaa unimaiseen ja täysin omanlaiseen, rauhallisesti virtaavaan fantasia-maailmaansa tuoden mukanaan myös herättelevästi repäisevää shoegaze riipaisua albumin toisella puoliskolla. Alle puolen tunnin mini-albumiksi rinnastettava An Accidental Memory In The Case Of Death on jo huomattavasti riisutun oloinen ja hieman yksipuolinen kokonaisuus sisältäen pelkästään pianolla tulkittua tunnelmointia kurkottaen romanttiseen ja pirskahtelevasti esiintuodun hurmion suuntaan. Talk Amongst The Trees vangitsee onnistuneesti shoegazin särisevän signaalin ja kääntää sen ambientmaisesti kelluvan tunnelman alaisuuteen jossa myös aistii kuinka yksi Eluviumin luomasta mysteereistä alkaa purkautumaan hiljalleen kuuntelijan edessä. Similis albumille lisätty hieman monotoninen ja melankolisesti tulkittu vokaali varmasti nosti useammankin kuuntelijan kulmakarvoja ylöspäin kun tätä levyä lähti kuuntelemaan ensimmäistä kertaa mutta itselläni se vaati sen muutaman kuuntelukerran ennenkuin albumin äänimaisema alkoi saada toivotunlaisia värejä edes yhdestä kulmasta. Similes ei siis ole hänen vahvin työnsä mutta ei sitä myöskään voi luonnehtia mitenkään katastrofaaliseksi uudistautumisyritykseksi. Artistin täytyy joskus kokeilla rohkeasti rajojaan ja Similes on kuitenkin päällisin puolin positiivinen kokemus jatkaen matkaa Eluviumin persoonallisessa universumissa.

Mut’ siirrytään siihen pääasiaan. Vuonna 2007 julkaistu Copia voisi jopa luonnehtia Eluviumin magnum opukseksi. Kaikki Copiaa edeltäneiden julkaisujen parhaimmat puolet ja uudelleen mitoitetut palaset ovat loksahtaneet tällä julkaisulla täydellisesti paikalleen. Eluviumin äänimaailmassa yksi tärkeä elementti eli luonnonläheisyys tulee jo heti albumin aloittavassa “Amreik” kappaleessa vahvasti esiin ja sitä suorastaan kuulee ja aistii hennosti soivien puhallinsoittimien kautta kuinka tuulen raikas puhallus heiluttaa puiden lehtiä ja lämmin kesä-aurinko paistaa aavalta taivaalta. Näiden alkuminuuttien tunnelmista lähtee käyntiin moneen eri suuntaan levittäytyvä, hehkeä ja ilmavasti avautuva kokonaisuus joka jatkuu levyn viimeiselle sekunneille. Kymmenen minuuttinen “Indoor Swimming At The Space Station” jatkanee lainehtivasti levittäytyvää musikaallista väreilyä jossa mm. piano, puhallinsoittimet, delfiinien ääntelyt sekä lopuksi jopa kirkonkellojen vaimea kumahtelu luovat vähintäänkin sisäisesti rauhallista olotilaa. “Prelude For Time Feelers” kappaleen viattomuus tulee aluksi pelkästään pianon kautta soitettuna erinomaisesti esiin ja kun siihen hiljalle yhtyvät muita klassisia soittimia, teos suorastaan ponnahtaa uudenlaiseen loistoonsa ja herää vimmaisesti eloon mitä pidemmälle tässä edetään. Tällaisten hetkien myötä Copia saa myös pienimuotoisesti tarjoiltuja elokuvamaisia piirteitä ylleensä, esim. “Requiem On Frankfort Ave.” on juuri sopivasti hitaasti elehtivä ja tunteisiin vetoava jonka perään iskostuva levyn ensimmäisen puoliskon viimeistelevä “Radio Ballet” on täydellinen piano balladi jatkaessaan tätä puhtaasti positiivisten tunteiden ylläpitämistä. Levyn jälkimmäisen puoliskon aloittava “After Nature” lisää lyhyellä jousien virityksellä ilmavuutta ja silmiä ummistavaa haikeutta kunnes jälleen pianosta alkuvoimansa ammentava “Reciting The Airships” sekä mieltä ylentävästi jousisoitinten ja synataustasta koostuva melodinen harmonia kuljettaa kuuntelijan jälleen voimakkaasti virtaavaan albumin ytimeen. “Ostinato” saavuttaa pienimuotoista hengellisyyttä urkujen kautta tuodulla rauhallisella tunnelmallaan ja viimeisenä hetkenä albumi saa sulkeutuvan pisteen “Repose In Blue” kappaleen myötä jonka hitaasti sykkivä ja vapaasti liitävä tunne tuo hiuksia hivelevän lämpimän tuulen takaisin.

Itselleni riittää se kun sanon että Copia on erinomaisesti itseään edustava levy orgaanisemmin tuotetussa ambient-genressä ja muutenkin tämän omaperäisen artistin eläväinen discografia mahdollistaa monta muutakin lumoavaa hetkeä johon syventyä. Sellainen asia täytyy mainita vielä lopuksi että kärsiessäni jonkinlaisesta aivokapasiteetin kutistumisesta eli ärsyttävästä tukoksesta tämän kirjoituksen suhteen, tarjosin tätä albumia yhdelle henkilölle kuunneltavaksi. “Indoor Swimming At The Space Station” lähtiessään hitaasti kehittyvälle matkalle, yhdessä vaiheessa häneltä yhtäkkiä alkoi valumaan kyynel poskelle ja kädet suorastaan tärisivät. Sillä hetkellä en vielä tiennyt että hän oli vastikään saanut keskenmenon ja hänen omien sanojensa mukaan tämä kappale suorastaan loi sellaiset puitteet päänsisällä jossa hän sai jättää vielä viimeiset hyvästit. Copian soidessaan pidemmälle, hänen käyttämänsä sanansa vahvistivat sitä miten paljon musiikkiin pystytään sisällyttämään hienoja ominaisuuksia, esim. tarjoten unohtumattomia mielikuvitusmatkoja ja tunnetiloja jotka toimivat auttavana parantumisvoimana.

Mistä aloitetaan?

Joo… menee seuraavan viikon puolelle.

Eluvium: The Motion Makes Me Last