Prometheus

PrometheusOhjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: Jon Spaihts, Damon Lindelof
IMDB: Prometheus (2012)

Ridley Scottin Alien on yhä kolmenkymmenen vuoden jälkeen yksi kiistattomista mestariteosta sci-fi kauhun saralla. Kun mies ilmoitti tekevänsä paluun Alien-saagaan ja kaiken lisäksi vieläpä ohjaamalla esiosan Alien elokuvalle, syntyi kollektiivinen “ooohhh” reaktio jonka jälkeen alkoi semi-rauhallinen mutta jännittynyt odottelu. Elokuvasta pintaraapaisua esitellyt trailerit, Peter Weylandin TED-puhe ja kaikki muut elokuvaa syventävät oheismateriaalit loivat kieltämättä aikamoisen ennakko-odotuksen. Niinkin kovan että kun elokuva tuli ulos, sosiaalisessa mediassa alkoi pahimmillaan tulla esiin kommentteja tyyliin “Prometheus pudotti täysin pallonsa keskellä elokuvaa”. Joten ei ollut mitenkään paras mahdollinen fiilis lähteä elokuvateatteriin katsomaan miten numero kakkonen meikäläisen tämän vuoden odotuslistalla todellisuudessa pärjäisi.

Myönnän jo heti alkuun että kun kävelin elokuvateatterin pimeydestä ulos, olin pettyneessä mielentilassa. Päässä pyöri liian paljon kysymyksiä joihin käsikirjoitus ei tarjonnut vastauksia ja varsinkin yhden sun toisenkin hahmon käyttäytyminen oli niin epäuskottavaa ja kliseistä raapustusta että sitä suorastaan turhautui erään kohtauksen aikana kun tiesi mihin se lopulta johtaisi. Xenology 101 kurssi ei tainnut olla tärkeimmistä asioista ennen lähtöä ja miten geologi ei osaa käyttää omia työkalujaan kunnolla vaikka aiemmin hän esitteli ylpeänä niitä. Muuten Prometheus loisti monella alueella. Visuaalisesti Prometheus oli kieltämättä silmäherkkua tarjoava elokuva ja vaikkakin Ridley Scott otti hieman erivapauksia space jockeyn todellisen koon suhteen, se ei kuitenkaan häirinnyt kokonaisuutta. Alienin ympärille rakennetut peruselementit olivat edelleenkin vahvasti mukana, mm. David androidin uskollisuus Weyland korporaatioita kohtaan kuin myös ohjelmoitu sadistinen luonne toimeenpaniessaan ihmiskokeita ryhmänsä jäsenille. Siihen kun lisätään monia pieniä eleitä ja vihjailuja keskusteluissa jotka aukenivat elokuvan edetessä kuin myös synnyttivät teoriat siitä että oliko Charlize Theronin näyttelemä hahmo todellisuudessa android vai sukupuolensa vaihtanut ihminen joka yritti saada isänsä hyväksyntää hänen viimeisellä hengenvedoillaan.

Kotiin päästyä aloin käydä parilla foorumilla lukemassa keskusteluja minkä myötä elokuvakin alkoi nousta parempaan valoon pääni sisällä ja sen johdosta syntyi sellainen kutina että tämä täytyy katsoa toisen kerran jotta se aukeaisi paremmin. Mikä on minulle loppupeleissä hyvän elokuvan merkki.

Drive

DriveOhjaus: Nicolas Winding Refn
Käsikirjoitus: Hossein Amini, James Sallis (kirja)
IMDB: Drive (2011)

Osa-aikaisena stunttikuskina ja rosvojen pakokuskina yökeikkaa heittävä salaperäinen ja nimetön päähahmo rakastuu naimisissa olevaan naapuriinsa. Kun aviomies palaa yllättäen vankilasta, hän tuo mukanaan velkaongelman minkä vuoksi häntä yritetään pakottaa ryöstökeikkaan jota hän ei haluaisi tehdä. Stunttikuski lupautuu auttamaan tässä keikassa jotta väkivallalla uhkailtu perhe ei joutuisi enempää kärsimään. Kun ryöstö menee kirjaimellisesti täysin vituralleen, siitä alkaa purkautumaan dominomaisin efektein kaatuva väkivaltainen kierre jossa paljastuu ryöstön todelliset motivaatiot ja lopulta myös päähahmosta alkaa löytymään pelottavia piirteitä yrittäessään korjata vielä korjattavissa olevat asiat.

Ryan Goslingin näyttelemä vähäsanainen päähahmo tekee tästä elokuvasta vakuuttavan ja silmät kankaaseen tiukasti naulaavan teoksen. Kasvojen ilmeet, silmistä loistavat humaaniset liikehdinnät ja kehon ilmaisut luovat uskottavan viimeistelyn tarinan päälle kertoen samalla paljon enemmän kuin suusta kaikuvat sanat. Toinen seikka mikä elokuvasta huokuu on sen ympärille levittäytyvä taiteellinen suuntaus joista kasarista vaikutteita saava musiikki ja päähahmon retromaisen pramea pukeutuminen ovat ne selkeimmin esiin tulevat seikat. Muutenkin musiikki näyttelee suurta roolia tässä elokuvassa, oli kyseessä joko alkukohtaus tai elokuvan keskellä soivan kappaleen istuttaminen kertoakseen tunnelmaan suunnitellun latauksen, kerrankin voi todeta että elokuvaan poimittujen kappaleiden lyriikat ilmentävät täydellisesti hahmojen tunteita jota he läpikäyvät kohtauksessa. Se mikä hieman tuli puun takaa oli mihin suuntaan elokuva lopulta kallistuu. Puolen välin jälkeen elokuva kääntyy väkivaltaiseen hekumaan jossa sormien murtamiset vasaralla ovat kevyemmästä päästä joten K18 lätkä ei ole ihan turhaan lyöty tälle elokuvalle. Vaikka se hieman avasikin silmiä miten groteskin väkivaltainen elokuva lopulta on, kuitenkin tarina, hahmot, näyttely, Cliff Martinezin kalskea ja viileän rauhallinen ambient score, toisin sanoen kaikki vaan yksinkertaisesti naksahtavat täydellisesti tässä elokuvassa yhteen. Drive on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimpia elokuvia.

Soundtrack täytyy ehdottomasti lisätä hankintalistalle.

SAW VI

Ohjaus: Kevin Greutert
Käsikirjoitus: Marcus Dunstan, Patrick Melton
IMDB: SAW VI (2009)

Ei olisi uskonut ensi näkemältä. Nimittäin kuudes osa SAW-sarjasta muuttui hieman yllättäen sormea osoittavaksi syyttelyksi Amerikan terveydenhuoltoa kohtaan. Käsikirjoitusta on siis pyritty rukkaamaan haistelemaan USA:n nykyistä poliittista ilmapiiriä ja tässähän jo löytää miltei sanomaa jos todella haluaa suurennuslasin lävitse pälyillä elokuvaa. No mut kuitenkin… Vakuutusyhtiön tornin huipulla istuva lipeäkielinen pääpiru joutuu tällä kertaa pelaamaan Jigsawin kuolettavaa peliä ja jälleen kaikki Jigsawin ympärillä pyörineet ihmiset pyritään asettelemaan juuri osuviin paikkoihin ja tapahtumiin jolla saadaan juonta kuljetettua sutjakkaasti eteenpäin. Mutta onko mikään todellisuudessa muuttunut? Alku on taas sellaista päänkääntävää gore-pornoilua että itselläkin alkoi tekemään pahaa katsoessani tätä suoranaista ihmisteurastusta. Mutta onneksi silmämunalle tarkoitettua tökkimistä vaimennetaan heti alkukohtauksen jälkeen ja itse elokuva osaa muuntautua sen myötä seurattavaksi. Ja jos nyt oikein osaan kaivella tuolta muistini syvyydestä, edellinen SAW oli suorastaan paskan maun suuhun tuonut kokemus jota leimasi erityisesti sellainen uskottavuuden puute joka näkyi pahiten siinä että kohtauksia parsittiin kasaan edellisen osien tapahtumista ja taustalla pyöri peli jolle ei annettu juurikaan minkäänlaista merkitystä. Nyt tämä on päinvastainen ilmestys. SAW VI siis palasi siihen muottiin jossa kaikkia kortteja ei ladottu suoraan käteen eikä ennakkoarvailuun annettu suurta pelitilaa. Jigsawin luomalla pelillä on taas merkitys ja sen myötä katsojaa onnistutaan kuljettamaan taas pitkin narun vartta ja oletuksia syötetään nopeassa tahdissa kunnes lopussa kuin verhon takaa ilmestyen paljastuu Jigsawin todellinen päämäärä. SAW VI toimii siis jossain määrin hyvin mutta jälleen aiemmissa osissa Jigsawin apulaiseksi paljastunut Hoffman tekee tästäkin kokemuksestä pökkelömäisen. Mies synkistelee, murahtelee ja laukoo typeryyksiä siihen malliin että sokeakin näkisi kaukaa hänen syyllisyyden. Edellinen osa suorastaan varmisti sen etten odottanut tästä kuudennesta osasta juurikaan minkään tasoista mestariteosta mutta itsellekin myöntäen kohennusta on kuitenkin matkan varrella tapahtunut ja nyt sentään jaksoin katsoa elokuvan loppuun asti mieli virkeänä. Vaikka sitä taas osasi taas odottaa että elokuvan lopussa pyritään vetämään katsojalta matto alta, SAW VI kuitenkin onnistui siinä suhteellisen hyvin. Harmi vaan että elokuvan botchahtava loppu povaa taas uutta jatko-osaa. Jos tämäkin olisi tehty kunnolla loppuun asti, SAW-sarja olisi saanut edes siedettävän päätöksen.

Nähty: District 9

District 9Ohjaus: Neill Blomkamp
Käsikirjoitus: Neill Blomkamp, Terri Tatchell
IMDB: District 9 (2009)

Vuonna 1990 maapallolle saapuivat vieraan elämänmuodon edustajat ja yllättäen heidän alus jäi leijumaan Etelä-Afrikan pääkaupungin, Johannesburgin yläpuolelle. Kahdessakymmenessä vuodessa ihmisten vieraanvaraisuus on muuttunut rasitteeksi ja nämä kyseiset vieraat ovat pakotettu asumaan slummimaisessa olotiloissa ja jota kaiken lisäksi ympäröi tiukka sotilaallinen valvonta. Uutisklippien, jälkikäteen koostetun dokumentin ja perinteisen tarinankerron välimaastossa majaileva District 9 kertoo päivästä jolloin yli miljoona “rapu-ihmistä” uudelleensijoitetaan Johannesburgin ulkopuolelle koska vuosien varrella kaikenlaiset ongelmat ovat kasaantuneet siihen pisteeseen etteivät ihmiset enää jaksa katsella tätä julkisesti. Elokuvan kantavana voimana toimii Wikus Van De Merwe. Hän on MNU:n (Multi-National United) toimistossa häärivä kynäniska ja paperin pyörittäjä jota elokuvan alussa ei voi olla vihaamatta byrokraattisella käyttäytymisellään sekä lipeällä douchebag olemuksellaan. Juuri ylennyksen saaneena hän on sellaisessa omien voimiensa tunnossaan että hän uskoo onnistuvan erinomaisesti tämän uudelleensijoituksen toteutuksessa. Tarkasti soviteltu suunnitelma etenee siihen asti hyvin kunnes yhden rapu-ihmisen häätämisen aikana hän altistuu muukalaisten tuottamaan tuntemattomaan kemikaaliin. Vaikutukset eivät näy heti päällisin puolin mutta tuntien päästä tutkijat tajuavat että kahdenkymmenen vuoden jälkeen heillä on viimeinkin avain vieraan teknologian avaamiseen sillä muukalaisten ase-teknologia on täysin sidottu heidän DNA:han eivätkä ihmiset voi käyttää niitä. Wikus Van De Merwe muuttaa siis kaiken tämän ja hänestä tulee MNU:n ja myöskin maailman halutuin henkilö koska hänessä on sekä ihmisen ja rapu-ihmisten DNA:ta.

District 9:ssä ei voi olla huomaamatta miten huolellisen varmasti kokonaisuus on rakennettu sillä se suorastaan iskeytyy päin naamaa. Juoni, hahmot, jopa elokuvaan kaiverrettu hienovarainen huumori, valittu kuvaustyyli sekä kamerakulmat, efektit, leikkaukset ja unohtamatta musiikkia joka onnistui tuomaan sen viimeisen tärkeän silauksen jättäen näin ollen katsojan siihen harvinaisen puhtaaseen tunteeseen ja elokuvateatterista poistuessaan on pakko todeta itselleen että nyt on nähty elokuva jota on tehty rakkaudella alusta loppuun asti. Myöskin sekin auttaa elokuvan tunnelman syventämistä että hahmoja esittävät suurelle yleisölle tuntemattomat näyttelijät joten heihin samaistuu helpommin ja varsinkin ensimmäisessä roolisuorituksessaan Wikus Van De Merwea näyttelevä Sharlto Copley osaa muuntautua elokuvan aikana uskottavasti ja jopa luonnollisesti vihatusta hahmosta sympatiaa herättävään elämästään kamppailevaan taistelijaan josta alkaa myös välittämään yhä enemmän elokuvan kulkiessaan kohti loppuaan. On sanomattakin selvää että käsiimme on langennut pieni-suuri sci-fi klassikko jota ei voi kuin kehua. Jos ennakkoon hypetetty Moon osoittautuu myös erinomaiseksi elokuvaksi, 2009 taidetaan muistaa myös hyvänä sci-fi vuotena.

Nähty: The Hangover

The HangoverOhjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Jon Lucas, Scott Moore
IMDB: The Hangover (2009)

Neljä kaverusta päättää lähteä Las Vegasiin viettämään polttareita eli ihan periamerikkalainen ajanviettotapa ennenkuin joku menee naimisiin (ainakin miesten keskuudessa) jossa tyypätään muutamaan otteeseen baarin drinkkilistat lävitse, käydään tuijottamassa perseitä strippiluolassa ja pelataan viimeisetkin rahat kasinolla. Good times. Aamuun mennessä alkaa paljastumaan kuinka paljon hauskaa heillä todellisuudessa on ollut – hotellin sviitti on muuntautunut taistelutantereeksi jossa tyhjiä on pulloja kaikkialla, pumpattava barbara kelluu kylpyammeessa, TV on mäsänä, sohvakin käryää edelleen ja siinä on vasta ne ensimmäiset materiaaliset tuhot. Yksi kaveruksista herää ilman housuja ja päättää lähteä vessaan tyhjentämään puristavaa rakkoaansa. Posliinisäiliön täyttämisen aikana tulee viimeistään selville että nyt ei ole ihan normaalista, kaameasta kankkusesta kyse. Nimittäin vessassa lymyilee elävä tiikeri. Kenelläkään ei ole mitään aavistusta miten tiikeri on ilmestynyt sviittiin sillä kukaan ei muista mitään. Mutta tiikerin olemassaolon ihmetteleminen, vauvan löytyminen komerosta ja yhden kaverin puuttuva etuhammas irroittaa räkäiset naurut kolmikolle hetkeksi joka kuitenkin muuntautuu ajan myötä paniikiksi sillä itse juhlakalu on kadonnut jonnekin matkan varrella ja hänen pitäisi mennä naimisiin parin päivän päästä. Tästä siis alkaa absurdinen tutkimusmatka edellisen yön sekoilun ytimeen jossa yritetään selvittää kadonnen kaverin kohtaloa ja samalla selvitellään kivuliaasti mitä todellisuudessa tapahtui niiden tuntien aikana jolloin aivot pyörittää tyhjää filmikelaa. Niin siis kuinka absurdinen? Noh, yhdessä vaiheessa Mike Tyson nyrkkeineen ilmestyy hotellin sviittiin kyselemään varastetun tavaran perään ja se on heidän murheista pienin.

We all do stupid shit when we’re fucked up.

-Mike Tyson

Kuten amerikkalaisilla biletys-elokuvilla on joskus tapana toistaa samoja ideoita, sentään tämän elokuvan ympärille rakennetut kliseisyydet oli onnistuttu jättämään minimiin. Mitä nyt elokuvan alussa soundtrack tarjosi puhkikulutetut 2000-luvun bailubiisit The Donnasin “Take It Offista” räp-starbojen möykkäämiseen ja juoneen oli jo miltei pakon sanelemana kirjoitettu naimisiinmeno stripparin kanssa. Muuten elokuva rullasi kitkattomasti eteenpäin kaverusten etsien vastauksia poltteleviin kysymyksiin ja selvitellen seuraamuksia teoistaan. Pojilla oli selkeästi hauskaa edellisenä iltana, enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi se näkyi myös siinä ettei katsojien kurkusta yritetty kaataa väkisin tapahtumien purkautumista flashbackien muodossa. Katsojat kokivat samat asiat yhtä aikaa elokuvan hahmojen kanssa ja näin ollen yllätys elementti pysyi taustalla loppuun asti.

Nähty: Star Trek

Star TrekOhjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman
IMDB: Star Trek (2009)

Muistaako kukaan vielä edellisen Star Trek elokuvan jolle lätkäistiin titteli nimeltään Nemesis? Toivottavasti ei. Sehän toimi selkeästi päätepistenä Star Trek: Next Generations sarjalle mutta itse elokuvana se oli sellaista ylipaksua tuubaa että pahimmillaan se jätti karmaisevasti kuolleen maun suuhun koska samoihin aikoihin elokuvaa mainostettiin sarjan viimeiseksi. Hypätään seitsemän vuotta eteenpäin ja mm. Lostin luoja sekä Cloverfieldin tuotannosta vastannut J.J. Abrams lähtee uudelleen herättämään tätä sarjaa palaamalla juuri siihen mikä teki tästä legendaarisen eli puhun tietenkin kahdesta ihmisestä, James T. Kirk ja Spock. Kun miettii Star Trek universumia, J.J. Abrams oli kieltämättä kovan haasteen edessä. Kaikki on suurin piirtein jo ennalta hakattu kiveen joten on hieman vaikeata lähteä luomaan jotain uutta alkuperäisen Enterprisen seikkailuihin. Ja jos aikalinjaa lähdettäisiin uskollisesti seuraamaan, se myös toisi sen ongelman että kaikki tärkeimmät on jo suurinpiirtein toteutettu alkuperäisissä sarjoissa ja alkupään elokuvissa. Toisin sanoen yllättävyys katoaisi. Ellei tee sitä vanhaa kikka kolmosta eli juuri sitä mistä J.J. Abrams erityisesti tykkää luoda tarinoita. Ajassa matkustelua. Kun vanha tuttu aikalinja pyyhkäistään härskisti pöydältä pois, se mahdollistaa täysin vapaat kädet. Joten uusi sisään ja vanha ulos. Star Trekin uudelleen buuttaus lähtee siis tässä hengessä käyntiin. Kostoretkellä etenevät romuluslaiset tulevaisuudesta uhkaavat rauhaa puolustavaa liittoa ja akatemiassa koulutustaan saava James T. Kirk on juuri se oikea tai paremminkin ainoa mies heidän pysäyttämiseen. Tosin sekin lähtee oikealle kurssille vasta monen alkuvaikeuksien kautta. Esim. Spock on jo heti alusta lähtien iso riippakivi Kirkin jalassa jonka myötä he joutuvat napit vastakkain monet kerrat. Lupaava alku siis. Joskus parhaimmat ystävyydet alkavat tällä tavalla.

Muutenkin J.J. Abrams on lähtenyt rohkealla tavalla uudistamaan tätä brändiä josta ensimmäisenä huomion arvoisena seikkana oli pistää Beastie Boysin “Sabotage” soimaan kohtauksessa jossa nähdään nuori Kirk ajamassa varastetulla autolla. Kieltämättä tätä se loppuun palaneet elokuvat kaipasivat. Yksinkertaisesti sanottuna munaa joka lyödään näkyvästi tiskille. Tämä uusi näkemys toi siis mukanaan monta hyvää puolta. Juonellisen kuvion jo selitinkin. Visuaalisesti tarjoiltuna Star Trek on suorastaan häikäisevä kokemus. Enterprise ja varsinkin komentosilta päivitettiin onnistuneesti 2000-luvun muottiin Gene Roddenberryn alkuperäisestä näkemyksestä. Roolituksessa oli suurimmaksi osaksi onnistuttu hyvin – erityisesti James T. Kirkin ja Spockin saappaisiin löydettiin juuri ne oikeat näyttelijät. Täytyy myöntää, Kirkiä näytellyt Chris Pine loi uskollisesti sen klassisen kuvauksen Kirkistä – naisten mies, pilke silmäkulmassa kiiltäen omia polkujaan kulkeva ja jopa parhaimmillaan röyhkeä joka suoranaisesti löyhkää itsevarmalta paskiaiselta. Elokuva ei kuitenkaan ollut täydellinen mutta loppujen lopuksi hyvä suoritus joka lupaa paljon tulevaisuudella. Nyt kun kaikki palaset ovat “ensimmäisen” elokuvan myötä loksautettu sopivasti paikoilleen, jatko-osaa odotellaan mielenkiinnolla.

SAW V

Ohjaus: David Hackl
Käsikirjoitus: Patrick Melton, Marcus Dunstan
IMDB: SAW V (2008)

Tämän sarjan viidennes osa jatkuu suoraan siitä mihin SAW IV:n juonenkäänteet lopulta johdattelivat. FBI:n agentti Hoffman on ainoa eloonjäänyt, tai näin hän olettaa. Kuten muistamme, SAW IV onnistui lopulta paljastamaan että hän on myös Jigsawin kauan piilossa pysytellyt apulainen ja luotuaan ansat joista ei pitäisi olla juurikaan minkäänlaista mahdollisuutta päästä elossa pakoon mutta kuitenkin myös agentti Strahm onnistui selviytymään henkilökohtaisesti hänelle räätälöidystä ansasta. Näistä puitteista siis lähtee tämänkertainen ajojahti. Selviydyttyään kuolettavasta koettelemuksesta, agentti Strahmin mieltä alkaa vahvasti vaivaamaan se että miten ihmeessä Hoffman selviytyi Jigsawin pelistä ilman minkäänlaista naarmua. Kissa ja hiiri leikki käynnistyy kun Hoffman yrittää johdatella kaikki viitteet Strahmin syyllisyydestä Jigsaw murhiin ja samaan aikaan Strahm yrittää löytää tarvittavat kytkökset ja todisteet siihen että Hoffman on kuin onkin Jigsawin apulainen.

SAW IV onnistui lopulta pyrkimyksissään olla mukaansa tempaava ja katsojan aisteja harhauttava tapaus mutta tämä viides osa oli jo niin groteskia masturbaatiota ettei tästä saanut edes minkäänlaista tyydytystä. Kokonaisuudessaan elokuva on siis kahden eri osasen epämuodostunut yhteenteippaus – toisella puolella vaakaa heiluu vanhojen tapahtumien uudelleenkertaamista jossa Jigsawin läsnäolo on kuihtunut mitättömäksi ja toisessa päässä esiintyy taustalla pyörivä viiden hengen ryhmäpeli joka pahimmillaan tuntuu roikkuvan loppuun asti täysin irrallisena palasena. Toisin sanoen SAW V yrittää epätoivoisesti liittää Hoffmanin läsnäolon neljään edellisen leffaan jättäen kuitenkin taakseensa sekavan ja epäuskottavan tapahtumaketjun. Jopa elokuvan trademark eli mieltä sorkkiva loppukohtaus oli ennalta-arvattava jättäen vielä pahemman maun suuhun. Sarjan fanina tämä oli siis pahimman luokan pettymys jota kuitenkin osasi odottaa jossain vaiheessa tulevan. Ensimmäinen SAW on edelleenkin se mestariteos jota mitkään miljoonan budjetin omaavat jatko-osat eivät tule koskaan ohittamaan.

Quantum Of Solace

Quantum Of SolaceOhjaus: Marc Forster
Käsikirjoitus: Paul Haggis, Neal Purvis, Robert Wade
IMDB: Quantum Of Solace (2008)

Quantum Of Solace jatkuu suoraan siitä mihin edellinen Bond-leffa Casino Royale jäi. James Bondin jääkylmää sydäntä sulattanut Vesper on kuollut jonka myötä Bond etsii syitä ja seurauksia tälle tragedialle sekä luottamuksen pettämiselle. Quantum Of Solacen käynnistyessään, koston kierre on siis vasta alkutekijöissään sillä MI6:lla ei ole ymmärrystä että minkälaisen organisaation kanssa he ovat todellisuudessa tekemisissä ja Bondin vakaa suuntavaisto on ainoa asia joka johdattelee heidät oikeille jäljille. Edellisen leffan aikoihin James Bond oli juuri saanut tuplanolla statuksen ylleensä eli jonkinsortin märkäkorvana aloiteltiin tässä vaativassa hommassa joka erityisesti näkyi siinä että mies oli suorastaan kylmä, tunteeton paskiainen jonka arvaamaton luonne aiheutti jatkuvaa närää esimiesten riveissä ja nyt Quantum Of Solacen myötä huippuagentin listaan voidaan lisätä sadistisuus jota värittää erittäin määrätietoinen asenne. Ja niin mitkä tärkeät johtolangat? Kuolleilta ei kannata edes kysyä ja elävänä nekin tunnustavat heikosti. Kuitenkin tilanteiden uudelleenarvointi ja täydellinen haltuunottaminen vie Bondin suoraan Bolivian valtataistelun keskelle jossa tämän mystinen Quantum-järjestö yrittää ottaa yksi tulevaisuuden tärkeimmistä luonnonresursseista haltuunsa kalliilla hinnalla.

Itselleäni ei ollut juurikaan minkäänlaisia odotuksia elokuvan suhteen, kiitos vaan erilaisten arvostelijoiden jotka joko ylipäätänsä haukkuivat tämän tekeleen tai se yksi henkilö joka jopa kehui tätä. Ristiriitaista sanomaa saatiin siis ennen henk.kohtaista kokemusta. Myönnän toki että elokuvan alkutunnari on sarjan historiassa yksi paskimpia räpellyksiä joten ehkäpä sen takia osa arvostelijoista käyttäytyivät kuin olisivat saaneet kuvaruudulta hiekkaa vaginaansa sillä kun alkutektit oli ohitettu, sitten alkoi tapahtumaan sellaisella vyörytyksellä joka suorastaan naulitsee jälleen leffateatterin pimeydessä olevaan penkkiin kiinni. Yllättävä petos, lisää vaarallisia ajojahteja, Bondin kyseenalaiset ratkaisut joka aiheuttaa luottamuksen puutetta ylemmällä taholla mikä tietenkin pistää taas kapuloita rattaisiin ja lopulta Bond löytää taas itsensä miltei lainsuojattomana agenttina. Mutta en taaskaan ymmärrä joidenkin journalistien itkemistä siitä että Quantum Of Solacen juoni on ripoteltu liialti harvakselteen kunnes kaikki kortit näytettiin viime hetkellä. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia tämän kanssa sillä juoni avautui erinomaisesti pikku hiljaa erilaisten toimintakohtausten siivittämänä kunnes sai loogisen päätöksen kahden ihmisen koston saavuttamisella. Minä siis viihdyin tämän leffan parissa. Quantum Of Solace on korkeaoktaaninen action pläjäys kuten vanhemmat Bond-elokuvat – ajojahteja, verisiä tappelukohtauksia sekä unohtamattakaan perskarvoja kärisyttäviä räjähdyksiä mutta kuitenkin ylläpitäen Daniel Craigin masokistisen synkän tulkinnan hahmossaan. Herranen aika että Daniel Craigin näyttelemä Bond on sitten hyvä. Tai paha. Siis tarkoitan että miten loistavasti Bondia osataan tuoda esiin täysin uudessa mutta hyvin erilaisessa valossa ja sen johdosta Quantum Of Solace ei jää kauas edellisestä leffasta.

Hellboy II: The Golden Army

Hellboy II: The Golden ArmyOhjaus ja käsikirjoitus: Guillermo del Toro
IMDB: Hellboy II: The Golden Army (2008)

Tällä kertaa pidetään homma ns. short and sweet. Jos pidit ensimmäisestä osasta, kakkonen tarjoaa yhtä mehukasta ja makoisaa meininkiä. Ykkösosasta tuttu huumori on edelleenkin mukana jota ylläpitää Ron “tämä istuu kuin hansikas” Perlmanin roolisuoritus Hellboyna jonka varsinkin suusta lauotut sanailut aiheuttivat pientä hilpeyttä vähän väliä sekä löysä asenne joka myös laukaisee tarvittaessa sellaiset turpakäräjät että tässähän, perhana vieköön, oikein viihtyi elokuvateatterin pimeydessä. Kaiken kruunasi hieno, personaallisesti toteutettu visuaalinen tyyli jossa silmä suorastaan lepäili kun ei tarvinnut edes juurikaan miettiä että missä loppuu perinteinen, käsintehdyt tehosteet ja missä alkaa tietokoneella väännetty koodi. Ihan hyvin kun allekirjoittanut ei juurikaan ennakkoon odottanut mitenkään mullistavaa leffaa.

The Mist

Ohjaus: Frank Darabont
Käsikirjoitus: Frank Darabont, Stephen King (novelli)
IMDB: The Mist (2007)

As a species we’re fundamentally insane. Put more than two of us in a room, we pick sides and start dreaming up ways to kill one another. Why do you think we invented politics and religion?

Taidanpa sitten kirjoittaa tästä hivenen pitemmän jutun kuin tuon pelkän quoten. Kuten yllä oleva lainaus kertoo oivallisesti, tämän kauhu/katastrofi-elokuvan sanoman voisi myös jollain tapaa kiteyttää noihin sanoihin. Pienen kylään kohdistuva luonnonkatastrofi langettaa lumipallomaisesti suuremman luokan hädän joka muuntautu suoranaiseksi taisteluksi eloonjäämisestä tuntematonta vastaan ja kun ruokakauppaan linnoittautuneen joukossa on yksi uskonnollinen sekopää joka alkaa saarnaamaan muille että tämä on täysin raamatun mukainen eteneminen lopun alulle ja hänellä on suora yhteys pilvien reunassa istuvaan kaveriin – meillä on käsissä varsin mehukkaasti koostettu alku elokuvalle. Kun alkaa hiljalleen selviämään mitä tuolla paksun usvan seassa todellisuudessa on – pelko ja paranoia viimeinkin polkaisevat ihmisten mielessä epätoivoisen käyttäymisen käyntiin ja alkavat jakautumaan kahteen ryhmään. Toinen puoli uskoo että tämän jumalan kosto epämoraaliselle, syntiselle elämiselle maapallolla ja järkevä puoli yrittävät löytää ratkaisua tähän tilanteeseen. Kuten arvata saattaa, vaaka heilahtaa siihen päähän että ihmiset alkavat tappamaan toisiaan ja luomaan ihmisuhreja jotta muut säilyisivät. Ihmisluonto on niin ennalta-arvattava.

Toisin sanoen, minä viihdyin tämän elokuvan parissa. Elokuvassa välittyvä tunnelma sekä ilmestyskirjaa lainaava puoli käsikirjoituksessa antoi erinomaisen säväyksen kokonaisuuteen mutta varsinainen whauh efektin antoi loppukohtaus. Siis se oli tyly. Sen verran voin ainoastaan sanoa siitä paljastamatta liikaa. Noin ankarasti ihmisten tunteilla leikkivää kohtausta viimeksi taisin nähdä toisen Stephen Kingin romaaniin perustuvassa elokuvassa The Green Mile. Varsinkin tässä loppukohtauksessa käytetty Dead Can Dancen kappale ja sitä riipaisevasti siivittävän Lisa Gerrardin vokaali antoi sille vieläkin voimakkaamman merkityksen.

The Dark Knight

The Dark Knight, Yön RitariOhjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan, Christopher Nolan
IMDB: The Dark Knight (2008)

The Dark Knight on näitä harvoja leffoja jota olen seurannut tiiviisti ennen varsinaista ensi-iltaa. Lukuisat trailerit internetin syövereissä alkoivat olla tuttu näky meikäläisen kuvaruudulla, blogosfääreissä esiintyneet artikkelit ja irralliset haastattelut heittivät jatkuvalla syötöllä lisää vettä myllyyn ja sen johdosta hype kasvoi myös omalta osaltani suunnattoman kokoiseksi. Ja yksi isoin asia tässä hypetyksessä on tietenkin Heath Ledgerin roolisuoritus. Kuten tiedämme, hän kuoli puoli vuotta sitten lääkkeiden yliannostukseen mikä loi vieläkin synkemmän varjon tämän elokuvan ylle. The Dark Knight jäi hänen toiseksi viimeiseksi työkseen ja jonkinlaiseksi testamentiksi hänen kyvyistään. Tämän johdosta monen kuin myös allekirjoittaneen huulilla on viime viikkoina ollut ne samat kysymykset, onko elokuva tosiaankin viiden tähden arvoinen kuten väitetään monessa mediassa ja loistaako Heath Ledger tosiaan Jokerin roolissa? Edellinen Batman raita, Batman Begins, ei vastannut meikäläisen odotuksia. Olihan se jossain määrin toimiva uudelleen buuttaus tämän sarjakuvasta elokuvaksi kääntyneen sarjan saralla mutta Batmanin syntyhistoriaan liitetyt asiat loivat vähän liiankin ristiriitaisen kuvauksen. Puhun siis tuosta salaisesta ninja-koulutuksesta jolle annettiin vähän liian paljon paino-arvoa alussa mutta kuitenkin käsikirjoitus väänsi Batmanin hahmon enemmälti tuonne lihaa ja verta olevaan tavalliseen mieheen joka teknologia riippuvuudesta huolimatta on myös erittäin haavoittuvainen. Batman Begins myös todisti ehkä liiankin herkästi sen että Batmanin roolisuorituksen voi vetää melkein kuka tahansa joka osaa kulkea naamari päässä sekä ähistä hieman matalemmalla äänellä ja siirryttäessään vapaalle vetää se perus “hymy-ei-hyydy” playboy ilme päälleensä. Christian Balen roolisuorituksesta ei ole siis sen kummempaa moitittavaa mutta palataanpas takaisin The Dark Knightin pariin. Heath Ledgerin tulkinta Jokerista taasen tuo väistämättä esiin aiempien Batmanien rikolliset ja niiden esittäjät. Löytyy mm. Tommy Lee Jonesia, Schwarzeneggeriä, Jim Carrey ja aiemmin Jokerin esittänyttä Jack Nicholson mutta jokainen näistä tulkituista hahmoista sortui lopulta samaan virheeseen. Liian sarjakuvamaisia. Heath Ledgerin osalta voidaan unohtaa tämä. Nykypäivän arpinaamainen Jokeri sotkuisella meikillä ehostettuna on kylmä, tunteeton, skitsofreeninen psykopaatti jolta löytyy myös omaa epävarmuutta paljastavia pakko-oireita. Mutta se mikä tässä hahmossa tulee parhaiten esiin on arvaamattomuus. Heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien elokuva tarjoilee monta unohtumatonta hetkeä joiden aikana ei voinut edes aavistaa miten tämä kaaottisesti omaa hetkeään luova klovni osaa jatkuvasti yllättää katsojan – oli kyse miten hän yrittää saada Batman hengiltä tai muuten vaan pistää Gotham Cityä pirstaleiksi todistaessaan omaa teoriaansa hyvän omantunnon omaavien ihmisten käännyttämisestä.

The Dark Knight ei kuitenkaan ole alusta loppuun täydellinen vaikka kuinka haluaisin. Näyttävyydestä huolimatta pari kohtausta kärsi jopa pienestä epäloogisuudesta ja elokuva onnistui laahaamaan yhdessä vaiheessa kunnes pisti taas uutta vaihdetta silmään jonka avulla ratsastettiin viimeiset 50 minuuttia sellaisessa ennennäkemättömässä hurmiossa jossa kaikki osaset naksahtivat saumattomasti toisiinsa. Juonenkuljetuksen luoma huipentuma sen sijaan oli täydellinen. Kaikki elokuvan aikana rönsyilleet langat onnistuttiin sitomaan yhdeksi toimivaksi pötköksi, Jokerin todellisen päämäärän paljastuminen luomansa kaaoksen keskellä, perinteinen hyvä vastaan paha kaksintaistelu, piirisyyttäjä Harvey Dentin muuntautuminen Twofaceksi joka antoi viimeisen lähtösysäyksen Batmanin toivon mureutumiseen paremmasta huomisesta ja miten lopulta Batmanista leivottiin vieläkin enemmän vihattu henkilö julkisuudessa. The Dark Knight siis onnistui kahdessa asiassa – käsikirjoitus oli harvinaisen monikerroksinen ja pelkästään Heath Lodgerin roolisuorituksen näkeminen antoi elokuvalipulle arvoa. Joten omalta osaltani voin sanoa että kyllä. Tämä on sen kaiken hypetyksen arvoinen.

Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal Skull

Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal SkullOhjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: David Koepp
IMDB: Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal Skull (2008)

Itse haluan puristaa tämän systeemistäni ulos niin pian kuin mahdollista joten mennään tällä kertaa suoraan asiaan. Neljäs Indiana Jones oli kaikkea muuta kuin odotuksen täytteinen hurmio. Yhdeksäntoista vuotta on kulunut edellisen leffan tapahtumista eli vuonna 1957 eivät natsit enää juhlineet joten Äiti-Venäjä ja heidän kylmän sodan aikaiset KGB agentit ovat korvautuneet tällä kertaa elokuvan pahoina voimina jota Indiana Jones yrittää estää hinnalla millä hyvänsä. Jopa Indyn aikaisempiin leffoihin verrattuna, tämä neljäs instanssi ylitti epäuskottavuuden rajat sellaisella tahdilla ettei sitä meinannut uskoa ennenkuin seuraava etappi lähestyi vieläkin jyrkemmässä kulmassa. Se mikä tässä leffassa eniten siis häiritsi oli käsikirjoitus. Sodankäynti mielen avulla, Roswellin jupakka, mystinen alienrotu ja esim. se miten Indiana Jones selviää ydinpommin testiräjäytyksestä. Varsinkin tämä viimeiseksi mainittu aiheutti itselläni hilpeänoloisen mind-goes-blop reaktion takaraivoissani kun tajusin että nyt tosiaankin olin lähtenyt katsomaan elokuvaa jossa kaikki ideat on vedetty rikkinäisen filtterin lävitse. Ihmettelen vaan että miten Lucas, Spielberg ja Ford ovat yhdessä näyttäneet vihreätä valoa tälle roskalle. Sekään ei auttanut yhtään tilannetta elokuva jopa laahasi yhdessä vaiheessa niin pahasti että sitä alkoi vaan systemaattisesti etsimään tökerösti tehtyjä efektejä elokuvan seasta. Ja efekteistä puheenollen. Alkuperäinen trilogia tunnetusti tehtiin kultaisella 80-luvulla joka näkyy siinä että kaikki tehtiin perinteisellä tavalla mikä tietenkin tarkoittaa ettei tietokoneefektejä ollut käytössä. Tässä elokuvassa nämä efektit eivät tuoneet mitään muuta kuin vieläkin enemmän epäuskottavuutta elokuvan hartioille. Noh, ainakin Indyn olemus ja suunpielestä irvistävä huumori on ennallaan mutta se ei pelasta koko leffaa. Omastani puolestani voin sanoa että säästä rahasi johonkin muuhun sillä uusin Indiana Jones ei ole edes sen muutaman euron väärti. Katso vaikka Iron Man, se takuulla toimii paremmin kuin tämä “scifi-hömppä”.