Empirion: Narcotic Influence (Live)

Jokin siinä 90-luvulla analogisesti tuotetussa musiikissa on vaan joka ei vedä vertoja nykypäivän räpellyksiin. Livetaltiointi jatkuu tällä kappaleella.

Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän “Get Your Fight On” kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella “Take Me to The Hospital” kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.

Arovane (Live At Mindcamp, Tivoli Spiegelbar, Utrecht (05/01/2014))

Depeche Mode: Precious

Addiktioni 21/12

Amon Tobin: Amon Tobin (2012)

Amon TobinVuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.

Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.

Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.

Addiktioni 20/12

Lights Out Asia: Tanks And Recognizers (2007) / Eyes Like Brontide (2008) / In The Days Of Jupiter (2010)

Lights Out Asia: Tanks And Recognizers / Eyes Like Brontide / In The Days Of JupiterLights Out Asian (Mike Ystad ja Chris Schafer) valmistautuessaan ensi kuussa julkaistavaan viidenteen (ja neljäntään ex-Gridlock miehen Mike Cadoon n5MD levymerkin alaisuudessa) albumiinsa Hy-Brasil, päätin että olisi jo vihdoinkin aika ottaa taas kerran itseään niskasta kiinni ja ostaa nämä edelliset julkaisut. Tuttu kuvio meikäläisen levyhyllyn täyttämisessä ja tämä on muutenkin paljon mieluisampi tapa tutustua orkesterin muuhun tuotantoon kun yksi verkon kätköista ladattu julkaisu toimii tärkeänä alkupisteenä. Mutta siirrytäänpäs suoraan siihen asiaan… Nämä kolme Lights Out Asia albumia ovat siinä mielessä harvinaislaatuisia albumi-kokonaisuuksia että heidän luomansa musiikki osaa toimia täysin irrallaan kuin myös levittäytyen toisiaan tukevaksi trilogiaksi vaikka niitä ei varmaan luotu siihen tarkoitukseen. Mikä tässä sitten tekee noin voimakkaan vaikutelman jo heti ensimmäisten kuuntelujen aikana? Lights Out Asia nostivat ja puskivat jokaisella albumillaan omaa kunnianhimoisuutta uuteen suuntaan ja toivat omassa musiikissan täyteläisesti esiin läppäreistä kumpuavaa kevyttä iDM estetiikkaa, post-rockin paksua maalailevuutta, dream popin vokaalimaista suloisuutta ja toisiinsa yhteen nitovaa ambientmaista kollaasia. Ja ehkäpä yhtenä tärkeänä elementtinä on Tanks And Recognizers albumista lähtien orkesteriin liittynyt kitaristi Michael Rush joka toi omalla läsnäolollaan juuri ne ponnistavasti tärkeät ja viimeiset viilaukset orkesterin tasapainotettuun soundiin. Valitettavasti mies ei ole enää mukana tuossa tulevalla julkaisulla joten se kuullaan sitten myöhemmin että olinko oikeassa tämän suhteen. Mutta arvailut sikseen, jokainen näistä kolmesta albumista on hyvä esimerkki omalla sarallaan. Oli siis kyse In The Days Of Jupiterin kauas avaruuden syövereihin kurkottava ja paikoitellen eeppisiin mittoihin venyvä universumin salaisuuksia tähyilevä teatraalinen näytäntö (varsinkin albumin kolme ensimmäistää raitaa lainaa nimensä “2001: A Space Odysseyn” jatko-osan “2010” loppukohtauksesta ja näin ollen alleviivaaten tuota mainittua ilmentämismuotoa) tai Eyes Like Brontide tapauksessa keräilee yhteen pakettiin mystiikkaa Chernobylista, maan ulkopuolisista vierailijoista kuin myös antaen lisäväriä rautaisen esiripun jälkeisestä ajasta. Mikä tietenkin hieman hymähdyttää kun mm. Wikipedia osaa kertoa että orkesteri on kotoisin Milwaukee, Wisconsinista. Tanks And Recognizers vaeltaa jo hieman kauemmaksi myöhäisempien albumien sematiikasta minkä johdosta se ei myöskään kerro niin helposti lähdetietoaan ja todellista inspiraatiotaan mutta kuitenkin pitäytyen mallikkaasti Lights Out Asian suunnitelluissa musikaalisissa raameissa. Mikä on kuitenkin ihan hyvä asia koska Tanks And Recognizers antaa kahteen muuhun albumiin verrattuna paljon enemmän vapautta ja tulkinnan varaa kuuntelijalle. Albumit siis jättävät kukin omalla tahollaan vahvan kaiun taakseensa, oli kyse sitten sykähtelevästi esitetystä In The Days Of Jupiterin avaruus-spektaakkelista tai Eyes Like Brontide tapauksessa osaa rakentaa hitaasti mutta täydellisesti kukoistavan äänimaailman joka lopulta huipentuu kaiken voimansa peliin laittavassa ja unohtumattomassa viimeisesta numerossaan jossa kirskuvasti etenevät kitarat suorastaan jättävät kipinöivän vanan taakseensa. Toisin sanoen, Lights Out Asia on onnistunut luomaan kolme elegenttia albumia jotka yhdistelevät elektronisuutta ja sähköisiä instrumentteja eloisasti toisiinsa vieden genrien välistä symbioosia jälleen kerran saumattomaan olomuotoon. Jokainen näistä kolmesta albumista on hyvä lähtöpiste lähemmälle tutustumiselle joten ota vaan rohkeasti se ensimmäinen askel. Et tule katumaan.

Plan B: ill Manors (The Prodigy Remix)

Whoah. Liam Howlett rysäytti pitkästä aikaa kovan remix-työn josta löytyy Invaders Must Die levyn kaltaisesti pieniä murusia menneisyyteen mutta kuitenkin asiaankuuluvasti pitäytyen nykypäiväisessä ja hieman likaisessa grime soundissa. Toisian sanoen, jytisee mukavasti munaskuissa. Ilmainen mp3 lataus löytyy täältä.

BT: Suddenly

I miss the 90’s, IV

Eskimos & Egypts: UK USA

UNKLE: Money And Run (feat. Nick Cave)

Jotenkin on vaan sellainen fiilis että minä en jaksa enää yhtään enempää panostaa UNKLE:n viimeisimmän levyn pakkokuunteluun. Tämäkin biisi joka on uudella Only The Lonely EP:llä jatkaa ikävä kyllä sillä samalla puuduttavalla linjalla kuin itse Where Did The Night Fall albumi jonka myötä sitä vaan nostaa kätensä pystyyn ja toteaa häviäjän asemassa: “minä yritin, minä todella yritin…”.

The Chemical Brothers: Where Do I Begin

Ei ole krapula, muuten vaan pää on täynnä ajatuksia.

Addiktioni 52/10

Daft Punk: Tron Legacy (Original Soundtrack) (Special Edition) (2010)

Daft Punk: Tron Legacy OSTRanskan yksi tärkeimmistä import tuotteista house-musiikin tai paremminkin koko elektronisen musiikin saralla on ehdottomasti ollut Daft Punk. 17 vuoden aikana he ovat julkaisseet kolme albumia, lukemattomia singlejä joiden musiikkivideot ovat parhaimmassa tapauksessa riemustuttaneet 90-luvulla ja näiden ohella myös uraa yksiin kansiin niputtavan kokoelman, remix-albumin sekä kaksi livejulkaisua. Unohtamatta tietenkään heidän erikoista tapaa käsitellä julkisuutta ja sen tuomaa kuuluisuutta rakentamalla imagon jossa he eivät näytä ollenkaan todellisia kasvojaan ja näin ollen ovat luoneet itselleen kaksi robottimaista hahmoa jotka peilaavat heidän projektia täydellisesti. Toisin sanoen he ovat luoneet vankan perustan heidän uralleen ja nyt vuosi 2010 vie heidän panostuksensa ja uurastuksensa täysin uuteen formaattiin – elokuvamusiikin vahvaan tunnelmointiin ja liikkuvaa kuvaa täydentävään illuusioon. Kun keväällä 2009 julkistettiin että Daft Punk tulisi tekemään vuoden 1982 Tron elokuvan jatko-osaan täysivaltaisen scoren – meikäläisen ja muidenkin lukemattomien huulilta pystyi lukemaan sen huumaavan ensireaktion aikana että he ovat täydellinen valinta tähän hommaan. Ja nyt kun tätä scorea on kuunnellut ja pyöritellyt soittimessa sen muutaman päivän, kokemani ensireaktio osoittautui täysin aidoksi.

Scoren tyyneesti aloittavan “Overture” cuen ensimmäisestä nuotista lähtien mukana tulee sellainen voimakas itseluottamus että he tietävät tasan tarkkaan mitä he ovat tekemässä. Jeff Bridgesin luoman intron kautta “The Grid” tuo mukanaan scoren toisen tärkeän ääripään jossa on syvä kumarrus nostalgiseen, 80-luvulla elektronista musiikkia tuottavien pioneereja kohtaan eli scoresta pystyy selkeästi aistimaan mm. Vangeliksen ja John Carpenterin jalanjäljissä etenevää latausta. Daft Punkin liitäessään 85-henkisen orkesterin eturintamassa ja samalla pitäen tukevan jalansijat nykypäivän elokuvamusiikin skaalautuvassa hurmoksessa ja tunnepitoisesti kiinnipitävässsä elektronisessa muodostelmassa, itselleni ei tule epäilyksen häivääkään etteikö he olisivat tietoisesti asian ytimessä. Score osaa intensiivisimmissä hetkissä herättämään ne tunteet joita olen löytänyt monen modernin elektronisen tuottajan työstä jotka käyttävät samoja ideoita kuin elokuvamusiikin ykköskaarti (Zimmer, Gregson-Williams, Arnold) ja samalla työstäen ideoita pikkuisen pidemmälle. “The Game Has Changed” ja monet samalla toimintamallilla räimivästi etenevät mutta kuitenkin hallitusti kaartuvat cuet esittelevät juuri tuollaista intensiivisyyttä rumpuohjelmoinnissa joka yksinkertaisuudessaan on hyvin minimaalisen tuntuinen mutta osaa kuitenkin parhaimmissa tapauksissa revetä liitoksistaan antaen kaukumaisesti etenevän efektin samalla kun pusertavasti etenevä jousi- ja torvi-patteristo ylläpitää symbioosia toisissaan tiukasti kiinni. Noiden ääripäiden palloittelun tiimellyksessä, kaksikko päästää myös tutunomaisen 4/4 biitin valloilleen tarjoten hetkellisesti klubimaisen irtioton jossa on ehtaa Daft Punk flavouria (“End Of Line” ja “Derezzed”) joka myöskin sitten lopulta huipentuu “Tron Legacy (End Titles)” kautta kuultavaan cueen heittäen sekaan raa’an ja erittäin väkevän oloisen eletro/acid yhdistelmän. Kaiken kaikkiaan Daft Punk siis onnistuivat tämän uuden alueen valtaamisessa eli elokuvamusiikin parissa jo heti ensimmäisellä yrittämällä verrattuna siihen mitä monella alan konkarilla on kestänyt vuosikausia. Kokonaisuudesta huokuu myös sellaista äärimmäistä huolellisuutta kuin Daft Punk olisi valmistautunut 17 vuoden uransa aikana henkisesti tekemään tämän soundtrackin. On siis sanomattakin selvää että Tron Legacy soundtrackin pitäisi avata Daft Punkille uusia ovia ja parempia tulevaisuuden näkymiä.