Musiikkia, viikko 11/2006. Part 2

Duran Duran Duran: Very Pleasure (2005)

Duran Duran Duran: Very PleasureJoskus pelkästään kansitaide kertoo kuuntelijalle jo melkein kaiken levystä ennenkuin hän pistää sen soimaan. Esim. tämä albumi on joko niin hintahtava etteivät edes Mr. Baywatchin eli Hasselhoffin rintakarvat ja Freddie Mercuryn viikset riitä mittaamaan kuinka gay tämä materiaali todellisuudessa on. Tai se on ehkäpä maailman paras albumi ikinä. Itse taidan kaatua jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle tällä kertaa vaikkakin Duran Duran Duranin debyyttijulkaisu on periaatteessa levy joka pyrkii suututtamaan kaiken maan ja taivaan välistä. Mutta hän tekee sen niin säälimättömästi ja armoa antamatta. Ivan kohteena on mm. artistit joita hän sämpläilee mielipuolisesti (mm. Slayer, Ace Of Base, Run DMC ja Yazoo). Sämplätyt biisit saavat uudet perseenreiät Duran Duran Duranin nokkamiehen Ed Flis’n käsittelyssä ja mies itse nauraa räkäisesti koko hommalle kun hän astelee pankin ovesta sisään. Mahtava “paskat nakkaan kenestäkään” asenne kerta kaikkiaan. Albumin soidessa tekee mieli huutaa keuhkoni kyllyydestä: “I love this shit”, varsinkin sitä osaa albumista kun kaveri luo oman pienen temmellyskentän 90-luvun puolenvälin hardcore/happy hardcore elementeistä jota minäkin joskus kakarana kuuntelin ahkerasti. Se on ihan kuin itse potkisin tätä musiikin tyyliä munille ja huutaisin samalla: “thanks for the fucking memories”. Kokonaisuutena Very Pleasure on kymmenen biisin ja 35 minuutin rajan ylittävä nopea breakcore-rave-mash-up-dildo-deep-in-your-ass-runkkaus jossa smegmat lentävät kaaressa seinille. Albumi tarjoillaan kuin se olisi iso lautasellinen juustomaista soppaa jossa kelluu ties mitä epämääräisiä aineksia 80- ja 90-luvun kermasta. Yammiih. Vatsa on tietenkin täynnä ja suoli kuralla ahmittuaan tämän mässähtävän aterian. Eikun sormet kurkkuun ja vatsan sisältö takaisin lautaselle. Lusikka uudestaan kauniiseen käteen ja aletaan lappaamaan tätä mättöä uudestaan sisäänsä. Tarjoilija. Toinen samanlainen, kiitos.