Addiktioni 36/13

Mlada Fronta: Every Thing (2013)

Mlada Fronta: Every ThingKymmennelle CD:lle levittäytyvää Every Thing box-settiä kuunnellessa sitä pakonomaisesti huomaa miten ranskalaisen Rémy Pelleschin luotsaama Mlada Fronta on kahdenkymmenen vuoden ajan luonut vakuuttavasti etenevän uran elektronisessa musiikissa, varsinkin kun miettii siinä mielessä että hän on parhaimmillaan onnistunut rakentamaan omanlaisensa, paikoitellen tuhdin ja kuvainnollisen soundin omaavan liikehdinnän joka rohkeasti yhdistelee eri genrien peruselementtejä ja synteettisiä äänivirtauksia saumattomaan kokonaisuuteen (iDM, ambient, industrial, rytminen noise, you-name-it ja jopa technon monotonisesti rynkyttävä luonnekin yllättää ajoittain oivallisesti). Toki Mlada Frontan uran alkupää jolloin ryhmän miehitykseen kuului myös muitakin jäseniä eli tässä tapauksessa tasaisesti pumppaava ja karskean alkeellisesti kalskahtava EBM-vyörytys on naulattavissa liiankin helposti 90-luvun alkuun mutta kun Every Thing box-settiä lähdetään levy-yhtiön/artistin suunnitteleman ja mielenkiintoisesti koostetun agendan kautta avaamaan tuoreimmasta materiaalista kohti uran alkupäätä, luvassa on tiiviisti puoleensavetävä ja miltei käänteisellä tavalla evoluutiomaisesti avautuva matka ohjelmointirajapintojen sekä välkehtivien koneiden pulputtavaan yhteiskieleen jonka lopullisena päämääränä on…? Kohti äänekkäämpää vuorovaikutusta josta se onnistuu tarkkojen sivellin vetomaisin liikkein toteuttamaan herättelevästi tunnustelevaa äänimaailmaa joka ehdottomasti nousee parhaiten esiin 2000-luvun puolella olevassa rikkaasti tunnelmallisessa materiaalissa. Erityisesti tämä vaihtelevasti kiihtyvä tyyli summautuu erinomaisesti Fe2O3 tupla-albumilla johon vielä yhdistyvät teknologia-orienteisuus sekä äänimanipulatiivinen kerronnallisuus. Kokonaisuudessaan Every Thing monomaisen kaunis, minimaalinen ja kompakti paketti ei sorru lätisemään turhuuksia kansivihossaan vaan keskittyy täysin olennaiseen eli kahdenkymmenen vuoden aikaväliltä esittelevään musiikkiin. Julkaisun ainoa heikko anti on se että kymmenen CD:tä ei kuitenkaan toivotunlaisesti kata parhaimmalla äänenlaadulla kaikkea miehen urasta vaan osa materiaalista tarjotaan häviällisenä AAC pakkaukseen käärittynä ekstroina CD:n enhanced osuudella. Olisivat varsinkin nykypäivän digitaalisena aikakautena tajunneet lähteä tarjoamaan download-koodit ja selkeitä vaihtoehtoja halutusta formaatista noiden ekstrojen suhteen. No mut… Tätä uudelleenmasteroitua ja selkeästi rakkaudella yhteenpaketoitua herkkua on tarjolla 490 kappaleen rajoitettuna painoksena.

Addiktioni 44/11

Aesthetic Perfection: All Beauty Destroyed (Ltd.Ed.) (2011)

Aesthetic Perfection: All Beauty DestroyedErityisesti vihaan sitä tunnetta kun kuuntelen lempiartistin tulevan albumin tuotoksia ja en juurikaan löydä minkäänlaista positiivista sanottavaa. Näin myös kävi Daniel Gravesin luotsaamaan Aesthetic Perfectionin kolmannen albumiin rinnastettavan materiaalin kanssa. Ensimmäinen singlen, “The Devil’s In The Details”, myötä fiiliksen voisi summata nillä sanoilla: “noh, tämä oli vasta ensimmäinen raapaisu”. Joskus päänavaukset eivät välttämättä heti kerro albumin todellista tunnelmaa mutta kun toinen single ja jonkin sortin raakile versio Necessary Responsen kevyemmästä tyylistä eli “Inhuman” toi mukanaan sen ikävän, pelonsekaisen tunteen jossa saadaan varautua siihen että jospa tuleva tuotos ei sittenkään tule lunastamaan kahden edellisen megalomaanisen albumin ja yhden herkemmän sivuprojektin jälkeisiä odotuksia. Nyt kun tässä vuorokauden aikana on kuunnellut uunituoretta albumia, siihen pettymyksen tunteeseen vajoaa vaan yhä syvemmälle. Okei, lyödään huonot puolet ensiksi pöytään. Vaikka All Beauty Destroyed sisältää loppujen lopuksi monipuolisen kirjon erityylisiä biisejä, puolet albumin materiaalista kuitenkin kuulostaa tusinatavaralta jota koko EBM-genre on muutenkin ollut pullollaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisin sanoen latteaa ja tylsää jumputusta mielikuvituksettomilla melodioilla ratsastamisen kera minkä johdosta ensimmäinen ajatus on se että nekin hyvät idean tyngät joita pystyy jotenkin korvalla poimimaan sieltä sun täältä on kuitenkin jätetty roikkumaan puolitiehen. Toinen asia mikä itseäni vaivaa on Danielin vokaalin käyttö. Pahimmillaan miehen ääni kuulostaa flunssaisen tukkoiselta räkimiseltä joten jonkinlaista takapakkia on myös otettu tämänkin suhteen. Vaikka Daniel ei ennenkään ole ollut mikään tuskassaan myllertävä lyyrinen runoilijasielu, hänen teksteissään ei ennen ollut nokankoputtamista mutta tämän julkaisun myötä taitaa tulla ensimmäinen kerta sellainen myötähäpeä vastaan kun kuuntelee kappaletta “Filthy Design” tai “Motherfucker”. Entäs ne albumin hyvät puolet? Niitä ei ole paljon mutta onneksi ne sentään ovat siellä. Pumppaava klubijunttausta tarjoileva “One And Only”, täysin a cappella vokaaleista huumaavasti koostettu “Under Your Skin” ja erityisesti albumin viimeistelevä “All Beauty Destroyed” joka koostuu pelkästään Danielin värisevästä ja riipivästä äänestä sekä pianosta minkä johdosta albumi uskaltaa viimeinkin irtaantua kunnolla turvallisesta raameistaan mutta kuitenkin liian myöhään. Mitä tähän voisi lisätä? All Beauty Destroyed on selkeästi hänen heikoin tuotoksensa joka ei sytytä inspiroivaa kipinää juuri ollenkaan. Sääli.

Aesthetic Perfection: Inhuman

Tämä toinenkaan single tulevalta albumilta “All Beauty Destroyed” ei oikein vakuuta. En tiedä, jotenkin vaan kuulostaa niin lattealta.

Addiktioni 20/10 – Part 2

Memmaker: How To Enlist In A Robot Uprising (Deluxe Edition) (2010)

Memmaker: How To Enlist In A Robot Uprising (Deluxe Edition)Laitetaan ensimmäiseksi pientä faktaa pöytään. Memmaker on yhtäkuin Guillaume Nadon ja Yann Faussurier joista jälkimmäinen nimi tunnetaan parhaiten isomman ja kovemman kaliiberin omaavan industrial-koneiston Iszoloscopen takaa. Tämän hetkisen tilanteen mukaan Guillaume Nadon on myös liittynyt Iszoloscopen riveihin joten olettaisin se tekisi jossain määrin Memmakerista sivuprojektin. Alunperin How To Enlist In A Robot Uprising julkaistiin Hive Recordsin kautta vuonna 2008, myi painoksen loppuun ja siinä ohella levy-yhtiökin ehti pistää pillit pussiin juuri minkäänlaista melua. Ja tänä vuonna robottien vallankumous saa uuden kiiltävän haarniskan päällensä sillä Artoffact Records päätti julkaista Memmakerin debyytin uudestaan. Alkuperäinen julkaisu on läpikäynyt uudelleenmasteroinnin ja siinä ohella itse albumille on lisätty kaksi uutta biisiä ja mukaan on lätkäisty vielä ylimääräinen remix-CD. Eikö kuulostakin erinomaiselta kokonaisuudelta? Hyvä, sillä How To Enlist In A Robot Uprising on edelleenkin tiivistunnelmainen paketti joka sisältää kiertoradalta laukastavia pommeja, robotteja, kuolemansäteitä ja teknologista ylivaltaa syöksyvästi iskostuvan musiikin muodossa joka yksinkertaisesti sanottuna pistää maan ja taivaan tömisemään.

Äänimaailmallisesti How To Enlist In A Robot Uprising asettunee siis jonnekin kevyemmän rytmisen noisen, technon sekä EBM:n välimaastoon ja verrattuna Iszoloscopen soundiin, Memmakerin materiaali heilahtaa huomattavasti enemmän tuonne kevyempään ja tanssittavampaan ääripäähän. Jo heti väkivaltaista unta analysoivasta “Prophecy” introsta lähtien, futuristinen immersio on vahvasti läsnä tällä albumilla ja tuota tunnelmaa pönkittävät erilaiset elokuva-sämplet jotka värittävät tätä planeettojen välistä sodankayntiä ja robottien lannistumatonta hyökkäystä. Sämple-listalta löytyy esim. kuvernööri Schwarzeneggerin sylkinäyte yhdestä ehdottomasta klassikoista hänen urallaan eli Total Recallin kutsu punaiselle Mars-planeetalle joka pudotetaan “Get Your Ass To Mars” kappaleen ytimeen pyörimään ja replikoimaan itseään viruksen kaltaisesti samalla kun mekaaninen toisto jauhaa lannistomattomasti eteenpäin. Kun albumin tematiikassa käsitellään robotteja hyvinkin perinpohjaisesti, se myöskin tarkoittaa että jossain vaiheessa myös vocodereita aletaan hyväksikäyttämään ja luomaan tarvittavaa lisävahvistusta soundimaailmaan. Androidien sodanjulistusta esittelevät “Death Audio Blow Your Brain” ja “Robot Buzz” jotka pistävät pumppaavasti etenevän synakoneiston suorastaan laulamaan ja siinä ohella kohottavat energisen rave-mentaaliteetin täyteen loistoonsa. “Deception” edustaa tunnelmaltaan huomattavasti synkempää antia raahaten dominoivaa äänimaailmaa kohti karskimpaa industrial mentaliteettia jota myös maalaen peittää Pitch Black elokuvasta tutun Riddickin suora kommentti jumalan olemassaolosta. “Insomnia” on yksi albumin kohokohdista joka alkaa muodostamaan muotoaan erilaisten terävien noise-signaalien kautta kunnes ranskankielinen ja täyteen raivoon kohoava puhesämple käynnistää taas miltei typilliseen tapaan eteenpäin puskevan ryminän. Kolmen ja puolen minuutin vaiheella teos yllättää kuuntelijan tekemällä 180 asteen käännöksen ja samalla rysäyttäen 8-bittisen vaihteen sisäänsä jonka myötä kokonaisuus muuntautuu luontevasti kasari-elektron alaisuuteen jota viimeistellään pelkoa levittävällä sämplellä kylmän sodan aikaisesta Neuvostoliitosta ja heidän kaupunkeihin suunnatuista ydinohjuksista.

Jos tähän mennessä ei tullut selväksi, Memmakerin How To Enlist In A Robot Uprising on suorastaan sci-fi nörtin märkäuni. Tasaisesti ja jyskyvällä tahdilla rullaava basso muistuttaa androidin sähköistä pulssia joka tempaisee mukaansa silmänräpäytyksessä ja jättää haluamaan lisää. How To Enlist In A Robot Uprising on myös siinä mielessä edistyksellinen EBM-julkaisu tässä nykypäivän luita myöten kalutussa genressä että se harppaa muutaman pienen mutta tärkeän sivuaskeleen pois ylikäytetyistä kliseistä ja samalla muistuttaa kuuntelijaa siitä että miten albumi voi olla hauska joka ennenkaikkea ei ota itseään liikaa tosissaan. Niin ja en kai minä unohtanut mainita että tämä julkaisu sisältää robotteja ja paljon?

Addiktioni 51/09

Apoptygma Berzerk: Soli Deo Gloria (Remastered Deluxe Edition) (2007)

Apoptygma Berzerk: Soli Deo Gloria (Remastered Deluxe Edition)Joillakin artisteilla on diskografiassaan se yksi ainoa levy josta pidän. CMX, Gary Numan ja tällä viikolla käsittelyssä oleva Apoptygma Berzerk ovat ensimmäiset nimet jotka tulevat mieleen. Joskus asian laita on vain näin ja olen oppinut jo kauan sitten että on parasta jättää se siihen eikä kannata ottaa minkäänlaista stressiä jos artistin muut tuotokset eivät saa minkäänlaista jalansijaa meikäläisen kuuntelutottumuksessa. Sen verran mitä olen kuitenkin seurannut sivusilmällä Apopia, yhtye on kehittynyt matkan varrella hyvinkin paljon ja nykyinen olomuoto on jo sellaista alternative pop/rock jyystämistä joka on jakanut pidemmän aikaa fanittaneet kuuntelijat tehokkaasti kahtia. Minä sen sijaan tyydyn yhä tähän orkesterin ensimmäiseen täyspitkään koska se on edelleenkin albumi josta löytyy raa’asti tarjoiltua analogista syntikkavirtausta, kokonaisuuden läpi vahvasti huokuva raamatullinen sävy elokuva-sämplien ja lyriikoiden kautta jotka luovat hyvinkin paradoksisen tunnelman julkaisun ylle, salakavalan kierolla tavalla miksatut vokaalit sekä suorastaan munaskuja kouraiseva erittäin synkkä mentaliteetti joka erityisesti vahvistuu sarjatulena iskostuvana elektro-biittinä ja näiden lueteltujen elementtien yhdistelmänä.

“Like Blood From The Beloved” introssa ja outrossa käytetyt kumpuavasti menneisyyteen kaikuvat soittimet sekä linjaltaan yhtenäisesti koostetut uskonnolliset referenssit kuljettavat kuuntelijan helposti albumin ytimessä iskostuvaan maailmaan jossa keskiajan hengessä inkvisitio ylläpitää tiukkaa kuria josta ei liiemmin livetä ja lyrikaallisesti vuodatetaan monenkaltaista henkistä kipua. Se mikä tekee Soli Deo Gloriasta edelleenkin tänä päivänä yllättävän hyvin toimivan paketin on kahden eri musikaalisen tuotannon yhteentörmäys. Kasarihenkinen syntikkapop sekä EBM. Ja kun miettii että albumi julkaistiin alunperin vuonna 1993, sitä alkaa ymmärtämään huomattavasti selkeämmin että tässä on viimeisimpiä aitoja teoksia tietyltä ajan jaksolta jossa tulevaisuuteen katsetta kohottava teknologia ja sitkeästi viimeisillä voimillaan sinnittelevä 80-luvun musikaalinen kehityskaari olivat pääasiallisesti eteenpäin puskevasti jalostettu voima eikä motivaationa vielä ollut menneiden kaipuu kuten ne ovat tänäpäivänä enemmälti kun hieman kasarilta haiskahtavaan tavaraan upottaa korvansa. Soli Deo Gloria on perus-albumina 47 minuuttia tiiviisti aseteltua kokonaisuus jonka keskeisessä asemassa toimivat “Burnin’ Heretic”, “Backdraft”, “Bitch” ja “Spiritual Reality” kappaleet jotka pitävät heti alusta lähtien tarkasti luotua olemusta balanssissa ja antaen hieman vapautunutta liikkumavaraa väliosioille sekä muille kappaleille joiden pienimuotoinen kokeellisuus kurkottaa albumia mielenkiintoisille urille (pelimusiikiin maailmaan katseensa suuntaava “Arp (808 Edit)” sekä “Skyscraping (Schizophreniac)” joka ottaa jo isompaa askelta kohti mielen kadotuksen rajoja edestakaisin sahaamisellaan).

Vuonna 2002 julkaistiin remasteroitu versio tästä albumista jossa oli yksi extra bonusbiisi mutta todellisuudessa se ei tuonut juurikaan mitään uutta pöytään ollessaan vain vähäisesti muokattu versio “Burnin’ Heretic” kappaleesta. Viisi vuotta myöhemmin tämä albumi sai jälleen uudenlaista muotoa deluxe edition digipakista sekä kahdesta uudesta bonusbiisistä jota tällä kertaa voi jo hyvin mielin sanoa paremmin kasatuksi uudelleenpaketoinniksi. “Electronic Warfare (Full Speed Ahead Version)” jatkanee onnistuneesti albumilla vallinutta äänimaailmaa pistäen myös lisää hyökkäävyyttä peliin mutta tämän deluxe versioon lisätty helmi on selkeästi “Arp (Lo-Fi Version)”. Semi-akustisessa muodossaan eli tässä tapauksessa kitara ja taustalla hennosti väijyvä elektroninen synakoneisto luovat täysin uudenlaisen tulkinnan joka samalla kohoaa albumin yhdeksi vaikuttavimmaksi voimaksi.

Addiktioni 44/09

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound (2007)

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound“Oletko onnellinen?”, hän kysyi minulta yllättäen suoraan. Taistelin itseäni vastaan ja minulla oli hieman vaikeuksia rakentaa kunnollista vastaus noinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Jotenkin kyseinen sana oli muuttunut jossain vaiheessa sellaiseksi hämäräksi muistoksi paremmista ajoista. Silmäni tuijottivat tyhjyyteen hetken aikaa ja samalla aivojeni raksuttaessa yritin saada aikaiseksi edes jonkinlaisen vastauksen jossa en paljastaisi itsestäni liikaa. Lopulta sylkäisin ulos epämääräisesti että “en tiedä” koska totta puhuen en ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Adrenaliini, mieltäylentävä tunne ilman douppausta, itsensä ja rajojen etsimistä, ylipäätänsä kaikkensa antamista, muista ihmisistä välittäminen – osa näistä on miltei päivittäisiä asioita jotka ylläpitävät vahvoja rakenteita elämässä ja varmistavat että pää pysyy arjen väsyttävän harmaan ahertamisen keskellä edes jotenkin kasassa. Mutta henkilökohtaisen onnellisuuden suhteen ajalehdin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen sellaisessa vangitsevassa sumussa löytäen edes jonkinlaista kiintopistettä. Miettiessäni tätä ensimmäistä syventävää ajatuksen vaihtoa ja niitä lukemattomia joita seurasi perässä, sitä lopulta pysähtyy taas ruoskimaan itseäni että missä meidän juttu lopulta meni pieleen. Vaikka kuinka yrittäisin löytää oikeata selitystä tapahtuneille asiolle, totuus on se että minä en ollut valmis enkä varmaan ole vieläkään jos minä tunnen itseni. […] Syvä hengitys sisään ja ulos samalla kun tyhjennän mielen. Flashbackit ovat joskus voimakkaita kokemuksia kun laittaa tietynlaisen tunnelman omaavan levyn soimaan taustalle. Parhaimmillaan musiikki pystyy tuomaan väkevästi esiin tapahtumia, paikkoja, ihmisiä ja raakoja tunteita muistojen syvyyksistä. Näin kävi Blood Spills Not Far From The Woundin kanssa kun aloin tosissani uppoutua tämän albumin synnyttämään äänimaailmaan ja tarinankerrontaan. Suurin piirtein kolmen viikon ajan kun olen kuunnellut tätä albumia kotona ja ollessani liikkeellä, olen suorastaan kellunut pään sisällä pyörivien tapahtumien keskellä ja analysoinut tekemieni valintojen purkautumista.

Mutta käännetäänpäs tämä huomio nyt itse julkaisuun ja artistiin. Necessary Response on siis Daniel Gravesin sivu-projekti. Blood Spills Not Far From The Wound julkaistiin Aesthetic Perfectionin julkaisujen välissä ja nyt alan vihdoinkin ymmärtämään miksi Aesthetic Perfectionin toinen albumi, A Violent Emotion kuulosti aikoinaan hyvin suoravetoiselta EBM tykitykseltä verrattuna Close To Human debyytin kiemurtelevan raakaan ja kokeellisesti tuoreeseen tunnelmaan. Kaikki ylimääräiset ja erikoisemmat kikkailut nimittäin ohjattiin hänen sivu-projektinsa alaisuuteen – ja sanoisinko jopa onnistuneesti. Tarkoitan tietenkin sitä että iDM-elementit vahvistuvat tällä albumilla ja muutenkin herra Graves ottaa suurempaa pesäeroa Aesthetic Perfectionin itsetuhoiseen viettiin. A Violent Emotion nosti debyyttiin verrattuna nuppia isompaan lukemaan ja pusersi “fuck this shit” asenteen kivuliaammin ulos pyrkien väläyttämään näkyvästi kahta keskisormea koko maailmalle keuhkojen kautta rääkyen ja välittäen väkivaltaista pahanolon tunnetta eteenpäin. Blood Spills Not Far From The Woundin tunnelmasta huikuu taasen huomattavasti henkilökohtaisempi särmä jossa artisti tuo omaa haavoittumistaan rehellisesti esiin – irti hakattu sydän sykkii vielä pöydällä kun itse artisti vuodattaa tuntojaan paperille.

Tekohengitystä ylläpitävän koneen ja pianon luoman kylmästi väreilevän intron kautta lähtee käyntiin herra Gravesin kurkottava matka 80-luvun syntikkapopin ja industrialin alkulähteisiin luoden henkisesti voimakkaan yhteyden menneisyyteen jota on kuitenkin päivitetty tarmokkaasti 2000-luvun tekniikkaan ja näin ollen luoden hyvin modernit raamit jo kolmekymmentä vuotta sitten syntyneisiin sävyihin. Muutenkin melodisesti yliladatun äänimaiseman ja sanomaa välittävän puhemaisesti tulkittujen vokaalin kautta albumi muuntautuu seesteisesti hallittuun melankoliseksi liidoksi mutta se ei tarkoita etteikö Blood Spills Not Far From The Woundilta löytyisi myös omanlaista hyökkäävyyttä. Sydänveren vuotaessaan ja albumin rullautuessaan paljastuvasti esiin, iDM ottaa ensimmäisen tukevan jalansijan levyn puolessa välissä soivan “This Distance” kappaleen aikana – Gridlockilta perityt nokkelasti kilkahtavat perkussiot, lainehtivasti levittäytyvät syna-melodiat ja sydäntä särkevästi tulkitseva robottiääni repii itseään hitaasti hajalle paljastaen lopullisen kauneuden näkyviin. Hektisyyttä albumilla jatkavat loppupuolella soivat nostalgisesti purkautuva ja vocoderia hyväksikäyttävä “Dying In The Worst Way” sekä täydellisesti viimeistellyn pisteen kokonaisuuteen painava “Devotion” jossa tiivistyvät vuosikymmeniä kestänyt teknologinen kehitys, paljastava piano ja päämääränsä lukkoon luoneen ihmisen kolminaisuus – todistaen sitä harvinaisuutta että myös lyriikalliset iDM tuotokset voidaan tulkita säväyttävän voimakkaasti.

A Violent Emotion ja Blood Spills Not Far From The Wound – kaksi täysin erilaista albumia. Sitä pakostakin alkaa tulkitsemaan että Aesthetic Perfectionin Close To Human on jakautunut kahtia ja nämä palaset olisivat lähteneet luomaan täysin omia kohtaloitaan. Kumpikin on omilla elementeillään erinomaisia levyjä ja varsinkin innokkaana musiikinostajana on hienoa kokea näitä hetkiä kun löytää kolikosta sen toisen puolen jonka tiesi jo alunperin puuttuvan.

Lampaat, totelkaa. Käyttäkää tuotteenne.

Combichrist: Sent To Destroy

Addiktioni, 04/09

Aesthetic Perfection: A Violent Emotion (2008)

Aesthetic Perfection: A Violent EmotionLyhyt intro pamauttaa A Violent Emotion albumin käyntiin. Repeatilla pyörivä, teknologisessa raivossa ja paranoiamaisessa vyyhdissä vellova ihmisvokaali toistaa albumin nimeä ohjaten kuuntelijan oikeaan suuntaan ja tästä myöskin lähtee vuoden 2005 debyytille Close To Human jatkoa saanut julkaisu. Jos minun paskantärkeää mielipidettä kysytään, Close To Human on edelleenkin yksi EBM-genren vahvimmista näytöksistä joka uskalsi lähteä yhdistelemään innovaatisesti jo valmiiksi raameihin lyötyyn äänimaailmaan iDM, ambient ja glitch operointia luoden erittäin moniulotteisen työn joka ennenkaikkea rohkeasti haastoi kuuntelijan omaksumaan uuden ja vanhan käytännön yhdistämistä. Toisaalta julkaisu myöskin vauhditti hyvin pitkälti sitä miten paljon genren muut tuoreet julkaisut tuntuivat saavan enemmissä määrin harmaata väriä ylleensä. Tämä lopulta tietenkin eteni siihen pisteeseen että itselleni edelliset vuodet ovat pönkittäneet vahvasti sellaista vakaata ajatusmaailmaa että EBM-genrettä vaivaa sairaanloisen yskähtelevä ja sanoisinko jopa sisäsiittoisesti raiskattu tunnelma. Uudet ja vanhat konkarit julkaisevat sitä yhtä ja samaa pyöreäksi muotoiltua rengasta eli toisilta herkästi lainailtuja ideoita uusissa kansissa joka lopulta laskeutui sille tasolle ettei millään meinannut löytää teosta joka yksinkertaisesti heilauttaisi kuuntelijan aistit ylösalaisin ja samalla herättäisi vanha kunnon headbanging asenteen päälle.

Totta puhuen, tämä Daniel Gravesin luotsaaman Aesthetic Perfectionin jatko-osa ei ollut myöskään alusta lähtien mitenkään helppo omaksua. Ensimmäisten kuuntelujen aikana en saanut millään sitä tarvittavaa otetta albumin sykähtelevästi pumppaavasta äänimaailmasta ja oli suorastaan sellainen tyhjä olo jossa kyselin itseltäni että tässäkö tämä lopulta sitten oli? Missä oli edellisen julkaisun käänteentekevät asetelmat jotka yhä kaikuivat vahvana linkkini päässäni? Kuunteluyritykset karahtivat jatkuvasti reisille mutta vasta kun sattumalta katsoin TV:stä yhden dokumentin jonka aiheena oli itsemurha, jotenkin kaikki irrallaan olevat palaset viimeinkin naksahtivat paikoilleen pääkopassani ja lopulta auttoi jollain tavalla avaamaan tämän albumin kokonaisvaltaista rakennetta. Se samainen raaka tunneskaala jotka henkilökohtaisesti kävin läpi oman sairauteni kanssa herättivät mielikuvitukseni taas villiin laukkaan – epätoivo, turhautuminen, huutaminen ilman sanoja, väkivaltaiseen käytökseen takertuminen joka lopulta olisi lipunut käsistä ei-toivotuksi hurmioksi. Aesthetic Perfectionin keuhkojan pohjasta ammentava, vihan tunnetta kuristava eteneminen levyllä suorastaan vaatii taas synkempää mielentilaa mutta tällä kertaa kaikki negatiiviset ajatukset jotka olen itsekin kokenut muuttuvat omien ponnistelujeni myötä henkilökohtaiseksi voimaksi ja suolaisen verenmaun suussa maistuvaksi voitoksi eli tähän pitää eläytyä. Vaikka Daniel Graves on musiikillisesti ottanut jopa pientä takapakkia poistaen iDM ja glitch vaikuttimet täysin omasta tuotannosta, tätä ei ihan pysty luonnehtimaan täysin perus-EBM julkaisuksi. Kuitenkin hakkaavasti etenevät rumpuloopit ja tämä lyriikoiden kautta esiintuotu väkivaltainen olemus tukevat musiikkia jossa syntikoiden vilisevästi kiitävät melodiat pitävät albumin vakaasti pyörivässä paineettomassa liikkeessä mutta tällä albumilla on pari-kolme sellaista teosta jotka todellisuudessa muokkaavat A Violent Emotion hyvinkin vaihtelevaksi ja lopulta myös erittäin mielenkiintoiseksi ajeluksi. “A Quiet Anthem” on albumin keskellä yksi sellainen vedenjakaja jossa tunnelma suorastaan hidastuu trippimäiseen limboon jossa pianon kautta esiintuodaan hivenen cinemaattista latausta yhdistäen elektronisuuden ja vokaaleiden kautta väritettävään kaaokseen. Levyn ehdoton huipentuma on viimeisenä tarjoiltu “The Ones” joka kertoo modernin, uudelleenrenderöidyn kauhuversion hammaskeijusta. Olio joka keräilee hampaita ei todellakaan kestä päivänvaloa ja ne suusta revityt hampaatkin ovat todellisuudessa velka jonka jokainen täytyy maksaa ennen pitkää. Musiikillisesti voisin kuvitella kuinka juuri nämä kaksi biisiä voisivat soida jonkun elokuvan lopputeksteissä – ainakin jälkimmäinen sopisi kuin naula päähän biisissä kuvattuun tarinaan.

Niin… Kyllä tässä täytyy myöntää että Aesthetic Perfection pystyi siis vaikean alun jälkeen lopulta tarjoilemaan onnistuneen kakkos-albumin. Tosin en sanoisi suoralta kädeltä että A Violent Emotion olisi parempi kuin debyytti-julkaisu mutta kuitenkin tästä onnistuu välittymään täysin erilainen energia joten tällä kertaa ei sorruttu vanhojen ideoiden toistamiseen. Muutenkin vokaalitkin painottuvat edelliseen levyn lailla rankemman kurkun käyttämiseen ja hänen sivuprojektin, Necessary Responsen kevyemmän tunnelman välimaastoon joten tuossakin osa-alueessa ollaan siirrytty selkeästi monipuolisempaan tarjontaan. Ennenkaikkea missä A Violent Emotion onnistuu erittäin hyvin on sen pituus eli kymmenen biisin kokonaisuutena sekä 50 minuutin työnä se ei myöskään lankea yliampuilevaan tarjontaan jossa pari selkeästi jämä biisin maineessa olevaa teosta sotkisivat albumin lävitsee hehkuvan punaisen langan. A Violent Emotion tallensi siis sellaiset positiiviset jäljet omaan mieleen jossa erityisesti “We are the ones you should be fearing…” tulee jäämään meikäläisen korvien väliin kaikumaan vielä pitkäksi aikaa.

Viikko 51:n musiikki hankinnat

Fractured: Only Human Remains (2005)

Fractured: Only Human RemainsJoka vuosi uusia EBM yhtyeitä ehtii kasvaa kuin sieniä sateella ja uusia yrittäjiä jotka todellisuudessa tuovat jotain uutta tämän genren pöytään voi laskea yhden silpoutuneen käden sormilla. Kuluvan vuoden osalta ensimmäisenä mieleen juolahtaa Aesthetic Perfection joka pyöräytti loistavan debyyttialbuminsa alkuvuodesta ja nyt taas kajahtaa pohjois-amerikasta, tarkemmin sanottuna Kanadasta. Kolmihenkinen Fractured tulee, olenko valmis? Totta helvetissä. Albumi lähtee käyntiin What Is The Moment Of Truth raidalla jonka raivoisa puhe kuvailee sairaalla tavalla nykymaailman menoa. Featuring artisti, It-Clings on kirjoittanut tämän psykopaatin mielen omaavan näkökulmasta mutta rivien välistä löytyy kyllä se totuuskin vaikka se onkin hyvin piilotettu karmivan viharyöpyn alle. Biisi nopeutuu samalla kuin kaverin raivonpurkaus suurenee ja muutenkin biisi luo sellaisen tunnelman että Fracturen musiikki ja It-Clingsin viha ruokkisi toisiaan. Loppuvaiheessa kappale alkaa liukumaan industrialmaiseen suuntaan kun kitarat hyökkäävät mukaan. Fantastinen aloitus. Tämän jälkeen perinteinen EBM soundi ilmoittaa olemassaolostaan ja ottaa vallan. Mutta vain hetkeksi sillä tästä alkaa vanhan koulukunnan EBM:n, dark electron ja mustan hevosen kädenvääntö levyn viimeiseen raitaan asti. Kuten Aesthetic Perfectionin levyllä, myös tällä albumilla on tuotettu pari erikoisempaa biisiä (eli puhun tästä mustasta hevosesta) jotka raikastavat albumin tunnelmaa ja luovat hyvän vastapainon levyn nopeille EBM raidoille. Erilaisuuden luovat hitaammat kappaleet jotka ovat kuitenkin kallellaan älykkääseen iDM-genreen ja ne sopivat mainiosti tämän levyn yleisilmeeseen sekä nykiviin vokaaleihin. Minusta tämä albumi todistaa sen faktan että nykypäivänä ei riitä että tekee levyllisen kovaiskuista EBM musiikkia. Ei vaikka se olisikin kuinka hyvää koska sehän olisi periaatteessa tylsää albumin vaihtelevuuden kannalta vai mitä?

Mutta siirrytään siihen aspektiin levyssä josta hieman vihjaisin muutama rivi taaksepäin. Se mikä tästä tekee erilaisen levyn muihin rankemman EBM:n akteihin verrattuna on vokaalit. Kyllä, myös tässä on kurkkuvokaalit käytössä mutta miten se erottuu edukseen on vokaalien nykivä, kuluva ja rikkinäinen miksaus. Se kuulostaa ihan kuin vokaalien sisältämä nauha olisi käynyt jonkinlaisen helvetin. Ties mitä eri liuottavien aineiden polttavan käryn, raiskaavan nauha-aseman ja pahimmillaan tämä nauha on saattanut kokea painavien lekan iskuja jonka jälkeen parhaimmat palaset tästä pirstoutuneesta nauhasta on liitetty levylle CSI:n tyyliin. Joidenkin mielestä nämä vokaalit saattavat olla se ärsyttävä asia tällä levyllä mutta minusta tämä luo kaaottisen, uniikin tunnelman ja sopii kuin nyrkki silmään tällaiseen rankempaan EBM:ään. Lyriikat ehkä hukkuvat tuollaisen digitaalisen pyykinpesun jälkeen mutta minulle ne lyriikat ei ole ikinä ollut se tärkein asia. Kun vokaalit tukevat biisiä ja toimivat yhtenä elementtinä eli soittimena kappaleessa – se on suurin piirtein riittänyt minulle. Mitä tästä jäi sitten käteen? Perkeleen kova debyyttialbumi joka veti minua puoleensa levyn ensimmäisellä raidalla, kovilla EBM biiseillä, yllättävillä ja toimivilla iDM kokeiluillaan sekä rikkinäisillä vokaaleilla. Jos Aesthetic Perfection kolahtaa, tod.näk. myös tämäkin kolahtaa.

Viikko 33:n musiikki hankinnat

Panzer AG: This Is My Battlefield (2004)

Panzer AG: This Is My BattlefieldAndy LaPlegua on kiireinen mies. Icon Of Coilin lisäksi hänellä on myös kaksi sivuprojektia, Combichrist ja Panzer AG. Hänen pääprojektinsa ei ole oikein iskenyt allekirjoittaneeseen mutta sen sijaan nämä sivuprojektit ovat saaneet minun huomioni. Kuten bändin ja albumin nimestä voi jo päätellä, Andy on pyrkinyt tekemään militaristisen EBM levyn jossa ei armoa anneta. Levyn voi selvästi lohkoa kolmeen eri osaan. Ensimmäinen osa on rankempaa EBM osastoa johon on ripoteltu esim. goottimaista tunnelmaa ja erinäisiä elokuvasämplejä. Parhaiten tämän aistii levyn parhaassa biisissä Battlefield jossa kertosäen aikana kuoro tuo loistavasti esiin tuota goottimaista lisämaustetta. Levyn puolessa välissä Andy lataa kovempaa panosta piippuun kahdella biisillä. Acid vivahteinen Bereit joka muokkautuu militaristiseksi pommitukseksi ja Totale Luftherrschaft värittää tätä albumia kovemmalla industrial paukkeella. Loput levystä jatkuu EBM-electro soundeilla johon on lisätty mm. scoremaista tunnelmaa jousisoittimilla ja pianolla. Hyvä albumi mutta 15 biisiä on hieman liikaa. Tästäkin albumista olisi saatu parempi kokonaisuus esim. poistamalla kaksi turhempaa biisiä.

Viikko 23:n musiikki hankinnat

Aesthetic Perfection: Close To Human (2005)

Aesthetic Perfection: Close To HumanAmerikkalainen Aesthetic Perfection tulee ja iskee salakavalasti puun takaa todella päräyttävälla ensialbumilla. Tässä on ehdokas jopa vuoden kovimmalle albumille. Rankemmilla vokaaleilla (hieman Cradle Of Filthiä muistuttavat mutta tällä kertaa on muistettu jättää tiukemmat kalsarit laatikkoon, joten ärsyttävimpiä ininöitä ei löydy levyltä) sekä vanhan kunnon EBM-biiteillä varustettu levy on alusta loppuun hiottu kokonaisuus. Alun Ghost in the Shelliä muistuttavassa Human introssa kysellään mikä tekee meistä ihmisen ja aloittaa kuuntelijan matkan. Keskivaiheella meno pääsee huippuunsa levyn parhaimmalla biisillä I Belong To You sekä hieman hitaammalla biitillä varustellulla Overcast jossa on levyn ainoat normaalit “puhtaat” vokaalit jota on tosin vahvasti pyöritelty eri filttereissä. Levyn viimeistelee hitaampi instrumentaali biisi. Kuten jo hieman vihjasin, tämä levy on kokonaisuutena loistava. 45 minuuttiin mahtuu sitä kovempaa EBM puristelua, mutta levy antaa hengitystilaa parilla instrumentaali raidalla sekä Overcast biisillä. Albumille ei ole myöskään eksynyt yhtään huonoa biisiä mikä vaan vahvistaa tätä upeaa kokonaisuutta.

Viikko 18:n musiikki hankinnat

Autechre: Untilted (2005)

Autechre: Untilted2000-luvulla iDM-genren pioneeri Autechre (Sean Booth ja Rob Brown) on muuttunut vaikeaksi tapaukseksi. Biisit ovat muuttuneet enemmän ja enemmän kylmien biittien taistelukentäksi ja melodisuus on jo pääasiassa tippunut kokonaan pois. Ja sitten kun luulit että tämä ei voisi mennä huonompaan suuntaan, kaverit iskivät pöytään Gantz Graf EP:n jossa ladattiin täyslaidallinen korviin ja silmiin. Kaunis video mutta biisinä tuollainen meteli oli liikaa minulle. Tänä vuonna ilmestyi Autechren kahdeksas levy ja sama linja jatkuu ikävä kyllä. Vaikka levyn ensimmäisessä biisissä LCC kaikuu vanhan Autechren melodisuus (tosin vasta neljän minuutin ohjelmoidun rumpuloopin jälkeen), loput albumin biiseistä tarjoaa pelkästään biittien kolisteluja.

Assemblage 23: Failure (2001)

Assemblage 23: FailureKuten viime viikolla mainitsin, tätä levyä vaivaa hieman aneeminen ja demomainen soundimaailma. Assemblage 23:n yksi vahvemmista puolista on aina ollut lyriikat ja tälläkin kertaa lyriikat parantavat tätä levyä. Levyn puhuttavin biisi sanoituksen puolesta on Disappoint. Tämä biisi aiheuttaa heti alussa selkään kylmät väreet kun jostain elokuvasta sämplätty pätkä kyselee: “Do you believe in the nobility of suicide?” ja Tom Shear alkaa kyselemään ja miettiimään että miksi hänen isänsä riisti itseltään hengen. Whauh. Tämä on hänen vahvimpia biisejä hänen koko urallaan. Mutta mutta… hieman lisää hiomalla näitä biisejä tästäkin albumista olisi saatu paljon parempi.