Engine-EarZ Experiment: Kaliyuga (Live)
25/07/2010 15:22, Posted in Visual side of beats, Comments (0)
Dubstepia livenä ja suoraan sanottuna harvoja osoituksia genren täydellisestä potenttiaalista. Mindblowing.
Addiktioni 13/10
04/04/2010 15:46, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Enduser: 1/3 EP (2010)
Kun laitoin tämän levyn ensimäisen kerran pyörimään, vastaantuleva vokaalisämple kaivoi muistin syvyydestä hämäriä ajankuvia ja tilanteita. Joten olin aluksi hieman hämillään kysellen itseltäni että miksi tämä sämple on niin helvetin tuttu. Pienen googlettamisen jälkeen lopulta tajusin mistä oli kyse. EP:n aloittavassa "2/3" sämplätään nimittäin Tasmin Archerin "Sleeping Satellite" kappaletta jonka video taitaa olla yksi näitä ensimmäisestä muistoistani kun aloin tuijottamaan MTV:tä oikein tosissaaan 90-luvun alussa. Tämän johdosta julkaisu saa minulta erinomaisen vastaanoton sillä tämä popahtava vokaali yhdistettynä taattuun Enduser biittinikkarointiin jossa heilutaan heilurin kaltaisesti amen breakista miehen omiin, nopeasti paukuttaviin rumpurytmisekoituksiin varmistaen sen että luvassa on taas laatukamaa. Unohtamattakaan tietenkään sitä miten Enduser osaa kasata teoksen rakenteen kirurgisen tarkasti, biittien droppauksesta basson murisevan olemukseen. EP jatkuu Reduced Phat 2% split-albumilta tutuksi tulleelta "Death Vest" teoksella joka on saanut pienimuotoisen kasvojenkohotuksen tällä julkaisulla. Tai noh, itse en kyllä juurikaan käyttäisi tuota sanaa sillä todellisuudessa kappaleesta on saksittu puolitoista minuutin verran tärkeitä tärkeitä elementtejä mitkä tekevät alkuperäisestä teoksesta yhden Enduserin breakcore bravuureista hänen urallaan. Tämä 09 versio tuntuu myös liian nopeasti ytimeen etenevältä syöksyltä koska tästä puuttuu täysin se alkuperäisen version sisältämän kahden ja puolen minuutin huikean build-upin joka pitää kuuntelijan varpaillaan ja irti päästyään se suorastaan imaisee sisäänsä. Eli ei. Tämä ei päihitä alkuperäistä millään tasolla mutta täytyy sanoa että yritystä kuitenkin löytyy. Harmi vaan että se tarmo keskitettiin liialti tiivistämiseen eikä vahvojen rakenteiden parantamiseen. Kolmantena soiva nimikkokappale "1/3" onkin jo sellainen seitsemän minuuttia painostava, hyvinkin suoravetoinen drum and bass ryökäle jonka peräänantamaton luonne ja luita murskaavasti pahoinpitelevä äänimaailma varmistaa tästä yhden Enduserin hitaasti lämpiävän työn. Neljäntenä ja EP:n viimeistelevä työ on Cardopusherin dubsteppiin kääritty uudelleen näkemys Left albumilla esiintyneelle "Interruption 4" kappaleelle josta todellisuudessa muodostuu julkaisun ainoa murheen kryyni sillä se kuulostaa vain todella väsyneeltä dubstep väännöltä joka lopulta tipahtaa meikäläisen asteikolla sen verran alas että taas kyselen itseltäni miksi näitä ylipäätänsä tehdään? En ymmärrä enkä edes halua.No mut kuitenkin. Enduser varmistaa tällä pienellä esimerkillä sen että nälkä myös pystyy kasvamaan syödessään sillä tämän EP:n ansiosta hänen tuleva albumi nousi odotuslistani kärkeen (joka myöskin tullaan julkaisemaan samaisella Ad Noiseam levymerkillä). Ennenkaikkea levyn aloittava "2/3" tekee tästä yksinään hankinnan arvoisen ja tämä julkaisu on siis saatavilla CD/12"/mp3 formaatissa Ad Noiseam levymerkin kautta.
Addiktioni 01/10
10/01/2010 15:23, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Defrag: Lament Element (2009)
Mitä enemmän syvennyn dubstepin väreilevästi vellovaan maailmaan, sitä enemmän minä vihaan sitä. Se on pahimmillaan tekopirteä ilmestys joka lannistuu viiden sekunnin jälkeen vastenmieliseksi rykimiseksi ja minuutin jälkeen voi huomata miten se on vain enimmäkseen paikoillaan junnaavaa epätoivoista räpellystä josta ei saa kunnollista kahden käden otetta vaikka kuinka sitä yrittäisi pyöritellen käännellä paletin sivusta toiseen. Basson vaappuva olemus ei vielä ole se kampittava kynnyskohta meikäisellä mutta viimeistään biittien hennosti tökkivä ohjelmointi saa minut kyseenalaistamaan koko genren olemassaolon tarkoitusta. Toisaalta, ne pari itselleni tärkeää julkaisua jotka hyödyntyvät kevyesti tätä musiikintyyliä muutenkin tiheästi kasatussa musiikillisessa erikois-sekoituksessa ja näin ollen osaavat päivän päätteeksi tarjota myöskin harvinaisen hyviä hetkiä henkilökohtaisessa kuuntelutottumuksessa. Viha/rakkaussuhde. Se on se parhaiten kuvaava termi jonka olen löytänyt tälle pöhöttyneelle tunnekirjolle jota koen kun kuuntelen dubsteppia. Enimmäkseen vihaan sitä mutta sitten kun eteen iskostuu sellainen ovelasti naamioitu sähköisesti ylitsevuotava purkaus, koen päinvastaisen tunteen ja parhaimmillaan en voi saada tarpeekseni tästä.Selkää hierova alkulämmittely on siis hoidettu ja nyt minun pitäisi alkaa kertomaan tästä julkaisusta joka on onnistunut avaamaan silmiäni taas hieman enemmän avonaiseksi. Lähdetään liikkeelle siitä miten Defragin a.k.a. Jeff Dodsonin tuottama Lament Element ottaa kuuntelijan täydellisesti haltuunsa jo heti kolmen ensimmäisen kappaleen aikana ja jättäen vastaanottajan sellaiseen hektisesti kirkuvaan hurmiotilaan jossa miltei verisesti vaaditaan lisää. "Till It Disappeared" korkkaa siis albumin pään auki ailahtelevalla semi-iDM liikehdinnään jossa dubstepiin dipattu basso ja taustalle hiljalleen marssivasti esiinnousevat jousisoittimet iskostavat yhdessä epäuskon siementä tuonne syvälle takaraivoon joka pakonomaisesti alkaa kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin koetun. "Long Horrible Shadows" hyökkää seuraavaksi ja yksinkertaisesti räjäyttää pankin tällä albumilla. Breakbeat-melts-towards-iDM-and-watch-out-before-you-lose-your-fucking-eye-out ärjymäisellä paalujunttaus liikehdinnällään albumi muuntautuu hetkeksi tuhatta ja sataa kaahaavaksi rypälepommitukseksi jättäen taakseensa pelkästään tuhoa ja sekasortoa. Muutenkin tämä yksittäinen tuotos palauttaa minut muistoissa niihin aikoihin kun itse olin jo syvemmässä drum and bass huumassa ja ensimmäistä kertaa teki tuttavuutta sen sisareen, drill and bass'n brutaaliin antiin kääntäen pienen maailmani päälaelleen ja samalla iskostuen kovaa meikäläisen tajuntaan. Whauh. Siis WHAUH! "Long Horrible Shadows" onnistuu tarjoilemaan tuon kolmen minuutin aikana ah niin kovaa rakkautta mutta silti herättelee unohduksissa olleita hellyttäviä tunteita. "The Stones" taitaa mennä tähän kategoriaan jossa määritellään dubstepin parhaimpia töitä. Tai noh, mikä oikeuttaa sanomaan tästäkin asiasta yhtään mitään mutta itselleni tämä teos kaivaa juuri ne oikeat tunteet tuolta vatsan pohjalta ja päällimmäisenä kappaleesta erottuu se tapa jolla otetaan selkeä pesäero genren perusotannasta olemalle huomattavasti ylienergisempi biiteiltään ja mukana liitävä pörisevä bassokin on enemmän standardin drum and bass tasoa. Eli mielummin hienovaraisuus kuin päälle liimattu itsestään selvyys.
Mitä pidemmälle albumilla edetään, herra Dodson tutkii, sorkkii ja paloittelee selkeästi dubstepin syvintä virtausta omalla tinkimättömällä tyylillään. Kokeiluasteen nuppiakin väännetään kiitettävästi muutamaa pykälää ylöspäin että pariin otteeseen kuuntelija onnistutaan suorastaan huijaamaan sellaiseen tilaan jossa ollaan miltei valmiita hyväksymään myös sitä genren perushuttua osana albumia jotta päästäisiin eteenpäin. Esim. "Infinitely Horrible" meinaa jo heti alussa tuntua että tämä etenee niin kierolla tavalla eteenpäin ja ainoa mahdollisuus on että tämä hirttää jossain vaiheessa kiinni kunnes pelastavan roolissa taustalta esiin nouseva kasari syna-tausta muuntaa kokonaisuuden haasteellisesta ympäristöstä lumoavaksi syleilyksi. "Tommy" kappaleen aikana käsi meinaa jo siirtyä kohti päätä muodostaakseen facepalmin mutta basson huojuva olemus ja terävästi pistelevä älykkäästi ohjelmoitu perkussio yhdessä ylleen hautautuvan efektikikkailujen kanssa onnistuvat kuitenkin luomaan friikahtavan sekasikiön albumin ytimeen. Vaikka albumi kaikumaisesti vaimenee tuon räjähtävän alun jälkeen, Lament Element kuitenkin 43 minuuttisena työnä kuitenkin jaksaa ylläpitää liikkuvuutta kehityksen kärjessä seuraavalla biittiohjelmoinnillaan ja muutenkin albumilla osataan tuoda vahvasti esiin kaaottinen luonne jota suorastaan leimaa kihelmöivästi varautunut kokonaisuus johon myös ynnätään onnistuneesti myös synkempää puolta H.P. Lovecraftin lainauksien kautta (teksteinä kansivihossa sekä sämple muodossaan). Jos minulta kysytään, Lament Element on yksi viime vuoden valovoimaisimmista albumeista ja olemalla pääasiallisesti dubstep julkaisu joka suorastaan kaappaa meikäläisen huomion, se on paljon sanottu minulta.
Addiktioni, 33/09
15/08/2009 17:41, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Dub FX: Everythinks A Ripple (2009)
Kuten olen moneen kertaan todennut, drum and bass on tällä hetkellä sellainen elektroninen genre joka on selkeästi ollut pitkään tuuliajelulla. Vuoden 2000 jälkeen tämä musiikintyyli on ollut portaittan etenevässä laskusuunnassa luovuuden ja ideoiden puolella, tosin onhan siellä on aina välillä jonkinsortin piikkinä ilmestynyt uusia ehdokkaita kuten esim. Pendulumin debyytti-albumin joka sai massan ostamaan drum and bassia siihen malliin että tuntui hetken aikaa siltä kuin genre olisi liittynyt listan jatkoksi jossa kerrotaan asioita jotka ovat parasta viipaloidun leivän jälkeen. Mutta ei sitäkään riemua kauan kestänyt. Tuossa muutama viikko sitten meikätuubissa pyöriessäni, löysin tämän australialaisen Dub FX:n joka on lähtenyt purkamaan tätä syvälle kaivettua epämielenkiintoa vähintäänkin silmiä avaavilla tekniikoilla. Livetilanteessa mies nimittäin hoitaa kaiken instrumentoinnin suun kautta joita sitten pyöritetään onnistuneesti Rolandin looppi sekä efekti pedaalien avulla. Biisit rakentuvat silmien edessä looppi loopilta ja parin-kolmen videon jälkeen olin vähintäänkin myyty ja itse albumi oli pakko pistää tilaukseen. Everythinks A Ripple on siis miehen kunnollinen debyyttialbumi ja kuten livetilanteissa, albumin äänikirjasto on täysin rakennettu suun avulla, tarkoittaen että kaikki biitit, iskut, melodiat, bassot jne. on hoidettu taidokkaasti vastaamaan koneiden luomaa immersiota. Nyt tätä julkaisua kuunnelleessani voin todeta hieman huokaavaan sävyyn että Everythinks A Ripple albumilla Dub FX ei kiinnittänyt itseään pelkästään drum and bassiin sillä kaveri poukkoilee onnistuneesti genrien välimaastossa jossa kuulee downtempoa, hip-hopia ja taitaapa se olla tänäpäivänä hieman pakonomainen liike että jopa hittituotteeksi nostettu dubstep on myös edustettuna tämän albumin syövereissä.Löydettyäni henkilökohtaisesti albumilta muutaman erinomaisen teoksen (jopa dubstep toimii tällä kertaa) ja kumpuavan alkuinnostuksen jälkeen sitä kuitenkin huomaa hiljalleen astuneensa jokseenkin karkean yksiulotteiseen työhön. Vaikka konemusiikissa monet artistit käyttävät samoja analogisia sämplejä - loopeista virvelirumpujen iskuihin, hi-hatteihin yms., se ei kuitenkaan ole haitannut itseäni sillä jokainen hyvä tuottaja on osannut valmistaa ja yhdistellä oman tehokkaan cocktailin. Tällaisen täysin oraalisesti tuotetun äänimaailman myötä albumi kuitenkin menettää tehokkuutensa kun sitä huomaa kolmessa eri kappaleessa käytettävän samaa sämpleä. Saattaahan siinä olla myöskin se seikka että yhden ihmisen vokaali on skaalaltaan kuitenkin sen verran kapea-alainen ettei se taivu täydellisesti ihan kaikkeen ja tämän johdosta se näkyy myös ilmentävän huomattavasti nopeammalla tavalla sitä miten rajoittunut puhdas konemusiikki on pahimmillaan jos ryhdytään analysoimaan tätäkin asiaa pintaa syvemmältä. Toinen asia mikä meikäläisellä mättää on albumin pituus. Jos kokonaisuus vyöryy yli 50 minuutin rajan, itse olen sitä mieltä että siinä täytyy olla automaattisesti miltei maaginen elementti joka osaa pitää mielenkiintoa yllä alusta loppuun asti. Everythinks A Ripplen kellottaessaan 76 minuuttisena, albumin lävitse huokuva erikoinen konsepti ei kuitenkaan jaksa pitämään kokonaisuutta täysin kasassa. Everythinks A Ripple on toteutukseltaan kiinnostava ja paikoitellen puoleensavetävä albumi mutta se ei kuitenkaan loppupeleissä riitä nostamaan itseään täysin kuivalle maalle. Katsellessaan uudestaan noita youtube klippejä tajusin että Dub FX on livenä koettuna se oikea tapa kun hän rakentaa kaikki sämplet tyhjästä ja alkaa työstämään silmien edessä tiettyä kappaletta kuitenkin kuulostaen aina hieman erilaiselta. Levyltä kuunneltuna tulee siis väistämättäkin sellainen tunne että tästä puuttuu täysin livetilanteen yllättävyys mutta kaikesta huolimatta tämä on tutustumisen arvoinen julkaisu, kiitos erikoisemman konseptin.
Addiktioni, 30/09
25/07/2009 14:57, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Ebola: Mutant Dubstep Vol.1 (2008) / Cardopusher: Mutant Dubstep Vol.2 (2008) / Mobthrow: Mutant Dubstep Vol.3 (2009)
Kreikkalaisella Spectraliquid levy-yhtiöllä on kuluvan kesän aikana tällainen 'osta kaikki kolme Mutant Dubstep volumea huokeaan yhteishintaan' tarjous, joten päätin ottaa kauan kaivatun haasteen vastaan ja viimeinkin tarkastaa että löytyykö tästä musiikintyylistä minkäänlaista järjen hiventä. Eikös se vanha sanontakin mene että kaikkea pitää kokeilla paitsi omaa mummoa ja kansantansseja. Tässä sitä sitten ollaan. Dubstep ja minä vastakkain. Joten aloitetaan. Ensimmäisen volumen tarjoilee brittiläinen Ebola kahdella originaali raidallaan ja niistä tehdyillä remikseillä jotka ovat tuottaneet Enduser ja Shitmat. Ebola, joka tunnetaan enemmälti breakcore-tuottajana, ainakin ottaa kirjaimellisesti sen asenteen että monsterimaisesti vaappuva bassline on tämän EP:n tärkein ydin johon ei hirveästi aleta sekoittelemaan muiden genren ominaisuuksia. Tosin olen kuulevinani esim. iDM:n pikaista läsnäoloa mutta sekin hyvin minimaalista. Kuitenkin ensimmäiseksi osaksi tämä ei saanut meikäläistä vakuutetuksi. Ebolan originaali raidat "Painkillers" ja "Teledildonics" ovat kärjistettynä juuri ne pahimmat esimerkit miksi tämä genre ei ole alunperinkään saanut meikäläisen kiinnostusta nousemaan - asettelemalla pelkästään basson rytkyttämisen päärooliin tuo väistämättä sen tuloksen että kappaleet eivät saa minkäänlaista kehitystä alleensa ja kuuntelija väistämättäkin lankeaa haukottelevaan tylsyyteen minuuttien jälkeen. Eikä sekään auttanut että kaikesta odotuksesta huolimatta hänen maamiehensä Shitmat ei lähtenytkään raahaamaan omaa uudelleenmuokausta old school junglen tai 'ardkoren pariin vaan jatkoi laimennusta dubstepin merkeissä. Ainoastaan Enduserin remiksaus jossa napsautetaan täysin breakcoren poukkoileva mentaliteetti päälle pelasti tämän EP:n totaaliselta unohdukseen lankeamiselta.Jos Ebolan työnäyte oli pääasiallisesti vain perkeleenmoista matalan ääniaallon jurruttamista ja läskin jyrryttämistä, espanjalainen Cardopusher ottaa tyystin erilaisen suunnan ja tuo tällä trilogian keskimäisella osalla mukanaan melodisuuden ja leikkimielisen asenteen. Viiden biisin EP käynnistyy "Toothsmasher" kappaleella joka tuo mukanaan henkisesti 80-luvulle kurkottavan melodian ja julkaisun edetessä voi kuulla miten paljon rikkaamman tunnelman tämä Vol.2 sisältää verrattuna ensimmäiseen osaan. Tarkoitan sitä että melodisuuden mukaantulon lisäksi Cardopusher osaa kurkottaa muihin genreisiin ja ottaen mukaansa vaikutteita drum and bassista reggaesiin muokaten omasta työstään hyvin hybrimäisen jännän sekoituksen joka parhaimmillaan osaa paukkua äänekkästi ja olla hyvin nokkela samanaikaisesti. EP:n lopuksi kuultavat remiksit Innasektilta ja Pachekolta eivät tuo juuri mitään uutta pöytään mutta kuitenkin tämä Vol.2 on kokonaisuutena huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ensimmäinen osa.
Spectraliquidin yhtenä pyörittäjistä, Mobthrowin luotsaama kolmas osa tässä trilogiassa on selkeästi aggressiivisin joka suorastaan murhaa suorilla ja osuvilla pistoksillaan. Vol.3:n aloittava "Jazz Monsta" ainakin ottaa heti kuuntelijan kiitettävästä haltuunsa drum and bass/dubstep yhdistelmällään jossa kuten tittelikin kertoo kuuluu myös kevyt jazz-henkisyys. "Breakstar" ei ainakaan ota yhtään rennompaa asennetta eli sama hyväksi havaittu tekniikka jatkuu myös tässä ja "Deathstep" viimeistään pistää typerän virnistyksen naamalla nautinnon merkiksi. Ainakin nämä Vol.3:n kolme ensimmäistä teosta osaavat positiiviisesti kääntää kytkimen tuolla pääkopasssa siihen asentoon joka antaa hyväksyttävän merkinnän kahdella peukalolla. Tai noh, tätä hyväksyntää jatkuu kunnes vastaan tulee Mobthrowin tekemä uudelleenmuokkaus yhdestä The Future Sound Of Londonin yhdestä klassisesta teoksesta, "My Kingdom". Varsinkin kun itse ostin "My Kingdomin" sisältäneen Dead Cities albumin uudestaan tuossa yli kuukausi taaksepäin, tämän johdosta FSOLin musiikki on pyörinyt vahvasti viimeaikaisessa rotaatiossa joten remiksin kuuleminen aiheutti suoranaisen kakomisreaktion itselläni eli tuotettu remix alkaa olla vahvasti siinä pisteessä että miksi vaivautua? Alkuperäinen työ on kolmentoista vuoden jälkeenkin upean lumoava teos ja tämä 'päivitetty' "My Dub Kingdom" remix on karkeasti vain dubstep biitti liimattuna vanhan klassikkon päälle. Ajan haaskausta ja alkuperäisen raiskausta näin suorasti sanottuna. Mad EP:n tekemä remix "Jazz Monsta" kappaleesta taasen vie tätä teosta enemmän absurdimaiseen jazz-tunnelmointiin joten sen puolesta saa kiitosta ettei menty siitä mistä aita on matalin kuten monet tämän trilogian muut remiksaajat ovat laiskuudessaan langenneet.
Kuunneltuani näiden kolmen julkaisun rymisevää takomista, en edelleenkään ole täysin vakuuttunut dubstepin olemassaolosta. Tarkoitan siis tällä toteamuksella ettei minusta tule millään tämän genren suurinta ystävää ja minä olen täysin tyytyväinen siihen että vedän selkeän rajan ja pysyttelen korkeintaan satunnaisena kuuntelijana. Toisaalta kun tätä trilogiaa nyt tarkkailee etäämmältä, kyllähän nämä kolme teosta toimii erinomaisesti eräänlaisena päänavauksena ja tarjoten kolme hyvin erilaista työtä niille jotka eivät ole vielä tutustuneet tähän helvetin paljon hypetettyyn musiikintyyliin.
Addiktioni 35/08
31/08/2008 11:37, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Trifonic: Emergence (2008)
Ensikosketuksena tähän kahden veljeksen muodostamaan kokonaisuuteen tapahtui tuossa vähän yli kuukausi taaksepäin Hybridin Soundsystem_01 miksauslevyn kautta ja silloinkin ne ensimmäiset minuutit "Parks On Fire" kappaleen sykkivästä ja ärhäkkäästi bassoa hyväksikäyttävästä sekä rymisevästä jammailusta suorastaan kohotti penkissä löhöilevän väsyneen olemuksen sille tasolle että piti oikein korjata asentoani sekä ajatuksen kanssa tarkistaa orkesterin nimi ja netin kautta etsiä mitä he olivat saaneet aikaiseksi julkaisurintamalla. Riemuhan siitä varsinaisesti repesi kun löysin orkesterin nettisivut ja ilmaiseksi tarjotun debyytti-albumin siedettävällä äänenlaadulla. Kun kuuntelin julkaisua, en ehtinyt edes puoleen väliin kun näppäimistön kautta merkitsin itselleni työpöydällä olevaan pieneen muistilappuseen että tämä julkaisu pitää hankkia fyysisessä CD muodossa. Kuten "Parks On Fire" osoitti, Trifonicin soundissa on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä parin vuoden takaiseen BT:n uransa radikaalisesti uudelleen buuttaavaan ja häikäisevän positiivisesti yllättävään This Binary Universe albumiin. Edestakaiset venytykset sekä kompressoinnit äänimaailmassa ja loputtomasti glitch-efekteillä leikkimiset tuovat liiankin läpinäkyvästi mieleen että tässä on käyty samaa puuta veistämässä. Kopiointi syytöksiin ei tällä kertaa tarvitse tarttua sillä sisällön samankaltaisuus johtunee siitä Trifonicin Brian Trifon oli myös mukana tuolla BT:n mullistavalla julkaisulla mm. ohjelmoimassa. Vaikka siis Trifonic käyttää paria samankaltaista gimmickiä BT:n albumilta ja siinä ohella imee kunnioitettavasti ideoita parilta muultakin huippuartistilta, Emergence osaa silti kuulostaa debyytiksi pitkälle ajateltuna sekä ennenkaikkea hiotulta ja yksityiskohtaiselta kokonaisuutena.Emergence käynnistyy levyn nimeä kantavalla ja jossain määrin albumin eri virtaukset yhteen punovana tekijänä jossa yhdistyvät luovaasti hytkyvät breakbeat-trip-hop-idm akselissa pyörivä rumpuohjelmointi jonka sivuttaisliikkeessa voi erottaa pilkahduksen purkaantuvaa glitch-operointia. Aistillisen esiintuodun kitaroinnin sekä pianon sekoitus lisää organisuutta tähän koneistettuun tuotantoon ja viimeistelynä tuo syvälle taustalle, soljuvasti upotettu vokaalimainen virtaus joka on vielä vasta mikroskooppisesti esitelty verrattuna siihen miten sitä myöhemmässä vaiheessa aiotaan tuoda esiin. Perusaloitus siis joka ei kuitenkaan näytä kaikkia valttikorttejaan heti ensikättelyssä. Downtempon lumoissa liikkuva "Broken" herätellen heilauttaa kuuntelijan sille ymmärryksen tasolle että Trifonicin soundi osaa muuntautua tai paremminkin vetäytyä hengittämään rauhallisempia, maltillisia menetelmiä mutta kuitenkin miltei sormia napsauttavan nopeasti osaa edetä takaisin räiskyvämmän profiilin alaisuuteen. Albumin tasapainotellessaan selkeästi instrumentaalien ja vokaalien sävytteisten raitojen välisessä maisemissa, tulee suorastaan ahaa elämys kun tajuaa että missä vaiheessa kaikki suorastaan kliksahtaa omille paikoilleen - julkaisun rikkaimmat hetket koetaan jo aiemmin mainitussa "Parks On Fire" kappaleessa sekä Emergencen keskelle sijoittuvassa neljän toisiinsa sidotussa ryppäässä josta selkeästi kiteytyy albumin ydin. "Lies" aloittaa tämän ytimen sykkimisen ja tässä vaiheessa haikeus on jo hyvin paljon läsnä, jopa vuolaasti virtaavana katalyyttina joka leviää kaikkialle. Muutenkin nämä downtempon alaisuudeessa liikkuvat tuotokset tuovat jossain määrin tulee mieleen yksi trip-hopin klassisimmista vedoista eli Massive Attackin Mezzanine albumilta tuttu "Tear Drops". Jälleen siis yksi sun toinen toimiva idea konemusiikin menneisyydestä jota on osattu jalostaa omassa työssään. "Transgenic" astuu häivähtyen esiin tuoden mukanaan unenomaisen, pehmeästi vellovan äänimaton johon kuuntelija kieriytyy hiljalleen ja "Sooner Or Later" jatkaa tätä samanhenkistä fiilistä vokaalien merkeissä kunnes esiinmarssiva rummutus kaivertaa tästä hyvinkin eloisan, sydämen lailla takovaa vireyttä josta olen löytävinään jopa hivenen New Ordermaista mieltäkohottavaa sävelkuviota kitarasta. "Parks On Firen" lisäksi "Vacuum Tree" on ehkäpä albumin yksi moniulotteisimmista töistä ja kun tätä alkaa paloittelemaan pala palalta, pelkkä toistuva biitti on hyvin Autechremainen jota kyseinen orkesteri viljeli parisen vuotta taaksepäin ja saadessaan rytmimäisen liikkeen alleen se muuntautuu kineettiseksi energiaksi jota melodiat, pintaa vavisuttavat bassot sekä efekteillä leikkimiset fuusioittavat tämän futuristiseksi, kiihkeästi eteneväksi drumfunkiksi. Suoranainen soundtrack teknologia-friikeille. "Terminal A" sekä "Terminal B" ovat kumpainenkin nykypäivän digitaalisen dubin ruumillistuma jota väritetään Murcofin kaltaisen pikaisesti ja hyvin sattumanvaraisesti esiintuotujen cinemaattisten instrumenttien avustuksella. Julkaisun viimeistelevä "Good Enough" alkaa saada jo dubstepin kaltaista, keinotekoisesti nykivää ilmentymistä ja ehkäpä ensi kertaa tämän kaltaisen musiikin kuuntelemisen aikana havahduin siihen etten turhaan yrittänyt kysellä itseltäni tämän genren perimmäistä pointtia. Toisinsanoen kappale osaa sulautua muun materiaalin joukkkoon eikä näin ollen jää roikkumaan ilmaan eriskummallisena yhdistelmänä erilaisia tyylejä.
Emergence on syvälle sisään kurkuttova ja selkeästi hyvän olon tunnetta nostattava debyytti joka osaa monipuolisuudellaan lunastaa paikkansa pysäyttävällä hetkellään nykypäivän nopeasti kuluttavassa maailmassa. Itselleni albumi osui täydellisesti siihen saumaan kun on kuunnellut viime aikoina hyvinkin kaaottisesti luotua sekä esiintuotua musiikkia ja Emergence osaa tasoittaa kaikki terävät särmät tästä puristavasta olotilasta. No mut' kuitenkin. Puhe on kuitenkin aina halpaa - toisin sanoen jos et ole vielä vakuuttunut, albumin saa siis ilmaiseksi downloadattua mp3-muodossa tuolta Trifonicin omilta nettisivuilta.
