Addiktioni 45/14

Swarm Intelligence: Faction (2014)

Swarm Intelligence: FactionFactionin matalalta luotaavaan jyrinän peittäessään dominoivasti kaiken muun ääneen alleensa ties kuinka monetta kertaa putkeen, sitä on vaan pakko nostaa hattua Ad Noiseamille sen kunniaksi että kyseinen levymerkki on jälleen kerran onnistunut julkaisemaan albumin jota voisi yksinkertaisuudessaan luonnehtia innovatiiviseksi ja massiiviseksi matkaksi äänen häikäilettömään puristukseen. Simon Hayesin a.k.a. Swarm Intelligencen Faction on siis näitä julkaisuja johon eri genrien puhtaat luonteenpiirteet eivät saa kunnon jalansijaa alleensa vaan kaikki sisäänsä haalitut ainekset sekoittuvat yhtenäiseksi sotkuksi mutta juurikin tuossa epäjärjestelmällisen kaaoksen ytimessä on suorastaan käsinkosketeltavan mahtavaa tuntea kuinka kaikki pienetkin kierot päähänpistokset ja värähtelevät mutaatiot tanssahtelevat hitaasti yhden ideologiaan äärellä jossa yhdistellään dubsteppia, industrialia ja rytmistä metelöintiä äärimmäisesti uudelleen vasaroimisen kautta. Raskaasti eteenpäin vyöryvä massa hukuttaa kaiken alleensa että jollain tasolla sitä vaistomaisesti antautuu Richard Devinen kaltaiseen ajan ja tilan kadotukseen mutta huomattavasti virtaviivaisempana muotona jossa kaikki ylimääräiset häiriötekijät ovat karsittu kokonaan pois. Tuloksena on siis peräänantamaton, itseään tiedostava ja replikoimaton tutkimusmatka äänen tummiin, särkymättömiin sävyihin jotka työstävät tottuneita ajatuksia ja aihioita uusiin muotoihin. Näin ollen, industrial-genre; ottakaa opiksi. Aina kaiken ei tarvitse olla itseään toistavaa ja samaisella paukkeella eteneviä kopioita. Joskus toivottuun lopputulokseen pääsee myös hidastamalla biittipolitiikkaa ja antaa tunnelman itsensä rakentaa raskaat elementit itseensä.

Addiktioni 36/14, Part 2

Broken Note: Terminal Static (2009)

Broken Note: Terminal StaticAd Noiseam jatkaa voitokkaalla linjalla sillä Terminal Static on kolmas dubstep-julkaisu kyseisellä levymerkillä joka saa meikäläiseltä päätä nyökyttävän hyväksynnän. Ja se syy miksi tämä julkaisu toimii niin tautisen tehokkaasti johtuu siitä että Broken Note on alusta lähtien lähtenyt puskemaan tyystin omalla painollaan, ottanut samalla myös paljon raskaita vaikutteita dubista mukaansa ja muutenkin mahtipontisesti ja vääristävästi vyöryvää äänimaailmaa on lähdetty rakentamaan astetta painostavammaksi eli jo pelkästään matalien äänitaajuuksien suhteen nyt puhutaan purukaluston paikkauksia irroittavaa ja huonekaluja paikoiltaan tärisyttävää kovuuttaa tyyliin Scorn mutta biitti per minuutti politiikassa ollaan tietenkin tyystin toisenlaisessa kategoriassa. Toisin sanoen näistä biiseistä löytyy massiivisella ryminällä sitä kauan kaivattua munaa eikä olla sorruttu kopioimaan dubstepin väsymyksiin käytettyjä kaupallisia gimmickejä minkä johdosta Terminal Static kuulostaa tarkasti harkitulta ja suunnitelmallisesti toteutetulta suoritukselta purkaa ja rakentaa dubstepin perustukset täysin uusiksi ja lätkäisemällä omat tavaramerkit päälle. Terminal Static ei kuitenkaan ole läpeensä dubstepia pommittavaa materiaalia ja sitä kompensoivat rumpu-basso paalujunttausta esimerkillisesti iskostavat “Meltdown ja “Pyrotek” sekä “The Fury” joka on nimensä mukaan täynnä puhdasta raivoa ja konekiväärimäistä tulisuutta mikä lopulta onnistuu nostaamaan itsensä yhdeksi henk.kohtaiseksi suosikiksi tässä genressä. Mikä on jo itsessään hatun noston arvoinen suoritus, varsinkin kun miettii mitä drum and bass genrelle on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja minkälaisissa aallonpohjassa se edelleenkin pahimmillaan kahlaa. Loppukaneettina voisi sanoa sen että vaikka Terminal Static kerää neljä kahdentoista tuuman vinyylijulkaisua ja ynnää kolme uudelleenmiksausta saman katon alle, tuloksena on suorastaan toisiinsa hitsaantuva yhtenäisyys antaen ennenkaikkea dubstepille hiotun kasvojenkohotuksen jossa intensiivisyys on mukana uudella kerroinluvulla.

Oyaarss: Salvatore

Oyaarss lupailee taas hyvää karhealla äänimaailmallaan.

Oyaarss with Neļaudis: Pārejošs Kaut Kas

Addiktioni 17/13

Oyaarss: Bads (2012)

Oyaarss: BadsRehellisesti sanottuna viime vuosina meikäläiseen kolahtaneet dubstep-julkaisut voidaan laskea yhden käden sormilla ja niistäkin kolme on tullut suoraan Ad Noiseam levymerkin kautta. Yksi näistä kolmesta on vuosi sitten julkaistu latvialaisen Oyaarssin debyytti joka huikean mahtipontisen luovalla ja uniikilla otannallaan näyttää mihin suuntaan dubstepia osataan parhaimmillaan kuljettaa käyttämättä yhtään kliseisyyden jälkipolttoja. Kokonaisuutena Bads on erittäin äänekkäästi möykkäävä ja ylläpitäen täydellisesti kohti siedettävyyden rajoja raahaavalla järkkymättömällä asenteella jonka rauhaa nopeasti järkyttävä ryminä vääristää, turmelee, repii puristaen rajulla tavalla riekaleiksi ja täydentää vaurioita aiheuttavaa teollista äänimattoa terävästi piikittelevällä sekä pystyyn räjähtävällä kohinallaan kuitenkin unohtamatta melodisuuden kitkerän suloista vastavirtausta joka luo kaaoksen keskelle millilleen tarkan tasapainon. Huolimatta ensialkuun karhealta ja ankaralta tuntuvalta käsittelyn jälkeen, tästä julkaisusta kuitenkin alkaa kovan pinnan alta löytymään harvinaislaatuisempaa sielukkuutta ja pulssimaisesti sykähtelevää eloisuutta jotka osaavat yhdessä herätellä voimakkaasti esiintulevan tunteenkirjon värisevällään olomuodollaan. Käytettiin sitten ihan mitä tahansa helposti lokeroivaa termiä kuvaillessaan tätä albumia – noise, dubstep, iDM – Bads rymistelee tyystin omanlaisessa tendenssissä ja reagoidessaan häiriötä aiheuttavaan ja sääntöjä rikkovaan pommitukseen, se pakostakin luo dynaamisesti laajenevan auran julkaisun ylle joka heittää ilmaan yhden mutta tärkeän kysymyksen eli mitä tämän jälkeen voidaan enää tarjota itse genren sisällä? Nimittäin näin radikaalisen raivoisasti kalskahtavan albumin jälkeen kaupallinen dubstep kuulostaa vieläkin enemmän hengettömältä ja kauan sitten aikaansa eläneeltä.

Addiktioni 50/12

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition) (2012)

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition)Vuoden 1997 kesästä on päällimmäisenä jäänyt yksi levy, The Prodigyn kolmas albumi The Fat Of The Land ja miten se räjäytti täydellisesti potin monelta eri kantilta. The Fat Of The Land on edelleenkin The Prodigyn yli 22 vuotta kestäneen uransa kohokohta joka tarjosi hyvin teknillisesti ja kone-orientoituneesti toteutetun Music For The Jilted Generation albumin jälkeen raskaamman ja sarjatulimaisen etenemistavan soundillisessa evoluutiossa sekä nosti Maxim ja erityisesti uhkaavan oloisella tupla-mohikaanilla varustetun Keith Flintin etualalle hoitamaan suurempaa roolia orkesterille. Toisin sanoen pitäen mikrofonia kädessään ja antaen The Prodigylle täysin uudenlaisen ulottuvuuden. Olihan se myös käänteentekevä julkaisu näkyvyyttä keränneenä eli kaupallisuuden puolella joka antoi yhtenä tärkeänä sysäyksenä elektronisen musiikin valloituksessa Amerikan puolella. Nykyään jaksetaan hohkata miten yliviljelty ja lopulta rasittavuudeksi kääntynyt kaiken kuvaava termi nimeltään EDM on lyönyt läpi kaikkialla mutta viisitoista vuotta sitten The Prodigy oli eturintamassa suorittamassa tätä kahdella mantereella tapahtunutta invaasiota ja siitä erityisesti jäi mieleen se miten media suorastaan söi heidän kädestä. The Fat Of The Landilta irroitettiin kolme virallista singleä joista ensimmäisenä edellisenä vuotena julkaistu “Firestarter” nosti Keith Flintin suoraan spottivaloon uuden, räväkkään lookin myötä joka samalla antoi ensimmäiset laukaukset The Prodigyn elektronisesti punkahtavalle formaatille. Aika oli siis kypsä intensiivisesti näyttävään ja kuuluvaan muodonmuutokseen. Pulssimaisesti sykähtelevä, edestakaisin sivaltava ja tuntuvasti viiltävä seuraava single nimeltään “Breathe” jatkoi onnistuneesti tällä linjalla ja sinetöitiin lopulta videon kautta kohua herättäneeseen “Smack My Bitch Up” jonka kierosti väreilevä acid-narske yhdistettynä tiuhaan hakkaavaan breakbeattiin ja rapakon toisella puolella hernettä nenään tunkevaan vokaali-sampleseen. Noiden kolmen kappaleen lisäksi The Fat Of The Land tarjoilee moniulotteisena työnä mm. Kool Keithin operoiman ja moottoroituun hip-hoppiin kallellaan oleva “Diesel Power”, yhdessä vaiheessa jopa singleksi kaavailtu “Mindfields” jonka voisi tänä päivänä vähän liiankin helposti rinnastaa kevyemmän dubstepin alaisuuteen – kiitos matalalla luotaavan mentaliteetin, vimmaisesti rymistelevän riffittelyn nimeltään “Serial Thrilla” sekä itämaisen värityksen kautta resonoivan “Narayan”.

Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että mitä sanoa jo kaiken sanotusta levystä. Vaikka sen että kyseessä on siis klassikon maineessa oleva vokaali-painoitteinen, punkahtavan räväkäs ja elektronisuutta uuteen kierrokseen lataava albumi yhdeltä konemusiikin menestyneimmältä yhtyeeltä joten oli hieman yllätys kuulla kun kuukausia sitten tuli ensimmäinen virallinen tiedotus siitä että albumi paketoitaisiin ja julkastaisiin uudestaan. Erityisesti sellainen peruskysymys kuin “miksi” nousi ilmaan kun näki mitä Expanded osuus todellisuudessa tarkoitti kokonaisuudessaan. Suoraan sanottuna, kuuden raidan The Added Fat EP dubstep remikseineen on sellaista järjetöntä rahastusta että melkein itku pääsee kun kuuntelee näitä uudelleenmuokkauksia. No ei ihan mutta kuitenkin kertoo aika säälimättömällä tavalla sen missä jamassa elektronisen musiikin markkinat on nykypäivänä kun pitää tunkea tällainen naurettava räpellys albumin kylkiäisiksi jossa vierailevat tuottajat repivät alkuperäiset työt riekaleiksi jatkaen ’10-luvun kliseisyyksien tiellä eivätkä luo näin ollen mitään uutta konkreettisella tasolla. Yritän siis sanoa sen että Expanded Edition ei ole hankinnan arvoinen – alkuperäinen albumi ja sen tuoma tiivis ydin on yksinäänkin kannattavampi ostos kuin tämä levy-yhtiön uudelleensanelema puolittainen pakkopulla.

Addiktioni: Redux 8

Trifonic: Ninth Wave (2012)

Trifonic: Ninth WaveToinen albumi on artisteille aina se vaikea kynnys. Pitäisi löytää se oikea balanssi ensimmäisellä albumilla käytettyjen ideoiden uudelleen jalostamiseen mutta kuitenkin tuoda samalla täysin uutta tuulahdusta ja vähintäänkin pienimuotoista irtiottoa uuteen suuntaan. Trifon veljesten muodostama Trifonic ja heidän neljän vuoden takainen debyytti Emergence osasi rakentaa tiivistä musiikallista yhtenäistä väylää iDM:stä, glitchistä, downtemposta, dubstepistä sekä post-rockista vaikka välillä löysi liiankin selkeitä referenssipisteitä muihin ihailtuihin artisteihin. Emergence sisälsi kuitenkin raikkaan otannan poppimaiseen työstötapaan tuoden mukanaan vahvoja, sielukkuutta omaavia vokaaliraitoja ja samalla kaivertaen omanlaista soundia persoonallisen ohjelmoinnin kautta. Siinä oli selkeimmät syyt miksi itse tykästyin järkyttävän paljon tästä orkesteristi kun sain levyn hankittua edes jossain formaatissa. Ninth Waven ensimmäisten kuuntelujen aikana reaktio aika pitkälti päinvastainen minkä myötä päällimmäisenä kysymyksenä korvien välissä pyöri; “tässäkö se sitten oli?”. Edelliseltä albumilta irroitettu harvinaisen omaperäinen ohjelmointi-tyyli sekä työstötapojen aihiot ja muutenkin yksyhteen samoissa genreissä dipattu kokonaisuus vaikutti siis ensialkuun hieman leväperäiseltä tulokselta ja minkä myötä albumilta hohkasi sellainen “julkaistaan nyt edes jotain” asennoituminen. Mut… Vaikka julkaisu aluksi tuntui hieman haparoinnilta meikälaisen korvissa, monituisten kuuntelukertojen jälkeen Ninth Wave alkoi toimimaan paremmin ja lämpenemään. Suurempaa roolia albumin äänimuhennoksessa ottavat dubstep työt tuovat mukanaan rentoa, kevyempää liitämistä mutta toisaalta tarjoten myös herkkää ja riisutun oloista virettä (“Calling”) kuin myös teknillisesti tyylikästä näytäntöä (“Baalbek”) joka ei kuitenkaan tee sitä perusvirhettä että sortuisi liian pommittavaan atmosfääriin. Albumin mielenpainuvimmista osuuksista vastaavat kaksi downtempo vokaaliraitaa joista erityisesti “Forget” tuo onnistuneesti ihon pintaan hengittävää ja hitaasti levittäytyvää tunnelmointia progressiivisella muuntautumiskyvyllään. Yritän siis sanoa että Ninth Wave on hyvä albumi joka osaa erityisesti liikkellä ollessaan tempaista sisäänsä kuten heidän ensimmäinen työnsä mutta ei kuitenkaan loppupeleissään ideoiltaan tuo mitään kovin dramaattista muutosta.

Orbital: Beelzedub (Live @ Manchester Academy)

Ah, dubstep. Tuntuu että jokainen kynnelle kykenevä tuottaja täytyy jossain vaiheessa uraansa työntää kätensä tähän genreen. Toisaalta se myöskin kertoo aika karulla tavalla Orbitalin nykykunnon albumi-rintamalla jos tämä oli selkeästi uusimman levyn paras biisi. Lähtee kunnolla jytisemään tuossa 4:46 vaiheilla.

Addiktioni 21/12

Amon Tobin: Amon Tobin (2012)

Amon TobinVuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.

Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.

Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.

Rabbit Junk: What Doesn’t Kill You Will Make You A Killer

Helvetin härö video mutta tämä toinen single neljän sarjasta osoittaa taas miten hullunkurisesti mies sekoittelee eri tyylejä.

Nero’s Dubstep Symphony

In June 2011, pioneering dubstep/drum and bass producers, Nero, teamed up with the world-famous BBC Philharmonic. The result is this unique blend between two music genres. Orchestrated and conducted by Joe Duddell. Performed live at MediaCity in Salford.

Nero’s symphony has been rebalanced to more closely fulfill the vision that the band had for the piece and to ensure that this pioneering mix of orchestra and dubstep is available in its full glory.

Hecq vs Exillion: Spheres Of Fury