Addiktioni 50/12, Part 2

The Blood Of Heroes: The Waking Nightmare

The Blood Of Heroes: The Waking NightmareKaksi vuotta sitten omaa nimeä kantaneen Justin K Broadrickin, Lynn Standaferin (a.k.a. Enduser) ja Kurt Gluckin (a.k.a. Submerged) johtaman super-kokoonpanon debyytti-julkaisu oli ravistuttavasti korvia aukaiseva kokemus kuin myös muistutus siitä että miten tajunnanräjäyttävästi 2010-luvun drum and bass osaa olla viriili ja ennenkaikkea haastava industriaaliin, dubiin ja metalliseen kääröön paketoidulla orgaanisella äänimaailmalla joka jyrisi erittäin kovaa ja matalalta luotaavasti. Vaikka The Waking Nightmaren ensimmäisten nuottien jälkeen kuulostaakin selkeästi henkeen ja vereen jatko-osalta joka ei osoita minkäänlaisiä merkkejä hidastamisesta, kuitenkin albumilta alkaa paljastumaan eri ääripiirteiden eli ärjymisen, hakkaamisen, kitarasta kumpuavan rytinän ja koneiden murtumispisteeseen viedyn metelöimisen aikana se miten toisiinsa törmäilevä mutta kuitenkin tukevasti toisiinsa iskostuva äänimuhennus kallistuu huomattavasti taiteellisemmalle puolelle. The Waking Nightmaren osaa olla provokatiivinen ahdistavasti ja lävistävästi esiintulevalla tunnelmallaan mutta albumi ei kuitenkaan ole yhtälailla päin näköä iskuja anniskeleva ja eteenpäin puskeva jyrä kuin ryhmän debyytti minkä myötä The Waking Nightmaren pinnalta alkaa suorastaan huokumaan massiivista kollaasia maalaileva, kokeellisesti seuraavaan leveliin kurkottava tiivistunnelmainen jatkumo jatkaen monesta eri genrestä ydinnesteitä puristavalla mentaliteetilla sekoittaen omanlaisen, intensiivisesti purevan cocktailin. Tällä hetkellä on vielä paha sanoa että onko tämä vieläkin parempi kuin debyytti-julkaisu mutta The Waking Nightmare kertoo varsin monisäikeisesti ja ulotteisesti sen että The Blood Of Heroes on onnistunut jälleen luomaan jotain äärimmäisen uutta ja sementoinut sen pysyvästi.

Asian Dub Foundation: A History Of Now

Tämäkin konkkaronkka on näköjään vielä vahvasti hengissä. Uusi albumi on tullut juuri ulos ja sitä siivittää albumin nimeä kantava single.

Addiktioni 52/10 – Part 2

The Blood Of Heroes: Remain (2010)

The Blood Of Heroes: RemainViime vuoden kohokohta albumirintamalla oli allekirjoittaneelle ehdottomasti superkokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti järisevä, matalassa dubin aallokossa viihtyvä sekä puskevasti eteenpäin rymisevä drum and bass debyytti jonka miehistöstä löytyivät mm. sellaiset nimet kuin Lynn Standafer (a.k.a. Enduser), Bill Laswell, Justin K Broadrick ja Kurt Gluck (a.k.a. Submerged). Jos edelleenkin muistan käyttämiä sanojani – julkaisu ennenkaikkea vakuutti omintakeisella, armottomalla tyylillä pistää säännöt täysin uusiksi ja siinä ohella sivutuotteena syntyi myös henkilökohtaisesti kaipaama avosydänleikkaus pitkän aikaa hitaasti kituvalle drum and bass genrelle. Täysosumaksi osoittautuneen laukauksen jälkeen sosiaalisten nettikanavien kautta ilmoitettiin että putken perästä ilmestyisi seuraavaksi remix-EP joka sitten lopulta muuntautui täysmittaiseksi albumiksi. Totta puhuen itselläni viisari ei juurikaan värähtänyt kun kuulin tästä uutisesta mikä johtuu enemmälti siitä että remix albumit ovat tunnetusti hankalia tapauksia – pahimmassa tapauksessa ne vesittävät alkuperäisen konseptin täysin mutta toisaalta onnistuen täydellisesti ne tuovat täysin uusia ulottuvuuksia jo aiemmin tarjoiltuun työhön ja näin ollen nauttien yhtä paljon kuin alkuperäisestä julkaisusta. Mutta ei anneta peloille valtaa kun lähdetään kahlaamaan taas tuntemattomia vesiä.

Debyytin tuottajina toimineet Joel Hamilton ja Submerged aloittavat tämän paloittelun “Descend Destroy” raidalla. Alunperin kyseinen raita oli se ainoa puuduttava ja ikävänlainen kompastuskivi albumin muuten saumattomasti toisiinsa kietoituvassa äänimaailmassa. Nyt se on muuntautunut huomattavasti vaarallisempaan ja kipinöitä sahaavaan muotoon jonka myötä sormikin taitaa mennä suuhun sen merkiksi sillä en tiedä sitten että luonnehtisinko tämän kitaravetoiseksi dubstepiksi vai minkä muun genrien sulatusuuniksi mutta pääsia on että se toimii ja helvetin hyvin. Ekstra kitarat tuovat mukanaan lisäkarheutta sekä antavat hyvän alkupotkun tälle julkaisulle. Enduserin remix julkaisun nimeä kantavasta teoksesta on sitä miestä itseään eli chopattuja looppeja ja edestakaista rynkytystä joten hän ei esittele mitenkään suurta yllätystä sen suhteen. Olisin kyllä kaivannut hieman radikaalisempaa kannanottoa mutta kyllä se kelpaa näinkin. Onneksi näissä drum and bass uudelleentyöstöissä on lähdetty käyttämään järkeä ja pitäydytty vähäisissä määrässä sillä albumilta löytyy ainoastaan toinen puhtaasti tähän genreen dipattua vääntämistä ja senkin tarjoilee suht. tuntematon artisti nimeltään Kuma. Tuntemattomuus on sinänsä hyvä asia ettei tarvitse heti ensikättelyssä leimaamaan minkäänlaista ennalta-arvausta. Dälek vetäisee tummanpuhuvan illbient/dub tunnelman “Chains” kappaleen ylle jossa sämplätään alkuperäisen Star Trekin efektejä vieden teosta täysin päälaelleen ja hitaaseen mieltä sorkkivaan kaaokseen. Kuten Enduserin tapauksessa, Justin K Broadrickin työstämä versio “Remain” kappaleesta kuulostaa aika pitkälti häneltä itseltään. Lisätyt vokaalit sekä semi-marssivasti etenevät rummutus tekevät tästä hieman taaksepäin vetäytyvän, jopa hivenen rennommin asennoituvan työn. “The Blood Of Heroes Rehearsal Version” samaisesta kappaleesta on jonkinlainen jatkumo Broadrickin omalle näkemykselle ja parhaimmillaan se kuulustaa juuri sellaiselta suhteellisen valmiilta paketilta että he pystyisivät vetämään näitä albumin kappaleita livenä. Mikä on tietenkin plussaa. “Salute To The Jugger” taisi olla jonkinlainen albumin pääteemabiisi joka kiteytti Juggerin olemusta sitomalla punaisessa langassa liitävän kokonaisuuden yhteen paikkaan ja nyt Bill Laswellin käsittelyssä sekin saa vain pieniä kosmeettisia muutoksia. Eli tässä tapauksessa laittamalla enemmän basson hytkyvästi väreilevää olemusta peliin. Gator Bait Ten jatkanee “Transcendent” alkuperäistä maalailevuutta mutta siirtäen äänimaailmaa hiljalleen progressiivisesti etenevään drone/sludge vyörytykseen. Gunshae pitäytynee aika pitkältä samoissa maalaustekniikoissa ottaessaan mittaa “Wounds Against Wounds” kanssa mutta alunperin hyvin räiskyvästi iskeytynyt volyymi muuntautuu nyt enemmän tuonne kokeellisemman ja luonnonomaisesti esitellyn ambientin pariin.

En siis odottanut tältä juurikaan mitään mutta jopa pieneksi yllätykseksi tästä muodostuikin erittäin toimiva paketti joista puolet teoksista lähtivät kaivertamaan ideoita täysin uuteen muotoon ja onnistuivat erinomaisesti näiden toteutuksessa. Toivottavasti ryhmä julkaisee joskus sen oikean toisen albumin sillä ensimmäinen lunasti pelkällä olomuodollaan täydellisesti paikkansa ja tämä remix albumi herätteli ajatuksia siitä että potentiaalia on suunnata vaikka minne suuntaan jossa räiskiä menemään.

Addiktioni 16/10

The Blood Of Heroes: The Blood Of Heroes (2010)

The Blood Of Heroes: The Blood Of HeroesTämä kuluva vuosi tulee olemaan Lynn Standaferilla a.k.a. Enduserilla kiireistä aikaa. 2010 lähtikin jo mukavasti käyntiin neljän raidan 1/3 EP:llä joka antoi ensimmäiset pään yli tähdätyt laukaukset jotka onnistuneesti kiinnittivät huomion hänen tulevaa soolo-levyään kohti. Jos totta puhutaan, Ad Noiseam levymerkille julkaistava tuleva soololevy sekä edelleenkin mysteerimäisten verhojen taakse piiloutuva I Am The Sun-projekti ovat yhä tarkkailun alaisuudessa mutta The Blood Of Heroes on huomattavasti mielenkiintoisempi konsepti jota olen myös jo seurannut pitkään ja odottanut hartaasti, erityisesti ensimmäisten klippien jälkeen jolloin tämä nousi välittömästi odotuslistan kärkeen. Mukana olevat nimet pitäisi kertoa varsin suorasukaisesti että tässä ei anneta edes pientä tilaa turhalle hötkyilyille. Toisin sanoen The Blood Of Heroes on superkokoonpano jossa Enduserin lisäksi on tuottaja-legenda/basisti Bill Laswell, Ohm Resistance-levymerkkiä pyörittävä drum and bass-tuottaja Submerged ja Jesu/Godfleshin pääkoordinoija Justin Broadrick. Jos nyt oikein muistan ryhmän alkuhistoriasta, tämän piti olla alunperin Method Of Defiance julkaisu mutta mukaan raahatut henkilöt ja tyystin erilaiseen suuntaan kuljetettu soundi muuttivat tämän uudeksi projetiksi. Hyvä näin. The Blood Of Heroes ansaitsee omanlaisen tunnistettavuuden yhteen nitovan mentaliteetin ja uudenlaisen, kollaasimaisesti törmäävän soundin takia.

Tämän omaa nimeään kantavan albumin aloitusraita “Blinded” kertoo kuuntelijalle varsin selkeästi mistä on todellisuudesta kyse ja mihin suuntiin tämä albumi alkaa haarautumaan. Raskas ääniseinämä lähtee etenemään tummasti pommittavan kitaran kautta johon lisätään chopatusti ohjelmoituja drum and bass perkussioita ja muutenkin kokonaisuutta sävyttää dubin upottavasti vellova olemus joka johdattelee kuuntelijaa syvempään päähän tässä vuolaasti virtaavassa äänikollaasissa sekä viimeisenä kosketuksena tuo Dr. Israelin ragga-mentaliteetti vokaalien kautta. “Chains” irtaantuu heti uudelle polulle skaalautuen kohti post-rockmaista maalailevaisuutta ja biittipolitiikassa hidastutaan enemmälti tuonne downtempon välimaastoon, mitä nyt pientä kikkailua on jätetty makeutusaineeksi. “Salute To The Jugger” jatkaa tätä dubin, drum and bassin ja porautuvasti grindaavien kitaroiden naittamista onnistuneesti ja albumin äänitorvena toimivan Dr. Israelin lipovasti esiintuotu hyräily sodasta antaa enteilyä isompien pommien pudotuksesta. Ja niitähän myös pudotellaan. “Breakaway” ja myöhemmin albumilla soiva “Wounds Against Wounds” lisäävät painostavaa volyymia pintaan sillä nämä kaksi teosta luottavat täysin hakkaavien perkussioiden sekä murisevan basson ja kitaran yhdistelmään tarkoituksena jättää takuuvarmaa hampaiden irroitusta taakseen. “Transcendent” irtaantuu taas aiemmin kuulemista teoksista lähestyen enemmän Jesun kaltaista tunnelmallista materiaalia ja jotenkin sitä alkaa odottamaan että Justin Broadrick avaisi poikamaisensa äänijänteensä tämän aikana mutta tämä pysyy uskollisesti instrumentaalisena työnä loppuun asti. “Repositioned” on uudelleen remiksattu versio Enduserin Pushing Back albumilla majailleesta “Positioned” kappaleesta jonka johdosta omissa korvissani se vaan kuulostaa uudelleenlämmitelty sopalta tämän kaiken keskellä. Alkuperäisessä teoksessa mukana roikkunut räp-lyriikka on vaihtunut sämpleksi elokuvasta josta orkesteri on ottanut nimen itselleen ja muutenkin teosta on pyritty muokkaamaan enemmän tämän albumiin sopivaksi tuomalla valmiiseen sekoitukseen jo tässä vaiheessa tutuksi tullutta The Blood Of Heroesin tyylistä bassoa, kitaraa ja dubin väreilevää liikehdintää. “Remain” pistää mutkia suoremmaksi kitaran kautta mutta biittipoliitikassa on taasen lähdetty etenemään enemmän letkeämmän asenteen kautta jota erityisesti värittää hidastettu amen break kunnes taas lähdetään pilkkomaan sitä useampaan osasiin ja aletaan nostamaan minuuttissa soivan biitin määrää. Ainoastaan “Descent Destroy” putoaa tällä albumilla tähän aina niin ikävään puuduttava-kategoriaan. Miltei yhdeksän minuuttisena työnä se ei juurikaan saa toivomaansa kehitystä alleen, vaan tasaisesti eteenpäin puksuttaen siihen väistämättäkin tarttuu sellainen tunne että se rullaa paikoillaan ja ajan myöten ainoa muutos on vain lisätä vauhtia. Mutta mutta… Mieltäpuuduttavien minuuttien jälkeen, miltei pakon saneleman albumilta nousee yksi sen selkeimmistä kohokohdista – “Bound” nostaa taas panoksia korkeammalle ja nyt jälleen tuodaan uutta verta kokonaisuuteen. Jonkinlainen kielien kautta väreilevä itämainen soitin ja sitä avustava vokaali yhdistettynä liverumpalistiin sekä taustalla säreilevä kitara ja kappaleen piirteitä myöteilevä basso muuntavat tämän teoksen alkumetreillä miltei hämmentävän kuuloiseksi muodostelmaksi kunnes se irtaantuu tästä juoksevasti virtaavasta jammailevuudesta ja lähtee tutunomaisesti kipinöitä syöksevien rumpulooppien myötä taas tiukasti kierteessä eteneväksi syöksyksi. Levyn viimeistelemä “Drift” asettelee jälleen päällekkäin suorasukaisempaa biittien paloittelua samalla kun taustalla häärii ohuen kaunis, miltei vääristyneen seireenin kutsua muistuttava kitara-drone antaen viimeisen muistutuksen siitä miksi tämä julkaisu toimii erittäin hyvin.

Onko tämä sitten jonkin sortin teemalevy vaiko syvä kunnioitus tuntemattomuuteen kadonneelle post-apokalyptiselle kasari-elokuvalle? Ihan miten vaan kukin haluaa tätä tulkita, mutta fakta on se että tässä on ilman epäilyksen häivää ehdokas vuoden albumiksi. The Blood Of Heroes ulkokuoreltaan kova, erittäin kova mutta silti siitä kuitenkin löytyy puoleensa vetäviä ominaisuuksia ja suorastaan armottomia tapoja pistää säännöt täysin uusiksi jonka sivutuotteena syntyi myös onnistuminen herättämään drum and bassia uudestaan henkiin antamalla sille kaipaamansa avosydänleikkauksen. Tuomalla paljon erilaisia vaikutteita mukaansa, matalalta luotaavan dubista ärjyvästi grindaavaan post-rockiin, The Blood Of Heroes on luonut uniikin atmosfäärin jossa kaikki siihen tuotu palaset ovat loksahtaneet täydellisesti paikoilleen.

Addiktioni, 02/08

Blamstrain: Disfold (2006)

Blamstrain: DisfoldRaitiovaunu pysähtyy asemalle. Ovet avautuvat, matkustajia jää pois ja siinä samalla uusia kasvoja tulee sisään. Kuuntelija on yksi näistä joka astuu tämän urbaanin ja tiheän tulevaisuuden kaupungin sydämessä sijaitsevaan kulkupeliin. Ovien sulkeutuessa, ei voi muuta kuin todeta että tästä se todellinen matka alkaa ja sen nimi on Disfold. Itse olen pariin otteeseen törmännyt tähän suomalaiseen artistiin ja ainoa todellinen muistikuva on ollut että edesmenneelle Merck levymerkille julkaistu CD-debyytti ei hirveästi eronnut samaiselle labelille julkaistulle materiaalille joten se tyypilliseen tapaan katosi muiden samankaltaisten tuottajien taustalle. Vuoden 2006:n Sending Orbsin kautta julkaistun followup albumin myötä voidaankin sopivasti pyyhkiä pöytä tyystin tyhjäksi sillä tämä on se tapa jolla pyritään erottumaan massasta. Mutta eipäs mennä asioiden edelle vaan takaisin siihen lähtevään ajeluun josta ei kannata jäädä missään nimessä pois…

Rautiovaunun lähtiessään etenemään raidetta pitkin seuraavaan päämääräänsä, myös Disfold alkaa heräämään henkiin kun aletaan tarkemmin seuraamaan ympärillä liikkuvaa elämää samalla kuunnellen taustalla olevaa jatkuvaa hälinää joka huokuu valveilla olevasta city-elämästä. Kadulla kävelevien ihmisten keskeltä voi mm. bongata pienen pilkahduksen kulman takana soittavasta persoonallisen näköisestä katusoittajasta, pääntä kääntämällä pystyy kuuntelemaan pari penkkiriviä taaksepäin käytävää keskustelua tai yksinkertaisesti katsella ikkunasta hiljakseen pimenevän syysillan ja kaupungin katulamppujen sekä mainosvalojen vastareaktioita. Taustalle vaimennetun minimaalisen technon ja huurteisen kostean ambientin välimaastossa seilaileva Disfold ja siihen ynnätty vilkas ympäristö on eittämättä varsin elävä. Musiikki reagoi ensiminuuteilta lähtien pulssimaisesti – kuin oltaisiin astuttu tapahtumien keskelle ja Disfoldin kautta koettu matkailu on saisi vähintäänkin avartavia näkemyksiä vaikka muille kaupungissa liikkuville kyseessä olisikin varsin arkinen kokemus. Kulkupelejä vaihdetaan maan päällä kulkevista ajoneuvoista maanalaisiin metroihin ja musiikki reagoi siirtymällä tiheämpään sykkeeseen joka näin ollen pyrkii viestittämään kuuntelijalle sähköisesti toimivan mekaanisen kulkupelin äänekkäästä tunnelmasta, sen nopeudesta ja miten vaivatonta matkanteko todellisuudesssa on täällä kaupungin hermokeskuksen alapuolella. Jossakin vaiheessa on pakko siirtyä kulkupeleistä poispäin koska haluttuun päämäärään ei välttämättä pääse toivomalla tavalla. Kuhiseva city-elämä saa taas uutta energiaa kun noustaan rappusia ylöspäin takaisin maan pinnalle tihkuvan sateen keskelle ja etenevien askelten myötä näkee kaupungin taas hitusen lähempää. Klubeja, kauppoja, toimistoja, lisää ihmisiä – kaikki koetut hetket heittävät vaistomaisesti sen kysymyksen ilmaan että miten ihmeessä me mahdutaan täällä elämään? Matkan edetessä vielä viimeisiin hetkiin sitä samanaikaisesti pyrkii kiertämään kaupungin syrjäiset ja hiljaiset kadut vain saadaakseen edes hetken omaa rauhaa. Kaupungin itsensä luoman hiljaisuuden varjoissa, albumi suorastaan huipentuu “A Song For Jonas” kappaleen myötä jonka staattisesti värisevästä äänestä koostuva seinämä, kuin TV:n riipivä lumisade konsanaan, valtaa hiljakseen alaa ja muodostaen symbolimaisen liikehdinnän siitä miten tämä betoniviidakko on nielaissut kuuntelijan täysin sisäänsä. Pelottavaa edes ajatella itsensä hukkaamista kaupungin keskellä, tosin miksi minä edes haluaisin poistua täältä?

Joskus ideat on hyvä pitää yksinkertaisina. Disfold ei sisällä mitään muuta kuin levyn lävitse kulkevan punaisen langan kaupunkimatkailusta sekä siihen ympätyn instrumentaalia nykypäivän modernia ambient konemusiikkia eikä tämä varmaan pyri olemaan juuri mitenkään kantaaottava nyky-yhteiskunnasta mutta silti tämä Blamstrainin toinen teos onnistuu sisällyttämään sisäänsä kerta kaikkiaan hienon kokonaisuuden ja luoden samalla myös ajatuksia herättävän albumin. Harvat tuottajat onnistuvat näiden kahden asian esiin tuomisessa näin hyvin ja sen myötä Disfold on erittäin tervetullut teos muiden mielikuvitusta stimuloivien albumien rinnalle.

Viikko 46:n musiikki hankinnat

Leftfield: A Final Hit – Greatest Hits (Ltd.Ed.) (2005)

Leftfield: A Final Hit - Greatest Hits (Ltd.Ed.)Edesmennyt Leftfield on niitä pumppuja joiden musiikki on vaikuttanut elektronisen musiikin kehityksessä eikä sitä voi kieltää. 90-luvun alusta ponnistanut brittiläinen kaksikko (Paul Dailey ja Neil Barnes) levytti vain kaksi albumia mutta he ehtivät jättää jälkensä selvästi näkyviin. Ensimmäinen albumi, vuonna 1995 julkaistu Leftism käsitti valtavan määrän eri genreitä. Mukana oli dubbia, progressiivista housea sekä trip-hoppia ja tämä oli vain pieni raapaisu pinnalla. Toinen levy, Rhythm And Stealth ilmestyi vuonna 2000 ja se oli minulle hieman vaikeampi tapaus. Levy oli paljon synkempi kuin edeltäjänsä mutta kokonaisuutena se oli parempi ja vasta parina viime vuotena olen ymmärtänyt kuinka hyvä levy se itse asiassa on. Mm. hip-hop rytmit yhdistyivät Leftfieldin taitavasti muokattuun elektroniseen rymistelyyn/dubiin ja hetkittäin levy huipentuu minimalistiseen/chillaavaan kauneuteen. Levyjen vierailevat artistit olivat aina kirjavaa ja vähän erikoisempia staroja, kuten esim. Afrika Bambaataa tai Sex Pistolsin riveistä tuttu John Lydon jonka kanssa Leftfield teki ehkäpä suurimman hitinsä Open Up. Ja tähän pisteeseen on sitten tultu. Best Of-albumi joka kerää kaikki tärkeimmät hitit, kaksi ei-albumi biisiä alkuajoista sekä eri leffoissa käytetyt biisit samaan kansiin. Tämä on tosiaankin sitä elektronista musiikkia jota ei pidä unohtaa.

Viikko 43:n musiikki hankinnat (part 2)

Ceebrolistics: Ö (MCD) (2005)

Ceebrolistics: Ö (MCD)Heti ensiksi pitää mainita se että en ole ennen pitänyt näiden kavereiden musiikista. Heidän tekotaiteellisuuden piirteitä hapuileva hip-hop musiikki on ollut sellainen asia jota en ole oikein ymmärtänyt. Oman äänenkäyttö (varsinkin Roopek:n) ja tavuksien painotus on ollut se toinen ärsyttävä, luontaantyöntävä asia. Mutta mutta… Lehdistö on peräkanaa rummuttanut ja kehunut tätä Mini CD:tä suomalaisen rytmimusiikin riemuvoitoksi. Kun MCD:n hintana on vaivaiset 5 euroa, tähän tarjoukseen oli vaan pakko lähteä mukaan. Ja perhana, tämä Ö on mieltäräjäyttävää musiikkia. Kokeellisen/minimalistisen/iDM technon alaisuudessa kulkeva sekä raskaat, kaikumaiset ja paksut, tumman syvät dub kerrokset päällä. Nämä kaikki vielä yhdistettynä häröihin lyriikoihin jotka luovat hypnoottisen kokonaisuuden. Tämä on todella deeppiä shittiä jota kuunnellessa aivot sulaa hiljalleen ja pahimmassa tapauksessa voi kadottaa mielensä kaukaisille planeetoille jos ei ole yhtään varuillaan. En yhtään ihmettele jos jotkut vanhat fanit eivät tykkää tästä uudesta julkaisusta, sillä tämä ei ole enää sitä turvallista hip-hoppia. Tämä on jotain paljon suurempaa.