Yksi näkökulma

Addiktioni 16/10

21/04/2010 20:19, Posted in Beats and pieces, Comments (3)

The Blood Of Heroes: The Blood Of Heroes (2010)

Tämä kuluva vuosi tulee olemaan Lynn Standaferilla a.k.a. Enduserilla kiireistä aikaa. 2010 lähtikin jo mukavasti käyntiin neljän raidan 1/3 EP:llä joka antoi ensimmäiset pään yli tähdätyt laukaukset jotka onnistuneesti kiinnittivät huomion hänen tulevaa soolo-levyään kohti. Jos totta puhutaan, Ad Noiseam levymerkille julkaistava tuleva soololevy sekä edelleenkin mysteerimäisten verhojen taakse piiloutuva I Am The Sun-projekti ovat yhä tarkkailun alaisuudessa mutta The Blood Of Heroes on huomattavasti mielenkiintoisempi konsepti jota olen myös jo seurannut pitkään ja odottanut hartaasti, erityisesti ensimmäisten klippien jälkeen jolloin tämä nousi välittömästi odotuslistan kärkeen. Mukana olevat nimet pitäisi kertoa varsin suorasukaisesti että tässä ei anneta edes pientä tilaa turhalle hötkyilyille. Toisin sanoen The Blood Of Heroes on superkokoonpano jossa Enduserin lisäksi on tuottaja-legenda/basisti Bill Laswell, Ohm Resistance-levymerkkiä pyörittävä drum and bass-tuottaja Submerged ja Jesu/Godfleshin pääkoordinoija Justin Broadrick. Jos nyt oikein muistan ryhmän alkuhistoriasta, tämän piti olla alunperin Method Of Defiance julkaisu mutta mukaan raahatut henkilöt ja tyystin erilaiseen suuntaan kuljetettu soundi muuttivat tämän uudeksi projetiksi. Hyvä näin. The Blood Of Heroes ansaitsee omanlaisen tunnistettavuuden yhteen nitovan mentaliteetin ja uudenlaisen, kollaasimaisesti törmäävän soundin takia.

Tämän omaa nimeään kantavan albumin aloitusraita "Blinded" kertoo kuuntelijalle varsin selkeästi mistä on todellisuudesta kyse ja mihin suuntiin tämä albumi alkaa haarautumaan. Raskas ääniseinämä lähtee etenemään tummasti pommittavan kitaran kautta johon lisätään chopatusti ohjelmoituja drum and bass perkussioita ja muutenkin kokonaisuutta sävyttää dubin upottavasti vellova olemus joka johdattelee kuuntelijaa syvempään päähän tässä vuolaasti virtaavassa äänikollaasissa sekä viimeisenä kosketuksena tuo Dr. Israelin ragga-mentaliteetti vokaalien kautta. "Chains" irtaantuu heti uudelle polulle skaalautuen kohti post-rockmaista maalailevaisuutta ja biittipolitiikassa hidastutaan enemmälti tuonne downtempon välimaastoon, mitä nyt pientä kikkailua on jätetty makeutusaineeksi. "Salute To The Jugger" jatkaa tätä dubin, drum and bassin ja porautuvasti grindaavien kitaroiden naittamista onnistuneesti ja albumin äänitorvena toimivan Dr. Israelin lipovasti esiintuotu hyräily sodasta antaa enteilyä isompien pommien pudotuksesta. Ja niitähän myös pudotellaan. "Breakaway" ja myöhemmin albumilla soiva "Wounds Against Wounds" lisäävät painostavaa volyymia pintaan sillä nämä kaksi teosta luottavat täysin hakkaavien perkussioiden sekä murisevan basson ja kitaran yhdistelmään tarkoituksena jättää takuuvarmaa hampaiden irroitusta taakseen. "Transcendent" irtaantuu taas aiemmin kuulemista teoksista lähestyen enemmän Jesun kaltaista tunnelmallista materiaalia ja jotenkin sitä alkaa odottamaan että Justin Broadrick avaisi poikamaisensa äänijänteensä tämän aikana mutta tämä pysyy uskollisesti instrumentaalisena työnä loppuun asti. "Repositioned" on uudelleen remiksattu versio Enduserin Pushing Back albumilla majailleesta "Positioned" kappaleesta jonka johdosta omissa korvissani se vaan kuulostaa uudelleenlämmitelty sopalta tämän kaiken keskellä. Alkuperäisessä teoksessa mukana roikkunut räp-lyriikka on vaihtunut sämpleksi elokuvasta josta orkesteri on ottanut nimen itselleen ja muutenkin teosta on pyritty muokkaamaan enemmän tämän albumiin sopivaksi tuomalla valmiiseen sekoitukseen jo tässä vaiheessa tutuksi tullutta The Blood Of Heroesin tyylistä bassoa, kitaraa ja dubin väreilevää liikehdintää. "Remain" pistää mutkia suoremmaksi kitaran kautta mutta biittipoliitikassa on taasen lähdetty etenemään enemmän letkeämmän asenteen kautta jota erityisesti värittää hidastettu amen break kunnes taas lähdetään pilkkomaan sitä useampaan osasiin ja aletaan nostamaan minuuttissa soivan biitin määrää. Ainoastaan "Descent Destroy" putoaa tällä albumilla tähän aina niin ikävään puuduttava-kategoriaan. Miltei yhdeksän minuuttisena työnä se ei juurikaan saa toivomaansa kehitystä alleen, vaan tasaisesti eteenpäin puksuttaen siihen väistämättäkin tarttuu sellainen tunne että se rullaa paikoillaan ja ajan myöten ainoa muutos on vain lisätä vauhtia. Mutta mutta... Mieltäpuuduttavien minuuttien jälkeen, miltei pakon saneleman albumilta nousee yksi sen selkeimmistä kohokohdista - "Bound" nostaa taas panoksia korkeammalle ja nyt jälleen tuodaan uutta verta kokonaisuuteen. Jonkinlainen kielien kautta väreilevä itämainen soitin ja sitä avustava vokaali yhdistettynä liverumpalistiin sekä taustalla säreilevä kitara ja kappaleen piirteitä myöteilevä basso muuntavat tämän teoksen alkumetreillä miltei hämmentävän kuuloiseksi muodostelmaksi kunnes se irtaantuu tästä juoksevasti virtaavasta jammailevuudesta ja lähtee tutunomaisesti kipinöitä syöksevien rumpulooppien myötä taas tiukasti kierteessä eteneväksi syöksyksi. Levyn viimeistelemä "Drift" asettelee jälleen päällekkäin suorasukaisempaa biittien paloittelua samalla kun taustalla häärii ohuen kaunis, miltei vääristyneen seireenin kutsua muistuttava kitara-drone antaen viimeisen muistutuksen siitä miksi tämä julkaisu toimii erittäin hyvin.

Onko tämä sitten jonkin sortin teemalevy vaiko syvä kunnioitus tuntemattomuuteen kadonneelle post-apokalyptiselle kasari-elokuvalle? Ihan miten vaan kukin haluaa tätä tulkita, mutta fakta on se että tässä on ilman epäilyksen häivää ehdokas vuoden albumiksi. The Blood Of Heroes ulkokuoreltaan kova, erittäin kova mutta silti siitä kuitenkin löytyy puoleensa vetäviä ominaisuuksia ja suorastaan armottomia tapoja pistää säännöt täysin uusiksi jonka sivutuotteena syntyi myös onnistuminen herättämään drum and bassia uudestaan henkiin antamalla sille kaipaamansa avosydänleikkauksen. Tuomalla paljon erilaisia vaikutteita mukaansa, matalalta luotaavan dubista ärjyvästi grindaavaan post-rockiin, The Blood Of Heroes on luonut uniikin atmosfäärin jossa kaikki siihen tuotu palaset ovat loksahtaneet täydellisesti paikoilleen.

Addiktioni 13/10

04/04/2010 15:46, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Enduser: 1/3 EP (2010)

Kun laitoin tämän levyn ensimäisen kerran pyörimään, vastaantuleva vokaalisämple kaivoi muistin syvyydestä hämäriä ajankuvia ja tilanteita. Joten olin aluksi hieman hämillään kysellen itseltäni että miksi tämä sämple on niin helvetin tuttu. Pienen googlettamisen jälkeen lopulta tajusin mistä oli kyse. EP:n aloittavassa "2/3" sämplätään nimittäin Tasmin Archerin "Sleeping Satellite" kappaletta jonka video taitaa olla yksi näitä ensimmäisestä muistoistani kun aloin tuijottamaan MTV:tä oikein tosissaaan 90-luvun alussa. Tämän johdosta julkaisu saa minulta erinomaisen vastaanoton sillä tämä popahtava vokaali yhdistettynä taattuun Enduser biittinikkarointiin jossa heilutaan heilurin kaltaisesti amen breakista miehen omiin, nopeasti paukuttaviin rumpurytmisekoituksiin varmistaen sen että luvassa on taas laatukamaa. Unohtamattakaan tietenkään sitä miten Enduser osaa kasata teoksen rakenteen kirurgisen tarkasti, biittien droppauksesta basson murisevan olemukseen. EP jatkuu Reduced Phat 2% split-albumilta tutuksi tulleelta "Death Vest" teoksella joka on saanut pienimuotoisen kasvojenkohotuksen tällä julkaisulla. Tai noh, itse en kyllä juurikaan käyttäisi tuota sanaa sillä todellisuudessa kappaleesta on saksittu puolitoista minuutin verran tärkeitä tärkeitä elementtejä mitkä tekevät alkuperäisestä teoksesta yhden Enduserin breakcore bravuureista hänen urallaan. Tämä 09 versio tuntuu myös liian nopeasti ytimeen etenevältä syöksyltä koska tästä puuttuu täysin se alkuperäisen version sisältämän kahden ja puolen minuutin huikean build-upin joka pitää kuuntelijan varpaillaan ja irti päästyään se suorastaan imaisee sisäänsä. Eli ei. Tämä ei päihitä alkuperäistä millään tasolla mutta täytyy sanoa että yritystä kuitenkin löytyy. Harmi vaan että se tarmo keskitettiin liialti tiivistämiseen eikä vahvojen rakenteiden parantamiseen. Kolmantena soiva nimikkokappale "1/3" onkin jo sellainen seitsemän minuuttia painostava, hyvinkin suoravetoinen drum and bass ryökäle jonka peräänantamaton luonne ja luita murskaavasti pahoinpitelevä äänimaailma varmistaa tästä yhden Enduserin hitaasti lämpiävän työn. Neljäntenä ja EP:n viimeistelevä työ on Cardopusherin dubsteppiin kääritty uudelleen näkemys Left albumilla esiintyneelle "Interruption 4" kappaleelle josta todellisuudessa muodostuu julkaisun ainoa murheen kryyni sillä se kuulostaa vain todella väsyneeltä dubstep väännöltä joka lopulta tipahtaa meikäläisen asteikolla sen verran alas että taas kyselen itseltäni miksi näitä ylipäätänsä tehdään? En ymmärrä enkä edes halua.

No mut kuitenkin. Enduser varmistaa tällä pienellä esimerkillä sen että nälkä myös pystyy kasvamaan syödessään sillä tämän EP:n ansiosta hänen tuleva albumi nousi odotuslistani kärkeen (joka myöskin tullaan julkaisemaan samaisella Ad Noiseam levymerkillä). Ennenkaikkea levyn aloittava "2/3" tekee tästä yksinään hankinnan arvoisen ja tämä julkaisu on siis saatavilla CD/12"/mp3 formaatissa Ad Noiseam levymerkin kautta.

BBC2 Jungle Documentary (1994)

21/12/2009 10:30, Posted in Dokumentti, Musiikin analysointi, Comments (0)

Part 2 + Part 3.

Addiktioni, 36/09

05/09/2009 20:32, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Beefcake: Drei (2001)

Ah, yes. Beefcaken Drei taitaa olla tänä päivänä yksi halutuimmista albumeista kokeellisen elektronisen musiikin saralla ja pitkän etsinnän jälkeen tämä kyseinen julkaisu sai vihdoinkin myös meikäläisestä omistajan. Niin siis kuinka haluttu? Monessa tapauksessa olen nähnyt kuinka tämä julkaisu on noussut eBayn verisesti kyynärpäitä takovassa huutokilpailussa helposti ylin sadan dollarin mutta itse pääsin tällä kertaa hieman pienemmällä summalla. Kuten Beefcaken eli Volker Kahlin ja Gabor Schablitzkin luomalla musiikilla on tapana, myös Drei edustaa parhaimmillaan tätä ajatuksen ja mielikuvituksen vapaalentoa jossa kuullaan digitaalisesti rahiseva sekä lasermaisesti vilahteleva iDM, eklektisesti riisuttu drum and bass, rauhallisuuden merta levittävä ambient sekä päätä notkuva ysäri trip-hop jossa paksu biitti pitää kokonaisuuden liikkeessään, taustalla vellovat syna-matto ja päälle vielä torvisoittokunnasta yksi instrumentti luomaan sen viimeisen silauksen tunnelmaan. Jopa liikkuvalle kuvalle omistettu moniulotteisesti kurkottava klassinen soitanta yhdistetään saumattomaan kokemukseen ja selkeästi Drein syvällisemmät sekä liikuttavimmat virtaukset tulevat juuri näistä hetkistä jossa klassiset instrumentit väreilevät ilmassa. Beefcake uskaltaa myös heittää huumorin pilkettä silmään ja yllättää kuuntelijan upottamalla saksalaisen kasaripop-sämplen kaiken koneellisuuden keskelle kunnes sitä aletaan purkamaan nollan ja ykkösten maailmaan. Edelleen palaan siihen aiheeseen että jos albumin pituus ylittyy sen maagisen 50 minuutin rajan, kuuntelijan mielenkiintoa täytyy ylläpitää tai muuten pullistuva kokonaisuus alkaa kääntymään helposti kuuntelijaa vastaan. Tarkoitan siis että ylitettyään tuon rajan, biisintekijän vastuu nousee eksponentiaalisesti jokaisella minuutilla ja jokainen hukattu minuutti voi aiheuttaa väistämätöntä tuhoa albumin läpileikkaukseen. Kuitenkin harvinaisena herkkuna Drei antaa tällä alueella myös vastinetta rahalle täyttäen kokonaisen CD:n joka sisältää 78 ja puoli minuuttia musiikkia ja se mikä tästä tekee suorastaan fantastisen teoksen on näiden kahden ihmisen luoma suora, puristavasti hellivä ote joka ei herpaannu tämän albumin aikana. Drei ei muutenkaan sisällä sitä markkinamiesten sanelemaa perusrakennetta. Kappaleilla ei ole nimiä ja muutenkin selkeää jaottelu on täysin poissa pelistä. Kokonaisuus on pätkitty tasan tarkkaan kolmen minuutin paloiksi jonka johdosta kuuntelijalle annetaan todellisuudessa haaste suoraan käteen ja pyritään kannustamaan kuuntelemalla teosta tarkasti alusta loppuun jottei hän missaisi yhtään hetkeä ja vivahteen muutosta.

Mikä siis tekee Dreistä niin halutun ja yhä nykyajassa mitattuna muodikkaan julkaisun? Itse asiassa totuus on se että Beefcake ei keksi uudelleen pyörää tällä albumilla eikä luo varsinaisesti minkäänlaista uutta pohjaa aiemmin mainituille genrille mutta he jalostavat jo aiemmin ilmaantuneet ideat pidemmälle ja tekevät niistä saumattoman kokonaisuuden. Useimmat DJ miksauksetkaan eivät sisällä näin paljon vaihtelua mitä Drei sisältää ja kaikesta kuulee että kokeilunhakuisuudesta on ollut pelkästään hyötyä ja Beefcake selkeästi pistää kaiken osaamisensa peliin tällä julkaisulla. RIP Beefcake 1997-2003 - vaikka te ette ole enää toiminnassa, te kuitenkin toimititte onnistuneesti yhden julkaisun jonka historia tulee muistamaan yhtenä tähtihetkistä kokeellisen elektronisen musiikin saralla.

Goldie: Temper Temper (feat. Noel Gallagher)

20/08/2009 23:05, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Pistin taas piiitkästä aikaa Goldien paljon parjatun toisen albumin "Saturnz Return" jukeboksista soimaan. Kyllähän tämä albumi selkeästi kohoaa siihen listalle jotka paranevat ajan myötä ja varsinkin tämä tunnin mittainen 'oksat pois' aloitusraita "Mother" ei myöskään tunnu enää niin laahavalta. Jälleen muisti on pettänyt sillä ei taaskaan osannut luoda linkkia siihen että kuinka sekopäisen absurdi tämä "Temper Temper" video olikaan. Meikätuubi kommentit ovat ovat taas komedian väärti - "...you can tell this was his (Noel Gallagher) drugs period."

Addiktioni, 33/09

15/08/2009 17:41, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Dub FX: Everythinks A Ripple (2009)

Kuten olen moneen kertaan todennut, drum and bass on tällä hetkellä sellainen elektroninen genre joka on selkeästi ollut pitkään tuuliajelulla. Vuoden 2000 jälkeen tämä musiikintyyli on ollut portaittan etenevässä laskusuunnassa luovuuden ja ideoiden puolella, tosin onhan siellä on aina välillä jonkinsortin piikkinä ilmestynyt uusia ehdokkaita kuten esim. Pendulumin debyytti-albumin joka sai massan ostamaan drum and bassia siihen malliin että tuntui hetken aikaa siltä kuin genre olisi liittynyt listan jatkoksi jossa kerrotaan asioita jotka ovat parasta viipaloidun leivän jälkeen. Mutta ei sitäkään riemua kauan kestänyt. Tuossa muutama viikko sitten meikätuubissa pyöriessäni, löysin tämän australialaisen Dub FX:n joka on lähtenyt purkamaan tätä syvälle kaivettua epämielenkiintoa vähintäänkin silmiä avaavilla tekniikoilla. Livetilanteessa mies nimittäin hoitaa kaiken instrumentoinnin suun kautta joita sitten pyöritetään onnistuneesti Rolandin looppi sekä efekti pedaalien avulla. Biisit rakentuvat silmien edessä looppi loopilta ja parin-kolmen videon jälkeen olin vähintäänkin myyty ja itse albumi oli pakko pistää tilaukseen. Everythinks A Ripple on siis miehen kunnollinen debyyttialbumi ja kuten livetilanteissa, albumin äänikirjasto on täysin rakennettu suun avulla, tarkoittaen että kaikki biitit, iskut, melodiat, bassot jne. on hoidettu taidokkaasti vastaamaan koneiden luomaa immersiota. Nyt tätä julkaisua kuunnelleessani voin todeta hieman huokaavaan sävyyn että Everythinks A Ripple albumilla Dub FX ei kiinnittänyt itseään pelkästään drum and bassiin sillä kaveri poukkoilee onnistuneesti genrien välimaastossa jossa kuulee downtempoa, hip-hopia ja taitaapa se olla tänäpäivänä hieman pakonomainen liike että jopa hittituotteeksi nostettu dubstep on myös edustettuna tämän albumin syövereissä.

Löydettyäni henkilökohtaisesti albumilta muutaman erinomaisen teoksen (jopa dubstep toimii tällä kertaa) ja kumpuavan alkuinnostuksen jälkeen sitä kuitenkin huomaa hiljalleen astuneensa jokseenkin karkean yksiulotteiseen työhön. Vaikka konemusiikissa monet artistit käyttävät samoja analogisia sämplejä - loopeista virvelirumpujen iskuihin, hi-hatteihin yms., se ei kuitenkaan ole haitannut itseäni sillä jokainen hyvä tuottaja on osannut valmistaa ja yhdistellä oman tehokkaan cocktailin. Tällaisen täysin oraalisesti tuotetun äänimaailman myötä albumi kuitenkin menettää tehokkuutensa kun sitä huomaa kolmessa eri kappaleessa käytettävän samaa sämpleä. Saattaahan siinä olla myöskin se seikka että yhden ihmisen vokaali on skaalaltaan kuitenkin sen verran kapea-alainen ettei se taivu täydellisesti ihan kaikkeen ja tämän johdosta se näkyy myös ilmentävän huomattavasti nopeammalla tavalla sitä miten rajoittunut puhdas konemusiikki on pahimmillaan jos ryhdytään analysoimaan tätäkin asiaa pintaa syvemmältä. Toinen asia mikä meikäläisellä mättää on albumin pituus. Jos kokonaisuus vyöryy yli 50 minuutin rajan, itse olen sitä mieltä että siinä täytyy olla automaattisesti miltei maaginen elementti joka osaa pitää mielenkiintoa yllä alusta loppuun asti. Everythinks A Ripplen kellottaessaan 76 minuuttisena, albumin lävitse huokuva erikoinen konsepti ei kuitenkaan jaksa pitämään kokonaisuutta täysin kasassa. Everythinks A Ripple on toteutukseltaan kiinnostava ja paikoitellen puoleensavetävä albumi mutta se ei kuitenkaan loppupeleissä riitä nostamaan itseään täysin kuivalle maalle. Katsellessaan uudestaan noita youtube klippejä tajusin että Dub FX on livenä koettuna se oikea tapa kun hän rakentaa kaikki sämplet tyhjästä ja alkaa työstämään silmien edessä tiettyä kappaletta kuitenkin kuulostaen aina hieman erilaiselta. Levyltä kuunneltuna tulee siis väistämättäkin sellainen tunne että tästä puuttuu täysin livetilanteen yllättävyys mutta kaikesta huolimatta tämä on tutustumisen arvoinen julkaisu, kiitos erikoisemman konseptin.

Dub FX featuring Woodnote: Flow

26/07/2009 09:31, Posted in News on the beats, Visual side of beats, Comments (0)

Helvetin vakuuttavaa materiaalia. Ja kaikki hoidetaan suun kautta. Niin siis kuinka vakuuttavaa? Parin meikätuubi videon jälkeen olin täysin myyty ja oli pakko pistää levy tilaukseen.

Addiktioni, 30/09

25/07/2009 14:57, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Ebola: Mutant Dubstep Vol.1 (2008) / Cardopusher: Mutant Dubstep Vol.2 (2008) / Mobthrow: Mutant Dubstep Vol.3 (2009)

Kreikkalaisella Spectraliquid levy-yhtiöllä on kuluvan kesän aikana tällainen 'osta kaikki kolme Mutant Dubstep volumea huokeaan yhteishintaan' tarjous, joten päätin ottaa kauan kaivatun haasteen vastaan ja viimeinkin tarkastaa että löytyykö tästä musiikintyylistä minkäänlaista järjen hiventä. Eikös se vanha sanontakin mene että kaikkea pitää kokeilla paitsi omaa mummoa ja kansantansseja. Tässä sitä sitten ollaan. Dubstep ja minä vastakkain. Joten aloitetaan. Ensimmäisen volumen tarjoilee brittiläinen Ebola kahdella originaali raidallaan ja niistä tehdyillä remikseillä jotka ovat tuottaneet Enduser ja Shitmat. Ebola, joka tunnetaan enemmälti breakcore-tuottajana, ainakin ottaa kirjaimellisesti sen asenteen että monsterimaisesti vaappuva bassline on tämän EP:n tärkein ydin johon ei hirveästi aleta sekoittelemaan muiden genren ominaisuuksia. Tosin olen kuulevinani esim. iDM:n pikaista läsnäoloa mutta sekin hyvin minimaalista. Kuitenkin ensimmäiseksi osaksi tämä ei saanut meikäläistä vakuutetuksi. Ebolan originaali raidat "Painkillers" ja "Teledildonics" ovat kärjistettynä juuri ne pahimmat esimerkit miksi tämä genre ei ole alunperinkään saanut meikäläisen kiinnostusta nousemaan - asettelemalla pelkästään basson rytkyttämisen päärooliin tuo väistämättä sen tuloksen että kappaleet eivät saa minkäänlaista kehitystä alleensa ja kuuntelija väistämättäkin lankeaa haukottelevaan tylsyyteen minuuttien jälkeen. Eikä sekään auttanut että kaikesta odotuksesta huolimatta hänen maamiehensä Shitmat ei lähtenytkään raahaamaan omaa uudelleenmuokausta old school junglen tai 'ardkoren pariin vaan jatkoi laimennusta dubstepin merkeissä. Ainoastaan Enduserin remiksaus jossa napsautetaan täysin breakcoren poukkoileva mentaliteetti päälle pelasti tämän EP:n totaaliselta unohdukseen lankeamiselta.

Jos Ebolan työnäyte oli pääasiallisesti vain perkeleenmoista matalan ääniaallon jurruttamista ja läskin jyrryttämistä, espanjalainen Cardopusher ottaa tyystin erilaisen suunnan ja tuo tällä trilogian keskimäisella osalla mukanaan melodisuuden ja leikkimielisen asenteen. Viiden biisin EP käynnistyy "Toothsmasher" kappaleella joka tuo mukanaan henkisesti 80-luvulle kurkottavan melodian ja julkaisun edetessä voi kuulla miten paljon rikkaamman tunnelman tämä Vol.2 sisältää verrattuna ensimmäiseen osaan. Tarkoitan sitä että melodisuuden mukaantulon lisäksi Cardopusher osaa kurkottaa muihin genreisiin ja ottaen mukaansa vaikutteita drum and bassista reggaesiin muokaten omasta työstään hyvin hybrimäisen jännän sekoituksen joka parhaimmillaan osaa paukkua äänekkästi ja olla hyvin nokkela samanaikaisesti. EP:n lopuksi kuultavat remiksit Innasektilta ja Pachekolta eivät tuo juuri mitään uutta pöytään mutta kuitenkin tämä Vol.2 on kokonaisuutena huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ensimmäinen osa.

Spectraliquidin yhtenä pyörittäjistä, Mobthrowin luotsaama kolmas osa tässä trilogiassa on selkeästi aggressiivisin joka suorastaan murhaa suorilla ja osuvilla pistoksillaan. Vol.3:n aloittava "Jazz Monsta" ainakin ottaa heti kuuntelijan kiitettävästä haltuunsa drum and bass/dubstep yhdistelmällään jossa kuten tittelikin kertoo kuuluu myös kevyt jazz-henkisyys. "Breakstar" ei ainakaan ota yhtään rennompaa asennetta eli sama hyväksi havaittu tekniikka jatkuu myös tässä ja "Deathstep" viimeistään pistää typerän virnistyksen naamalla nautinnon merkiksi. Ainakin nämä Vol.3:n kolme ensimmäistä teosta osaavat positiiviisesti kääntää kytkimen tuolla pääkopasssa siihen asentoon joka antaa hyväksyttävän merkinnän kahdella peukalolla. Tai noh, tätä hyväksyntää jatkuu kunnes vastaan tulee Mobthrowin tekemä uudelleenmuokkaus yhdestä The Future Sound Of Londonin yhdestä klassisesta teoksesta, "My Kingdom". Varsinkin kun itse ostin "My Kingdomin" sisältäneen Dead Cities albumin uudestaan tuossa yli kuukausi taaksepäin, tämän johdosta FSOLin musiikki on pyörinyt vahvasti viimeaikaisessa rotaatiossa joten remiksin kuuleminen aiheutti suoranaisen kakomisreaktion itselläni eli tuotettu remix alkaa olla vahvasti siinä pisteessä että miksi vaivautua? Alkuperäinen työ on kolmentoista vuoden jälkeenkin upean lumoava teos ja tämä 'päivitetty' "My Dub Kingdom" remix on karkeasti vain dubstep biitti liimattuna vanhan klassikkon päälle. Ajan haaskausta ja alkuperäisen raiskausta näin suorasti sanottuna. Mad EP:n tekemä remix "Jazz Monsta" kappaleesta taasen vie tätä teosta enemmän absurdimaiseen jazz-tunnelmointiin joten sen puolesta saa kiitosta ettei menty siitä mistä aita on matalin kuten monet tämän trilogian muut remiksaajat ovat laiskuudessaan langenneet.

Kuunneltuani näiden kolmen julkaisun rymisevää takomista, en edelleenkään ole täysin vakuuttunut dubstepin olemassaolosta. Tarkoitan siis tällä toteamuksella ettei minusta tule millään tämän genren suurinta ystävää ja minä olen täysin tyytyväinen siihen että vedän selkeän rajan ja pysyttelen korkeintaan satunnaisena kuuntelijana. Toisaalta kun tätä trilogiaa nyt tarkkailee etäämmältä, kyllähän nämä kolme teosta toimii erinomaisesti eräänlaisena päänavauksena ja tarjoten kolme hyvin erilaista työtä niille jotka eivät ole vielä tutustuneet tähän helvetin paljon hypetettyyn musiikintyyliin.

Addiktioni, 10/08

06/03/2008 19:21, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Enduser: Left (2008)

Enköhän minä ole jo monta monituista kertaa vuodattanut sitä samaa asiaa että Lynn Standafer (a.k.a. Enduser) edustaa minulle monipuolisuutta tässä sisäänpäin lämmitetyssä genressä nimeltään drum and bass. Sanon sen vielä kerran. Joko hän heittää korvien eteen vauhdinhurmoisella breakcorella maustettua drum and bassia tai breakbeat maailmasta lainaavaa trip-hoppia, mies tekee parhaimpina päivinä vakuuttaavaa työtä. Julkaisut kuten Reduced Phat 2% -split Edgeyn ja Subsektorin kanssa, Calling The Vultures, The End ja Pushing Back ovat täydelliset esimerkit miehen eri lähteistä vaikutteita saatua panostusta tässä modernin elektronisen musiikin otannassa. Muutenkin Enduserin jatkuva kokeilunhakuisuus erinäisten soittimien avulla on paikoitellen ihailtavaa kuunneltavaa - edellisellä Pushing Back julkaisulla oli sähkökitara valjastettu onnistuneesti yhden kappaleen päättymättömäksi draiviksi, Calling The Vultures sisälsi paljon tunnelmaa virittävää ja värittävää pianoa, ja nyt tällä uusimmalla Left albumilla tuodaan esiin keuhkojen kautta ammennettua huilua. Tosin nyt jonkinlaisen kieron logiikan puristamana tuntuu että ollaan jouduttu Steve Roachin kaltaiseen itseään pettävään ja hitaasti uppottavaan pyörteeseen jossa kaiken lisäksi tehtäisiin remiksiä kyseiselle artistille. Jokin tässä pienessä mutta selkeällä tavalla albumissa erottuvassa ambient-trip-hop-tribal massassa siis ei vaan leikkaa puhtaasti vaan jumittaa pyörivää ratasta vaikeasti ja sen varsinaisesti huomaa "Black Lightin" aikana joka kuulostaa liian heppoisesti kyhätyltä kokonaisuudelta jonka palaset eivät millään meinaa loksahtaa paikoilleen vaikka elementit tuntuisi olevan mitoitettu oikein. Sen sijaan Mick Harris'n matalalta luontaava pseudonyymi eli Scornin tekemä remiksaus samaisesta kappaleesta puskee kaiuttimista lävitse kuin nosturin päässä heiluva rautapallo. Muhkea, muriseva basso siis tekee näyttävästi tuhoaan ja remiksin järkkymättömän luonteen takia luulisi irroittavan paikatkin hampaista kunnon vehkeiden kautta kuunneltuna. Left on siis kokonaisuudeltaan jatkuvaa virtaavaa aallokkoa johon ei mielellään lähtisi kahlaamaan kylmällä ilmalla - sen sijaan albumilla suorempaa linjaa edustavat ja eteenpäin puskevat drum and bass tuotokset ovat taas laadun tae tämän albumin tuotannossa mutta kuitenkin vain siihen pisteeseen että Enduser onnistuneesti rynkyttää taas omintakeisilla biiteillään eikä pyri innovatiivisesti luotuun materiaaliin. Tällä kertaa tämä suorempi linja on kuitenkin kuin majakka kaaoksen keskellä joka valaisee tasaisella pyyhkinnällä. Välillä valo paljastaa parhaimmat hetkensä albumilla kuten esim. "Perfection / Stillness" joka tuo esiin miehen erinomaista kykyä tuottaa melodiallisesti huumaavia cocktaileja joista mieli humaltuu juuri sopivasti.

Addiktioni, 50/2007 (Pt.2)

12/12/2007 22:23, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Krust: Coded Language (JAP Import) (1999)

Krustin debyyttialbumi on pieni tärkeä palanen omassa levyhyllyssäni koska se osoitti kahdeksan vuotta sitten miten paljon orgaanisuutta voidaan todellisuudessa importata mukaan ja hyödyntää sitä drum and bassissa tuoden tyystin erilaisen syvään hengenvetoon imaisevan tunnelman. Ja tietenkin siinä samalla tehden muutaman askeleen selkeän pesäeron muihin huipputuottajiin jotka yllättäen eivät lähteneet tuottamaan saman kaltaista materiaalia. Ihan hyvä vaan näin jälkikäteen ajateltuna koska tämä jää yksilöllisena kappaleena genren sisällä. Kaikkihan lähtee siitä miten hyvin perusteet on valettu. Biiteistä lähtien, Krust lähti nauhoittamaan tätä omaa debyyttiään oikean rumpalin avustuksella, näin ollen saaden sellaisen väkevän napakkaan ja ennen kaikkea erittäin tehokkaan oloisesti iskevän perussetin rummuille jota hän pystyi editoimaan hänen studionsa leikepöydällä miten tahtoi ja josta saadaan rakennettua periaatteessa kaikki mitä halutaan ja mihin mielikuvitus kykenee venymään. Toinen elementti mikä tulee albumilla vastaan toisen kerran inhimillisen orgaanisuuden myötä on klassisen soitantaan perustuvat instrumentit eli sello ja viulu. Kun tähän yhtälöön liitetään vielä lisäksi naisvokalisti nimeltään Morgan, näistä saadaan rakennettua albumilla vallitseva melankolian kolme väriä joiden upottavat ja synkillä sävyillä väritetty kangas lähtee elämään. Coded Languagen techstepiin perustuvat teokset ovat paikoitellen riisutun oloisia jossa rummut ovat selkeästi pääosassa ja johon tausta reagoi luupin kaltaisesti vaihtaen puolta vain tarvittaessa, mutta tilanne muuttuu mielenkiintoisemmaksi kun jousisoittimia aletaan yhdistelemään mukaan. Kappaleet kuten albumin aloittavat "High Plains" ja "Re-Arrange" sekä loppuolella kuultava "Soldiers" alkavat saada persoonallista otetta ja sanoisinko jopa vieden julkaisulla vallitsevaa partaterän päällä keikkuvaa tunnelmaa vielä uhkaavaampaan suuntaan. Mutta toisaalta kun eteen laskeutuu pienemmällä biitti per minuuteilla varustettuja trip-hopiin kallellaan olevat tuotokset kuten "Overture" ja "Guilty", albumi saa sen myötä lisää tasapainottavaa jalansijaa jonka johdosta tämä pitkä hengenveto syvenee entisestään ja kylmästi laskelmoiva virtaus kääntyy hetkeksi toisaalle. Coded Language siis ei sovellu bileiden keskipisteeseen vaan tässä on selkeästi lähdetty kasaamaan tiivistä albumi kokonaisuutta jota kuunnellaan rauhallisessa ympäristössä ja mielellään himmeän valon keskellä. Ja sitten on erikseen albumin kiistaton kohokohta joka jättää raapivat kynnenjälkensä drum and bassin historiaan. Puhun tietenkin albumin nimikkokappaleesta jonka myötä sitä ollaan taas sen edessä että miten voisi summata täydellisyyttä? Lähdetään vaikka liikkeelle vierailevasta artistista nimeltään Saul Williams. Mies jonka nimi pyöri viime kuussa monen on-the-edge musiikkia seuraavan ystävien huulilla koska hän teki hyvän ystävänsä Trent Reznorin kanssa ns. Radioheadit ja julkaisi uunituoreen levynsä ilmaiseksi netissä. Mutta tämän teoksen vallitseva vuosi on 1999 ja mies tekee yhä selvää jälkeä vaikka "Coded Language" on saanut kahdeksan ikävuotta taakseensa. Krustin luoma biitti suorastaan asettelee herra Williamsin sellaisen hurmosmaiseen olotilaan jossa hän sylkäisee sen verran vakuuttavan tutkielman jossa syväluodataan ja läpileikataan filosofisesti sekä psykologisesti hip-hopin historiaan ja valoitetaan mitä kaikkea siihen on vaikuttanut sekä miten se on edesauttanut monen muun genren muokkaamiseen. Kuten olen joskus todennut aikaisemmin, lyriikallinen drum and bass ei tule koskaan paranemaan tästä kuuden minuutin vallitsevasta hetkestä.

On sanomattakin selvää että olen vuosi vuodelta kiintynyt enemmän tähän albumiin mutta jotenkin tästä on jäänyt mieleen että tämä on hyvin aliarvostettu julkaisu. Sääli tai paremminkin se on heidän häviönsä jotka eivät tajua Krustin debyyttiä. Coded Language ei pyri olemaan tyypillinen kuvaus genren otannasta ja tästä huokuukin vahva persoonallisuus sekä huikaiseva teknillinen näyttö orgaanisuudeen saralla. Ja nyt siis tuli hankittua Japani painos tästä julkaisusta joka ei tee albumiin muuta eroa kuin poistaa yhden raidan ja lisää kaksi uutta. But you know what? Pohja on kuitenkin sama ja jotenkin tuntuu että albumin perusversio toimii hieman parempana kokonaisuutena.

Krust feat. Saul Williams: Coded Language

12/12/2007 20:19, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Saul Williams omistaa kahdeksan vuoden takaa. Syy tälle videolle seuraa myöhemmin perässä joten katso ja nauti.