Addiktioni 43/14

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition) (2014)

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition)Nuoruutensa 90-luvulla elänyt on saattanut havahtua nyt sellaiseen tilanteeseen että monet klassikon leiman saaneet levyt ovat saamassa 20-vuotisen kunniaksi ties minkälaista erikoispainosta ja Underworld aloittaa heidän uusintakierroksen kolmannellaan julkaisullaan Dubnobasswithmyheadman. Underworld on muutenkin erinomainen malliesimerkki siitä miten ura voi lähteä nousujohteiseen kiitolinjaan musiikillisesti toteutetun suunnanmuutoksen myötä ja vieläpä oikealla hetkellä kun brittein saarella elektroninen musiikki alkoi elää uudenlaista kukoistuksen aikaa. On vuosi 1991 ja Karl Hyden ja Rick Smithin kasari-taiderock/synthpop versio Underworldista oli siis kulkenut päätepisteesen edellisenä vuotena ja nyt heidän mukaansa lyöttäytyi Darren Emerson joka on myöskin hieman ironisella tavalla osoittautunut 2000-luvusta eteenpäin että kuinka iso osa Underworldin soundin uudelleen rakentamisessa hän todellisuudessa oli. Underworldin nykykunnosta albumi-rintamalla löytyy varmaan monta eriävää mielipidettä mutta heidän suunnanmuutoksen myötä tehdyt kaksi ensimmäistä julkaisua ovat edelleenkin heidän uransa huippuhetkiä ja Dubnobasswithmyheadmanin uusintajulkaisu kristallin kirkkaan remasteroidun soundin myötä muistuttaa erinomaisesti siitä. Vuonna 1993 julkaistun Dubnobasswithmyheadmanin teknillisesti synkkämielinen ja ailahteleva matka joka sijoittunee technon ja progressiivisesti kehittyvän kaavan välimaastoon josta kerroksittain alkaa kuoriutumaan tunnelmallisesti ja energisesti irtiottavia harppauksia hypnoottisuuden piirteisiin joita täydennetään runollisesti koostettujen lyriikoiden kautta. Viidelle CD:lle levittäytyvä Super Deluxe Edition albumista on siitä myös mahtava paketti että se haalii sisäänsä melkein kaikki tärkeimmät miksaukset sekä b-puolet singleistä vuoteen 1994 asti ja muutenkin Underworldin 90-luvun tuontantoa saa kiittää siitä että he tekivät itse monenlaisia versioita biiseistään ja yksi CD:stä on hyvitetty DAT-nauhojen ja tietokoneiden kätköistä kaivettujen ennenjulkaisemattoman materiaalin suhteen antaen samalla suurenmoisia kuin myös odottamattomia luonteenpiirteitä sille miten paljon biisit ovat kehittyneet ajan kanssa. Sitä saattaa yllättäen esim. löytää ne pienen pienet nyanssit josta “Cowgirl” löysi ikonisesti itseään toistavasti replikoivan lopullisessaan muodossaan tai miten kappaleet toimivat myös huomattavammin riisutummin. On sanomattakin selvää että Dubnobasswithmyheadman on jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävälle yksi niistä julkaisuista joka on pakko löytyä levyhyllystään/digitaalisesta jukeboksistaan jossain muodossa tai sitten se täydellinen alkupiste jos haluaa lähteä tutustumaan tähän yhtyeeseen. Mutta paras on kuitenkin vasta edessä. Nimittäin tämä Super Deluxe Edition ylitti meikäläisen suhteen kaiken odotuksen joten jään kielipitkällä odottamaan mitä kaikkea ennenjulkaisemattomia helmiä he löytävät Second Toughest In The Infants albumin uudelleenjulkaisua varten. Sitä odotellessa.

Addiktioni: Redux 8

Trifonic: Ninth Wave (2012)

Trifonic: Ninth WaveToinen albumi on artisteille aina se vaikea kynnys. Pitäisi löytää se oikea balanssi ensimmäisellä albumilla käytettyjen ideoiden uudelleen jalostamiseen mutta kuitenkin tuoda samalla täysin uutta tuulahdusta ja vähintäänkin pienimuotoista irtiottoa uuteen suuntaan. Trifon veljesten muodostama Trifonic ja heidän neljän vuoden takainen debyytti Emergence osasi rakentaa tiivistä musiikallista yhtenäistä väylää iDM:stä, glitchistä, downtemposta, dubstepistä sekä post-rockista vaikka välillä löysi liiankin selkeitä referenssipisteitä muihin ihailtuihin artisteihin. Emergence sisälsi kuitenkin raikkaan otannan poppimaiseen työstötapaan tuoden mukanaan vahvoja, sielukkuutta omaavia vokaaliraitoja ja samalla kaivertaen omanlaista soundia persoonallisen ohjelmoinnin kautta. Siinä oli selkeimmät syyt miksi itse tykästyin järkyttävän paljon tästä orkesteristi kun sain levyn hankittua edes jossain formaatissa. Ninth Waven ensimmäisten kuuntelujen aikana reaktio aika pitkälti päinvastainen minkä myötä päällimmäisenä kysymyksenä korvien välissä pyöri; “tässäkö se sitten oli?”. Edelliseltä albumilta irroitettu harvinaisen omaperäinen ohjelmointi-tyyli sekä työstötapojen aihiot ja muutenkin yksyhteen samoissa genreissä dipattu kokonaisuus vaikutti siis ensialkuun hieman leväperäiseltä tulokselta ja minkä myötä albumilta hohkasi sellainen “julkaistaan nyt edes jotain” asennoituminen. Mut… Vaikka julkaisu aluksi tuntui hieman haparoinnilta meikälaisen korvissa, monituisten kuuntelukertojen jälkeen Ninth Wave alkoi toimimaan paremmin ja lämpenemään. Suurempaa roolia albumin äänimuhennoksessa ottavat dubstep työt tuovat mukanaan rentoa, kevyempää liitämistä mutta toisaalta tarjoten myös herkkää ja riisutun oloista virettä (“Calling”) kuin myös teknillisesti tyylikästä näytäntöä (“Baalbek”) joka ei kuitenkaan tee sitä perusvirhettä että sortuisi liian pommittavaan atmosfääriin. Albumin mielenpainuvimmista osuuksista vastaavat kaksi downtempo vokaaliraitaa joista erityisesti “Forget” tuo onnistuneesti ihon pintaan hengittävää ja hitaasti levittäytyvää tunnelmointia progressiivisella muuntautumiskyvyllään. Yritän siis sanoa että Ninth Wave on hyvä albumi joka osaa erityisesti liikkellä ollessaan tempaista sisäänsä kuten heidän ensimmäinen työnsä mutta ei kuitenkaan loppupeleissään ideoiltaan tuo mitään kovin dramaattista muutosta.

Addiktioni 46/12

DJ Shadow: Reconstructed | The Definitive DJ Shadow (2012)

DJ Shadow: Reconstructed | The Definitive DJ ShadowReconstructed | The Definitive DJ Shadow box-setti kerää sisuksiinsa neljä albumia, pari kokoelmaa, kaksi eri livesettiä CD- ja DVD-formaatissa sekä yhden 12″ remix-vinyylin. Maailmanlaajuisesti viidensadan kappaleen numeroitu ja artistin signeeraama painos on kerran elämässä oleva tarjoiltu mahdollisuus eikä tästä tulla tekemään uutta painosta. Ollaan siis siinä tutussa nopeat syövät hitaat mentaaliteetissa ja kylkeen laputettu 270 dollarin hinta pitää huolen siitä että kun tämä painos on löytänyt omistajansa, hinta alkaa luonnollisesti kohoamaan isompaan lukemaan. Reconstructed box-setin selkein kohokohta ja ensimmäisenä tietään raivaava päänavaus nimeltään Endtroducing….. (1996) on edelleenkin kuudentoista vuoden jälkeen klassikon maineeseen voideltu ja otteessaan yhä tehokkaasti puristava debyytti joka on mm. ollut ties kuinka monen 90-lukuun keskittyvän Top 100 listalla ja onhan se kieltämättä yksi tärkeimmistä levyistä elektronisen musiikin saralla joka pitäisi löytyä jokaisen itseään kunnioittavan keräilijän hyllystä. Albumi joka on kokonaisuudessaan tehty muista levyistä koostetuista sämpleistä luoden mieltä pyörittävän matkan trip-hopin ja hip-hopin kautta genrejä silppovaan, toisiinsa kerroksittain maalatun musikaalisuuden moniulotteiseen kerronnallisuuteen ja minkä johden albumista suorastaan huokuu syvä rakkaus ääntä kohtaan ja miten sitä hyödynnetään menneisyydestä kumpuvien luonnosten uudelleenjalostamiseen. Endtroducing….. on siis täydellinen täsmälaukaus mieheltä jota hän ei pysty missään vaiheessa uraansa ylittämään. Ja parasta tässä kai on se että artisti itsekin tietää sen eikä näin ollen yritä tehdä väkinäisesti tuotettua jatko-osaa. Ja sen kuulee heti seuraavalla julkaisulla.

Kuten Endtroducing….., onneksi myös The Private Press (2002) on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa ja tunteenkirjossa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (a.k.a. Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylin pyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä kuin myös omien ideoiden esiintuomisessa. The Outsider (2006) on jo sitten tyystin oma lukunsa miehen discografiassa. Se on jännä todistaa miten tämä albumi on kuudessa vuodessa muuntautunut vihatusta kuunneltavaan olomuotoon. Muistan edelleenkin sen hetken kun paljoa lupailevan intron jälkeen julkaisu paljastuikin miltei karikatyyriseksi versioksi miehen kymmenen vuotta aikaisemmasta kritiikistä nimeltään “Why Hip Hop Sucks In ’96” ja mitä pidemmälle albumi eteni, sitä vaan vajosi avuttomasti kauhun sävyttämään tunteeseen. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja perinteisemman tuottaja-levyksi vangitusta äänimaailmasta alkaa löytämään niitä vähäisemmissä määrin olevia positiivisia puolia ja pakostakin ymmärtämään että vierailevat mikkiin räkijät yrittävät täydentää DJ Shadow’n luomaa soundia. Ei ole ensimmäinen kerta kun kuuntelutottumus tekee miltei ylitsepääsemättömän levyn suhteen jaloilleen laskeutuvan kuperkeikan. Viime vuonna julkaistu The Less You Know, The Better tulikin sitten täysin puun takaa. Tarkoitan sitä että tässä vaiheessa itselläni odotukset eivät olleet kummoiset ja sitä ei millään tasolla osannut odottaa tällaista suunnanmuutosta mieheltä. Äärimmäisimmillään The Less You Know, The Better on aggressiivinen. Se huutaa. Se kirkuu keuhkojen pohjasta. Kirjaimellisesti. Kitarat tuovat albumille hiuksia heiluttavan vauhdin tunteen kuin myös tyystin uudenlaista asennetta miehen musiikkia kohtaan. Albumi on myös jälleen oiva esimerkki siitä miten vaihtelevasti miehen musikaalinen tyyli osaa vaihdella yhden levyn aikana, rokahtavasta asenteesta funkymaiseen leijuntaan josta pudottaudutaan vahvaan kasarivaihteeseen ja lopulta huipentuen kauniiseen piano balladiin.

Valitettavasti se pakonomainen nillittämisen maku tulee siinä vaiheessa suuhun kun miettii että tästä box-setistä puuttuu yksi sun toinenkin tärkeää teos miehen alkupään urasta. Mo Wax levymerkin alaisuudessa julkaistuja singlejä kokoava Preemptive Strike sekä UNKLEn ensimmäinen julkaisu Psyence Fiction (jonka hän kirjoitti alusta loppuun asti) olisivat antaneet täydellisyyten hipovan täydennyksen tälle box-setille. Neljä albumia ovat kuitenkin kukin omalla tavallaan tutustumisen arvoisia antaen hyvän kuvauksen miehen värikkäästä urasta. Onko box-set kuitenkin käytetyn rahan arvoinen? On ja ei. Itselleni tämä paketti oli todellisuudessa karkea tekosyy hankkia kaksi edellistä albumia levyhyllyyn ja siinä ohella sai pari CD-levyllistä bonus-materiaalia jota ei ole muun kautta saatavilla. Rahalla saa myös oikeuden paukutella henkseleitä sen suhteen että tuollainen rajoitettu painos löytyy hyllystä. Eipä sillä muuta virkaa ole kun neljä albumia sekä miehen erinomaista livekuntoa esittelevä In Tune And On Time Live! DVD ovat saatavilla erikseen.

Addiktioni 21/12

Amon Tobin: Amon Tobin (2012)

Amon TobinVuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.

Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.

Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.

Addiktioni 41/11

Enduser: Even Weight (2011)

Enduser: Even WeightMihin me jäätiinkään edellisellä kerralla? Jos oikein muistan, viime vuoden puolella Enduser (a.k.a. Lynn Standafer) tarjosi neliraitaisen 1/3 EP:n joka sisälsi päällisin puolin sellaisen räväkkäästi sinkoilevan breakcore kokonaisuuden mutta kuitenkin viime vuodesta parhaiten jäi mieleen super-kokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti rymisevä debyytti jonka taustalla mies myös vaikutti. Kolme vuotta on kulunut edellisestä Enduser täyspitkästä joten oli jo aikakin että jotain tapahtuu myös tällä rintamalla. Uunituore, Ad Noiseam levymerkin kautta julkaistu albumi on siis nimeltään Even Weight ja edelleenkin ollaan siinä tutussa drum and bass/breakcore välimaastossa heiluen kummallakin puolella kiitettävästi luoden saumattoman liikehdinnän. Muutenkin Even Weight edustaa sitä erittäin tuttua Enduser työskentelyä jossa hänen perustavaramerkiksi luonnehtivat biittien leikkaa-ja-sahaa tyyliset choppailut, basson rymistelyt ja laakeasti hierova melodisuus ovat vahvasti läsnä. Eri tuottajien (Karsten Pflum, Architect, Bonk ja Hecq) kanssa tehdyt yhteistyö-raidat muovaavat tästä albumista vieläkin enemmän hektisemmän ja hyper-editoinnin alaisuuteen käärittävän kokonaisuuden minkä johdosta albumi suorastaan vaatii sen muutaman läpikuuntelukerran jotta tästä rynkytyksestä alkaa löytymään niitä kaivattuja nyansseja. Even Weight on siis perus Enduser työ niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä tarkoittaa sitä että ainakin itse odotin taas liikoja tältä albumilta mutta tässä kolmen päivän intensiivisessä rotaatiossa sitä on alkanut näkemään myös itseään pettävän hypetyksenkin ohi. Näin ollen Even Weight ei siis täysin sisällä sitä kaivattua seuraavalle tasolle hivuttautuvaa uudistautumista mutta ehkäpä albumin nimi onkin se osuvin kuvaus tästä julkaisusta. Even Weight on tasapainotettu sen verran tarkasti että se kuitenkin tuo sen hitusen verran uutuuden tuoksua mukanaan ja pysyen vakaasti kurssissaan ilman ylimääräistä rönsyilyä. Lukuunottamatta Enduserin itsensä tekemää kahta remix raitaa jotka ovat enemmän tuonne seesteisempään downtempoon kallellaan luoden samalla sisäänpäin hengittävän autuaan olotilan, mitenkään muuten tässä teknillisesti räiskyvässä kokonaisuudesta ei ponnahda esiin sellaista huippuhetkeä jotka raivaisivat itselleen enemmän spottivaloa. Ehkäpä se onkin hyvä näin minkä myötä Even Weight onkin huomattavasti virtaviivaisempi kokemus.

Addiktioni 47/10

Dryft: Ventricle (2010)

Dryft: VentricleTuntuu kuin siitä olisi taas vierähtänyt pitkä aika kun on viimeksi innostunut uunituoreesta iDM-julkaisusta. Autechre voidaan lokeroida tyystin omaan luokkaansa heidän instituutiota rikkovalla kaavallaan ja muutenkin jatkuvasti pienemään päin olevassa rotaatiossa elävää sceneä kolutessa sieltä enää harvemmissä määrin tarttuu kouraisevasti mukaansa tempaavaa julkaisua. Dryftin (a.k.a. Mike Cadoo joka tunnetaan myös edesmenneen Gridlockin toisena jäsenenä) kolmatta julkaisua ensimmäistä kertoja kuunnellessani, tämä väsynyt ajatusmaailma oli väistämättä ilmestynyt myös tämän julkaisun rinnalla. Lukuunottamatta kahta biisiä, albumi tuntui yksinkertaisesti vaimealta sekoitukselta menneisyyksien kaipuulta ja hänen toisen monikerin, Bitcrushin kaltaista maalailevuutta synakoneiston kautta. Ventricle ei ole juurikaan mitenkään verrannollinen Dryftin vuosikymmenen aiemmin julkaistuun ensimmäiseen albumiin jonka räikeästi paikkuva iDM/drum and bass ilotulitus oli silloin dominoivassa asemassa. Soundiltaan vanhempaa Dryftia eli juuri tämä päätä takova mentaliteetti on lyhentynyt uudella albumilla yhden kappaleen ajaksi (“Knives And Gifts”) joka myöskin näkyy ja kuuluu siinä että tämä onnistuu luomaan albumille yhden kirkkaimmin säkenöivistä hetkistä kaivertuen tuonne syvälle sisuuksiin repien muistoista sen ajanjakson kun drum and bass maistui hyvältä. Mutta jotenkin kaikki palaset osasivat loksahtamaan nätisti paikoilleen kun kuuntelin tätä julkaisua kävelessäni ulkona kirpeän kylmässä, lunta hitaasti tupruttavassa ilmassa. Ehkäpä tämä valkoisiin hiutalaisiin peittyvä maisema toi sen puuttuvan elementin tämän albumin ylle jonka kautta Ventriclen leijuvuus alkoi saada uudenlaista näkyvyyttä ja tarvitsemaansa unimaista ulottuvuutta jonka keskellä aika suorastaan hidastuu. Vaikkakin downtempoa lähestyvät teokset tuovat enemmissä määrin julkaisun ylle sellaista vetäytymistä vieden Dryftin kokonaisvaltaista soundia täysin uuteen suuntaan, Ventricle on kuitenkin loppujen lopuksi lumoavasti etenevä suoritus siitä miten tunnelmointia osataan sitoa taidokkaasti alusta loppuun albumia koristelevaan punaiseen lankaan. Sanottakoon vielä tämä ettei jää mitään epäselvyyksiä. Ventricle ei (edelleenkään) ole mitenkään verrattavissa Gridlockiin. Ei lähelläkään. Tästä yhtälöstä ennenkaikkea puuttuu se tärkeä toinen jäsen kokonaisuudesta joka toisi mukanaan ne kauan kadonneet soinnut. Joten jos sinulla on asetettuna noin korkealle tämä vaatimustaso, sinä tulet pettymään karvaasti.

Addiktioni, 33/09

Dub FX: Everythinks A Ripple (2009)

Dub FX: Everythinks A RippleKuten olen moneen kertaan todennut, drum and bass on tällä hetkellä sellainen elektroninen genre joka on selkeästi ollut pitkään tuuliajelulla. Vuoden 2000 jälkeen tämä musiikintyyli on ollut portaittan etenevässä laskusuunnassa luovuuden ja ideoiden puolella, tosin onhan siellä on aina välillä jonkinsortin piikkinä ilmestynyt uusia ehdokkaita kuten esim. Pendulumin debyytti-albumin joka sai massan ostamaan drum and bassia siihen malliin että tuntui hetken aikaa siltä kuin genre olisi liittynyt listan jatkoksi jossa kerrotaan asioita jotka ovat parasta viipaloidun leivän jälkeen. Mutta ei sitäkään riemua kauan kestänyt. Tuossa muutama viikko sitten meikätuubissa pyöriessäni, löysin tämän australialaisen Dub FX:n joka on lähtenyt purkamaan tätä syvälle kaivettua epämielenkiintoa vähintäänkin silmiä avaavilla tekniikoilla. Livetilanteessa mies nimittäin hoitaa kaiken instrumentoinnin suun kautta joita sitten pyöritetään onnistuneesti Rolandin looppi sekä efekti pedaalien avulla. Biisit rakentuvat silmien edessä looppi loopilta ja parin-kolmen videon jälkeen olin vähintäänkin myyty ja itse albumi oli pakko pistää tilaukseen. Everythinks A Ripple on siis miehen kunnollinen debyyttialbumi ja kuten livetilanteissa, albumin äänikirjasto on täysin rakennettu suun avulla, tarkoittaen että kaikki biitit, iskut, melodiat, bassot jne. on hoidettu taidokkaasti vastaamaan koneiden luomaa immersiota. Nyt tätä julkaisua kuunnelleessani voin todeta hieman huokaavaan sävyyn että Everythinks A Ripple albumilla Dub FX ei kiinnittänyt itseään pelkästään drum and bassiin sillä kaveri poukkoilee onnistuneesti genrien välimaastossa jossa kuulee downtempoa, hip-hopia ja taitaapa se olla tänäpäivänä hieman pakonomainen liike että jopa hittituotteeksi nostettu dubstep on myös edustettuna tämän albumin syövereissä.

Löydettyäni henkilökohtaisesti albumilta muutaman erinomaisen teoksen (jopa dubstep toimii tällä kertaa) ja kumpuavan alkuinnostuksen jälkeen sitä kuitenkin huomaa hiljalleen astuneensa jokseenkin karkean yksiulotteiseen työhön. Vaikka konemusiikissa monet artistit käyttävät samoja analogisia sämplejä – loopeista virvelirumpujen iskuihin, hi-hatteihin yms., se ei kuitenkaan ole haitannut itseäni sillä jokainen hyvä tuottaja on osannut valmistaa ja yhdistellä oman tehokkaan cocktailin. Tällaisen täysin oraalisesti tuotetun äänimaailman myötä albumi kuitenkin menettää tehokkuutensa kun sitä huomaa kolmessa eri kappaleessa käytettävän samaa sämpleä. Saattaahan siinä olla myöskin se seikka että yhden ihmisen vokaali on skaalaltaan kuitenkin sen verran kapea-alainen ettei se taivu täydellisesti ihan kaikkeen ja tämän johdosta se näkyy myös ilmentävän huomattavasti nopeammalla tavalla sitä miten rajoittunut puhdas konemusiikki on pahimmillaan jos ryhdytään analysoimaan tätäkin asiaa pintaa syvemmältä. Toinen asia mikä meikäläisellä mättää on albumin pituus. Jos kokonaisuus vyöryy yli 50 minuutin rajan, itse olen sitä mieltä että siinä täytyy olla automaattisesti miltei maaginen elementti joka osaa pitää mielenkiintoa yllä alusta loppuun asti. Everythinks A Ripplen kellottaessaan 76 minuuttisena, albumin lävitse huokuva erikoinen konsepti ei kuitenkaan jaksa pitämään kokonaisuutta täysin kasassa. Everythinks A Ripple on toteutukseltaan kiinnostava ja paikoitellen puoleensavetävä albumi mutta se ei kuitenkaan loppupeleissä riitä nostamaan itseään täysin kuivalle maalle. Katsellessaan uudestaan noita youtube klippejä tajusin että Dub FX on livenä koettuna se oikea tapa kun hän rakentaa kaikki sämplet tyhjästä ja alkaa työstämään silmien edessä tiettyä kappaletta kuitenkin kuulostaen aina hieman erilaiselta. Levyltä kuunneltuna tulee siis väistämättäkin sellainen tunne että tästä puuttuu täysin livetilanteen yllättävyys mutta kaikesta huolimatta tämä on tutustumisen arvoinen julkaisu, kiitos erikoisemman konseptin.

Addiktioni, 23/09

The Future Sound Of London: Dead Cities (1996)

The Future Sound Of London: Dead CitiesBrian Dougansin ja Garry Cobainin muodostama The Future Sound Of London alkaa olla näinä päivinä sellainen syvää kumarrusta ja kunnioitusta herättävä nimi ambientin puolella. 90-luvulla tehdyt työt uudistivat rajoja kiitettävästi ja mikä tietenkin mahdollisti sen että he suorastaan loivat lähemmäksi universaalia kurkottavaa vai sanoisinko rakensivat modernia selkärankaa edellämainitulle genrelle ja tämän myötä on myös vaikea kuvitella elektronisen musiikin yhteen sun toiseenkin haarautuvaa evoluutioita ilman näiden kahden ihmisen jaettuja ideoita suurelle yleisölle. On siis sanomattakin selvää että ainakin pari julkaisua tältä orkesterilta kuuluvat erityisesti elektronisen musiikin ystävien piireissä vähintäänkin yleis-sivistävään kokemukseen ja yksi ehdoton valinta on kolmetoista vuotta sitten julkaistu Dead Cities. Varmaan joku ihmettelee tässä vaiheessa että miksi minä alan yhtäkkiä länkyttämään tästä julkaisusta? Enkö muka omista tätä albumia entuudestaan? Itse asiassa Dead Cities on ollut jo yli kymmenen vuotta yksi levyhyllyni kohokohdista ja nyt pitkän odottelun jälkeen tuli hankittua rajoitettu painos tästä albumista joka sisältää 196 sivuisen kirjasen. Musiikillisella puolella mikään ei ole kuitenkaan muuttunut. Dead Cities kuulostaa edelleenkin monumentaalisesti koostetulta matkalta dystopisen kaupungin epävireisen nopeasti sykkivään sydämeen jossa voi kohdata epätoivoa, vastarintaa ja unohtamatta tietenkään ihmismielen itsensä luomia pelkotiloja joiden sulkeutuneiden aitojen taakse voi joutua helposti. Albumin nimikkokappaleessa kuultava, “I had killed a man, a man who looked like me” sysää ehkäpä liiankin voimakkaan heijastuksen mielenkolkan pimeisiin aaltoihin mutta toisaalta kun ajattelee siltä kannilta että The Future Sound Of London ei tunnetusti ole tehnyt helppoja albumeja ja Dead Cities myös lukeutuu näihin. Albumilla vääjäämättömästi ylleensä verhoutuva synkkyys saattaa tehdä tästä myös jokseenkin uhkaavan ja hämmentävän kokemuksen mutta itse huomasin että kuunnellessani levyä pitkästä aikaa ajatuksen kanssa, tässä on edelleenkin vahvasti läsnä sellainen mieltä kiehtovasti stimuloiva ‘kutsu tuntemattomuuteen’ piirre joka kaappaa silmänräpäyksessä sisäänsä kun sille antaa edes häivähdyksen verran valtaa. Kun itsellenikin on tuota ikää tullut mittariin, tämä albumi on ehdottomasti vuosien varrella onnistunut muuntautumaan formaattiin jota määrittävät viisareiden kuluva aika parantaen muutenkin timantin kaltaista teosta edelleenkin kirkkaammaksi säihkyväksi.

Albumin toisena singlenä tarjoiltu “We Have Explosive” keräsi aikoinaan kiitettävän määrän soittoaikaa mm. MTV:llä – kiitos erikoisemmalla tavalla editoidun videon – ja muutenkin teosta tungettiin lukemattomille kokoelmille ja monen soundtrackin sekaan. Kyseinen kappale on sinänsä harhaanjohtava sillä se ei edusta albumilla valitsevaa linjaa juuri mitenkään. Se on vain yksi iso, kuumasti polttava räjähdys tiukassa kulmassa etenevässä syöksyssä jossa wah-wah kitarat, kappaleen nimeä toistavat robotti-äänet sekä sähköisesti varatut lekan iskut big beatin myötä tarjoilevat muutenkin ränsistyneen valtakunnan kaikuja vahvistavassa Dead Cities äänimaailmassa hyvin suoran näytteen. “We Have Explosive” on kuitenkin myös rehellinen ja anteeksiantamaton joka ei kuitenkaan onnistu edes tekemään pientä säröä albumin ehjään kokonaisuuteen ja toisaalta en edes pystyisi mitenkään kuvittelemaan Dead Cities’n olemassaoloa ilman tätä kuuden minuutin suoravetoista purkautumista. Vuosienkin jälkeen albumilta onnistuu hahmottamaan tarkemmin pieniä referenssipisteitä heidän myöhäisempään tuotantoon Amorphous Androgynous aliaksen kautta ja nyt erityisesti vanhempana sitä myös ymmärtää paremmin tuon kalabaliikkimaisesti kasautumisen ja miten paljon mm. psykedeelisesti vaappuvia elementtejä albumi sisältää (joista “Everyone In The World Is Doing Something Without Me” ja “Yage” taitavat olla ne parhaimmat esimerkit) kuitenkaan luomatta harhaanjohtavaa polkua joka loisi sokkelomaisia ajatuksia ja eksyttäisi kuuntelijan turhautumiseen. Albumin ehkäpä orastavin ja harppaavin askelein laajeneva työ ja meikäläisen ehdoton suosikkini on “My Kingdom” joka mm. sämpläilee erinomaisesti Blade Runnerin soundtrackilla käytettyä vokaalia ja muutenkin teosta viedään hyvin trippimäiseen leijuntaan pan-huilun ja intensiivisen rumputyöskentelyn kautta. Single muodossaan “My Kingdom” muuntautuu parhaimmillaan viisi osaiseksi sekä puolen tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi ja on sanomattakin selvää että kannattaa ehdottomasti hankkia kyseinen julkaisu tämän albumin rinnalle. Mitä muuta tähän voisi lisätä? Dead Cities kuulostaa edelleen tänäkin päivänä yksinkertaisesti sanottuna helvetin nerokkaalta ja on selkeästi tämän kaksikon vahvin työ FSOL monikerin alaisuudessa. Pienen harkinnan myötä käyttäisin jopa tätä överikliseistä sanontaa – jos Dead Cities julkaistaisiin tänä päivänä, se olisi edelleenkin levy joka on määrittelisi uudestaan ambientin olemassaolon.

Addiktioni 43/08

Paul Haslinger: Sleeper Cell: American Terror (Original Soundtrack) (2007)

Paul Haslinger: Sleeper Cell: American Terror OSTTämä menee nyt hieman nurinkurisesti itselläni, toisin sanoen perse edellä puuhun edetään taas. Olen siis tässä pidemmän aikaa toivonut että jossain päin maailmaa pulpahtaisi esiin Sleeper Cellin ensimmäisen tuotantokauden originaali score – ihan vaan Paul Haslingerin tuotannosta pitävänä sekä siitä miten vakuuttavasti musiikki syvensi tarinaa tässä sarjassa ja unohtamatta tietenkään sarjan paniikinomaista kauhua maalaavaa pääteemaa joka suorastaan naulasi silmät televisioon kiinni heti ensimmäisella katselukerralla. Ikävä kyllä juuri minkäänlaista fysikaalista versiota ei ole näkynyt mutta tuossa taannoin huomasin että mm. Amazonissa olisi myytävänä Sleeper Cellin toisen tuotantokauden score digitaalisena kopiona. Pakkohan se oli lopulta hankittava (amerikkalaisen välikäden kautta) mutta se mikä tästä lopulta tekee aiemmin mainitsemani nurinkurisen kokemuksen on se etten ole nähnyt toista kautta tästä sarjasta. Noh, hypätään taas hetkeksi aikaa pelkästään soundin maailmaan ja yritetään pärjätä pelkän mielikuvituksen kanssa. Hankitaan DVD-boksi sitten paremmalla ajalla. Kuten Sleeper Cellin ensimmäisen tuotantokauden musiikki, myös Sleeper Cell: American Terror jatkaa onnistuneesti käyttäen samoja aihioita. Puhutaan siis musiikillisesti jossa perinteinen elokuvamainen modernin klassinen luo sen vankan pohjan jonka päälle aletaan kasaamaan erinäisiä kerroksia jotka alkavat nivoutumaan ja sekoittumaan toisiinsa esimerkillisellä tavalla – arabialaiset rumpu- sekä jousisoittimet joiden kumiseva kolina ja viiltävä värinä suorastaan antavat sellaisen temperamenttisen sysäyksen esimerkkinä siitä että ollaan tuntemattomien mutta vaarallisten voimien kanssa tekemisessä samalla kun scoren keskellä vankasti soljuva elektronisesti tuotettu äänimaailma jonka keinuva liikehdintä parhaimmillaan lisää adrenaliinipitoista hurmosta kokonaisuuteen (“Dot Murder”). Itämaisesti korostuvat tunnelmalliset vokaalit vahvistavat liitoksia entisestään ja viimeisen silauksen antavat kitaran kautta kammetut ratkaisut jotka parhaimmillaan onnistuvat muuntamaan tätä konseptia kahteenkiin eri suuntaan levittäytyen seesteisen hämärästä ympäristöstä (“The Long Goodbye”, “Dreams Of Better Days”) in-your-face tyyliseen yhteenottoon (“Harbor Delivery”). Julkaisun vallitsevasta monen elementin symbioosimaisesta käyttäytymisestä huolimatta score osaa myös irtautua hetkeksi itselleen luoduista raameistaan joista levyn aloittava “Supreme Love” on yksi erinomainen esimerkki yllättävästä hypystä. Kyseinen teos kuulostaa jo heti jokseenkin tutulta, en ole täysin varma että oliko tämä jo ensimmäisessä tuotantokaudessa mukana mutta ainakin 90-luvun kaltainen Bristol-henkiseen trip-hop formaattiin käärittynä tämä suorastaan huokuu Massive Attackin jalanjäljissä kulkevana työnä. Erityisesti miten kaikki soittimet ja vokaalit maalataan esiin tässä teoksessa tuovat väistämättäkin selkeän rinnastuksen ja referenssipisteen kohti Mezzanine albumia. Mutta mutta… Scoren erinomaisesti ylläpidetystä luonteesta sekä rikkaasti esiintuodusta toteutuksesta huolimatta, loppupeleissä minkä takia tämä score alkaa saada epätasaisesti huojuvaa liikehdintää alleensa on se puuttuva palanen joka myöskin osoittautuu tärkeimmäksi osaseksi. Pääteema loistaa siis poissaolollaan jonka johdosta score tuntuu pahimmillaan työltä jonka yksi neljästä kannattelevasta jalasta amputoitu irti ja näin ollen pysyy juuri ja juuri pystyssä.

Addiktioni 35/08

Trifonic: Emergence (2008)

Trifonic: EmergenceEnsikosketuksena tähän kahden veljeksen muodostamaan kokonaisuuteen tapahtui tuossa vähän yli kuukausi taaksepäin Hybridin Soundsystem_01 miksauslevyn kautta ja silloinkin ne ensimmäiset minuutit “Parks On Fire” kappaleen sykkivästä ja ärhäkkäästi bassoa hyväksikäyttävästä sekä rymisevästä jammailusta suorastaan kohotti penkissä löhöilevän väsyneen olemuksen sille tasolle että piti oikein korjata asentoani sekä ajatuksen kanssa tarkistaa orkesterin nimi ja netin kautta etsiä mitä he olivat saaneet aikaiseksi julkaisurintamalla. Riemuhan siitä varsinaisesti repesi kun löysin orkesterin nettisivut ja ilmaiseksi tarjotun debyytti-albumin siedettävällä äänenlaadulla. Kun kuuntelin julkaisua, en ehtinyt edes puoleen väliin kun näppäimistön kautta merkitsin itselleni työpöydällä olevaan pieneen muistilappuseen että tämä julkaisu pitää hankkia fyysisessä CD muodossa. Kuten “Parks On Fire” osoitti, Trifonicin soundissa on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä parin vuoden takaiseen BT:n uransa radikaalisesti uudelleen buuttaavaan ja häikäisevän positiivisesti yllättävään This Binary Universe albumiin. Edestakaiset venytykset sekä kompressoinnit äänimaailmassa ja loputtomasti glitch-efekteillä leikkimiset tuovat liiankin läpinäkyvästi mieleen että tässä on käyty samaa puuta veistämässä. Kopiointi syytöksiin ei tällä kertaa tarvitse tarttua sillä sisällön samankaltaisuus johtunee siitä Trifonicin Brian Trifon oli myös mukana tuolla BT:n mullistavalla julkaisulla mm. ohjelmoimassa. Vaikka siis Trifonic käyttää paria samankaltaista gimmickiä BT:n albumilta ja siinä ohella imee kunnioitettavasti ideoita parilta muultakin huippuartistilta, Emergence osaa silti kuulostaa debyytiksi pitkälle ajateltuna sekä ennenkaikkea hiotulta ja yksityiskohtaiselta kokonaisuutena.

Emergence käynnistyy levyn nimeä kantavalla ja jossain määrin albumin eri virtaukset yhteen punovana tekijänä jossa yhdistyvät luovaasti hytkyvät breakbeat-trip-hop-idm akselissa pyörivä rumpuohjelmointi jonka sivuttaisliikkeessa voi erottaa pilkahduksen purkaantuvaa glitch-operointia. Aistillisen esiintuodun kitaroinnin sekä pianon sekoitus lisää organisuutta tähän koneistettuun tuotantoon ja viimeistelynä tuo syvälle taustalle, soljuvasti upotettu vokaalimainen virtaus joka on vielä vasta mikroskooppisesti esitelty verrattuna siihen miten sitä myöhemmässä vaiheessa aiotaan tuoda esiin. Perusaloitus siis joka ei kuitenkaan näytä kaikkia valttikorttejaan heti ensikättelyssä. Downtempon lumoissa liikkuva “Broken” herätellen heilauttaa kuuntelijan sille ymmärryksen tasolle että Trifonicin soundi osaa muuntautua tai paremminkin vetäytyä hengittämään rauhallisempia, maltillisia menetelmiä mutta kuitenkin miltei sormia napsauttavan nopeasti osaa edetä takaisin räiskyvämmän profiilin alaisuuteen. Albumin tasapainotellessaan selkeästi instrumentaalien ja vokaalien sävytteisten raitojen välisessä maisemissa, tulee suorastaan ahaa elämys kun tajuaa että missä vaiheessa kaikki suorastaan kliksahtaa omille paikoilleen – julkaisun rikkaimmat hetket koetaan jo aiemmin mainitussa “Parks On Fire” kappaleessa sekä Emergencen keskelle sijoittuvassa neljän toisiinsa sidotussa ryppäässä josta selkeästi kiteytyy albumin ydin. Sydäntä särkevän kaunis “Lies” aloittaa tämän ytimen sykkimisen ja tässä vaiheessa haikeus on jo hyvin paljon läsnä, jopa vuolaasti virtaavana katalyyttina joka leviää kaikkialle. Muutenkin nämä downtempon alaisuudeessa liikkuvat tuotokset tuovat jossain määrin tulee mieleen yksi trip-hopin klassisimmista vedoista eli Massive Attackin Mezzanine albumilta tuttu “Tear Drops”. Jälleen siis yksi sun toinen toimiva idea konemusiikin menneisyydestä jota on osattu jalostaa omassa työssään. “Transgenic” astuu häivähtyen esiin tuoden mukanaan unenomaisen, pehmeästi vellovan äänimaton johon kuuntelija kieriytyy hiljalleen ja “Sooner Or Later” jatkaa tätä samanhenkistä fiilistä vokaalien merkeissä kunnes esiinmarssiva rummutus kaivertaa tästä hyvinkin eloisan, sydämen lailla takovaa vireyttä josta olen löytävinään jopa hivenen New Ordermaista mieltäkohottavaa sävelkuviota kitarasta. “Parks On Firen” lisäksi “Vacuum Tree” on ehkäpä albumin yksi moniulotteisimmista töistä ja kun tätä alkaa paloittelemaan pala palalta, pelkkä toistuva biitti on hyvin Autechremainen jota kyseinen orkesteri viljeli parisen vuotta taaksepäin ja saadessaan rytmimäisen liikkeen alleen se muuntautuu kineettiseksi energiaksi jota melodiat, pintaa vavisuttavat bassot sekä efekteillä leikkimiset fuusioittavat tämän futuristiseksi, kiihkeästi eteneväksi drumfunkiksi. Suoranainen soundtrack teknologia-friikeille. “Terminal A” sekä “Terminal B” ovat kumpainenkin nykypäivän digitaalisen dubin ruumillistuma jota väritetään Murcofin kaltaisen pikaisesti ja hyvin sattumanvaraisesti esiintuotujen cinemaattisten instrumenttien avustuksella. Julkaisun viimeistelevä “Good Enough” alkaa saada jo dubstepin kaltaista, keinotekoisesti nykivää ilmentymistä ja ehkäpä ensi kertaa tämän kaltaisen musiikin kuuntelemisen aikana havahduin siihen etten turhaan yrittänyt kysellä itseltäni tämän genren perimmäistä pointtia. Toisinsanoen kappale osaa sulautua muun materiaalin joukkkoon eikä näin ollen jää roikkumaan ilmaan eriskummallisena yhdistelmänä erilaisia tyylejä.

Emergence on syvälle sisään kurkuttova ja selkeästi hyvän olon tunnetta nostattava debyytti joka osaa monipuolisuudellaan lunastaa paikkansa pysäyttävällä hetkellään nykypäivän nopeasti kuluttavassa maailmassa. Itselleni albumi osui täydellisesti siihen saumaan kun on kuunnellut viime aikoina hyvinkin kaaottisesti luotua sekä esiintuotua musiikkia ja Emergence osaa tasoittaa kaikki terävät särmät tästä puristavasta olotilasta. No mut’ kuitenkin. Puhe on kuitenkin aina halpaa – toisin sanoen jos et ole vielä vakuuttunut, albumin saa siis ilmaiseksi downloadattua mp3-muodossa tuolta Trifonicin omilta nettisivuilta.

Addiktioni 22/08

Blackfilm: Blackfilm (2008)

Blackfilm: BlackfilmMuistan hyvinkin selkeästi että kuuntelin jo joskus viime vuoden puolella tätä viitan alle piiloutuvaa, mysteerinoloista projektia internetin viemäristössä, toisin sanoen Myspacessa ja tämä tosiaan oli vielä silloin kun kaverilla ei ollut edes minkäänlaista levytyssopimusta. Kyllähän silloinkin selkeästi kuuli että tummaa elektronista äänivirtaa yritetään ohjailla kohti… tai noh, itseasissa silloin jäi hieman epäselväksi että mihin siinä todellisuudessa yritettiin muodostaa yhdistävää siltausta ja totta puhuen, en ollut juurikaan vakuuttunut silloisesta varhaisesta materiaalista. Mutta nyt selkeästi on toinen ääni allekirjoittaneenkin kellossa sillä Blackfilmin debyytti on löytänyt kotinsa meikäläisen levyhyllystä. Musiikillisesti Blackfilm (jonka taustalla operoivan henkilön oikeaa nimeä ei ole paljastettu) on siis ottanut jumalattoman kokoisen harppauksen ja nyt hänen tuottamastaan musiikista alkaa löytymään ihmismielen pimeän puolen tutkiskelua kuin myös surullisen haikean ja viiltävästi pistävän tunteen levittäytymistä eri genrien välisessä maastossa. Soundillisesti puhutaan siis tukevan jalansijan hallussaan pitävän trip-hopin, häivähtyvästi pintaan nousevan drum and bassin ja modernin klassisen symbioosista jossa erityisesti jousisoittimet ja piano ovat eturintamassa. Albumin aloittava “Come & See” lähteekin hyvin pitkälti Amon Tobinmaisissa tunnelmissa jota vauhdittaa samankaltainen rajoja rikkova biittivelhoilu jossa aistii kaikki lyömäsoitinten herkät kosketukset virtaavan paletin pinnassa. Kappaleiden vaihtaessaan rytmin liikettä, olomuotoa ja mielentilaa, mittasuhteet laajenevat jokaisella etapilla ja jo pelkästään tarkkaan mietityissä biittien rakenteluissa huomaa kuinka kokonaisuus liukuu vangitsevasta hetkestä toiseen. Blackfilm on myös hyvin ennakkoluuloton mitä tulee näiden eri tyylien esiintuomiseen. Mainitsin jo albumin ytimessä vallitsevan trip-hopin ja jopa linkitin yhden nimen jota voisi pitää monista vertauspisteenä tällä julkaisulla mutta hetkittäin Blackfilm osaa myös yllättää. “Five Years” on jo sinänsä abstraktisuudellaan eriskummallinen ilmentyvä tässä kokonaisuudessaan että se kuulostaa kuin tämä loputtomiin viety editointi olisi luotu Murcofin omassa testilaboratoriassa mutta silti siinä on tarpeeksi ristiviitteitä että se sopii Blackfilmin itsensä luomaan kerronnallisuuteen saumattomasti. Toinen seikka mikä tulee varsin nopeasti vastaan on se että Blackfilm pyrkii hakemaan debyytissään selkeästi vaikutteita tummanpuhuvien elokuvien saralta, oli se sitten rahisevista klassikoista tai nykypäivän hi-techin ja mielellisesti stimuloivien raitojen joukosta. Ainakin “Stalingrad” iskostuisi varsin erinomaisesti Alfred Hitchcockin kuuluisimman teoksen taustalle luodakseen vaihtoehtoista jännityksen tunnetta jatkuvasti varuillaan olevassa ilmapiirissä ja sitoakseen katsojan uudelleen kuvaruudun eteen. Jatkuvasti luovaasti kokeileva cinemaattisuus luo siis tällä julkaisulla sellaisen suoran yhteyden kuuntelijaan jonka myötä ollaan uskollisesti vastaanottavasssa tilassa ja aina kun on havaitsevinaan jotain tutunoloisia virikkeitä, aivot alkavat raksuttamaan kun yritetään itseltään kyselemällä selvittää että mistä elokuvasta tai videopelistä tuo pieni, taustalle miltei piilotettu laulunpätkä on mahdollisesti napattu. No mut, ollaan taas siinä pisteessä että kuunnellessani levyä ensimmäisen kerran lävitse sitä automaattisesti antaa pyörähtää myös seuraaville kierroksille. Ja viettäessäni hyvän aikaa tämän julkaisun parissa jossa jokainen syventyvä kuuntelukerta tuo jotain uutta aikaisempaan kokemukseen että jossakin vaiheessa sitä väistämättä yhtäkkiä tajuaa kuuntelevansa vuoden julkaisua oikeuttavaa titteliä. Kyllä, ehdottomasti.

Addiktioni, 10/08 – Part 2

Xela: Tangled Wool (2004)

Xela: Tangled WoolXelan (a.k.a. John Twells) toinen täyspitkä ja City Centre Offices levymerkin kautta julkaistu Tangled Wool on kohti kuuntelijaan sisimpään kurkottava unohtumaton ensirakkaus. Albumin simppeli mutta erittäin kiehtovasti rakennettu ympäri pyöreä kokonaisuus varmistaa että sen sisältämän musiikin äärelle palaa jokaisella kerralla ihan vain vaaliakseen tätä syvällistä tunnetta. Niin siis kuinka kiehtova? Itselläni ainakin tulee herkeämättä hymy kasvoille kun kuuntelen tätä julkaisua. Albumilta löytyy tyynenrauhallisia kerroksia ambientista pehmeästi teksturoituun pianoon ja siihen kun ynnätään minimalistiseen lo-fi electroon käännytettyjä perkussioita kuin myös kipinöiviä, vilkkuvia ja päällisinpuolin rapeita pienimuotoisia glitch-elementtejä johon on selvästi nähty vaivannäköä saadakseen kokonaisuuteen lisättyä vieläkin aistillisesti herkempää tunnelmointia. Mutta se mikä tätä albumia dominoi on lämminhenkinen ja kiireettömään hengenvetoon tuotettuja akustisen kitaran soitantaa ja sille erilaisia muunneltuja käyttötapoja – yksinkertaisista loopeista päällekkäisesti kasattuihin yhtenäisyyksiin, rankemmalla otteella vääntyneisiin ja uudelleen editoituihin palasiin jotka avaavat uusia mahdollisuuksia kuuntelijalleen. Tangled Woolin orgaanisesta äänimaisemasta tulee eittämättä mieleen kesällä runsaasti elämää kuhiseva fiilis. Itselläni tämän albumin kuuntelun aikana muistin syövereistä heräilee parikin sellaista epämääräistä ajankohtaa jossa railakkaan juhlinnan jälkeen itse tuijotin kesäaurinkoa aamuyöstä ruohikolla istuen – kuin viimeinen roikkuva oljenkorsi, väsynyt mieli oli tarttunut tähän rauhalliseen, hiljaiseen ja valaisevaan hetkeen jonka keskellä koin olevani onnekas. Mutta tämä virtaviivaisesti etenevä levy saa myös vahvan yhteyden lapsuusajan muistoihin sekä aikoihin jolloin kaikki oli vieläkin yksinkertaisempaa. Leikkisyys on siis yksi albumia kannattava teema johon voi samaistua sekä oman lapsuuden kautta ja myös aikuisiän tuomien haasteiden kautta. “Drawing Pictures Of Girls’n” hennosti toistava ‘I see her…’ ja hunajaisesti soljuva melodia muistuttaa lyhyen elämän hyvistä puolista ja muutenkin albumille luotua tarinaa voi tulkita kappaleiden nimistä haluamallaan tavallaan – oli se sitten kyse menetetystä mahdollisuudesta tai yksi unohtumaton kokemus jota vaalii elämänsä loppuun asti, nämä kahdeksan hohtoista kappaletta varmistavat sen että neljänkymmeneen minuuttiin kääritty Tangled Wool on täydellinen ja tunteisiin vetoava. Vastaanota kutsu, kuuntele ja rakastu.