Plan B: ill Manors (The Prodigy Remix)

Whoah. Liam Howlett rysäytti pitkästä aikaa kovan remix-työn josta löytyy Invaders Must Die levyn kaltaisesti pieniä murusia menneisyyteen mutta kuitenkin asiaankuuluvasti pitäytyen nykypäiväisessä ja hieman likaisessa grime soundissa. Toisian sanoen, jytisee mukavasti munaskuissa. Ilmainen mp3 lataus löytyy täältä.

Tarmvred: Live At Aachen Bunker Maschinenfest 2002

Mmmm… Jyrää päälle kuin pysähtymätön puskutraktori. Vieläkään ei näy minkäänlaista merkkiä vuosia sitten mainitusta tulevasta julkaisusta.

Furi Anga: The Fukushima Incident (World Never Changes)

Mm. Madventuresin musantekijä, Antti “Furi Anga” Viitamäki julkaisi tänään sen verran päräyttävän ja viime päivinä tapahtunutta katastrofia peilaavan teoksen että on pakko buffata eteenpäin. Kuinka päräyttävän? Kuten sanoin sen itse tekijälle, normaalisti hänen pehmeä/chill/whatnot drum and bass työt ei ole meikäläisen makuun mutta nyt hän onnistui iskemään siihen oikeaan hermoon.

EDIT: Ja nyt sen voi ladata ilmaiseksi. Paina tuota pientä, nuolta alaspäin osoittavaa ikonia soittimessa.

Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit’n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes… Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit’n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit’n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit’n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit’n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa’alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan – nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat “Civilization Extermination” ja “Break Out” ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, “Seeing Is Destroying” pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen “Levels” jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. “Bloodlust Blues” toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä “The Shape Of Living Resistance” lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään – kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. “Fuck The Noise” menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. “Young Broke Pissed” on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes “Empire” aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. “Empire” tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi ‘god save the empire’ kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin “Wasting Away” kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. “Fat Slave” viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.

  • Ladies and gentleman, new The Shizit album. Fuck yeah! \m/ (16/10/09 - 0  # )
  • Nordvargr, tuo Ruotsin mustan elektronisen musiikin kruunaamaton prinssi, on julkaisut “jatko-osan” loppuunmyydylle ja tähtienväliseen ambientiin keskittyvälle “Interstellar” albumilleen. Julkaisu tarjotaan vieläpä ilmaiseksi The Piratebayssa MP3 formaatissa ja mikä tekee tästä vieläkin erinomaisemman on se että ensimmäinen osa on myös niputettu tähän kokonaisuuteen. Yeayh! (17/06/09 - 0  # )
  • Vuosi 2009 tarjoaa heti alkuunsa uutta tavaraa itävaltalaiselta Photophobilta, tällä kertaa julkaisu nimeltään Memplex. (04/01/09 - 1  # )
  • Jos suomalainen Älymystö ja heidän industrial/drone/noise/whatnot pauketta sisältävä albumi “Atomgrad” onnistui jäämään pimentoon tuossa pari-kolme vuotta sitten, nou hätä. Kaverit ovat juuri pistäneet albumin ilmaiseen jakeluun joten nyt olisi viimeinkin oiva aika muidenkin tutustua tähän erinomaiseen julkaisuun. (23/11/08 - 1  # )

Ilmainen dj-miksaus Amon Tobinilta

Amon Tobin: Foley Room Recorded Live In Brussels

“F*** visuals we’re sinking every last penny into the sound system!” – Amon Tobin

Back in early 2007 Amon Tobin released his latest full length album titled Foley Room and put together a tour focusing on the sound and the music, rather then thinking too much about lights, projections and stage antics. After all, this is music.

It’s about the sound and the shared experience of being immersed in waves of bass while dissonant collections of rhythm and melody move, confuse, annoy you a bit then move you again. a passionate affair this recording is an attempt to capture not just the music but the atmosphere of the show as a whole.

The long awaited, full-length, official recording of the legendary 2007 Foley Room tour is finally available at www.amontobin.com! Recorded by Studio Brussels at the world famous AB theatre in Belgium – which arguably has the best sound system in Europe. After months of back and forth and despite everyone’s best efforts the mix was in danger of being edited into the ground to accommodate big labels and publishers. Rather than release a compromised version commercially, the decision was made to give it away for free instead. you can download the mix as it was intended to be heard along with the full digital booklet at www.amontobin.com.

That’s right, we could have sold you half of it, but instead we are giving you all of it, for free!

  • Ah, vapaapäivä. Ja mitäs tuolla internetin horisontissa kimaltelee? Decomposuren juuri julkaistu ja vieläpä ilmaiseksi tarjoiltu albumi nimeltään Humidity Patient Guide. Ooh, goodie – abstraktia pääntakomista kevyesti. (08/10/08 - 0  # )

Addiktioni 35/08

Trifonic: Emergence (2008)

Trifonic: EmergenceEnsikosketuksena tähän kahden veljeksen muodostamaan kokonaisuuteen tapahtui tuossa vähän yli kuukausi taaksepäin Hybridin Soundsystem_01 miksauslevyn kautta ja silloinkin ne ensimmäiset minuutit “Parks On Fire” kappaleen sykkivästä ja ärhäkkäästi bassoa hyväksikäyttävästä sekä rymisevästä jammailusta suorastaan kohotti penkissä löhöilevän väsyneen olemuksen sille tasolle että piti oikein korjata asentoani sekä ajatuksen kanssa tarkistaa orkesterin nimi ja netin kautta etsiä mitä he olivat saaneet aikaiseksi julkaisurintamalla. Riemuhan siitä varsinaisesti repesi kun löysin orkesterin nettisivut ja ilmaiseksi tarjotun debyytti-albumin siedettävällä äänenlaadulla. Kun kuuntelin julkaisua, en ehtinyt edes puoleen väliin kun näppäimistön kautta merkitsin itselleni työpöydällä olevaan pieneen muistilappuseen että tämä julkaisu pitää hankkia fyysisessä CD muodossa. Kuten “Parks On Fire” osoitti, Trifonicin soundissa on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä parin vuoden takaiseen BT:n uransa radikaalisesti uudelleen buuttaavaan ja häikäisevän positiivisesti yllättävään This Binary Universe albumiin. Edestakaiset venytykset sekä kompressoinnit äänimaailmassa ja loputtomasti glitch-efekteillä leikkimiset tuovat liiankin läpinäkyvästi mieleen että tässä on käyty samaa puuta veistämässä. Kopiointi syytöksiin ei tällä kertaa tarvitse tarttua sillä sisällön samankaltaisuus johtunee siitä Trifonicin Brian Trifon oli myös mukana tuolla BT:n mullistavalla julkaisulla mm. ohjelmoimassa. Vaikka siis Trifonic käyttää paria samankaltaista gimmickiä BT:n albumilta ja siinä ohella imee kunnioitettavasti ideoita parilta muultakin huippuartistilta, Emergence osaa silti kuulostaa debyytiksi pitkälle ajateltuna sekä ennenkaikkea hiotulta ja yksityiskohtaiselta kokonaisuutena.

Emergence käynnistyy levyn nimeä kantavalla ja jossain määrin albumin eri virtaukset yhteen punovana tekijänä jossa yhdistyvät luovaasti hytkyvät breakbeat-trip-hop-idm akselissa pyörivä rumpuohjelmointi jonka sivuttaisliikkeessa voi erottaa pilkahduksen purkaantuvaa glitch-operointia. Aistillisen esiintuodun kitaroinnin sekä pianon sekoitus lisää organisuutta tähän koneistettuun tuotantoon ja viimeistelynä tuo syvälle taustalle, soljuvasti upotettu vokaalimainen virtaus joka on vielä vasta mikroskooppisesti esitelty verrattuna siihen miten sitä myöhemmässä vaiheessa aiotaan tuoda esiin. Perusaloitus siis joka ei kuitenkaan näytä kaikkia valttikorttejaan heti ensikättelyssä. Downtempon lumoissa liikkuva “Broken” herätellen heilauttaa kuuntelijan sille ymmärryksen tasolle että Trifonicin soundi osaa muuntautua tai paremminkin vetäytyä hengittämään rauhallisempia, maltillisia menetelmiä mutta kuitenkin miltei sormia napsauttavan nopeasti osaa edetä takaisin räiskyvämmän profiilin alaisuuteen. Albumin tasapainotellessaan selkeästi instrumentaalien ja vokaalien sävytteisten raitojen välisessä maisemissa, tulee suorastaan ahaa elämys kun tajuaa että missä vaiheessa kaikki suorastaan kliksahtaa omille paikoilleen – julkaisun rikkaimmat hetket koetaan jo aiemmin mainitussa “Parks On Fire” kappaleessa sekä Emergencen keskelle sijoittuvassa neljän toisiinsa sidotussa ryppäässä josta selkeästi kiteytyy albumin ydin. Sydäntä särkevän kaunis “Lies” aloittaa tämän ytimen sykkimisen ja tässä vaiheessa haikeus on jo hyvin paljon läsnä, jopa vuolaasti virtaavana katalyyttina joka leviää kaikkialle. Muutenkin nämä downtempon alaisuudeessa liikkuvat tuotokset tuovat jossain määrin tulee mieleen yksi trip-hopin klassisimmista vedoista eli Massive Attackin Mezzanine albumilta tuttu “Tear Drops”. Jälleen siis yksi sun toinen toimiva idea konemusiikin menneisyydestä jota on osattu jalostaa omassa työssään. “Transgenic” astuu häivähtyen esiin tuoden mukanaan unenomaisen, pehmeästi vellovan äänimaton johon kuuntelija kieriytyy hiljalleen ja “Sooner Or Later” jatkaa tätä samanhenkistä fiilistä vokaalien merkeissä kunnes esiinmarssiva rummutus kaivertaa tästä hyvinkin eloisan, sydämen lailla takovaa vireyttä josta olen löytävinään jopa hivenen New Ordermaista mieltäkohottavaa sävelkuviota kitarasta. “Parks On Firen” lisäksi “Vacuum Tree” on ehkäpä albumin yksi moniulotteisimmista töistä ja kun tätä alkaa paloittelemaan pala palalta, pelkkä toistuva biitti on hyvin Autechremainen jota kyseinen orkesteri viljeli parisen vuotta taaksepäin ja saadessaan rytmimäisen liikkeen alleen se muuntautuu kineettiseksi energiaksi jota melodiat, pintaa vavisuttavat bassot sekä efekteillä leikkimiset fuusioittavat tämän futuristiseksi, kiihkeästi eteneväksi drumfunkiksi. Suoranainen soundtrack teknologia-friikeille. “Terminal A” sekä “Terminal B” ovat kumpainenkin nykypäivän digitaalisen dubin ruumillistuma jota väritetään Murcofin kaltaisen pikaisesti ja hyvin sattumanvaraisesti esiintuotujen cinemaattisten instrumenttien avustuksella. Julkaisun viimeistelevä “Good Enough” alkaa saada jo dubstepin kaltaista, keinotekoisesti nykivää ilmentymistä ja ehkäpä ensi kertaa tämän kaltaisen musiikin kuuntelemisen aikana havahduin siihen etten turhaan yrittänyt kysellä itseltäni tämän genren perimmäistä pointtia. Toisinsanoen kappale osaa sulautua muun materiaalin joukkkoon eikä näin ollen jää roikkumaan ilmaan eriskummallisena yhdistelmänä erilaisia tyylejä.

Emergence on syvälle sisään kurkuttova ja selkeästi hyvän olon tunnetta nostattava debyytti joka osaa monipuolisuudellaan lunastaa paikkansa pysäyttävällä hetkellään nykypäivän nopeasti kuluttavassa maailmassa. Itselleni albumi osui täydellisesti siihen saumaan kun on kuunnellut viime aikoina hyvinkin kaaottisesti luotua sekä esiintuotua musiikkia ja Emergence osaa tasoittaa kaikki terävät särmät tästä puristavasta olotilasta. No mut’ kuitenkin. Puhe on kuitenkin aina halpaa – toisin sanoen jos et ole vielä vakuuttunut, albumin saa siis ilmaiseksi downloadattua mp3-muodossa tuolta Trifonicin omilta nettisivuilta.

Trifonic, toisin sanoen nyt perkele promotaan kun on aihetta

Mitä saadaan kun yhdistetään mm. kierossa kulmassa taivuteltua biittinikkarointia á la “This Binary Universe” Bitcrushin kaltaiseen postrock kitarointiin ja koko homma heitetään naisvokaalien kera mikseristä läpi?

Ehkei ensikuulemalta kuulosta niin uniikilta kuin toivoisi mutta tämä tosiaan toimii, ainakin allekirjoittaneen tämän hetkisiin väsyneisiin korviin. Orkesterin nimi on siis Trifonic ja he tarjoavat debyyttijulkaisuaan samanhenkisellä pakettiratkaisulla kuten Trent Reznor markkinoi tällä hetkellä onnistuneesti omaa projektiaan. Löytyy siis fyysistä ja digitaalista kopiota joista jälkimmäinen löytyy pientä maksua vasten myös pakkaamattomassa FLAC-formaatissa mutta myös ilmainen ja MP3-formaatissa enkoodattu, perus-192k versio “Emergence” albumista löytyy jos todella haluaa olla tiukkaperseinen niuho. Myönnän että olen niuho tällä hetkellä mutta heti kun pari tilattua julkaisua kolahtaa postilaatikkoon, tämä julkaisu lähtee seuraavaan jonossa olevaan tilaukseen.

Se on varma.

EDIT: Oh, hi! Greetings from Finland. Just wanted let you guys know, i liked your stuff and wanted to spread the word about your project. I’m planning to buy the physical version of your album. :)