Addiktioni, 37/2007 (Pt.3)

Bad Sector: Dolmen Factory (2000)

Bad Sector: Dolmen FactoryBad Sectorin (a.k.a. Massimo Magrini) luoman musiikin suurena ystävänä koin vahvasti kuunnellessani tätä Dolmen Factorya tai itse asiassa ensimmäinen asia miltä ei voi suoranaisesti välttyä on se että hänen muihin ‘aikuisempiin’ ja pidemmälle vietyihin tuotantoihinsa verrattuna tämä albumi on varsin seesteinen ja sanoisinko että on jopa yksinkertainen rakenteeltaan josta löytyy yllättävästi perinteisemmällä kaavalla tuotettuja drones- sekä syntsa-taustoja ja siinä mielessä on samalla helpoiten lähestyttävin ambient teos hänen discografiassa. Syy tälle mieltä askarruttavalle kääntymykselle löytyy onneksi varsin nopeasti julkaisun kansivihkoa selaillessa ja näin ollen voi ymmärtää miksi Dolmen Factoryn sisältö ei vaikuta 10+ julkaisun hankkimisen jälkeen ehkäpä niin haastavalta tuulahdukselta. Dolmen Factory on kirjoitettu vuoden 1994 ja 1996 välisenä aikana eli julkaisun sisältö sijoittuu selkeästi miehen alkupään tuotantoon ja albumin yhtenä pääosana ovatkin enemmissä määrin kaupallisesti saatavat synteettisaattorit joita on kuitenkin tuttuun tyyliin muokattu, pilkottu ja taivuteltu artistin omintakeisiin tarkoituksiin ja hämärien visioiden alaisuuteen. Toki näiden kymmenen kappaleen aikana löytyy myös Bad Sectorin tutunoloisena kumileimaisimena sekä julkaisusta toiseen tavaramerkkinä toimiva erikoiskäytäntö ennenkuulumattomien ideoiden sekä viestintä-, sotilas-, tutkimus- ja/tai whatever-teknologian soveltamista jo muutenkin kokeellisen musiikin rinnalle. Tosin tuota jälkimmäistä tarjoillaan niukasti tällä kertaa ja Dolmen Factory onkin aika selkeästi rakennettu yhden kortin varaan. Lääketieteellisessä diagnoosissa käytetyn echocardiogram machine (suomennos uupuu, pahoittelen) eli mm. sydämen tai sikiön vointia ultraäänellä tutkiskeleva sekä tähyilevä laite on nyt valjastettu tämän julkaisun myötä käyttöönsä ja varsin nopeasti kaiken tuon korvia humisevan ambientin sekä mustan ja valkoisen epämääräisen massan seasta alkaa hahmottamaan kaikki ne epäillyttävät ja vieraalta kuulostavat äänet mitkä osaa liittää tähän juuri kyseiseen laitteeseen. Joko sydämen hidas tykytys tai muuten vaan koneen itsensä luoman pulssien aaltomainen liike joka pyyhkäisee tasaisesti ja näin ollen luo jälleen herkästi tämän sci-fistisen ympäristön tällekin julkaisulle. Vaikka vihjaisinkin tuossa alussa että tämä julkaisu on seesteinen ja ehkäpä hiemankin takapakkiakin ottava kokonaisuus, Massimo Magrini jatkaa kuitenkin edelleenkin käsittämättömällä tahdilla liikkeellä joihin harva pystyy näinä päivinä vastaamaan ja samalla puskien koko ajan tuota näkymätöntä rajaa joka määrittelee musiikin.