Addiktioni 38/09

Clinton Shorter: District 9 (Original Soundtrack) (2009)

Clinton Shorter: District 9 OSTAina silloin tällöin elokuvateollisuudesta pulpahtaa District 9:n kaltainen pieni-suuri elokuva joka osaa positiivisesti tuoda esiin myös sitä puolta Hollywoodista jossa katsojan silmien eteen ei paiskota Michael Bayn röyhkeää mielenlävistämistä aivottomilla käsikirjoituksella ja viagran avulla kovennettua cgi-kohtauksia. Ehei, District 9 osoitti erinomaisesti taas että myös suurelle yleisölle tuntematon ohjaaja jolla on hyvä taustajoukko voi tehdä täysin mieleisensä sci-fi elokuvan joka näyttää teknillisesti hyvältä ja on toteutukseltaan moderni, tarinaltaan liikuttavan tuore ja viimeistelty kokonaisuus onnistuu tietenkin lopulta räjäyttämään katsojan mielen. Dokumentaarisen ja perinteisen elokuvakerronnan välimaastossa majaileva tarina osasi yhdistellä monia pieniä palasi hienosti yhteen kuten alien-rodun ja heidän teknologian jota kuitenkin ihmiset eivät voineet käyttää ja näin ollen tuoden esiin ihmisyyden negatiiviset puolet – rasismin, röyhkeyden, vallanhimon ja väkivaltaisuuden. Myös elokuvalle varta vasten sävelletty score sopii millin tarkkuudella tähän yksityiskohtia huokuvaan kokonaisuuteen. Julkaisun aloittava “District 9” eli toisin sanoen elokuvan pääteemaa maalaileva cue osaa korostaa elokuvan afrikkalaisuutta juuri oikealla tavalla – tuoden mukanaan Alpha Yaya Diallon tulkitseman tumman ja kimeähkön afrikkalaisäänen joka toimii yhtenä scorea kannattelevista tukipilareista. Pääteeman käynnistyessään, hienovaraisesti koostetut ambient-tekstuurit leviävät maton kaltaisesti juuri hetki sitten ensikosketuksen saadun vokaalin kera samalla kun horisontissa alkaa hiljalleen kohoamaan jousi- ja puhallinsointinten väreilevästi esiintuotu vaimea tunnelma joka lopulta kasvaa eteenpäin puskevaksi voimaksi. Kuitenkin heti ensimmäisestä cuesta lähtien taustalla kuulee erilaiset vaikuttimet joista päällimmäisenä tulee mieleen Hans Zimmerin vuoden 2002:n työ, Black Hawk Down, jossa käytettiin onnistuneesti samanlaista afrikkalaista tulkintaa vokaalien ja soitinten muodossa. En tiedä sitten että onko Hans Zimmer ollut suurempikin katseenkääntäjä Clinton Shorterin omassa kuuntelukokemuksessa sillä “Exosuit” cuen lähtiessään soimaan enemmälti vaistomaisesti tulee myös viime vuoden rahasammon eli The Dark Knightin tummanpuhuva fiilis ylle kun kohti taivasta siivekkäästi harppovat jouset ja massiivisuuden tunnetta esiin tuovat perkussiot yhtyvät toisiinsa ohjaten äänivirtaa vieläkin suuremmaksi vyörytykseksi. Afrikkalaisuutta tuodaan muutenkin hyvin paljon esiin erilaisten eksoottisten jousisoitinten ja rumpujen kautta joka lopulta huipentuu “Wikus Is Still Running” cueen josta suoranaisesti muodostuu rytmisten tribaali-soitinten rokkaava päänäyttämö.

Parhaimmillaan District 9:n soundtrack on kuin luotijuna – tarjoten ääripäässään maltillisia ambient hetkiä joka osaa kiihdyttää itsensä varsin nopeasti tunnelmaa pumppaavaksi high-motion action scoreksi kaapaten mukaansa vahvasti etnisyydellä maustettua makua ja lopulta jättäen kuuntelijan suorastaan haukkomaan henkeään. Kolmekymmentä minuuttia menee nopeasti pitkin raidetta ja perille päästyään sitä kyselee hieman hölmistyneenä että tässäkö se kaiken kaikkiaan sitten lopulta oli. Kuten sanoin, score sopii itse elokuvaan millin tarkkuudella upotettuna ja kotona pelkästään kuuntelu olosuhteissakin julkaisu onnistuu lunastamaan toimivuutensa mutta automaattisesti sitä jää miettimaan että jotain jäi uupumaan ja sen myötä kaipaa pakonomaisesti enemmän.

Nähty: District 9

District 9Ohjaus: Neill Blomkamp
Käsikirjoitus: Neill Blomkamp, Terri Tatchell
IMDB: District 9 (2009)

Vuonna 1990 maapallolle saapuivat vieraan elämänmuodon edustajat ja yllättäen heidän alus jäi leijumaan Etelä-Afrikan pääkaupungin, Johannesburgin yläpuolelle. Kahdessakymmenessä vuodessa ihmisten vieraanvaraisuus on muuttunut rasitteeksi ja nämä kyseiset vieraat ovat pakotettu asumaan slummimaisessa olotiloissa ja jota kaiken lisäksi ympäröi tiukka sotilaallinen valvonta. Uutisklippien, jälkikäteen koostetun dokumentin ja perinteisen tarinankerron välimaastossa majaileva District 9 kertoo päivästä jolloin yli miljoona “rapu-ihmistä” uudelleensijoitetaan Johannesburgin ulkopuolelle koska vuosien varrella kaikenlaiset ongelmat ovat kasaantuneet siihen pisteeseen etteivät ihmiset enää jaksa katsella tätä julkisesti. Elokuvan kantavana voimana toimii Wikus Van De Merwe. Hän on MNU:n (Multi-National United) toimistossa häärivä kynäniska ja paperin pyörittäjä jota elokuvan alussa ei voi olla vihaamatta byrokraattisella käyttäytymisellään sekä lipeällä douchebag olemuksellaan. Juuri ylennyksen saaneena hän on sellaisessa omien voimiensa tunnossaan että hän uskoo onnistuvan erinomaisesti tämän uudelleensijoituksen toteutuksessa. Tarkasti soviteltu suunnitelma etenee siihen asti hyvin kunnes yhden rapu-ihmisen häätämisen aikana hän altistuu muukalaisten tuottamaan tuntemattomaan kemikaaliin. Vaikutukset eivät näy heti päällisin puolin mutta tuntien päästä tutkijat tajuavat että kahdenkymmenen vuoden jälkeen heillä on viimeinkin avain vieraan teknologian avaamiseen sillä muukalaisten ase-teknologia on täysin sidottu heidän DNA:han eivätkä ihmiset voi käyttää niitä. Wikus Van De Merwe muuttaa siis kaiken tämän ja hänestä tulee MNU:n ja myöskin maailman halutuin henkilö koska hänessä on sekä ihmisen ja rapu-ihmisten DNA:ta.

District 9:ssä ei voi olla huomaamatta miten huolellisen varmasti kokonaisuus on rakennettu sillä se suorastaan iskeytyy päin naamaa. Juoni, hahmot, jopa elokuvaan kaiverrettu hienovarainen huumori, valittu kuvaustyyli sekä kamerakulmat, efektit, leikkaukset ja unohtamatta musiikkia joka onnistui tuomaan sen viimeisen tärkeän silauksen jättäen näin ollen katsojan siihen harvinaisen puhtaaseen tunteeseen ja elokuvateatterista poistuessaan on pakko todeta itselleen että nyt on nähty elokuva jota on tehty rakkaudella alusta loppuun asti. Myöskin sekin auttaa elokuvan tunnelman syventämistä että hahmoja esittävät suurelle yleisölle tuntemattomat näyttelijät joten heihin samaistuu helpommin ja varsinkin ensimmäisessä roolisuorituksessaan Wikus Van De Merwea näyttelevä Sharlto Copley osaa muuntautua elokuvan aikana uskottavasti ja jopa luonnollisesti vihatusta hahmosta sympatiaa herättävään elämästään kamppailevaan taistelijaan josta alkaa myös välittämään yhä enemmän elokuvan kulkiessaan kohti loppuaan. On sanomattakin selvää että käsiimme on langennut pieni-suuri sci-fi klassikko jota ei voi kuin kehua. Jos ennakkoon hypetetty Moon osoittautuu myös erinomaiseksi elokuvaksi, 2009 taidetaan muistaa myös hyvänä sci-fi vuotena.