Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit'n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes... Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit'n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit'n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit'n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit'n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa'alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan - nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat "Civilization Extermination" ja "Break Out" ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, "Seeing Is Destroying" pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen "Levels" jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. "Bloodlust Blues" toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä "The Shape Of Living Resistance" lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään - kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. "Fuck The Noise" menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. "Young Broke Pissed" on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes "Empire" aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. "Empire" tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi 'god save the empire' kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin "Wasting Away" kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. "Fat Slave" viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.

Addiktioni, 37/2007 (Pt.2)

Rabbit Junk: Rabbit Junk (Reissue) (2007) / REframe (Reissue) (2007)

Rabbit Junk: REframe (Reissue) (2007)Näyttäisi siltä että kolmen vuoden jälkeen ex-The Shizit yhtyeen huutavan osapuolen eli JP Andersonin soolo-projekti alkaisi tuottamaan jonkinlaista tulosta. Miehellä on rahallisesti tuottava sopimus takataskussaan amerikkalaisen Full Effect Recordsin kanssa ja ensimmäinen asia mitä tästä yhteistyön tuloksesta syntyy se että kyseinen levy-yhtiö on juuri nyt tässä kuussa uudelleenjulkaissut sekä siinä samalla remasteroinut hänen aiemmat itsejulkaistut Rabbit Junk albumit ja herra Andersonin vielä julkaisematon kolmas albumi odottaa vielä tuloaan joka tosin pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella. Täytyy nostaa hattua tälle menestykselle sillä JP Anderson on ollut jo pidemmän aikaa yksi tiiviisti seuraamistani musiikintekijöistä jolle soisi kaiken mahdollisen taloudellisen hyödyn ja julkisuuden. Mut' siirrytäänpäs näihin juuri uudelleenjulkaistuihin albumeihin. Tuoreempi näistä kahdesta eli alunperin viime vuonna julkaistu REframe on yhä edelleenkin tuhdilla kitarasoundeilla ja räiskyvien tuplabasarien sekä vaihtuvien biittipatteriston avustuksella loistavaa tavaraa ja olen pretty much kaikki sanottavani laukonut tästä albumista eikä minulla ei ole enää juuri mitään lisättävää koska tämä uudelleenmasteroitu versio ei eroa niin radikaalisesti viime vuoden versiosta. Mutta kaksi vuotta aikaseimmin julkaistu ja nyt vihdoinkin arvoisensa kohtelun saanut Rabbit Junkin debyytti on sen sijaan yllätyksiä täynnä. Jo heti albumin käynnistävä "Orange Laces" on adrenaliinia pumppaava kokemus vaikka tämä on kolmen vuoden aikana käynyt playlistillä ties kuinka monta kertaa. JP:n vihainen testamentti teennäisyydelle, pinnallisuudelle ja samojen ajatuksien kanssa massassa vellovia ihmisiä vastaan saa jälleen uutta pontta alleensa, varsinkin kun keuhkojen pohjasta ammennettu "fuck you, i survived" karjaisu iskeytyi ensimmäisen kerran korvista sisään tuoden samalla tutunoloisen amen breakin ja voimakkaasti särisevän kitara riffin perässään. Yhtäkkiä löydän itseni siitä tilanteesta että en osannut edes aavistaa miten paljon voi innostua vanhemmasta, aiemmin puhkikulutetusta julkaisusta - siis herranen aika että tämä selftitled sitten kuulostaa hyvältä! Yksi selkeimmistä kritiikeistäni alkuperäisen albumin suhteen oli että se kuulosti paikoitellen liian tunkkaiselta eli toisin sanoen albumia vaivasi demomainen soundi joka nyt Tom Bakerin suorittaman remasteroinnin myötä on vihdoinkin poissa ja kappaleista alkaa löytymään enemmänkin tuota kuuluisaa lihaa luiden ympäriltä kuin myös värejä, makuja ja kaikkea mahdollista aistien ja orgastisuuden välisestä maastosta. Nyt voi oikein nauttia ja hengittää sisään tuota aistimusta siitä kuinka ärhäkäs tämä kokonaisuus todellisuudessa on. Selftitled ei tietenkään ole yhtä paljon kiillotettu kuin REframe mutta on kuitenkin selkeästi blueprinttinä toimiva miehen omalle agressiiviselle hardclash tyylille joka lataa panoksia 80-luvun new waven, breakbeatin, digital hardcoren, metallin, punkin, hardcoren ja industrialin peruselementeistä. Siinä missä REframe oli enemmän tuonne metalliin päin kallellaan, tämä debyyttijulkaisu ammentaa voimansa suurimmaksi osaksi tuolta raa'an hardcoren ja punkin juureksista joka antaa palaa ilman mitään kummempia estoja samalla kun elektroniset osuudet syntikoilla ja breakbeat/jungle luupeilla antavat viimeisen silauksen. Näin loppuviikosta hartiolle ja pään sisälle kasautunut väsynyt olotila saattaa edesauttaa sitä että tämä julkaisu tuntuu sisuskaluissa - joko nyrkin iskuna palleaan tai potkuna takaraivoon mutta en valita sillä tämä on juuri se sopiva levy jolla saadaan nollattua kaiken paskan pois mielestä kun siihen on tarvetta.

Enköhän minä ole jo kaiken sanottavani sanonut näistä julkaisuista. Puuttuu enää loppukaneetti joka on: JP, i'm still waiting for the remastered version of the Shizit album.

Addiktioni, 06/2007

The Shizit: Soundtrack For The Revolution (2001)

The Shizit: Soundtrack For The RevolutionViimeinkin saan vedettyä viivan listani ykkössijlla sijatsevaan merkinnän ylitse ja samalla tämä tärkeä hankinta toimii itselleni jonkin sortin ympyrän sulkeutumisena - JP Andersonin tuotannon sekä myös digitaalisen hardcoren perinnön haalimisessa. Minulla on sellainen henk.kohtainen vankka uskomus että 2000-luvun alussa digital hardcore-genre kulminoitui täydellisesti tähän kyseiseen albumiin ja Soundtrack For The Revolutionin jälkeen ei ole tullut yhtään varteenotettavaa julkaisua. Harmikseni The Shizitin Soundtrack For The Revolution jäi myös ainoaksi kokopitkäksi julkaisuksi tältä kahden miehen (JP Anderson ja Brian Shrader) kokoonpanolta, sillä bändi hajosi pari vuotta myöhemmin juuri kovimmin läpimurron kynnyksellä sisäisiin riitoihin. Osasyynä tähän digital hardcoren kuolettavaan haavoittumiseen voisi myös pitää kyseisen genren luonutta eli all-mighty Atari Teenage Riotia joka löi hanskat tiskille yhden jäsenen kuoltua samaisena vuonna. Noh, The Shizit sentään kaiversi Soundtrack For The Revolutionilla sellaisen kokonaisuuden joka käytti hyväkseen genre-standardin kovaiskuisia hardcore-gabber bassoja, vahvoja breakbeatteja sekä ynnäsivät siihen raskaasti aseistetut kitara-pohjat ja uhkaavasta ulosannista pulpahtaa selkeästi poliittinen näkökulma joka on kuin täsmälaukaus tavallisilta mutta katkeroituneilta kaduntallaajilta. Tämä julkaisu on pelottava siinäkin mielessä että Soundtrack For The Revolution on niin tätä päivää. Ei tarvitse kuin avata aamuinen uutislehti ja lukea että jossain päin maailmaa joku isojen firmojan omia intressejä pönkittävä ja lobbauksessa käytettävä sätkynukke avaa suutaansa ja laukoo päättömiä lauseita. Tai sodat jossa intressit ovat täysin muualla ja aitauksessa asuville lampaille väitetään kyse on uhkien poistosta... Uhhh, this is the fuckedup world we are living nowadays. Mitä tähän voi muuta sanoa kuin että Soundtrack For The Revolution on erittäin tyylikäs lopetus tälle musiikintyylille mutta kuten tiedämme, JP Anderson haluaa ilman mitään epäselvyyksiä kuopata tämän tärkeän vaiheen elämästään ja vähintään tuonne kahdeksan jalan syvyyteen. Ongelma tosin lepää siinä että me musiikin ostajat emme pysty samaan. Olen jutellut lukemattomia kertoja tästä aiheesta yhden ystäväni kanssa ja hänkin on samoilla linjoilla kuten minäkin. The Shizitin kaltaista ei taida nousta vähään aikaan undergroundista ja JP Anderson ehkä tietää tai vaistoaa sisimmissään että The Shizit saavutti musiikillisesti kaiken sen mihin hän ei ehkä pysty enää toiste. Entäs miehen uusin projekti, Rabbit Junk? Totta puhuakseni, se ei pääse edes lähellekään tätä vuoden 2001 tunnelmaa.

Se pitää vielä mainita että tähän samaan syssyyn tuli myös hankittua D-Trash levymerkin vuonna 2004 julkaisema Remixed For The Revolution remix-albumin joka ikävä kyllä on kuin karmea, vesitetty tribuuttilevy (mitä nyt paria biisiä lukuunottamatta). Miksi näitä edes julkaistaan?

Musiikkia, viikko 32/2006. Part 2

Atari Teenage Riot: 1992-2000 (2006) / 60 Second Wipe Out (Special Edition) (1999)

Atari Teenage Riot: 1992-2000Viimeisen kuukauden, parin aikana olen kaivanut Alec Empiren ja kumppaneiden levyjä hyllystä ja kuunnellut niitä pitkästä aikaan. Atari Teenage Riot kuulostaa edelleenkin siltä mihin jätin sen viimeksi. Se on äänekäs, vaarallinen, väkivaltainen ja jopa uraa-uurtava. Samat adjektiivit sopivat myös siihen tilanteeseen kun tutustuin vuonna 1997 ensimmäistä kertaa ATR:n tuotantoon. Tosin viimeisin hip-n-cool trendi taitaa olla se että pitää vihata ATR:ää. Varsinkin jos olet parissa tunnetussa *****core kommuunissa, siellä pitää tätä mielipidettä laukoa avoimesti samalla kun antaa käsityötä vierustoverille ja kehua kuorossa uusinta one-hit-wonder sensaatiota kyseisessä scenessä. Bleh, menisivät itseensä ja häpeäisivät kun eivät vaivaudu tunnustamaan Atari Teenage Riotin luomaa DIY-asennetta ja digital hardcore soundia josta pari muutakin genreä imi vaikutteita kuin mikäkin pahainen sieni. Näistä ansioista me saamme kiitellä heitä vielä pitkään heidän kuolemansa jälkeenkin. Ja grimreaperista puheenollen. Tämä kokoelma taitaa olla se kuuluisa viimeinen naula arkkuun. Vuonna 2001 huumeiden yliannostukseen kuolleen Carl Crackin jälkeen ATR ei ole päässyt takaisin jaloilleen ja ainakin sisäkannesta löytyvä Alec Empiren kirjoittama teksti kertoo suoraan sen että ATR pysyy kuopattuna hamaan loppuun asti. Hänen omien sanojensa mukaan "ilman Carl Crackia ATR ei olisi sama asia". Täysin ymmärrettävä ja looginen syy eikä tämä ole ensimmäinen kerta musiikki-bisneksessä kun bändi lopettaa yhden jäsenen kuoleman jälkeen. Kokoelma itsessään on aika turvallinen 18 biisin läpileikkaus Atari Teenage Riotin tuotantoon eikä sisällä hirveän paljon yllätyksiä. Mitä nyt parin biisin kohdalla kuuluu selvästi remiksauksen ja remasteroinnin aiheuttamaa parannusta soundiin.

Tästä päästäänkin sitten heidän toistaiseksi viimeiseen studio-julkaisuun, 60 Second Wipe Out. Seuraava looginen askel heidän luomassa digital hardcoressa oli tietenkin hivuttautui noisen puolelle ja bändin silloinen tuore jäsen Nic Endo oli tämä oikea henkilö kehräämään tätä anteeksiantamatonta meteliä ja liittämään se ATR soundiin. Täytyy myöntää että itsellänikin oli pienoinen pelonsekainen tunne kun ensimmäisen kerran kuuntelin tätä julkaisua vuonna 1999. Tuntui että ATR puski soundiaansa liian pitkälle mutta vuosien varrella levy on kasvanut kuuntelijaansa tiukasti kiinni ja nyt tätä palvotaan jopa mestariteoksena. Mutta se varsinainen syy miksi ostin uudelleen tämän albumin oli mukana tullut bonus CD. Philadelphiassa joulukuussa 1997 nauhoitettu keikka on tosiaankin viihdyttävä live-esiintyminen tosin kuin heidän viimeinen julkinen esiintymisensä Live At Brixton Academy 1999 joka oli 27-minuuttinen raivoisa hyökkäys faneja kohtaan pelkän noisen avulla. Ja kuunnellessani tätä Philadelphian invaasioita ja miten ihmiset syövät ATR:n kädestä, tulee eittämättä mieleen että jos Atari Teenage Riot keikkailisi nykypäivänä rapakon takana eli USA:n maaperällä, he olisivat kuumaa valuuttaa nykyisen hallinnon ansiosta. Noh, ei mennä nyt liian poliittiseksi. Tulee vaan näppylöitä sormiin ja lopulta minäkin rupeaisin suoltamaan pelkkää ymmärtämöntä paskaa suustani.

Mutta mutta. Otetaan huikka tälle bändille ja heidän visioille joka muokkasi elektronista musiikkia uuteen suuntaan.