Musiikkia, viikko 03/2006. Part 2

Diablo: Mimic47 (2006)

Diablo: Mimic47Hieman yli viikko ennen tämän albumin julkaisua, luin yhdestä musiikkialan lehdestä haastattelun jossa bändin vokalisti Rainer Nygård selitti Mimic47:n teosta. Hän kertoi että biisien sanoituksissa lähteenä pulppusi suomalaisten häpeällinen Lahden hiihto-skandaali ja sen jälkipuinnit sekä yllättäen yhdestä TV-historian katsotuimmasta sarjasta ja sen hahmosta, Dallasin JR Ewing. Näiden kahden aiheet eivät kauaksi putoa toisistaan. Huijausta, juonittelua ja kiinnijäämisen jälkeen alkaa se ikävä pyykinpesu ja totuuden esiin kaivaminen. Kun tämä tieto on saatu istutettua päähän, biisien lyriikoita ymmärtää paljon paremmin ja siitä minkälaisesta vihan tunteesta kaverit saavat voimansa soitantaan. Kuunnellessani Mimic47 ensimmäisiä kertoja tuli pieni pettymyksen tunne pintaan, koska Diablon edelliset albumit ovat olleet kynnyksiä jotka bändi on ylittänyt jokaisella levyllä. Mutta ties kuinka monetta kertaa tämä uusi albumi soi stereoissani kunnes tajusin etten minä tarvitse tätä pettymyksen tunnetta takaraivooni. Olin kohottanut ennakko-odotukseni liian korkealle tälle levylle. Kun ottaa peilimäiset hiihtolasit pois silmiltä, voi aistia että Mimic47 on huomattavasti tasaisempi, terävämpi kuin edellinen julkaisu Eternium, vaikka ei sekään mikään huono albumi ollut. Periksi antamattomuus ja kiven kova asenne pysyy ja voi edelleenkin hyvin Diablon soundissa. Hiihtomiehet kulkevat ladulla eteenpäin naama jäässä/parta räässä ja Diablon miehet sahaavat suomalaisen metallin kärjessä.

Viikko 28:n musiikki hankinnat

Diablo: Elegance In Black (2000) / Renessaince (2002) / Eternium (2004)

Diablo: EterniumMinun piti käydä Epe’sistä ostamassa pelkästään Diablon uusin levy mutta siellä olikin sellainen tarjous että 3 levyä kahdella kympillä ja jokaisessa Diablon levyssä oli tämä tarjous. Eihän tällaista tarjousta pidä ohittaa. Ensimmäinen levy, Elegance In Black osoittaa että kavereiden soitto kulkee tehokkaasti ja lujaa kuin juna, mutta biisejä ei ole oikein hiottu loppuun asti. Plussaa Abba coverista. Toinen ja kolmas levy näyttää mihin bändi parhaimmillaan pystyy. Renessaince ja Eternium on täynnä tylyjä, kirskuvia killeririffejä ja bändin laulaja Rainer Nygård karjuu keuhkonsa melkein pihalle. Kyllä suomalaiset osaavat tehdä sitten loistavaa metallia. Kummatkin levyt tasapainottavat albumin materiaalia yhdellä erilaisemmalla biisillä. Renessaince levyllä on Paleface mukana räpäyttämässä ja Eterniumilla on instrumentaali biisi, Omerta joka muistuttaa hieman Metallicalta. Vaikka metallipuristit tod.näk. manaavat tällaiset rap/metalli biisit syvimpään helvettiin (tai ei helvetti taida olla se oikea paikka) mutta minusta se tuo uutta näkökulmaa bändin musiikkiin ja onhan se hyvä että bändi kokeilee rajojaan tällaisella biisillä.

Les Rythmes Digitales: Darkdancer (1999)

Les Rythmes Digitales: DarkdancerDarkdancer levy lähti mukaan vain sen takia että tämä oli a) alelevy ja b) ja tämän levyn edessä seisoessani mieleeni tuli se että joku tuttu kehui tätä levyä maasta taivaisiin. Mutta asiaan. 80-luku ei jää pelkästään nostalgisena asiana vaan se tekee ihmeellisiä paluuliikkeitä muutaman vuoden välein (esim. viime vuonna Prodigy teki yllättäen Girls biisin jossa oli 80-luvun vaikutteet). Brittiläinen Les Rythmes Digitales aka Stuart Price aka Jacques Lu Cont päätti tehdä kokonaisen albumin tätä hilpeää 80-luvun soundia. Painotan sanaa hilpeää sillä tämä on hieman liian hilpeää ja iloista minun makuuni vaikka se on hyvin sekoitettu nykyajan elektroniseen soundeihin.