Yksi näkökulma

Addiktioni 23/10

26/06/2010 23:25, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Continuum: Continuum Recyclings Volume Two (2010)

Mies mm. Godfleshin ja Jesun takaa eli Justin K Broadrickin nimi on alkanut viime aikoina enemmissä määrin vilahtelemaan meikäläisen levylautasella. The Blood Of Heroesin superkokoonpanossa vaikuttaneena he ehtivät jo yhdessä lyömään alkuvuodesta sellaisen syvän puumerkin vuoden albumia käsittelevään listaan jonka myötä vieläkin tuntee voimakkaita jälkijäristyksiä tuosta julkaisusta. Pakko se on vaan todeta vielä kerran että The Blood Of Heroes on edelleenkin perkeleen loistava albumi joka ennenkaikkea onnistui kairaamaan uudenlaista hengitysreikää pariin nykypäivänä vaikeasti huomiota herättävään genreeseen. Vinyylirintamalla ollaan sitten enemmänkin seulottu remiksauksen jalossa taidossa - nimittäin tuossa taannoin tuli hankittua Lustmordin kahden raidan sisältämän kaksitoistatuumaisen [TRANSMUTED] jossa herra Broadrick nikkaroi Lustmordin yhtä [OTHER] albumiin liittyvää materiaalia raskaasti uuteen muotoon ja samoilla linjoilla edetään myös tämän Continuum julkaisun äärellä. Continuum itsessään on siis Dirk Serriesien (Vidna Obmana, Fear Falls Burning) ja Steven Wilsonin (Bass Communion, Porcupine Tree) kokeellinen kollaboraatio joka sai meikäläisen täydellisen huomion heidän toisella virallisella albumillaan, Continuum 2, jota erityisesti värittävät raskaasti maalailevat kitara-dronet sekä albumin ytimeen oli onnistuttu luomaan ainutlaatuisen kylmä ja järkyttävän painostava tunnelma. Jonkinlaista perinnettä noudattaen, kuten Continuumin ensimmäisen albumin suhteen, myös tämä heidän kakkosalbumi sai erillisen remix-julkaisun jonka äänimaisemmallinen uudelleenkierrätys on jätetty tällä kertaa täysin jonkun muun harteille eli tässä tapauksessa herra Broadrickin.

Julkaisun aloittava "One" ei tee hirveästi pesäeroa alkuperäiseen materiaaliin. Taustalla karheita ääriviivoja kaivertava kitara on miltei sama kuin emojulkaisulla esiintyvä "Construct VI". Rumpujen semi-marssimaisesti etenevä ja hivenen jammailevasti tempoileva tahti luo kyllä uudenlaista nostetta teokseen mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan tarjoile mitenkään radikaalisella tavalla uutta verta aikasempaan kokemukseen. "Two" on jo huomattavasti raskaampi ilmestys - kirkuvasti huutavat, terävän särisevästi nuoleskevat kitarat poraavat kipukynnystä asteittain ylöspäin ja kuuntelun aikana naamalla näkyvä kihelmöivä irvistys muuntautuu hiljalleen nautinnon merkiksi. Toisin sanoen; that's the spirit i was looking for! Herra Broadrick on löytänyt sen voimakkaasti ja tärisevästi kumpuavan aspektin mikä teki Continuum 2 albumista juuri sellaisen syvälle grindaavan luotauksen uusiin tuntemattomiiin ulottuvuuksiin ja jättäen taakseen pelkästään epäjärjestystä ja tuhoa. "Three" ottaa selkeästi pari pientä askelta taaksepäin ja lähtee luisumaan huomattavasti enemmän elektronisempaa polkua jota siivittävät sähköisesti säkenöivä dark ambientmainen tunnelma jonka ympärille kierrätetään tasaisen tehokkaasti pulssahtelevaa signaalia. "Four" ottaa tärkeimmät raaka-aineet "Construct V" teoksesta ja lähtee muutenkin liikkumaan aika pitkälti samoissa tunnelmissa, tosin tällä kertaa tehden kaiken päinvastaisesti. Ensiksi käynnistetään suht. rauhallisesti kaareileva kitara-drone joka kymmenen minuutin ajan projektoi tehokkaasti ilmapiiriä kunnes se lähtee viimeisellä viidella minuutilla irtaantumaan tästä dominoivasta sähköisestä elementistään ja siirtyy täysin elektroniseen ambientin pariin ja himmenee täysin pimentoonsa.

Totta puhuen, itselläni oli vahva epäillys siitä että onko tästä alkuperäisestä albumista uudelleenkierrätykseen. Potentiaalia toki löytyy pinnan alta mutta Continuum 2 on itsessään jo sen verran loistosuoritus näiltä kahdelta artistilta ja vähemmän taitoja omaajan remiksaajan alaisuudessa matalimman aidan ylitys olisi liiankin helposti omaksuttavissa eli lähteä raidetta pitkin etenevään runttaamiseen ilman juuri minkäänlaista todellista päämäärää ja alkuperäisen äänimaailman ymmärrystä. Mutta kuten herra Broadrick demonstroi esimerkillisesti, osaavissa käsissä miltei kaikki taipuu ja siitä todisteena on tämä 74 minuutin behemoottinen julkaisu joka ennenkaikkea tarjoaa onnistuneesti vaihtoehtoisen väylän Continuumin näkemykseen ja silti säilöen kokonaisuudessa hitaasti ja raa'asti sulateltavan mentaliteetin. Fyysinen ulkomuoto täydentää tätä rujoa olemusta - Continuum Recyclings Volume Two on siis ainoastaan vinyylimuodossa saatavilla ja on varusteltu varsin mehevällä gatefold paketoinnilla josta varsinkin kahdelle 180 gramman ja vaalean sinisen marmoriin puristetusta vinyylistä huokuu sellainen piste i:n päälle viimeistelty. Ja tietenkin tätä herkkua tarjoillaan 500 kappaleen painoksena.

Addiktioni 04/10

31/01/2010 10:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman Empire (2004)

Joskus syntyy sellaisia 'think outside the box' kollaboraatiojulkaisuja jotka sormenpäitä hipoen kurkottavat kätensä toistensa suuntaan, rikkovat kahden eri maailman rajatut aitaukset tyystin ja näin ollen luovat rohkealla, ennenkuulumattomalla tavalla uutta. Pigs Of The Roman Empire albumin toisessa kulmauksessa ärhäkkää pauketta ylläpitää kulttisuosioita nauttiva kokeellinen metal-yhtye Melvins ja julkaisun toisena pääarkkitehtina häärää Brian Williams joka tietenkin tunnetaan paremmin dark ambientin kehittäjänä Lustmord monikerin alaisuudessa. Toisaalta kun näitä kahta projektia pyörittelee päässään pelkästään mielen pintaa sorkkivana ajatuksena, kaiken tuon kylmästi laskelmoivan prosessoinnin mukaisesti tämän ei pitäisi edes toimia mutta katsokaa, siinä se vaan on edessämme. Kuten ensimmäiset pintaa syvemmälle etenevät leikkivät ajatukset tuovat esiin, parhaimmillaan Pigs Of The Roman Empire kuulostaa kiihdytetyltä yhteentörmäykseltä jonka kuumuudessa sulautuu esiin mutanttimaisen friikahtava lopputulos.

Albumin aloittava "III" on silkkaa Lustmordin mustan paletin maalailevaa verhoutumista kuuntelijan ylle josta aistii ne kaikki tutut elementit miehen omasta universumistaan - mm. pisaramaisesti pinnalle laskeutuvat iskut, kellopelien tuomiolle kutsuvat soitanta sekä sydämen harvalukuiset lyönnit. Ainoastaan vieraampi piirre on taustalta raa'alla tavalla ja hiljalleen viiltävästi esiintuleva taustasärinä jonka ainoa tehtävä on raivata toimiva kulkuväylä Melvinsin päänpuskevalle antille. Heti perään iskostuva "The Bloated Pope" potkaisee siis käytiin Melvinsin tulisesti esiinmarssivan asenteen ja jotenkin tuolla aivojen pinnalla olevat synapsit osaavat yhdistellä tarjotut pisteet oikein sekä rekisteröidä tämän muuttuneen ääniaallon aivan loogisena jatkeena tällä albumilla jo heti ensimmäisen kuuntelun aikana. "Toadi Acceleratio" on taasen tyystin omaa luokkaansa. Se on osa-aikaisesti psykedeeliä, siitä kuulee mystisyyden vaimean huminan ja muutenkin kappale lähtee kurkunpäässä sijaitsevan äänijänteiden korinoiden siivittämänä jammailulinjalle. Loppujen lopuksi on hieman vaikeata sanoa että mikä tämä lopulta on mutta se iskostuu hyvin albumin ytimeen. Behemoottinen ja 22-minuuttiseksi instrumentaalityöksi levittäytyvä levyn nimikkokappale on juuri sitä mitä odotti tältä projektilta parin kappaleen jälkeen. Se on yhtäaikaisesti dark ambientia; kuitenkin painottaen enemmän tuonne avaruuden kolkkoihin, valolta karkaaviin tuntemattomiin syvyyksiin ja toisaalta se on myöskin kitaravoittoista säröä joka kohonee kipinöitä synnyttämän sahaamisen myötä täysimittaiseksi rock 'n' roll mentaliteetiksi. Toisin sanoen taitavasti kauhoen juuri ne oikeat elementit yhdelle raidalla joka myöskin puskee Lustmordilta paikotelleen pieniä mutta sitäkin tärkeämmässä roolissa esiintyviä uusia ulottuvuuksia hänen omaa työtäänsä kohtaan. "Pink Bat" pistää tahtipuikon taas väpättämään ahkerasti kun Melvins astuu etualalle armottoman noise-rintaman siivittämänä ja vasaran kaltaisesti iskua toisen eteen takovan rumpupatteriston myötä. "Zzzz Best" toimii kahden minuutin panoksia lataavana introna asetellen "Safety Third" kappaleen suoraan täysmittaiseen jyräämiseen jossa Melvins jälleen osoittaa rullaavuutensa, kameleontin kaltaisesti esitellen uuden puolen albumin muutenkin jatkuvasti ailahtelevasti kääntyvässä liikkeessään. "Idolatrous Apostate" on suoranaisesti sulautunut hirviö jossa Lustmordin painostavasti pureutuva väreily yhdistettynä muutenkin vääristyneisiin, tukahdettujen vokaalien kera luovat suorastaan lopullisen paineen jonka tarkoituksena imaista viimeisetkin hapen rippeet sisäänsä. The end? Ei vielä. Ensimmäinen albumin viimeistelevä piiloraita raahaa äänimaailman taas Lustmordin raskaasti käärittyyn pimeyteen jossa geigermittarin raksahtelut kertovat hävityksen lopputuloksesta. The end? Ei vieläkään. Hiljaisen odottelun jälkeen, toinen piiloraita kuljettaa kuuntelijan kohti ostoshelvetin pimputuksia aiheuttaen sen että pakon sanelemana korvien väliin jää soimaan sanat: "ostakaa, ostakaa". Hämmentävää, herättelevää, herkullista, nerokasta. The end.

Tätä minä olen hokenut myös itselleni, ilman uhkarohkeaa kokeilua ei synny uutta musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä todisteena on yksi 2000-luvun mielenkiintoisimmista julkaisuista joka osaa tarjota haasteellisen ympäristön luovaasti luodun metallin sekä kokeellisen ambientin ystäville. Maistakaa ihmeessä mutta varokaa, se voi purra takaisin.

Atrium Carceri: Faces Of War

27/12/2009 10:10, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Tässä on heti perään toinen. Uuden Phrenitis albumin aloittava "Faces Of War". Boom. Sodan hulluus on päästetty irti ilmakehäämme.

Atrium Carceri: Hidden Crimes

27/12/2009 10:02, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Eristäytyminen. Hiljaisuus. Rappeutuminen. Unohdus.

Addiktioni 50/09

10/12/2009 17:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Atrium Carceri: Phrenitis (2009)

Jaahas, tuli hieman yllättävää hiljaiseloa meikäläisen addiktion kanssa. Noh... Mitäs soppaa tällä kertaa kauhotaan levylautaselta, varsinkin näin valoa karkaavan talven keskellä? Tuntuu että aina kun lähestytään kohti joulun painostavaa tunnelmaa, suorastaan automaattisesti meikäläisen pöydälle ilmestyy vähintäänkin raskasmielisesti raahaava julkaisu joka todellisuudessa poistaa onnistuneesti tätä puristavaa fiilistä - kiitos taas kerran kaupallisen helvetin tiukasta kuristusotteesta josta saadaan nauttia vuosi toisensa jälkeen. Vuosien varrella hyväksi havaittua perinnettä noudattaen, tällä kertaa syynnissä on dark ambientin yksi värikkäimmmän nimen, Atrium Carcerin uunituore Phrenitis albumi. Kieltämättä Simon Heathin a.k.a. Atrium Carcerin yksi parhaiten toteutetusta vahvuuksista on aina ollut hänen tyylinsä ja kykynsä rakentaa uskottavia maailmoja, kosketeltavan realistisia paikkoja pelkästään väreilevän musiikin avulla - esim. alkupään tuotannossa esiintyvät mielisairaala ja hylätty vankila muuntautuvat tällaisen kuvitteellisen soundtrackin myötä pään sisällä pyöriväksi filmikelaksi jonka kautta pelottavuus saa uusia ulottuvuuksia kun kuuntelijan mielikuvitus alkaa täyttämään tyhjiin aukkoihin toisiinsa linkittyviä tapahtumia. Kahden edellisen albumin myötä herra Heath on selkeästi ottanut suurempia teemoja työstettäväksi - Phrenitis jatkaa siis edelleen tällä linjalla ja muutenkin äänimaisemmallisesti Atrium Carceri valmistautuu etenemään siitä mihin viime vuonna julkaistu Souyuan jäi suorastaan kaikumaan. Tällä kertaa albumin taustatarinaa sävyttää kauan sitten sodan pahasti runtelema maailma jossa kaupungit ovat romahtaneet mutta silti sotaherrat jatkavat edelleenkiin loputonta valtataisteluaan raunioiden keskellä.

Kuten Atrium Carcerin musiikkiin on jo tottunut, alku on taas herkullisen lupaava. Aloituskappaleessa "Faces Of War" kuultavat venäläiset puhesämplet sysäävät tunnelman väistämättäkin aikoihin jossa sodan hulluus paloi ilmakehässä kuumimmillaan ja jonka jälkikaiut tulevat näkymään pitkälle tulevaisuudessa. Heti perässä seuraava "Inside The City" herättää uudelleen aistit ja pudottaa kuuntelijan nykyhetkeen jossa raivoava sota on pelkkä himmenevä ja monien mysteerien taakse verhoutuva muisto. Downtempomainen eteneminen luo väistämättäkin sellaisen olotilan että kuuntelija etenee kaupungin raunioissa ja tällä tietyllä hetkellä vaaran merkit eivät ole vielä ilmassa. Kun Phrenitisin äärellä alkaa huomioimaan käytettyjä puhe- sekä sound-design sämplejä, soitettuja akustisia instrumentteja, ohjelmoitua äänimaisemaa - kaikessa kuulee selkeästi miten tämä on yhä sitä ehtaa Atrium Carcerin persoonallisesti luotua cinemaattista tulkintaa mutta mitä pidemmälle albumilla mennään eteenpäin, sitä väistämättäkin alkaa tajuamaan että jokin asia Simon Heathin musiikissa on nyt muuttunut. Itseasiassa kun tätä albumia on nyt pyöritellyt monen monituista kertaa alusta loppuun, voi todeta hieman yllättävästi että tämän kuudennen julkaisun myötä 'pelottava', 'synkkä' ja jopa jossainmäärin 'uhkaava' adjektiivit voi poistaa kuvauksesta kokonaan pois. Soundillisesti Phrenitis on siis läpikäynyt hyvin kliinisen oloisen leikkauksen jonka ytimestä on poistettu paljon elintärkeitä toimintoja mutta kuitenkin samanaikaisesti vahvistavat jäljelle jääneitä elementtejä siinä määrin että ne lopulta kuitenkin onnistuvat muodostamaan saumattoman kokonaisuuden. Kyllähän Phrenitis osaa edelleen edetä hyytävän rauhallisesti päämääräänsä ja kun julkaisua kuuntelee tarkemmalla aistilla, pinnan alta löytyy myös uutuuden tuoksua herättäviä aineksia kuten esim. jopa dub technosta kevyesti vaikutusta saanut "Surfacing". Mutta ehkäpä ne eniten tunteisiin vetoavat hetket koetaan levyn lopussa. Erityisesti "Reunion" osoittaa taas täydellisesti että Atrium Carcerin musiikki osaa myös parhaimmillaan irtaantua täysin dark ambientin kulmikkaista raameista tarjoten teoksen jossa suorastaan syleillään kauniisti tulkitun pianon äärellä ja jota pitää rytmisesti liikkeessään vähäeleinen glitch koneisto. Suoralta kädeltä voin siis sanoa että Phrenitis ei ikävä kyllä kuitenkaan ole tyyliltään hänen vahvimpia töitään - aikaisemmilla levyillä psykologiset ja traumaattisen pelottavat piirteet on häivytetty miltei kokonaan pois albumin äänimaailmasta mikä väistämättäkin luo sellaisen amputoidun fiiliksen että tästä kaikesta puuttuu se välttämättömin osanen mikä tekee Atrium Carcerista niin tunnetun. Phrenitisin myötä Atrium Carceria saa kuitenkin kiittää siitä että hän ainakin yrittää luoda uutta eikä näin ollen jää makaamaan paikoilleen edes yhden levyn ajaksi.

Addiktioni 43/09

25/10/2009 15:42, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Velehentor: Dyatlov Pass (Reissue) (2009)

Toinen päivä helmikuuta vuonna 1959 eli viisikymmentä vuotta sitten, Venäjän Uralin vuoristossa tapahtui tapaturmainen mysteeri jolle ei vieläkään ole osattu rakentaa uskottavaa selitystä. Nimittäin yhdeksän retkihiihtäjää kuolivat hämärissä olosuhteissa yön aikana - kuusi ihmistä menehtyi hypotermiaan ja kolmella oli kuolettavia jälkiä kehossa jotka muistuttivat auto-onnettomuudessa syntyneitä vammoja eikä tutkimuksissa löytynyt minkäänlaisia todisteita tappelusta. Tätä selittämätöntä mysteeriä värittävät myös sellaiset oudot asiat kuten se että paikalta ei löytynyt muiden kuin näiden yhdeksän ihmisen jalanjäljet, retkeilijöiden teltta oli revitty sisältä päin auki, todistajat olivat nähneet 31 kilometrin päästä että tapahtumapaikalla oli välähtänyt kirkkaita, oranssin värisiä sfäärejä sekä uhrien vaatteista löytyi radioaktiivista säteilyä ja yhdeltä oli jopa revitty kieli irti. Helvetin karmivaa luettavaa kun lähtee purkamaan tätä tapahtumaa esim. Wikipedian artikkelista ja muista lähteistä.

Juuri tästä erikoisesta tapauksesta venäläinen underground-artisti Velehentor lähtee vyöryttämään pitkin selkäpiitä vahvasti värisyttävää inspiraatiotaan josta on muodostunut vuosien varrella pienen mutta sitäkin äänekkäämmän dark ambient piirissä yksi halutuimmista julkaisusta. Osasyynä miksi Dyatlov Pass on kerännyt näinkin kovan maineen on siinä että alunperin tämä levy julkaistiin vuonna 2003 134 kappaleen painoksena ja vieläpä ajan hampaissa huonosti säilyvänä CD-R tallenteella joten ne harvalukuiset jotka omistavat ja ne hieman enemmän onnekkaammat henkilöt jotka ovat kuulleet tämän teoksen edes jossain muodossa ovat yhdessä rummuttaneet tämän maineen puolesta. Itsekin vuosi taaksepäin kuulin tämän julkaisun ensimmäisen kerran ja siitä lähtien olen yrittänyt löytää kopiota. Epätoivoisesti raapien ja kaivaen, kuten aina. Mutta joskus saadaan olla ikuisesti kiitollisia ansaituille ja enemmän ammattimaisemmin tuotetuin uusintajulkaisuille. Nimittäin kun sitä vähiten osasi odottaa, Venäjän puolella majaileva Infinite Fog Productions onnistui tekemään sen mistä ollaan haaveiltu ja julkaisi kuluneen kuukauden aikana tästä albumista kolmen CD:n kokonaisuuden. Kuten alkuperäisen levyn suhteen, Dyatlov Passin uusintajulkaisu tarjoillaan ainoastaan rajoitettuna 493 kappaleen painoksena ja näin ollen yhä jatkaen legendaarista mainetta verhoutuen itsensä jälleen pieniin määriin. Parempi sekin kuin ei mitään. Kuten mainitsin, 64 minuuttinen nimikkokappale eli uusintajulkaisun ensimmäinen CD on se mikä tekee tästä niin himotun. Pelin raa'asti tarjoiltu nimike on siis dark ambient drones ja jälleen sitä musiikin kautta luodataan pelottavan tarkasti mielen pimeisiin sopukoihin ja muutenkin intensiivisen historian omaava julkaisu osaa kieltämättä vangita kuuntelijan huomion täydellisesti kuuloaistien kautta. Bassovetoisesti murahteleva drones kiskoo vahvoin elein syvyyksiä kohti ja jauhaa tehokkaasti hiljakseen taustalla kun yhtälöön ynnäillään mm. jo heti ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen vanhan miehen kansanlaulua ja minuutteja myöhemmin ihmisen kuiskivasti hengittävää läsnäoloa luoden tästä vähintäänkin yliluonnollisesti välittyvää henkistä linkkiä menneisyyksien tapahtumiin. Matkan varrella tunnelmaan ladataan myös syvältä kurkun perältä ammennettua korinaa ja erityisesti munniharpun väreilevästi etenevä liikehdintä osataan hyödyntää siten että loppupeleistä kokonaisuudesta muodostuu hyvin persoonallisesti koostetun ja ehkäpä hivenen eksoottisen kuuloinen.

Julkaisun toinen CD ja erityisesti tähän vuoden 2009 painokseen lisätty ennen julkaisematon, Ad Lux Tenebraen kanssa yhteistyössä tehty 46 minuuttinen "Man-Pupy-Njër" on jo huomattavasti kaaottisempi ja arvaamattomampi kokonaisuus vaikka edelleenkin ahkeroidaan kyynärpäitä myöten dark ambientin tumman paletin alaisuudessa. Vaikka Dyatlov Passin taustalla heijastuva historiallinen tapahtuma ei enää päde tällä toisella CD:llä, "Man-Pupy-Njër" kuitenkin osaa luoda uudenlaisia kiintopisteitä jotka pitävät kuuntelijan yhä edelleen tiukasti mukana. Siinä missä ensimmäisen CD:n pääpaino kallistui kohti perinteisemmän drones-koneiston luotettavaan ohjaamiseen johon mm. kurkun ääntelyn ynnäämisen myötä saatiin jopa eräänlainen shamaanimaisen rauhallinen olemus, "Man-Pupy-Njër" on jo huomattavasti painostavampi ja karkeampi peto joka kuitenkin alkaa kirkkaalla kilistelyllä jossa ei vielä pääse vaistomaan levotonta puolta. "Man-Pupy-Njër" alkaa siis suht-koht vakaasti - metallisia, kellopelimäisiä instrumentteja tahkotaan toisiinsa joiden kimeä kaikuminen luovat yhdessä taustalle pusketun liikehdinnän kanssa harmonisesti tasapainoissa elehtivän kellumisen jossa kuitenkin pakostakin aistii jonkinsortin terävästi pistelevää kihelmöintiä kehossa. Viidentoista minuutin aikana painetta lisätään dronesin avulla pikkuhiljaa ympäristöön joka raskaasti painostaen alkaa muuttamaan "Man-Pupy-Njërin" luonnetta enemmän tuonne tuomiopäivän hitaasti säestämiin tunnelmiin ja CD:n jälkimmäisellä puolella ei enää voi olla huomaamatta piilossa pysyttelevän nälkäisen olion tulistunutta läsnäoloa ja miten se suorastaan häärii taustalla aiheuttaen uhkaavan ailahtelevia reaktioita. Dyatlov Passin viimeinen CD on nimeltään "Otorten" ja se sisältää yhdeksän lyhyttä sävellystä jonka koskettimiston avulla soitettu toistuva melodia muodostaa pakostakin vaimean ja haikeasti irtaantuvan lopetuksen itse julkaisulle.

Taas löydän itseni taas helpottuneesta olotilasta. Dyatlov Pass sai arvoisensa, mutta kuitenkin rajoitetun uusintajulkaisun ja kolmen CD:n pidennetyksi versioksi muuntautuneena tästä julkaisusta muodostui tunnelmaltaan vaihteleva ja haalien itseensä taitavasti houkuttelevan kokonaisuuden. Muutenkin kuluneen vuoden aikana on tullut todettua että Venäjän puolelta löytyy paljon erinomaista kokeeellista ambient musiikkia kun jaksaa vaan tonkia (jos nimiä pitää pudotella, Cisfinitum on toinen artisti johon olen viime aikoina ihastunut). Velehentorin Dyatlov Pass on siis yksi unohtumattomista julkaisuista modernin ambientin saralla ja on sanomattakin selvää että tämä on suositeltava hankinta dark ambientin ystäville, jo ensimmäinen CD tekee tästä kaiken sen arvoisen.

Addiktioni 41/09

09/10/2009 23:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Lustmord: [BEYOND] (2009)

Viimeisen neljän vuoden aikana Lustmordilta on tullut ulos takuu- ja pomminvarmasti uusi julkaisu markkinoille että tässä on jo miltei uhkuen ja puhkuen ihmetellyt herra Williamsin kykyä kaataa pääasiassa ainutlaatuisen erinomaista materiaalia kuuntelijan korviin. Vuonna 2006 julkaistu live-julkaisu Lustmord Rising (06.06.06) löi raskaat kruunun ja valtikan kopauttaen pöytään sen merkiksi ettei genren kuningasta tulla syrjäyttämään vähään aikaan valtaistuimeltaan. Seuraavana vuonna putken päästä putkahti esiin teräksen kovalta kalskahtava mini-albumi Juggernaut joka periaatteessa antoi ensimmäiset pään yli varoitukseksi tarkoitetut laukaukset miehen tutuilta poluilta poikkeavasta tyylisuunnasta mikä vietäisiin päätökseen [OTHER] albumilla sekä The Dark Places Of The Earth, ensimmäinen remix-albumi kahden julkaisun mittaiseksi tarkoitetusta kokonaisuudesta joka lopulta nollaisi tämän kokeilun täydellisesti. Tänä vuonna tuohon listaan voidaan myös ynnätä remasteroidut julkaisut hänen Arecibo ja Isolrubin BK sivuprojekteistaan sekä tämä toinen remix-julkaisu. Kuten muistamme, [OTHER] sekä Juggernaut jätti sellaisen hieman kyseenalaisen fifty-fifty jälkimaun syljen sekaan ja The Dark Places Of The Earth palautti onnistuneesti kaiken taas raiteilleen tarjoten matalalta luotaavan basson ja syvällisen dronesin luoman yhtenäisen kokonaisuuden jonka keskellä pystyi kellumaan silmät kiinni ja antaa mielikuvituksen virtauksen kuljettaa kuuntelijan minne tahtoi - toisin sanoen julkaisu oli kaiken kaikkiaan hyvin klassinen tapaus Lustmordilta joka kuitenkin ei näyttänyt minkäänlaista merkkiä väsymyksestä itse dark ambient genrettä kohtaan. Taaskaan ei prameilla digipakkiin käärityn pääasiallisesti mustan pakkauksen suhteen mutta kuten tiedämme, Lustmordin musiikissa on tärkeintä se itse tunnelma ja millä tavalla mieli osaa tulkita näitä lumoavia ääniaaltoja. Kuitenkin [BEYOND] on tyystin eri kokemus tuohon ensimmäiseen osaan verrattuna joka pääasiassa uskaltaa taas edetä ja hitaan varmasti tunnustellen genren muotoja ja lisätä stimuloivan herkästi juuri sellaisia pieniä akustisia luotauksia jotka nostattavat Lustmordin musiikin taas tuonne viehättävyyden kärkeen. Dark ambient peruspaletti on siis saanut lisää tekstuuria hienovaraisen pianon sekä jousisoittimen kielen hennon liikkeen myötä joihin yhdistellään Lustmordin jo kauan sitten hyväksi havaittuja lumoavan uhkaavia elementtejä. Kellopelejä, hidastettuja törmäyksiä, kaukaisuudessa lohkeilevien palasten vyörymistä alaspäin sekä [OTHER] albumilta tuttu karhea kurkunpään värinä loksauttavat kipinöiden [BEYOND] albumin 60 minuutin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi joka jälleen imaisee kuuntelijan ensimmäisestä nuotista lähtien sisäänsä ja lopulta laukeaa harvinaiseen tilaan julkaisun viimestelevällä "Er Eb Os" kappaleen viimeisellä kahdella minuutilla. [BEYOND] ei siis ole alusta loppuun synkän mustan lohduttoman virtauksen aaltoilevaa vaikutusta vaan juuri tuon kahden ratkaisevan minuutin aikana Lustmord osaa myös tuoda esiin silmiinpistävän hohtavaa kauneutta joka hyödyntää tällä kertaa huilun ilmavaa liikehdintää.

Enpä muista että olisin kohdannut tällaista tapausta aiemmin. Tarkoitan siis että julkaistaan kaksi remix-levyä perä kanaa ja kummassakin tapauksessa onnistutaan täydellisesti. On ehkäpä hieman ironista että itse alkuperäinen teos ja sitä ennen siivittänyt Juggernaut oli eräänlainen lankeamus väärille poluille jossa Lustmordin kokeilunhakuisuus ei lopulta riittänyt luomaan uudenlaista jännitettä joka olisi lopulta noussut klassikoiden rinnalle. Vasta nämä kaksi remix-julkaisua nostivat maestron vieläkin enemmän kunnioitettavaan statukseen sillä onhan se kieltämättä hieno asia että herra Williams pystyy vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin yhä vaan parantamaan suorituskykyään. Aikakin on taas mitä mainioin sillä Lustmordin musiikki ei oikein sovellu aurinkoisille päiville ja nyt kun syksyn kylmät ja valoa vähenevät päivät hämärtyvät ikkunoista sisään, [BEYOND] on enemmän kuin luotu näihin pimeneviin hetkiin.

Addiktioni, 28/09

11/07/2009 19:28, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Tholen: Sternklang (2007)

Point me to the sky above...

Avaruus. Tuo suhteellisen tyhjä osa maailmankaikkeudessa joka myös ympäröi meidän omaa planeettaamme. Pimeä, kylmä tyhjiö. Kuitenkin avaruus on tarjonnut ihmiskunnan kehityksen aikana paljon inspiroitavaa materiaalia, oli sitten kyseessä kirjallisuuden, elokuvien tai musiikin kautta. Kun miettii tarkemmin tuota viimeisenä mainittua vaihtoehtoa, musiikilliselta tai paremminkin äänimaailmalliselta pohjalta katsottuna avaruus on kuitenkin ehkäpä hieman tylsähkö paikka. Nimittäin kuten tiedämme, avaruudessa ei etene eikä kuulu ääniä joten artistien on luotettava suurimmaksi osaksi omaan mielikuvitukseen sekä kykyihin yrittäessään kurkottaa kohti tähtiä ja luoda samalla henkilökohtaista magnum opusta tästä äänettömästä tilasta. Avaruus kuitenkin tarjoilee eeppisyydessään paljon liikehdintää - planeettojen lyhistymisestä fotonien sykähdyttämiin pulsseihin sekä kuolevien tähtien synnyttäviin mustiin aukkoihin ja musiikillisesti kaikkea tätä pyritään ohjaamaan ja kanavoimaan täydellisesti ambientin kautta. Täällä maan päällä Cyclic Law on yksi dark ambientin kunnioitettavimmista levy-yhtiöistä tänä päivänä ja myös heiltä näitä avaruuteen tähtääviä teoksia löytyy julkaisurintamalta. Yksi näistä on saksalaisen Tholenin säveltämä Sternklang joka tarjoillaan yhtenä isona ja ryhdikkäänä kokonaisuutena eli 71 minuuttisena raitana ja rehellisesti sanottuna onnistuu esimerkillisen kiitettävällä tavalla myös olemaan tarkasti työstetty jatkumo tässä jo vuosikymmeniä kestäneessä kehityksessä. Kuten genren parhaimmatkin tapaukset ovat osoittautuneet kuuntelukokemusten myötä, Sternklang avautuu hiljakseen tarjoten suureleisen matkan avaruuden syviin, tuntemattomiin kolkkoihin jossa tähdet ja planeetat tanssivat pyyhkäisevän valon keskellä.

Monumentaalinen taitaa olla se yksi synonyymeistä joka kuvailee tätä teosta erinomaisesti. Avaruudessa auringon räjähdys voi olla raivokas ja intensiivinen tapahtumaketju mutta musiikin kautta sitä pystytään ilmentämään hyvinkin kauniilla tavalla esiin. Ympärillään voi tuntea kuinka matalalta luotaavat kauaskantoiset jyrinät ja vajoavasti sukeltavat dronesit nielaisevat astettain sisäänsä. Tätä unohtumatonta kokemusta ohjaavat hyvin tarkasti mietityt elementit - suhisten purkautuvista kaasuista aurinkotuulien virtauksiin sekä kellopelien pehmeästi hohtavien väreilyistä pyyhkäisevästi huuhteleviin syna-melodioihin. Jopa taustalle häivytetyt venäläiset puhesämplet ja aavemaisesti esiintuodut kuiskaukset lisäävät omanlaista intensiivistä läsnäoloa Sternklangin ylle ja näin ollen luoden tietyn paikan avaruudessa jonne monet alukset ovat vuosien saatossa kadonneet mysteerisesti jättäen vain kummittelevat signaalit taakseensa. Se mikä tekee Sternklangista esikuvallisen julkaisun on se tapa jolla sisällön kurssia käännetään ahkerasti. Vuoroin vedoin hidastellen ja lisäten vauhtia jolloin avaruudessa uhkaavasti lankeavat pimeät varjot ja polttavan kirkkaasti heijastuvat valon lähteet käydään huolellisesti lävitse ja loppupeleissä kaikista mukana sisältyvistä aineksista kuulee miten eheän ja hienovaraisen kokonaisuuden tästä on onnistuttu kaivertamaan. Sternklang on upea, kerta kaikkiaan henkeäsalpaavan upea albumi - varsinkin sen jälkeen kun siihen on paneutunut ajan kanssa ja antanut mielensä vaellella äärettömyydessään. Sternklang sopii erinomaisesti dark ambient genren toisen klassikon, Lustmordin The Place Where The Black Stars Hang albumin viereen - toisin sanoen jälleen saan todistaa sitä faktaa että käsissäni on julkaisu johon sanat eivät yksinkertaisesti riitä kertomaan kuinka paljon minä suosittelen tätä albumia dark ambientin ja muutenkin ambientin ystäville.

Addiktioni, 11/09

13/03/2009 13:56, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Lustmord: The Dark Places Of The Earth (2009)

Kuten hyvinkin muistamme, viime vuonna ilmestyi Brian Williamsin a.k.a. Lustmordin edellinen studio-albumi [OTHER] jota edelsi puolitoista vuotta aiemmin samassa kujanjuoksussa etenevä ja monumentaalisen elein tarjoiltu Juggernaut. Toisaalta itse muistan myös sen miten tunsin hiljakseen kitalakeen syöpyneen pettymyksen maun suussani kun kuuntelin näitä kahta julkaisua. Se että lähdetään yhdistelemään jo muutenkin dark ambientin paksusti verhoiltuun virtaukseen sähköisiä kitaroita ei ole mitenkään uusi asia - herra Williams itse teki omalta osaltaan tämän sanoisinko yllättävän liikkeen neljä vuotta aiemmin Melvinsin kanssa tehdyllä Pigs Of The Roman Empire yhteistyö-albumilla. Pigs Of The Roman Empire kuulostaa edelleenkin kahden eri äänimaailman kiihdytetyltä yhteentörmäykseltä jonka kuumuudessa sulautuu esiin jo hivenen mutanttimaisen friikahtava lopputulos kun taasen [OTHER] ja Juggernaut ovat läpikäyneet paljon kliinisemmän operaation äänityspöydällä. Tähän pettymyksen upottavaan tunteeseen vaikutti pari muutakin julkaisua mutta ennenkaikkea se häiritsi ettei herra Williams todellisuudessa uskaltanut lähteä puskemaan omaa soundiaan paljon radikaalisempaan suuntaan. Mitä lie katumuksen tuskia on tapahtunut viime vuoden aikana sillä mies on hävittänyt aiemmin lisätyt kokeilut ja palanut täysin niihin elementteihin mitkä hän hallitsee suvereenisti. The Dark Places Of The Earth on siis miehen itsensä koostama remix-levy edellisestä albumista eli tarkoittaen että poissa ovat kitarat ja niiden tuoma omanlainen sähköinen eläväisyys. Toisaalta The Dark Places Of The Earth myöskin todistaa jälleen sen että millä alueella Lustmord on parhaimmillaan. Kun palataan takaisin todelliseen muotoon ja sitä siivittävään perinteiseen toimintamalliin, mikään ei siis ole loppupeleissä muuttunut. Mutta kuitenkin ensimmäiset kolme minuuttia tempaisevat voimakkaasti Lustmordin vuosien varrella koostetun universumin tyhjyydessä vellovaan syvyyteen ja jälleen saadaan todistaa miten pelkästään ikää kerryttäneet kokemukset muokkaavat tehokkaasti äänimaailman rymiseväksi ja matalalta luotaavaksi paikaksi pimeyden kolkassa jossa tahtoo vaan leijua äänien muodostamassa upeasti levitetyssä harmoniassa ja värinässä. The Dark Places Of The Earth on siis vakuuttava paluu vanhaan. Toisaalta, eihän The Dark Places Of The Earth enää tänä päivänä kuulosta juuri mitenkään mullistavalta kun miettii että herra Williams tehnyt omaa juttuaan jo sellaiset kolmisenkymmentä vuotta joista kaksikymmentä viimeistä on mennyt dark ambientin genren vakaiden perustuksien valemiseen ja sen jatkuvaan kehittämiseen. Tämä julkaisu osoitti siis sen että Lustmord on parhaimmillaan kun hän tekee sitä mitä hän tekee normaalisti. Kaikki erilaiset kokeilut ovat joskus ihan puhdistava kokemuskin omaa työtään kohtaan mutta [OTHER] ei ikävä kyllä ollut sellainen. Onneksi nyt sentään saatiin kuulla luotettavamman puolen tuosta kokeilunhakuisuudesta.

50 vuotta myöhemmin, Dyatlov's Pass

08/03/2009 21:16, Posted in Menneisyyden varjot, Comments (0)

Kuuntelin tässä tänään venäläisen artistin Velehentorin "Dyatlov's Pass" albumia joka sisältää yhden 64 minuuttisen dark ambient raidan. Jälleen sitä musiikin kautta kaiverrutaan pelottavan syvälle mielen sopukoihin ja muutenkin intensiivisen kokemuksen omaava julkaisu osaa kieltämättä vangita kuuntelijan huomion täydellisesti kuuloaistien kautta mutta tuossa kuuntelun aikana tämä levyn nimi jäi jotenkin vaivaamaan. Nimittäin olen kuullut tuon nimen jossakin muussa yhteydessä. Google esiin ja pienen etsinnän jälkeen muistia kuljettavat synapsit löysivät jälleen toisensa ja siinä ohella löytyi montakin artikkelia joka käsitteli toinen päivä helmikuuta vuonna 1959 eli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta mysteeriä Venäjän Uralin vuoristossa jossa yhdeksän retkihiihtäjää kymmenestä kuolivat hämärissä olosuhteissa yön aikana. Kuusi ihmistä menehtyi hypotermiaan ja kolmella oli kuolettavia jälkiä kehossa jotka muistuttivat auto-onnettomuudessa syntyneitä vammoja. Eikä tutkimuksissa löytynyt minkäänlaisia todisteita tappelusta. Tätä selittämätöntä mysteeriä värittävät myös sellaiset oudot asiat kuten se että retkeilijöiden teltta oli revitty sisältä päin auki, todistajat olivat nähneet 31 kilometrin päästä että tapahtumapaikalla oli välähtänyt kirkkaita, oranssin värisiä sfäärejä sekä uhrien vaatteista löytyi radioaktiivista säteilyä ja yhdeltä oli jopa revitty kieli irti. Loppupeleissä helvetin karmivaa luettavaa varsinkin kun samaan aikaan kuulokkeista pläjähtää tälle tapahtuneelle omistettu teos.

» Wikipedia
» The St. Petersburg Timesin artikkeli
» Valokuvia retkestä ja etsintäpartion näkökulmasta
» Immortalcount.com, Dyatlov Pass