Addiktioni 36/14

Bitcrush: Collapse (2012)

Bitcrush: CollapseMinimaaliselta vaikuttava ja mustempaan spektriin siroteltu kansitaide sekä kannessa ensimmäisenä esiin nouseva sana suorastaan maalailee ennakkoon Bitcrushin (a.k.a. Mike Cadoo) kuudennen studio-albumin sisältämä teemaa. Kahdeksan vuoden aikana, evoluutiomainen matka musiikissa tämän monikerin alla on tuonut taidokkaasti alkupään iDM tarjonnassa seikkailevaa elämystä josta se on hiljalleen lähtenyt oikeiden instrumenttia kautta vyörymään kohti raskaampia vesiä kannattelevampaan muotoon. Collapse jatkaa ansiokkaasti tällä tiellä ja polkaisee itsensä kahden minuutin jälkeen todellisuudessa kunnolla käyntiin ja albumin raskassoutuisesti räiskyvässä post-rockissa kaiherteleva äänimaailma ottaa ympäristönsä jämerästi haltuunsa jossa kitarat tempoilevat ja pompottelevat liitävän mahtipontisesti ja luovat tunneskaalaltaan ehdottomasti Bitcrushin parhaimmasta päästä olevaa materiaalia. Tiukasti otteessaan ja jokaisessa elektronisesti tuotetussa hiljaisemmassakin hetkessään tutkisteleva albumi osaa yltiöpäisesti täyttää jokaisen pienen nyanssin ja huokosen rakentaen melankolisesti kaikuvan tilan kunnes taas lähdetään syöksyvän päättävästi tutkimaan tyhjyyden syvempiä salaisuuksia isompaa jyskettä tuottavan kaaoksen kera. On siis suorastaan helpottavaa löytää albumin päätteeksi itsensä sellaisesta olotilasta jossa tietty artisti on saavuttanut henkilökohtaisesti toivotun pisteen. Tarkoitan tuolla toteamuksella että Collapse on juurikin sen sortin julkaisu jota itse odotin In Distancen jälkeen. Energinen, miltei anteeksiantamattoman graniitin kova mutta kuitenkin tunnetta täynnä oleva josta erityisesti huokuu elämästä kumpuavat haavoittavuudet. Julkaisu on siis lunastanut kaikki odotukset ja täydellisesti 50 minuuttiin käärittynä Collapse on yksinkertaisesti todettuna Mike Cadoon yksi huikeimmista suorituksista eläväisemmän musiikin saralla.

Addiktioni, 16/2007 (Pt.1)

Lacunae: Collapse (2006)

Lacunae: Collapse
Viime kuukausien aikana olen taas innostunut tiettyjen pienlevy-yhtiöiden sampler-kokoelmista ja varsinkin sellaisista joista löytyy Anhedonian, Mind Necrosis Factorin tai Saltillon ennenjulkaisematonta musiikkia. Viimeiseksi mainittu nimi johdatteli minut erinomaiselle Broken Nightlights kokoelmalle josta löytyi myös Lacunaen “Stars Burn Out”. Biisi erottui selvästi kokoelman yhtenä positiivisesti kohoavana helmistä ja tämä innosti minua siinä määrin että suuntasin katseeni kohti heidän toista albumia josta myös löytyi kyseinen biisi. Ensimmäisenä asiana mitä ei voi olla noteeraamatta, on se miten “Stars Burn Out” lainailee vauvoille tarkoitetun tutunoloisen tuutulaulun melodian tai jonkun vastaavaan helistimen sointiäänen joka paloittellaan pieniin lasimaisiin glitch-palasiin ja sen jälkeen pirstaleet kootaan vinksahtaneesti uudestaan ja sen päälle rakennetaan jännittynyt ja tiivis trip-hop/illbient tausta. Vastaavanlaisesti pilkotun sekä uudelleen kootun naisvokaalin kautta tapahtuva spoken word viimeistelee ja laittaa ns. pisteen i:n tämän kokonaisuuden päälle. Hieman epätavallinen rakenne tulee siis helposti kuuluviin mutta se osoittaa myös nerokasta kykyä luoda tuoretta näkökulmaa tähän nykypäivän trip-hop genreeseen naittamalla glitchmäisyyttä tähän. Kas kummaa ettei kukaan muu ole keksinyt tämmöistä seosta aiemmin. Tai noh, tuleehan tuosta kyseisestä kappaleesta eittämättä mieleen aikakaudemme yhden neron eli Aphex Twin ja miehen omalta Windowlicker EP:ltä löytyvä “Nannou” mutta se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi täysin sama asia.

Albumin tilauksen yhteydessä, luonnollisesti etsin myös pientä infoa tästä orkesterista ja huomasin varsin nopeasti että tämä ei ole ihan tyypillinen kolmen ihmisen muodostama yhtenäisyys. Nimittäin orkesterin jäsenet eivät ole koskaan tavanneet toisiaansa in person eli kasvotusten. Näin ollen kaikki sävellystyöhön liittyvät palaset tehdään kolmessa eri paikkaa ja internet onkin se yhdistävä asia jonka kautta pidetään yhteyttä ja materiaalit siirretään paikasta toiseen. Tavallisten hehkutusten lisäksi törmäsin pariin otteeseen siihen että aika moni levyn ostaja ehti jo julkistaa tätä yhtyettä seuraavaksi Portisheadiksi tai Massive Attackin perinnön haalijaksi. En nyt ihan allekirjoittaisi tuota, tosin sitten muistin että Massive Attackin viimeisin studio-albumi oli heidän koneellisin julkaisu ja tuotanto oli hyvinkin erilainen heidän aikaisempaan materiaaliin verrattuna. Jos silloinen pääbiisinikkari eli 3D olisi vääntänyt sitä kokeelliskertoimen nuppia kohti kaakkoa ja muutenkin vienyt heidän musiikkiiaan vielä enemmän iDM-glitch ympäristöön, lopputulos saattaisi todellakin kuulostaa tältä. Mjeh, mene ja tiedä. Anyway… Onko tämä siis kaiken vastaantullen hehkutuksen arvoinen? Voin sanoa omastani puolestani että albumi ei tuonut pettymyksen tunnetta, päinvastoin. “Stars Burn Out” saattaa olla heidän paras sävellystyö ja yhä ensikuuntelun jälkeenkin se toimii tarttumapintana joka saa minusta otteen, mutta onneksi Collapse pystyy tarjoamaan paljon muutakin. Samanlaisen yksinkertaisen kaavan ansiosta ja jatkuvassa mikroskooppisen tarkassa liikkeessä viihtyvä, Collapsen vahvasti manipuloidun äänimaailman ja syvälle ytimeen upotetun toteutuksen siivittämänä albumilta löytyy tunteita laidasta laitaan. “Rebuild In Black” edustaa kurinalaista ja mekaanisessa ilmapiirissä vellovaa pimeyden kaipuuta josta päästään kuin liukuen kohti “Eight Zero Onen” haikeata tunnelmointia jota tuodaan pianon ja sellon avustuksella hyvin esiin ja toisessa ääripäässä on “The Loneliness Of Lovers” joka tuo Collapselle kaipaamansa eloisuutta, sulavaa liikehdintää ja myös vahvasti 80-luvun henkeä syntikkataustoilla. Tässä taitaa olla sellainen projekti jonka nimi kannattaa pistää mieleen. Nimittäin pelattuaan kortit oikein seuraavalla julkaisullaan, he saattavat kohota yhdeksi mielenkiintoisimmaksi aktiksi tässä genressä, elleivät jo ole saavuttaneet sen tason. Sen näkee viimeistään sitten kun ja miten tähän haasteeseen vastataan.