Cloverfield

Ohjaus: Matt Reeves
Käsikirjoitus: Drew Goddard
IMDB: Cloverfield (2008)

Cloverfield sai viime vuoden puolella jumalattoman kokoiset mittasuhteet hypetyksen suhteen ja täytyy myöntää että kaiken tuon kuhinan keskellä itsekin lankesin propagandan raskaasti pyörivien rattaiden hampaisiin. Kun viimeinkin tuli aika katsastaa elokuva, yllättäen en saanut ketään mukaani leffateatterin pimeyteen – oli joko konflikteja aikataulujen kanssa, “hirviöleffat eivät hirveästi kiinnosta” ja yhdeltä henkilöltä sain epämääräisen selityksen siitä että elokuvan käsinkuvattu tyyli saattaa aiheuttaa pahoinvointia ja kieltäytyi sen johdosta. Tosin itselläkin tuli kaikenlaisia esteitä jonka myötä melkein meinasin missata tämän elokuvan kokonaan. Onneksi raivasin aikaa tälle sillä Cloverfield on todellakin kaiken sen mediassa pyörineen hypetyksen arvoinen.

Cloverfield on tyystin erilainen kokemus mihin olen tottunut elokuvien katselijana. Elokuva alkaa Yhdysvaltain puolustusministeriön arkistomateriaalin omaavalla introlla jossa kerrotaan kamerasta joka on löytynyt alueelta “US-447” eli tässä tapauksessa paikasta joka tunnettiin aiemmin nimellä Central Park. Näytettävä nauha on siis peräisin videokameran SD-kortilta ja se lähtee pyörimään katsojan silmien edessä. Ajasta milloin tämä on tapahtunut ei ole muuta tietoa kuin että on toukokuun 22 päivä ja kyseisen illan juhlakaluna on Rob jolle pidetään läksiäisjuhlat sillä on hän vastaanottanut uuden työtehtävän joka vaatii sitä että hänen täytyy muuttaa New Yorkista Japaniin. Illan tunnelma vaihtelee iloisesta juhlinnasta pienimuotoiseen henkilöiden väliseen konfiktiin joka sai alkuunsa kolme viikkoa aikaisemmin. Se mitä tapahtui kolme viikkoa aiemmin tulee nauhalla hetkittäin esiin, sillä tämä viimeiseksi jäänyt tuotos eli Robin läksiäisjuhlat nauhoitettiin aikaisemman filmauksen päälle. Kuten juhlinnalla on yleensä tapana, se keskeytyy jostakin syystä ja vieläpä rajulla tavalla. Tällä kertaa yhtäkkiä maa värisee ja Manhattanilla räjähtää. Pelon, ihmetyksen, hämmennyksen ja tuhon keskellä ihmiset alkavat tajuamaan että tuolla talojen välissä liikkuu jokin elävä.

Näistä asetelmista lähtee siis persoonallinen ja ennenkaikkea henkilökohtainen tapa todistaa hirviön läsnäolo. Amerikkalaisten versio Godzilla elokuvasta kymmenen vuotta aiemmin oli sen verran luokatonta Hollywood huttua että oli tosiaankin viimeinkin aika tuoda tuore 2000-luvun luova näkemys tästä klassisesta hirviö-genrestä jossa tuntematon olio rellestää vapaasti miljoonakaupungin sydämessä. Se miten Cloverfield on kokonaisuudessa rakennettu, on julmetun nerokas. Ei minkäänlaista soundtrackia, sillä elokuvan musiikki on kaupunki itsessään ja sen välittämä taustahälinä sireeneistä muiden ihmisten reaktioihin. Tämän johdosta pelkkä betoninen ja metallinen äänimaailma luo intensiivisen tavan ilmentää kerronnallisuutta ja kaupungin muuttuessaan täysimittaiseksi sotatilaksi, sotilaat tuovat epätoivoisesti etenevän taistelun olemuksen äänimaailmaan. Siihen kun yhdistetään käsivaralla kuvattu kameratyöskentely johon vahvasti skriptattu cgi-työskentely tekee vaikuttavaa jälkeä sekä unohtamatta tietenkään elokuvan todellinen päänosan esittäjä joka häärii vain taustalla tekemässään miltei päättymätöntä tuhoaan – kaikki mainitut asiat yhdessä luovat erittäin uskottavan tarinan jossa jälleen kerran motiivina on omien tunteiden peittämän vääryyden tajuaminen ja pyrkimys korjata se.

Täytyy vielä mainita se että minäkin haluan tuollaisen kameran joka kestää ties minkälaista kuritusta ilman vakavempia häiriöitä itse toimintoihin.