Addiktioni 27/08

Venetian Snares: Detrimentalist (2008)

Venetian Snares: DetrimentalistOnko tosiaan taas se aika vuodesta? Allekirjoittanutta kiinnostavia julkaisuja alkaa puskemaan isommalla tahdilla jokaiselta isolta mantereelta (Japania myöten) ja yksi näistä on odotetusti Kanadan underground scenen pääarkkitehti nimeltään Aaron Funk joka tarjoilee kärkirintamassa uusinta uutta breakcore biittivelhoilua. Tai näin ainakin toivoisi tapahtuvan. Miehen viimevuotiset julkaisut eivät innovatiivisuudessa mitattuna olleet sitä puhtainta laatua vaikkakin My Downfall (Original Soundtrack) oli minun korvissani erittäin onnistunut jatko-osa Rossz Csillag Alatt Született albumille. Yllättävän semi-rauhallisen My Downfallin jälkeen Venetian Snares palaa siis takaisin tuonne hampaan paikkoja irroittavaan ja jatkuvalla syötöllä heikkohappoisen maksaa rynkyttävään materiaaliaan jossa tällä kertaa 90-luvun alun jungle on selkeästi se tärkein aloituspiste. Kuten julkaisun kansitaide kertoo oivallisesti, Detrimentalist on siis esitystavaltaan halvan 90-luvun kulttuurin näköinen jossa väistämättä haiskahtaa pikselimäinen 8-bittisuus ja huippuunsa viety nauhateollisuus joka lopulta muuntautuu tuotannossa siten että se myös ilmentyy rave-kulttuurin tyhjänpäiväisten huudahdusten hokemisena ja nopeasti loppuunpalavana hehkutikkuna eli aikakautena jossa vielä onnistuttiin huijaamaan itseään uskottelemalla että amen break pysyy vielä kauan tuoreena. Julkaisun aloittava “Gentleman”, “Sajtban” ja “Circle Pit” edustavat Detrimentalistilla juuri tuota keinotekoista kiilloketta joka on kuin 50 sentin huulipuikko teinin huulessa mutta silti siitä löytyy tarmokasta päättäväisyyttä lähteä kokeilemaan ja venyttämään ideoita jotka vasta alkavat kunnolla hahmottumaan viereisissä kappaleissa. Yksi näistä paremmin toimivista ideioista on “Koonut-Kaliffee” joka junnaavan amen breakin lisäksi käyttää myös erinomaisesti hyväkseen Leonard Nimoy sämpleä kahden mielen yhdistymisestä ja toinen on levyn puolivälissä soiva “Eurocore MVP” jossa ehkäpä liiankin läpinäkyvästi kuuluu Venetian Snaresin blueprintti biittien paloittelussa ja edestakaisessa rosoisesti sahaavassa kuvioissa mutta silti se jaksaa ylläpitää kiinnostavuuden tasoa korkealla ja kuten nimikin ehkä saattaa viitata, tässä pyritään rynnimään joidenkin eurooppalaisten tuottajien tärkeimmällä pelaajalla lävitse eli ratsumiehenä toimivalla ragga-sämplellä. Yhtenä julkaisun loppupuolella tunnelmaa huippuunsa virittävä “Flashforward” on suoranaisesti lipeä acid-bängeri jossa biittien rakentelun puolesta on selkeää jatkumoa vuoden 2005:n Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms albumiin. Cavalcaden makeaa-mahan-täydeltä-linjalla edetään ja tehokkaasti pörisevää acid-vaiheilua jatketaan myös “Poo Yourself Jason” ja “Kyokushin” välietapeilla mutta ne suorastaan kalpenevat tuolle myöhemmin soivalle teokselle. “Bebikukorica Nigiri” taasen vetäisee itseään epätoivoisesti pullistelevan pacman-naamion päähänsä ja chiptune talkoot ovat tämän kolme ja puoliminuuttisen aiheena mutta tämä on niin vaisu, mielikuvitukseton tekele jopa Venetian Snaresin omalla ranking-listalla mitattuna. Ja kun luulisi ettei tässä enää mitään mullistavaa pystyisi tarjoilemaan, Detrimentalist viimeistellään “Miss Balaton” kappaleella jossa vielä kerran käynnistetään sulavasti hehkuva acid-koneisto ja samalla pistetään klassisesti soiva My Downfall vaihde päälle ja lopputuloksena on aavasti virtaava, upeasti tunnelmoiva ja kuuntelijan tiukasti otteessaan pitävä yli yhdeksän minuutin orgastisuuden huipentuma.

No mut’ kuitenkin. Vaikka minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia ennakkoon, Detrimentalist alkoi toimimaan itselleni parin läpikuuntelun jälkeen ja kyllähän tässä taas kuulee miten äärimmäisen hyvin tuotettu albumi on jälleen kerran putkahtanut herra Funkin tietokoneelta ulos mutta samalla tästä alkaa myös ehkäpä liiankin helposti löytämään ne asiat mitkä toimivat ja mitkä eivät. On siis väistämättä sellainen kouriintuntuva tunne sisälmyksissä että miehen jatkuvasti nouseva ja eteenpäin kehittyvä idearypäs pääsi huippuunsa vuonna 2005 ja nyt alkaa hieman laskusuunnassa tulla samoja aihioita kierrättäviä albumeja jotka ovat kuitenkin parhaimmillaan onnistuvat tarjoamaan aisteille mehukasta kuunneltavaa mutta todellisuudessa aivot alkavat jo kaipaamaan tuoreita ja ennenkaikkea repäiseviä ideoita. Detrimentalist siis loksahtaa siihen peruskategoriaan jossa lukee ‘hyvä, mutta ei juurikaan millään tavalla originaali’.

Musiikkia, viikko 45/2006

Venetian Snares: Hospitality (2006)

Venetian Snares: HospitalityKanadan jäätyneestä helvetistä ponnistava kunniaton, pelkotiloja välittävä ja biittejä epäinhimillisesti rääkkäävä breakcore-kirurgi Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on taas täällä. Nyt ollaan jo loppuvuoden puolella ja tämän vuoden toinen julkaisu, kuuden biisin EP:n muodossa tarjoiltava kokonaisuus tipahti viimeinkin syliini. Vuoden viimeisiä kuukausia eläessämme, aikataulu juolahtaa ensimmäisenä mieleen, nimittäin tässähän loppuu kohta aika jos hän aikoo vielä täräyttää kolmannen albuminsa markkinoille. Tuskinpa tulee. Ainakin tämä Hospitality vihjailee siihen malliin. Ai mitäkö se kuiskii minun korvakäytäviini? Hospitality on selkeä pidennys/jatko-osa aiemmin tänä vuonna julkaistulle Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms levylle jossa herra Funk tutkiskeli uusia, tuntemattomia ja jopa tuoreita iDM/breakcore-polkuja. Taas löydän itseni samasta tienhaarasta jossa kysyn itseltäni: “vihaanko vai rakastanko tätä tuoreinta tuotosta?” Nyt täytyy myöntää että minulla on aika ristiriitaiset tunteet Hospitalitya kuunnellessani. Nimittäin Cavalcaden jälkeen tämä kuulostaa… en käytä sanaa tylsä vaan enemmänkin toistolta. Ehkäpä se johtuu siitä että henkilökohtaisesti olen tottunut siihen palveluun että mies julkaisee joka kerta täysin erilaisen albumin ja nyt yllättäen naaman eteen tuodaan lautasellinen uudelleen lämmitettyä eilistä muhennosta jääkaapista. Toki minun pitää olla myös rehellinen ja myöntää sekin asia että tälläkin julkaisulla omat pienet hyvät hetkensä. Levyn aloittava Frictional Nevada on sitä kovaa ja intensiivistä Vsnares työskentelyä jota ei voi kuin rakastaa avoimesti ja ottaa vastaan avosylin. Biitit paukkuu siihen malliin että takatukkakin huojuu ja kuulokäytäviä tukkiva korvavaikku irtoaa kun kuulokkeisiin lisää volyymia vaiheittain. Mutta esim. Hospitalityn loppupuolella soiva “Cabbage” on kuin kaikumainen jäänne Cavalcaden “Donut” kappaleesta. Mikään muu ei ole muuttunut kuin eri sämple joka toistaa elintarvikkeen nimeä. Kai minä tällä epämääräisellä jorinalla yritän sanoa että jos tämä EP olisi julkaistu ensi vuoden kahden-kolmen rykelmässä, silloin se olisi varmasti saanut erilaisemman vastaanoton mutta julkaistuaan tämän heti Cavalcaden jälkeen, Hospitality tuntuu liian turvalliselta ja samanlaiselta koska nämä kaikki on jo kuultu muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Musiikkia, viikko 26/2006

Venetian Snares: Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms (2006)

Venetian Snares: Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom PomsHe’s back! Jaahas, ollaan jo puolessa välissä kuluvaa vuotta ja vasta nyt herra Funk pudottaa ensimmäisen kolmesta albumistaan vapaille markkinoille. Viime vuoden kolmen upea suora — jonka aloittavassa kokoonpanossa oli henkilökohtainen inho-manifesti Winnipeg Is A Frozen Shithole, siitä seurasi jo klassikon aseman saavuttanut Rossz Csillag Alatt Született ja viimeistelyn hoiti mielisairas Meathole joka teemaltaan ei ollut niitä kevyempiä levytyksiä pureskella — todisti sen etta hän on lopettanut kokonaan itsensä (sekä hänen faniensa) kanssa leikkimisen ja tosissaan alkanut panostamaan omiin levyihinsä. Joten tämän aikuistumisen myötä kyselen itseltäni, mitäs hyvää hän aikoo tarjota tänä vuonna? Vuoden 2006 ensimmäinen julkaisu ratsastaa ovesta sisään tuoreella ja melodisella iDM-aallolla ja tämä on aika selvä paluu parin vuoden takaiselle Huge Chrome Cylinder Box Unfolding albumin tyyliseen kikkailevaan ja seinään pirstoutuvaa tuhansien kristallien iDM-rymistelyyn á la Vsnares mutta sillä pienellä erotuksella että tämän lause-hirviön syömä sisältö on kokonaisuutena parempi, paljon helpommin lähestyttävä ja ennenkaikkea se ei ole enää niin ‘glitch’. Yksi suuri kiitos siitä kuuluu ying yang-efektille eli humalluttaville melodioille (mm. Donut, Swindon ja Cancel) jotka pistävät pään pyörälle sillä välin kun mutkikkaaksi ohjelmoidut rumpuloopit leipovat kasvot uuteen muotoon. Tosin helpommin lähestyttävä ei tarkoita sitä että tämä olisi helppo levy sulatella. Varsinkin sellaisen kuuntelijan korvissa joka ei ole vielä menettänyt Vsnares neitsyyttään, tämä levy saattaa tuntua jopa väkisinmakaamiselta kun herra Funk tuo eteensä kovalla ja nopealla volyymilla noita biittejä. Ja näistä loopeista puheen ollen, olen alkanut tosissani ihailemaan hänen yltiömäistä ja joka kerta itsensä ylittävää kykyä loihtia sellaisia molotov cocktaileja jotka sisältävät niin paljon tavaraa että heikompaakin hirvittää ja mikä on parasta ettei edes tarvitse alkaa miettimään mitään haukotus-sessioita kuunnellessaan vain yhtä kappaletta. Ja Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms ei ole poikkeus tässäkään tapauksessa. Vaikka levyltä löytyykin esim. Vache joka on siinä kahden sadan bpm:n suunnalla pyörivä suora hardcore-gabber poljento, kuuntele siinä ennen kolmen minuutin rajaa lähtevää rumpusooloa. Ai ai että tekee gutaa… Niin, Vache. Tuo nopeasti vilahtava biisi jonka suoraan trackerista kuvattu video levisi netissä aika tiuhaan tahtiin eri blogeissa ja foorumeilla. Kuultuani ensimmäisen kerran “This is a machine for making cows” samplen, miltei tuli sellainen verisuonten pullistuma alapäähän joka yritti kertoa että tässä on ehkäpä parasta materiaalia mitä olen kuullut kaverilta. Noh, syntyikö samanlainen reaktio kokonaisen kappaleen kanssa? Vache kuulostaa edelleenkin hyvältä ja on ehdottomasti yksi albumin high pointseja koska se toimii samalla tärkeänä vedenjakana ollessaan keskellä albumia. Cavalcaden myötä minun piti myös muuttaa yhtä mielipidettäni josta olen pitänyt vankasti kiinni jo pitkän aikaa. Eli kyseessä on iDM-biisit jotka käyttävät lähteenään old school tietokonepelien soundeja. Olin pitkään sitä mieltä että kukaan ei ole onnistunut tekemään näistä kahdesta asiasta toimivaa yhtälöä. Vain itse artisti luulee keksineensä jotain uudelta kuulostavaa ja mullistavaa mutta todellisuudessa hän oli läppäri-artisti nr. 174 jonka aivopieru jysäytti tätä paskaa ilmaan ties kuinka monetta kertaa. Mutta albumilta löytyvän Pwntendo kappaleen myötä mielipide alkoi taipua toiseen suuntaan jokaisella kuuntelukerralla. Tämä yksi biisi todisti sen että käyttämällä sämplejä samalla tavalla kuin itse peleissä ja liimaamalla siihen kiinni 2000-luvun soundi eivät riitä mitenkään vaan näille sämpleille pitää tosissaan antaa piiskaa perseelle ja tehdä ns. juoksun koko rahan edestä. No mitä tästä kaikesta nyt sitten loppujen lopuksi jäi mieleen? Albumin nimi ei tuonutkaan sitä ennakkoon huhuttua happy hardcorea, ei edes heitetty vettä sinne päin mutta sitä riemua sen sijaan tuli riittävästi. Aaron Funk todisti jälleen kerran että elektronisen genren seuratuimman hahmon titteli ja kunnia pysyy edelleenkin hänellä. Cavalcade on tämän vuoden osalta sellainen rimankohottoja että saa nähdä pystyykö hän ylittämään tämän korkealle nostetun kepin kahdella seuraavalla albumillaan.

Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms??

Pongattu Planet-Mun foorumista.

MAY VENETIAN SNARES – “EP” 12″/CD (ZIQ140/ZIQ140CD)

JUN VENETIAN SNARES – “CAVALCADE OF GLEE AND DADAIST HAPPY HARDCORE POM POMS??” 2LP/CD (ZIQ150/ZIQ150CD)

[…]

ZIQ140/ZIQ140CD
Venetian Snares – (12″/CD)

01 Frictional Nevada
02 Beverly’s Potatoe Orchestra
03 Shoot Myself
04 Duffy
05 Cabbage
06 Hospitality

ZIQ150/ZIQ150CD
Venetian Snares – Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms?? (2LP/CD)

01 Donut
02 Swindon
03 Pwntendo
04 XIII’s Dub
05 Vache
06 Plunging Hornets
07 Twirl
08 Tache
09 P
10 Cancel