Addiktioni, 06/09

Richard Devine: Aleamapper (JAP Import) (2001)

Richard Devine: AleamapperJättäessäni hyvinkin väkevästi aistien kautta esiintuodun Cautellan taakseni ja siirtyessäni neljä vuotta aiemmin julkaistun Aleamapperin vieläkin enemmän synteettisesti leijuvaan, abstraktimaisesti vääristyneeseen ja piikkimäisen terävästi tarjoiltuun tajunnanlävistäjään, en voi olla noteeraamatta tällä albumilla esitettyä impressioita siitä että Richard Devine on eräänlainen digitaalisten äänimaisemien ahkerasti uraauurtava kuvanveistäjä joka pintaa syvemmällä muokkaa, maalailee, kaivertaa sekä paloittelee erilaisia lähteitä äärimmäisyyksiin asti kunnes ne ovat hienovaraisesti kaikuva jäänne alkuperäisistä muodoistaan. Tarkoitan tuolla kuvanveistäjällä suurin piirtein samaa asiaa mitä esim. Richard D. James teki legendaarisella Selected Ambient Works II albumillaan mutta tässä tapauksessa samankaltainen vertaus ei sovi ihan yksi yhteen. Nimittäin Richard Devine puskee väistämättä kaikki aikaisemmat standardoidut kokemukset tarmokkaammin ja eteenpäin ajattelevalla tavalla vieläkin kauemmaksi totutusta jonka myötä albumin luoma immersio suorastaan sulautuu erilaisiksi vaiheiluksi läpikäyden paranoidista pistelystä kylmästi luotaavaan mekaaniseen toistoon ja silti kaiken tuon rujosti tuotetun rotaation keskeltä osataan myös onnistuneesti kääntää 180 astetta kohti sulavasti virtaavaa kauneutta josta ei haluaisi millään päästää irti. Nyt voi siis huoletta sanoa että Aleamapper ei pyri olemaan sitä peruskaavamaista musiikkia mutta tämä myöskin herättää sen kysymyksen että onko tämä enää musiikkia ja yritetäänkö tässä kenties luoda eräänlaista installaationäytettä ääntä hyväksi käyttävästä moniulotteisesta taiteesta?

Herra Devinen loihtima äänimaailma nostattaa siis onnistuneesti erilaisia tuntemuksia vai sanoisinko jopa kirkkaita ajan ja paikan synnyttäviä välähdyksiä mielessä. Tarkoitan tällä sitä että kuuntelija voidaan esim. asentaa sädehtivän kristallimetsän keskelle jossa tuntee kuinka jalkojen alla särkyy narskuvasti pieniä palasia ja taustalla on sellainen korvia hivelevä, painostava helinä valoisan metsän luomasta harmoniasta tai repäistään suorastaan elokuvamaisen otannan keskellä jossa dialogia, eleet, taustalla sointuva cue ja muista liikkeistä syntyvät taustahälinät ovat pirstoutuneena satoihin pieniin pisteisiin että tämä synnyttää intensiivisen kuuntelukokemuksen jonka aikana ollaan kuin vankina toisessa ulottuvuudessa seuraten hyvinkin epämuodostunutta tapahtumaketjua. Aleamapper on siis enimmäkseen tilantunteessa seilaava työ mutta sitten kun herra Devine päättää käynnistää harvalukuisen biittipuolensa käyntiin, albumi hakeutuu teollis-sävytteisen click-and-cut iDM:n pariin ja tuoden mukanaan jopa aistillisesti tyylikkään downtempo raidan, “Step Focus”. Kuten Cautella osoitti aikoinaan minulle, Richard Devinella on erittäin hieno kyky siirtyä armottoman myrskyisästä nolla-ykkösten määrittelemässä maailmasta paratiisimaisen rauhalliseen olotilaan vaikkakin vain yhden kappaleen ajaksi ja jälleen herra Devine osaa yllättää positiivisesti tällä osa-alueella. Sisäisesti tiiviin ja hellittämättömästi kuuntelijan aisteja kääntävän käytännön jälkeen hän heittää miltei puolivahingossa perusmuhkean oloisen ambient-drone työn “Float 82” joka albumin puolessa välissä osoittautuu taas sellaiseksi unohtumattomaksi mutta tyynenrauhalliseksi hetkeksi kunnes taas lähdetään etenemään business as usual poluille.

Julkaisun tärkein aspekti taitaa olla se että Richard Devine kuulostaa täysin itseltään – edes pientä referenssi linkkiä on vaikeata luoda tällä albumilla koska mikään muu ei kuulosta Aleamapperilta. Tai toisaalta, voisihan tässä rakentaa jonkinlaista hataraa liitosta Autechren myöhäisempiä töitä kohti mutta totta puhuen Aleamapperin jälkeen myös Autechre onnistuu jotenkin kuulostamaan rahvaanomaisen kaavamaiselta ja jopa tylsältä. Kai tämä on jo viimeinkin se merkki että todellinen nerokkuus kulkee monta askelta muita edempänä. Soundillisesti Aleamapper on siis erittäin mielenkiintoinen sekoitus erilaisia raskaasti muokattuja kerroksia jotka yhdessä luovat avaruudessa pienen aukon tulevaisuuteen sillä kahdeksan vuotta julkaisun jälkeen tämä albumi ei edelleenkään kuulosta yhtään tämän päivän tuotokselta.

Musiikin visualisointi

Tässä viime aikoina olen taas noteerannut ostamieni levyjen kansia ja vaikkakin välillä kädessäni on ollut todella oudon näköinen kehitelmä julkaisun sisällöstä, kuitenkin albumin kuuntelun jälkeen sitä ymmärtää miten hyvin se sopii musiikin kanssa yhteen. Jotenkin tästä sain ajatuksen plärätä levyhyllyäni, skannailla pari kuvaa ja kirjoittaa muutama sananen esimerkillisistä julkaisuista kansitaiteen saralla jotka ovat jossain vaiheessa olleet sellainen tärkeä levy itselleni tai muuten vain naurattanut/hämmentänyt olemassaolollaan.

Read the rest of this entry »

Addiktioni, 17/2007

Richard Devine: Cautella (2005)

Richard Devine: CautellaSiitä lähtien kun kuulin Richard Devinen energisen hybridin abstraktia acid-technoa ja rankempaa breakbeattia taiteellisen remiksauksen muodossa Enduserin The End EP:llä, se vakuutti minut siinä määrin että ehkäpä tässä tuhansien pirstaleiden kokoamisessa sekä signaalien ajoituksella joilla on tärkeä merkitys soundin äärimmäisyyksiin viemisessä ja muutenkin tiukasti DSP:n alaisuudessa venytetyssä iDM-tuotannossa saattaa sittenkin olla myös jonkin verran tuottavaa ideaa. Autechren oma näkemys tästä erikoisemmasta elektronisen musiikin alatyylistä eli pääasiassa vuoden 2000 jälkeinen materiaali on suurimmaksi osaksi jättäneet minut kuin nalli kalliolle huutamaan joten ehkäpä on parempi ottaa se kauan kaivattu uusintamatsi toisesta näkökulmasta jonka tarjoilee tyystin eri henkilö. Joten päätin pelkästään tuon yhden kuuleman remiksin myötä hankkia herra Devinen tuoreimman albumin saadakseni edes jonkinlaisen ymmärryksen ja selvyyden tästä uudelleen heränneestä ajatuksesta. Jo heti absurdisesta kansitaiteesta lähtien, Cautella vangitsee mielen kaaottiseen ympäristöön jonka sähköinen ja ennenkaikkea digitaalinen nolla-yksi-myrsky lävistää kuuntelijan ja kuljettaa tähän tyystin vieraaseen maailmaan josta ei tiedä että mistä se kaikki todellisuudessa alkaa ja mihin se lopulta edes päättyy.

Albumin introna toimiva “Helix Stair Helve” on kuin suoraan Autechren tuoreemmasta tarjonnasta – aavemainen, terävästi viiltävä ja kylmää väreilevästi luotaantyöntävä. Ei siis taaskaan mikään mukava paikka olla ja tässähän ihon pistelyn myötä alkaa jo pelkäämään pahinta mahdollista vastausta mutta onneksi heti perään jatkava “Sigstop” käynnistää sen vakavemman paloittamisen, biittien ja rytmien äkkinäisten vaihdoksien suman sekä millisekunneissa mitatun ajan jatkuvan morfautumisen suurempiin arvoihin. Aaahh… tätähän minä odottelinkin. Cautellan neljäs kappale, “Arc-Acid” on yksi julkaisun kohokohdista ja selvästi se alue jossa hän on parhaimmillaan. Kuten kappaleen nimikin viittaa, tämä on herra Devinen epäpuhdasta acid-madness temmellyskenttä-työskentelyä ja voisi jopa sanoa että hän on päivittänyt standardin acid-technon täysin uuteen numeroversioon. Vaanittuaan hyvän aikansa aavistattoman uhrinsa, pyörivän acid-loopin mukana tuleva biitti-patteristo alkaa repimään, raapimaan ja paiskomaan sen verran aggressiivisella tavalla että pieniä nirhamia tulee kroppaan mutta se kyllä kestetään. Kuunnellessani albumia eteenpäin ja pupillien laajentumisen aikana voi suorastaan tuntea digitaalisen aikakauden synnyttämän psykedeellisen vaikutelman kerääntyvän kun Cautella pysyttelee koko ajan muutaman askeleen edellä syöttäen uutta informaatiota ja tämä olo vahvenee entisestään tunnelmallisten mutta alien-like ambient-kappaleiden aikana. Mutta ei pidä luulla että tämä olisi täysin alusta loppuun asti kaaottinen tutkimusmatka tuntemattomaan. Loppua kohden kulkiessa Cautellan kokonaisuus irtautuu hetkeksi tuosta jopa hivenen väkivaltaisesti käyttäytyvästä kuviosta ja se huipentuu Timachiin joka tuo tyynen, rauhallisen ja ennenkaikkea tasapainottavan hetken albumille. Kuin pieni saari aavassa cyberavaruuden meressä. Mutta se onkin se tyyntä myrskyn edellä, sillä Otto Von Schirachin (joka on tällä kertaa tajunnut jättää kaikki mukahauskat eritteillä leikkimiset omille julkaisuilleen) kanssa tehty “Matvec Interior” suorastaan kiihdyttää vauhtiaansa kohti itsetuhoisien efektien yhteentörmäämiseen ja näin ollen tuoden väkevän/voimakkaan viimeistelyn Cautella-albumille.