Addiktioni, 10/08

Enduser: Left (2008)

Enduser: LeftEnköhän minä ole jo monta monituista kertaa vuodattanut sitä samaa asiaa että Lynn Standafer (a.k.a. Enduser) edustaa minulle monipuolisuutta tässä sisäänpäin lämmitetyssä genressä nimeltään drum and bass. Sanon sen vielä kerran. Joko hän heittää korvien eteen vauhdinhurmoisella breakcorella maustettua drum and bassia tai breakbeat maailmasta lainaavaa trip-hoppia, mies tekee parhaimpina päivinä vakuuttaavaa työtä. Julkaisut kuten Reduced Phat 2% -split Edgeyn ja Subsektorin kanssa, Calling The Vultures, The End ja Pushing Back ovat täydelliset esimerkit miehen eri lähteistä vaikutteita saatua panostusta tässä modernin elektronisen musiikin otannassa. Muutenkin Enduserin jatkuva kokeilunhakuisuus erinäisten soittimien avulla on paikoitellen ihailtavaa kuunneltavaa – edellisellä Pushing Back julkaisulla oli sähkökitara valjastettu onnistuneesti yhden kappaleen päättymättömäksi draiviksi, Calling The Vultures sisälsi paljon tunnelmaa virittävää ja värittävää pianoa, ja nyt tällä uusimmalla Left albumilla tuodaan esiin keuhkojen kautta ammennettua huilua. Tosin nyt jonkinlaisen kieron logiikan puristamana tuntuu että ollaan jouduttu Steve Roachin kaltaiseen itseään pettävään ja hitaasti uppottavaan pyörteeseen jossa kaiken lisäksi tehtäisiin remiksiä kyseiselle artistille. Jokin tässä pienessä mutta selkeällä tavalla albumissa erottuvassa ambient-trip-hop-tribal massassa siis ei vaan leikkaa puhtaasti vaan jumittaa pyörivää ratasta vaikeasti ja sen varsinaisesti huomaa “Black Lightin” aikana joka kuulostaa liian heppoisesti kyhätyltä kokonaisuudelta jonka palaset eivät millään meinaa loksahtaa paikoilleen vaikka elementit tuntuisi olevan mitoitettu oikein. Sen sijaan Mick Harris’n matalalta luontaava pseudonyymi eli Scornin tekemä remiksaus samaisesta kappaleesta puskee kaiuttimista lävitse kuin nosturin päässä heiluva rautapallo. Muhkea, muriseva basso siis tekee näyttävästi tuhoaan ja remiksin järkkymättömän luonteen takia luulisi irroittavan paikatkin hampaista kunnon vehkeiden kautta kuunneltuna. Left on siis kokonaisuudeltaan jatkuvaa virtaavaa aallokkoa johon ei mielellään lähtisi kahlaamaan kylmällä ilmalla – sen sijaan albumilla suorempaa linjaa edustavat ja eteenpäin puskevat drum and bass tuotokset ovat taas laadun tae tämän albumin tuotannossa mutta kuitenkin vain siihen pisteeseen että Enduser onnistuneesti rynkyttää taas omintakeisilla biiteillään eikä pyri innovatiivisesti luotuun materiaaliin. Tällä kertaa tämä suorempi linja on kuitenkin kuin majakka kaaoksen keskellä joka valaisee tasaisella pyyhkinnällä. Välillä valo paljastaa parhaimmat hetkensä albumilla kuten esim. “Perfection / Stillness” joka tuo esiin miehen erinomaista kykyä tuottaa melodiallisesti huumaavia cocktaileja joista mieli humaltuu juuri sopivasti.

Musiikkia, viikko 09/2006. Part 2

Enduser: Calling The Vultures (2005)

Enduser: Calling The VulturesHaeskelin tuossa yksi aurinkoinen päivä sitten breakcore artisteja ja törmäsin tähän kaveriin. Tosin tämän albumin sisältö tuli täytenä yllätyksenä. Voisi jopa sanoa että nyt mäjäytettiin salakavalasti puun takaa suoraan takaraivoon. Siitä sitten vaan noustiin irvistäen pystyyn ja otettiin kipu vastaan iloisin mielin. Se mikä tässä ensiksi yllätti oli Calling The Vultures albumin sisältö. Levyltä löytyykin enemmälti hip-hoppia sekä perinteisempää drum and bassia jotka on yhdistelty saumattomasti yhteen. Albumin breakcore osuudet tarjoillaan säästeliäästi pieninä maustehippuina. Albumin ensimmäinen puolisko tarjoilee hip-hoppia (instrumentaali muodossa sekä rap-lyriikoiden kera) jossa on sitä alakuloista, oudon karmivaa mutta silti välillä rentouttavaa soundia jota tuodaan särmäkkäästi esiin pääsääntöisesti pianolla. Tässä oikein tuntuu se riisuttu old school meininki eli kahdella deckillä tuotettua hip-hoppia ja periaatteessa eihän sitä muuta tarvitakaan tässä musiikinlajissa. Albumin puolessa välissä tahti alkaa nopeutumaan ja drum and bass elementit ottavat levyn hallintaansa. Albumin jälkimmäinen puolisko onkin se osa levyä jossa biisit ottavat askeleen eteenpäin ja tietyt kappaleet nousevat valokeilaan. Esim. sinne-tänne rönsyilevä ja poukkouleva “Wednesday”, nopea-tempoinen ja hieman kliseinen “Assassin” joka muuten sämplää loistavasti Marlon Brandonin sekopäistä puhetta “Apocalypse Now” leffasta sekä tietenkään unohtamatta levyn selvästi parasta kappaletta, “End of A Beginning (Sublight Version)”. En tiedä ottaako kukaan muu musiikin kuuntelua näin vakavasti mutta joskus albumilla tulee vastaan sellainen instrumentaali-biisi jonka soidessa sitä vaan sulkee silmänsä ja eikä tee mitään. Nauttii vaan siitä loistavasta biisistä ja sen luomasta tunnelmasta. No okei. Toi ei ollut se pointti mitä haeskelin, mutta minä joskus saan sellaisen ajatuksen päähäni että kun minä vetelen viimeisiä henkosia keuhkooni ja elämän valo katoaa silmistäni, tietty biisi voisi soida sen aikana kun lähden tästä maailmasta. Hyvä esimerkki tuollaisesta biisistä on DJ Shadow’n “Midnight In A Perfect World”. Calling The Vultures albumilla tuota roolia näyttelee tämä “End of A Beginning (Sublight Version)” joka on rakenteltaan niin simppeli. Upea, hiuksen ohut ihmisvokaalimainen melodia taustalla jota tukee ja pyörittää yksinkertainen drum and bass looppi. Yksinkertaisuus on kaunista kun se osataan tehdä oikein ja tämä biisi pamahti suoraan henkilökohtaisen all-time-top-5 drum and bass listalleni.