Yksi näkökulma

Addiktioni 34/10

26/08/2010 22:13, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Venetian Snares: My So-Called Life (2010)

Kanadalainen Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on selkeästi hidastanut tahtiaan viimeisen viiden vuoden aikana. Ollessaan luovuutensa huipulla hän parhaimmillaan tarjoili jopa kolme uutta kokopitkää vuodessa. Nykypäivänä on hyvä jos edes se yksi julkaisu tulee vuoden aikana ulos ja tämä tahdin hidastaminen on myös tuonut sellaisen jokseenkin epämiellyttävän ja epävarman elementin hänen musiikkinsa ylle. Mikä suurin piirtein tarkoittaa fifty-fifty mahdollisuutta sille että sieltä joko tulee vanhoilla ideoilla ratsastavaa tai kuten tämän miehen musiikissa yleisesti toivotaan, eteen tuotaisiin hieman kadoksissa ollutta brutaalia haasteellisuutta. Edellinen julkaisu, törkyiseen acid-virtaukseen kääritty Filth, osasi kaataa tuota juuri mainittua haastellisuutta raa'alla tavalla kurkusta alas. Nyt uunituoreen My So-Called Lifen myötä Venetian Snares palaa kaksi vuotta sitten julkaistun Detrimentalistin hehkutikun kaltaisesti hohtamiin tunnelmiin jossa jungle loopit, ragga-huudahdukset ja old school 'ardkore pianostabit palauttavat mielen tehokkaasti 90-luvun alkuun sekä heilauttaen itsensä Rossz Csillag Alatt Született albumin välimaastoon jossa jousisoittimet jättävät kaikumaisen kauniin väreilyn ilmaan samalla kun armoton breakcore rumpuohjelmointi järjestelee arpimaisesti tuhoa jättävää jälkeä tavaraivon syövereihin. Lupaavia elementtejä on siis haalittu tällekin albumille mutta kantavatko ne lopulta toivotunlaista tulosta? Ennenkuin lähden tuota vastausta purkamaan, sen voisin mainita että pressitiedotteen mukaan My So-Called Life on ensimmäinen julkaisu Aaron Funkin uudella levymerkillä, Timesig, jossa edelleenkin on vahva linkki Planet Mu levymerkkiä pyörittäneeseen Mike Paradinaseen joka on aiemmin julkaissut kolmetoista Venetian Snares albumia ja monta muuta lyhyempää kiekkoa.

Kun Venetian Snares lähtee jälleen kerran leikkimään ja paloittelemaan menneisyydessä kumpuavan junglen syvintä olemusta, hän yleensä heittää mukaan tusinan vihaisia tai hilpeitä sämplejä sekoittaakseen alkuperäista pakkaa kunnolla muuttaen kappaleen joko itseironiaksi läpileikatakseen genren kliseitä tai sitten vetäen täysin pellenaamarin päähänsä ja tehden helikopteria alasti. Jälkimmäisen osuudet hoidetaan selkeästi ainakin albumin aloittavassa "Posers And Camera Phones" jossa uhkaillaan raiskauksella, "Who Wants Cake?" rakennetaan erinäisten sämplien kautta henkisesti jälkeenjääneiden ylistystä koskevaksi teokseksi ja unohtamatta tietenkään pisteenä i:n päälle toimiva "Welfare Wednesday" jonka kohokohta taitaa olla vierailevan vokalistin luetelma siitä mitä naisen sukupuolielimeen voi työntää - listassa mainitaan mm. plastiikkakirurgia, shekin lunastus ja Mike Paradinas. Hauskaa tai ei, Venetian Snares hoitaa tämän älyttömän perseilyn yhtä tehokkaasti kuin ulostuslääkkeiden jakamisen vanhainkodissa. "Cadaverous" sämplää The Wiren Proposition Joen kiroilua ja muutenkin teos osaa levittäytyä hienovaraisesti kolmeen eri suuntaan sekoittaen junglea, breakcorea ja paukkuvaa happy hardcorea keskenään. Tasaisen varmaa biittiohjelmointia herra Funkilta. Ilmassa liihottava kliseisyys naulataan tiukasti seinään viimeistään "Ultraviolent Junglist" myötä joka on myöskin siinä mielessä esimerkillinen näyttö Venetian Snaresilta että hän onnistuu taas demonstroimaan sitä miten paljon hän edelleenkin pystyy rankaisemaan amen breakia kuljettaen sitä highspeediä eteenpäin repien mukaansa kaiken irrallisen irti ja paiskomaan nämä kaikki irtonaiset osat kimmoisasti kohti kuuntelijan tärykalvoa. Ah, niin ylimakaaberin väkivaltaista hekumointia mutta silti janoa tyydyttävää. Toisalta tämä jatkuva kliseisyydellä ratsastaminen heijastuu lopulta siinä että jossakin vaiheessa albumi tulee menettämään täysin teränsä ja alkaa samaan puuduttavia piirteitä. Viimeistään ja pahimmillaan sen kuulee "Sound Burglar" kappaleen aikana josta ei vaan enää löydä minkäänlaista tukevaa kiintopistettä.

Albumi tarjoaa myös kolme Rossz Csillag Alatt Született alaisuuteen rinnastettavaa teosta joista kaksi on erinomaista esimerkkiä tässä jatkuvuudessa ja yksi on vähemmän mairitteleva tuotos joka on nimeltään "Hajnal 2". Kuten muistamme, alkuperäinen versio tästä kappaleesta oli Rossz Csillag Alatt Született albumin yksi selkeimmistä kohokohdista joka osasi myöskin yllättäen johdatella kuuntelijaa jazzin letkeään ja savuiseen hämäryyteen kunnes biittipolitiikka työnnettiin takaisin 180 astetta samalla kun jousisoitinten armeija suunnattiin kohti hyökkäävää etenemistä. Tämän jatko-osan parissa suurin piirtein raaputan päätäni ja ihmettelen myös ääneenkin että mitä tässä yritetään oikein yritetään saavuttaa. Kaikki tuntuu niin päälleliimatun väsyneelta ja nurinkurisen sekavalta. Ihan kuin herra Funk olisi pyöritellyt tätä biisiä Renoisessa, vetänyt samaan aikaan jotain päätä sekoittavaa ainetta ja päättänyt että nyt pistetään kaikki päreeksi ilman kunnollista päämäärää. Glitch mentaliteettia tänne, pakonomaisesti leikattua ja liimattua laulua tuonne... Tämä remiksaus ei siis toimi millään tasolla. "Goodbye9/Hello10" ja "My So-Called Life" sen sijaan ovat tämän albumin tukipilareita, varsinkin albumin viimeistelevä "My So-Called Life" on suoranaisesti loistava helmi joka muistuttaa enemmänkin My Downfall polkua kulkevana työnä. Siitä löytyy sormien kautta hivelevän viulun tunnelmaista tulkintaa, hivenen aavemaista taustavokaalia, kevyttä acid työskentelyä ja kaiken tuon ryhdikkään breakcore kolistelun keskelle osataan myös ammentaa jopa chiptunen nostalgisuutta. Täydellistä.

Lopulta sitä kuitenkin päätyy kyselemään että mihin kohtaa asteikkoa tämä julkaisu asettunee? Totta puhuen, mitenkään originaali My So-Called Life ei ole mutta parhaimmillaan Aaron Funk osoittaa jälleen taidokasta ohjelmointikykyäänsä joka ennenkaikkea voimistuu siinä että albumin jokainen kappale on kirjoitettu alusta loppuun yhden tai kahden päivän aikana. Kuitenkin tämä puutos originaalisuudessa ja vanhojen ideoiden kierrätyksessä lopulta kaataa kokonaisuuden rymistäen siihen pisteeseen että tämä ei ole missään nimessä mitenkään tärkeä Venetian Snares julkaisu. Satunnaiskuuntelijat voi ihan suruttaa jättää tämän väliin sillä Aaron Funkilla on paljon parempia levyjä hänen katalogissaan.

Addiktioni 17/10

02/05/2010 17:50, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Tarmvred: Tintorama EP (2005)

Vaikka sainkin ensimmäiset kosketukset hardcore technosta vuonna 1994, silti se tutunomainen ja raskaasti iskostuva basso osaa luoda itselläni sellaisen lämpimän, hyvän olon tunteen yhä näiden kuluneiden vuosienkin jälkeen. Tarmvredin vuonna 2005 julkaistun kaksitoista tuumaisen Tintorama EP:n aloittava "Oskulden" on juuri tuota hyvän oloa nostattava, miltei nostalgiamaista tunnetta kaivertava aloitus joskin nyt nämä ensimmäiset pölyjä tömistelevät iskut ovat muuntautunut tällä kertaa salakavalaksi juoneksi. Ruotsalaisen Jonas Johanssonin a.k.a. Tarmvredin tuotantoon syvemmin tutustuneena ja erinomaisen Subfucs albumin suurena ystävänä jonka kautta mieleni oli jo valmiiksi totuttautunut siihen että aika ja progressiivisesti etenevä kulma olisi ollut jälleen minun puolellani. En kuitenkaan osannut odottaa sitä että jo 50 sekunnin jälkeen kun olin ensimmäisen kerran pudottanut neulan tämän kiekon aloittavan uraan A-puolella, sieltä nousisi basson sekä korvia miellyttävien synamelodien jälkeen suorastaan myrskymäisesti ylöspäin räjähtävä breakcore seinämä. Seinämä joka tuntuu olevan koostettu erityisesti silmällä pitäen terävästi teroitetusta teräksisestä perkussioista sekä staattisesti väreilevästä kohinasta joiden tarkoituksena luoda edes jonkinlaista kuulovaurioita ja näin ollen lähteä etenemään shokeraa-ja-pelota linjalle joka on selkeästi se motivoivasti etenevä taktiikka tällä EP:llä. Tämän ensimmäisen raidan jälkeen olikin vaivattomampi asennoitua ja ottaa pienen takapakin myötä parempaa asentoa alleen sillä "Arsenik" ei tule päästämään kuuntelijaa edelleenkään yhtään sen helpommin. Ehei. Jälleen minuutin korvakäytäviä voitelevien melodioiden jälkeen teos tarttuu tiukasti pään takaosasta kiinni ja paiskoo repeatilla kohti ääniseinämää. Tässä vaiheessa täytyy mainita että jos kuuntelijasta löytyy edes pieni masokistinen puoli, onkin parempi että antaa tämän julkaisun tehdä tehtävänsä ilman minkäänlaista vastarintaa. Se on näin huomattavasti kivuttomampi. Snap, crackle ja pop sanovat siis niskojen nikamat kun Tarmvred pistää paiskoen industrialimaisen konehelvetin vyyhtia jälleen rosoisen breakcoren sekaan ja muutenkin on suorastaan hienoa tutkailla miten kaiken tuon raskaasti vellovan metelin keskuudesta onnistuu paikantamaan techsteppimäistä drum and bassia, trancemaisia vivahteita ja jopa syntikkapopin tarttuvia melodioita.

Siinä missä A-puoli pistää alusta lähtien kaiken peliin aggressiviisessa hyökkäävyydessään, julkaisun B-puoli lähestynee enemmän Subfucsin mentaaliteetin kaltaista taktikointia jossa määritellään erilaisia tasoja ja kohotaan astettain lopulliseen määränpäähän. "Jungfrun" siis ottaa siis rauhallisesti oman aikansa ladaten kovimpia panoksia vakaasti piippuun kun samanaikaisesti läpikäydään rytmisemmän noiseen kääritystä drum and bassista iDM:n kiemurtelevaan antiin mutta kaikesta kuulee miten Tarmvred on riisunut ja yhteen nivonnut nämä elementit täysin omaan artistiseen näkemykseensä. Neljän minuutin jälkeen tulkitaan varsin selkeäsanaisesti että kappale on saavuttanut sen tärkeän lakipisteen jossa edetään jälleen täysin EP:n luomilla säännöillä ja päästetään irti tämä murskaavaasti vyöryttävä industrial/breakcore-symbioosi. EP:n viimeistelevä "Döden" on sitä Tarmvredia mihin itse tykästyin alunperin hänen Subfucs albumillaan. Kappale rakentaa ja kaivertaa lopullista muotoaan hiljalleen läpitunkevan jyrinän ja kasarikauhuelokuvasta vaikutteita saavan pianon kautta kunnes kolmen minuutin kohdalla päästetään taas helvetillinen disco-koneisto taas rullamaan täydellä volyymilla ympäristöönsä.

Johtopäätöksenä voin todeta että mitä enemmän kuuntelen Tarmvredia, sitä suuremmalla syyllä vakuutun siitä että tämä artisti on parasta mitä koko rytmiselle noise/industrial genrelle on tapahtunut olemassaolonsa aikana. Kuka tahansa voi liimata sitä peruspaukkeessa etenevää industrial biittiä ja takakenossa nojautuvaa noisea yhteen mutta todellinen artisti vie nämäkin pienet tunnusomaiset palaset täysin uudenlaiseen formaattiin sekoittaen siihen paljon muutakin mitä ei yleensä kuulla tässä genressä. Vaikka tämä Tintorama EP onkin pääasiallisesti yhtä suurta ja mahtavaa breakcore noise-seinämää, julkaisu kuitenkin osoittaa esimerkillisesti sen että rytmisessä noisessa voi myös vallita täydellinen harmonia melodisuuden ja kaaottisuuden keskellä.

Addiktioni 13/10

04/04/2010 15:46, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Enduser: 1/3 EP (2010)

Kun laitoin tämän levyn ensimäisen kerran pyörimään, vastaantuleva vokaalisämple kaivoi muistin syvyydestä hämäriä ajankuvia ja tilanteita. Joten olin aluksi hieman hämillään kysellen itseltäni että miksi tämä sämple on niin helvetin tuttu. Pienen googlettamisen jälkeen lopulta tajusin mistä oli kyse. EP:n aloittavassa "2/3" sämplätään nimittäin Tasmin Archerin "Sleeping Satellite" kappaletta jonka video taitaa olla yksi näitä ensimmäisestä muistoistani kun aloin tuijottamaan MTV:tä oikein tosissaaan 90-luvun alussa. Tämän johdosta julkaisu saa minulta erinomaisen vastaanoton sillä tämä popahtava vokaali yhdistettynä taattuun Enduser biittinikkarointiin jossa heilutaan heilurin kaltaisesti amen breakista miehen omiin, nopeasti paukuttaviin rumpurytmisekoituksiin varmistaen sen että luvassa on taas laatukamaa. Unohtamattakaan tietenkään sitä miten Enduser osaa kasata teoksen rakenteen kirurgisen tarkasti, biittien droppauksesta basson murisevan olemukseen. EP jatkuu Reduced Phat 2% split-albumilta tutuksi tulleelta "Death Vest" teoksella joka on saanut pienimuotoisen kasvojenkohotuksen tällä julkaisulla. Tai noh, itse en kyllä juurikaan käyttäisi tuota sanaa sillä todellisuudessa kappaleesta on saksittu puolitoista minuutin verran tärkeitä tärkeitä elementtejä mitkä tekevät alkuperäisestä teoksesta yhden Enduserin breakcore bravuureista hänen urallaan. Tämä 09 versio tuntuu myös liian nopeasti ytimeen etenevältä syöksyltä koska tästä puuttuu täysin se alkuperäisen version sisältämän kahden ja puolen minuutin huikean build-upin joka pitää kuuntelijan varpaillaan ja irti päästyään se suorastaan imaisee sisäänsä. Eli ei. Tämä ei päihitä alkuperäistä millään tasolla mutta täytyy sanoa että yritystä kuitenkin löytyy. Harmi vaan että se tarmo keskitettiin liialti tiivistämiseen eikä vahvojen rakenteiden parantamiseen. Kolmantena soiva nimikkokappale "1/3" onkin jo sellainen seitsemän minuuttia painostava, hyvinkin suoravetoinen drum and bass ryökäle jonka peräänantamaton luonne ja luita murskaavasti pahoinpitelevä äänimaailma varmistaa tästä yhden Enduserin hitaasti lämpiävän työn. Neljäntenä ja EP:n viimeistelevä työ on Cardopusherin dubsteppiin kääritty uudelleen näkemys Left albumilla esiintyneelle "Interruption 4" kappaleelle josta todellisuudessa muodostuu julkaisun ainoa murheen kryyni sillä se kuulostaa vain todella väsyneeltä dubstep väännöltä joka lopulta tipahtaa meikäläisen asteikolla sen verran alas että taas kyselen itseltäni miksi näitä ylipäätänsä tehdään? En ymmärrä enkä edes halua.

No mut kuitenkin. Enduser varmistaa tällä pienellä esimerkillä sen että nälkä myös pystyy kasvamaan syödessään sillä tämän EP:n ansiosta hänen tuleva albumi nousi odotuslistani kärkeen (joka myöskin tullaan julkaisemaan samaisella Ad Noiseam levymerkillä). Ennenkaikkea levyn aloittava "2/3" tekee tästä yksinään hankinnan arvoisen ja tämä julkaisu on siis saatavilla CD/12"/mp3 formaatissa Ad Noiseam levymerkin kautta.

Addiktioni, 30/09

25/07/2009 14:57, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Ebola: Mutant Dubstep Vol.1 (2008) / Cardopusher: Mutant Dubstep Vol.2 (2008) / Mobthrow: Mutant Dubstep Vol.3 (2009)

Kreikkalaisella Spectraliquid levy-yhtiöllä on kuluvan kesän aikana tällainen 'osta kaikki kolme Mutant Dubstep volumea huokeaan yhteishintaan' tarjous, joten päätin ottaa kauan kaivatun haasteen vastaan ja viimeinkin tarkastaa että löytyykö tästä musiikintyylistä minkäänlaista järjen hiventä. Eikös se vanha sanontakin mene että kaikkea pitää kokeilla paitsi omaa mummoa ja kansantansseja. Tässä sitä sitten ollaan. Dubstep ja minä vastakkain. Joten aloitetaan. Ensimmäisen volumen tarjoilee brittiläinen Ebola kahdella originaali raidallaan ja niistä tehdyillä remikseillä jotka ovat tuottaneet Enduser ja Shitmat. Ebola, joka tunnetaan enemmälti breakcore-tuottajana, ainakin ottaa kirjaimellisesti sen asenteen että monsterimaisesti vaappuva bassline on tämän EP:n tärkein ydin johon ei hirveästi aleta sekoittelemaan muiden genren ominaisuuksia. Tosin olen kuulevinani esim. iDM:n pikaista läsnäoloa mutta sekin hyvin minimaalista. Kuitenkin ensimmäiseksi osaksi tämä ei saanut meikäläistä vakuutetuksi. Ebolan originaali raidat "Painkillers" ja "Teledildonics" ovat kärjistettynä juuri ne pahimmat esimerkit miksi tämä genre ei ole alunperinkään saanut meikäläisen kiinnostusta nousemaan - asettelemalla pelkästään basson rytkyttämisen päärooliin tuo väistämättä sen tuloksen että kappaleet eivät saa minkäänlaista kehitystä alleensa ja kuuntelija väistämättäkin lankeaa haukottelevaan tylsyyteen minuuttien jälkeen. Eikä sekään auttanut että kaikesta odotuksesta huolimatta hänen maamiehensä Shitmat ei lähtenytkään raahaamaan omaa uudelleenmuokausta old school junglen tai 'ardkoren pariin vaan jatkoi laimennusta dubstepin merkeissä. Ainoastaan Enduserin remiksaus jossa napsautetaan täysin breakcoren poukkoileva mentaliteetti päälle pelasti tämän EP:n totaaliselta unohdukseen lankeamiselta.

Jos Ebolan työnäyte oli pääasiallisesti vain perkeleenmoista matalan ääniaallon jurruttamista ja läskin jyrryttämistä, espanjalainen Cardopusher ottaa tyystin erilaisen suunnan ja tuo tällä trilogian keskimäisella osalla mukanaan melodisuuden ja leikkimielisen asenteen. Viiden biisin EP käynnistyy "Toothsmasher" kappaleella joka tuo mukanaan henkisesti 80-luvulle kurkottavan melodian ja julkaisun edetessä voi kuulla miten paljon rikkaamman tunnelman tämä Vol.2 sisältää verrattuna ensimmäiseen osaan. Tarkoitan sitä että melodisuuden mukaantulon lisäksi Cardopusher osaa kurkottaa muihin genreisiin ja ottaen mukaansa vaikutteita drum and bassista reggaesiin muokaten omasta työstään hyvin hybrimäisen jännän sekoituksen joka parhaimmillaan osaa paukkua äänekkästi ja olla hyvin nokkela samanaikaisesti. EP:n lopuksi kuultavat remiksit Innasektilta ja Pachekolta eivät tuo juuri mitään uutta pöytään mutta kuitenkin tämä Vol.2 on kokonaisuutena huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ensimmäinen osa.

Spectraliquidin yhtenä pyörittäjistä, Mobthrowin luotsaama kolmas osa tässä trilogiassa on selkeästi aggressiivisin joka suorastaan murhaa suorilla ja osuvilla pistoksillaan. Vol.3:n aloittava "Jazz Monsta" ainakin ottaa heti kuuntelijan kiitettävästä haltuunsa drum and bass/dubstep yhdistelmällään jossa kuten tittelikin kertoo kuuluu myös kevyt jazz-henkisyys. "Breakstar" ei ainakaan ota yhtään rennompaa asennetta eli sama hyväksi havaittu tekniikka jatkuu myös tässä ja "Deathstep" viimeistään pistää typerän virnistyksen naamalla nautinnon merkiksi. Ainakin nämä Vol.3:n kolme ensimmäistä teosta osaavat positiiviisesti kääntää kytkimen tuolla pääkopasssa siihen asentoon joka antaa hyväksyttävän merkinnän kahdella peukalolla. Tai noh, tätä hyväksyntää jatkuu kunnes vastaan tulee Mobthrowin tekemä uudelleenmuokkaus yhdestä The Future Sound Of Londonin yhdestä klassisesta teoksesta, "My Kingdom". Varsinkin kun itse ostin "My Kingdomin" sisältäneen Dead Cities albumin uudestaan tuossa yli kuukausi taaksepäin, tämän johdosta FSOLin musiikki on pyörinyt vahvasti viimeaikaisessa rotaatiossa joten remiksin kuuleminen aiheutti suoranaisen kakomisreaktion itselläni eli tuotettu remix alkaa olla vahvasti siinä pisteessä että miksi vaivautua? Alkuperäinen työ on kolmentoista vuoden jälkeenkin upean lumoava teos ja tämä 'päivitetty' "My Dub Kingdom" remix on karkeasti vain dubstep biitti liimattuna vanhan klassikkon päälle. Ajan haaskausta ja alkuperäisen raiskausta näin suorasti sanottuna. Mad EP:n tekemä remix "Jazz Monsta" kappaleesta taasen vie tätä teosta enemmän absurdimaiseen jazz-tunnelmointiin joten sen puolesta saa kiitosta ettei menty siitä mistä aita on matalin kuten monet tämän trilogian muut remiksaajat ovat laiskuudessaan langenneet.

Kuunneltuani näiden kolmen julkaisun rymisevää takomista, en edelleenkään ole täysin vakuuttunut dubstepin olemassaolosta. Tarkoitan siis tällä toteamuksella ettei minusta tule millään tämän genren suurinta ystävää ja minä olen täysin tyytyväinen siihen että vedän selkeän rajan ja pysyttelen korkeintaan satunnaisena kuuntelijana. Toisaalta kun tätä trilogiaa nyt tarkkailee etäämmältä, kyllähän nämä kolme teosta toimii erinomaisesti eräänlaisena päänavauksena ja tarjoten kolme hyvin erilaista työtä niille jotka eivät ole vielä tutustuneet tähän helvetin paljon hypetettyyn musiikintyyliin.

Addiktioni, 17/09

25/04/2009 09:54, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Venetian Snares: Filth (2009)

On sen aika taas. Tai kuten hyvä ystäväni usein toteaa eräänlaisesta hyväksikäytöstä: keitä kahvia, valmista pari leipäpalasta ja pyllistä sillä hän tulossa käymään. Filth, Aaron Funkin näytenumero 17 täyspitkä rintamalla, työntää jo hieman aiemmin kadoksissa olleen haasteellisuuden taas kurkusta alas ja puskee miltei epämiellyttävästi päällekäyvän oloista materiaalia uskomattomalla paineella. Nimittäin tällä albumilla herra Funk suorastaan pahoinpitelee legendaarista Rolandin TB-303:sta ja puristaa tämän 80-luvulta peräisin olevan hardwaren erilaisten 2000-luvun filttereiden lävitse jotta siitä saadaan todella ärhäkkään neuroottisesti etenevä happohyppely-virtaus. Acid on siis pelin nimi tällä kertaa ja Aaron Funkin musiikillisen kyvyt tuntien, nytkään ei tehdä ystävällisiä tuttavuuksia 4/4 poljentoon eikä minimaalinen techno vieläkään kuulu herra Funkin tyyleihin. Ehei. Kun tämä TB-303 yhdistetään miehen uniikkiin breakcore biittien edestakaiseen silputtuun sahaamiseen, saadaan kuten titteli lupailee, elektronista musiikkia jonka likaisuus ja tahmaisuus välittyy taas voimakkaana asenteena jossa lukee isolla fontilla varustettu varoitustarra "ei armoa eläville" mutta kuitenkaan ylittämättä sitä hienovaraista rajaa jolloin se alkaisi kuulostamaan ylilyödyn makaaberilta. Totta puhuen, kuunnellessani Filthiä en muista milloin viimeksi acid on ollut näin julmetun hauskaa mutta samalla sen verran pelottavan törkyistä ja jopa peräänantamattoman irstasta että siihen kuitenkin mielellään työntää kätensä kyynärpäitään myöten ja lopulta tahraten itsensä. Mutta tuon härskisti soundaavan löyhkän keskeltä löytyy myös hetkiä jolloin pulpahtaa esiin Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin melodramaattisuus syntikoiden myötä ja yhtäkkiä sitä onnistuu unohtamaan pieneksi hetkeksi olevansa labrarottana kirurgisessa äänioperaatiossa. Mutta kuitenkin henkilökohtaisesti koen parhaimmat hetket Filthillä kun herra Funk heittää armottoman gabber-pommittamisen päällensä jonka aikana vähättelemättäkin tuntuu kuin olisi jossain keskellä kuumasti paahtavaa sotatannerta. Aaronin kissalle omistettu teos, "Kakarookee Hates Me", on yksi näistä joka on suoranaisesti hampaiden narskuttamisen ilkeä. Kappale sisältää enemmän pahuutta kuin Hitlerin ja Stalinin bättleräppäys siitä kuinka paljon ihmisiä he lahtasivat. Mitä? Kuulit kyllä. Kun herra Funk toimittaa onnistuneesti oikein mitoitetun täsmäiskun, välittyvä tunnelma on parhaimmillaan suorasukaisen rohkeaa ja häpeilemättömän hyvää vaikka se samalla luo viiltäen jonkinlaista arpikudusta aivojen perukoille. Evil Acid potenssiin kaksi. Josh Wink, tanssit on nyt tanssittu. Vaikeasti nieltävät pornosämplet ja kappaleiden nimeämiset ("Deep Dicking", "Chainsaw Fellatio", "Splooj Guzzlers" ja "Pussy Skull") jatkavat muutenkin albumin linjassa tarjoiltua sormeilua ja epämiellyttävää kontrollointia. Ainoastaan "Labia" on jo suoranainen kopio Aphex Twinin muutaman vuoden takaisesta Analord sarjasta mutta sen antaa helposti anteeksi sillä muuten mies painattelee menemään tyystin eri nopeuksissa.

Mutta mutta... Making Orange Thingsin korvia hivelevä ja ihoa myöten tiukasti puristava noise-seinämä, Meatholen erittäin synkkä matka sarjamurhaajien mielenlaatuun, Rossz Csillag Alatt Születettin kokeiluluontoinen kahden eri maailman yhdistäminen, Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin puhtaasti melodiseen iDM:n keskittyminen sekä Detrimentalistin silkka hauskanpito 90-luvun alun rave/junglen parissa - eli mies on kieltämättä tehnyt kiitettävän paljon erilaisia kokeilua omalla mättömusiikillaan ja nyt aivojen palautuessaan paikoilleen tämän uusimman väkivaltaisesti kohdatun tärähdyksen jälkeen voin todeta että Filth voi laittaa listan jatkoksi yhtenä onnistuneimmista elämyksista miehen laajenevassa discografiassa.

Notes on breakcore

14/10/2008 18:26, Posted in Dokumentti, Musiikin analysointi, Comments (0)

Huolimatta nollabudjetin omaavasta tuotannosta, tämä dokkari on kuitenkin ihan mielenkiintoinen kuvaus tästä musiikin sekametelistä alan artistien suusta. Venetian Snares oli selkein pettymys tässä dokumentissa sillä miehellä ei ollut mitään konkreettista sanottavaa mutta musiikki puhukoon puolestaan.

Part 2 + Part 3

Addiktioni 27/08

02/07/2008 23:37, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Venetian Snares: Detrimentalist (2008)

Onko tosiaan taas se aika vuodesta? Allekirjoittanutta kiinnostavia julkaisuja alkaa puskemaan isommalla tahdilla jokaiselta isolta mantereelta (Japania myöten) ja yksi näistä on odotetusti Kanadan underground scenen pääarkkitehti nimeltään Aaron Funk joka tarjoilee kärkirintamassa uusinta uutta breakcore biittivelhoilua. Tai näin ainakin toivoisi tapahtuvan. Miehen viimevuotiset julkaisut eivät innovatiivisuudessa mitattuna olleet sitä puhtainta laatua vaikkakin My Downfall (Original Soundtrack) oli minun korvissani erittäin onnistunut jatko-osa Rossz Csillag Alatt Született albumille. Yllättävän semi-rauhallisen My Downfallin jälkeen Venetian Snares palaa siis takaisin tuonne hampaan paikkoja irroittavaan ja jatkuvalla syötöllä heikkohappoisen maksaa rynkyttävään materiaaliaan jossa tällä kertaa 90-luvun alun jungle on selkeästi se tärkein aloituspiste. Kuten julkaisun kansitaide kertoo oivallisesti, Detrimentalist on siis esitystavaltaan halvan 90-luvun kulttuurin näköinen jossa väistämättä haiskahtaa pikselimäinen 8-bittisuus ja huippuunsa viety nauhateollisuus joka lopulta muuntautuu tuotannossa siten että se myös ilmentyy rave-kulttuurin tyhjänpäiväisten huudahdusten hokemisena ja nopeasti loppuunpalavana hehkutikkuna eli aikakautena jossa vielä onnistuttiin huijaamaan itseään uskottelemalla että amen break pysyy vielä kauan tuoreena. Julkaisun aloittava "Gentleman", "Sajtban" ja "Circlebit" edustavat Detrimentalistilla juuri tuota keinotekoista kiilloketta joka on kuin 50 sentin huulipuikko teinin huulessa mutta silti siitä löytyy tarmokasta päättäväisyyttä lähteä kokeilemaan ja venyttämään ideoita jotka vasta alkavat kunnolla hahmottumaan viereisissä kappaleissa. Yksi näistä paremmin toimivista ideioista on "Koonut-Kaliffee" joka junnaavan amen breakin lisäksi käyttää myös erinomaisesti hyväkseen Leonard Nimoy sämpleä kahden mielen yhdistymisestä ja toinen on levyn puolivälissä soiva "Eurocore MVP" jossa ehkäpä liiankin läpinäkyvästi kuuluu Venetian Snaresin blueprintti biittien paloittelussa ja edestakaisessa rosoisesti sahaavassa kuvioissa mutta silti se jaksaa ylläpitää kiinnostavuuden tasoa korkealla ja kuten nimikin ehkä saattaa viitata, tässä pyritään rynnimään joidenkin eurooppalaisten tuottajien tärkeimmällä pelaajalla lävitse eli ratsumiehenä toimivalla ragga-sämplellä. Yhtenä julkaisun loppupuolella tunnelmaa huippuunsa virittävä "Flashforward" on suoranaisesti lipeä acid-bängeri jossa biittien rakentelun puolesta on selkeää jatkumoa vuoden 2005:n Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms albumiin. Cavalcaden makeaa-mahan-täydeltä-linjalla edetään ja tehokkaasti pörisevää acid-vaiheilua jatketaan myös "Poo Yourself Jason" ja "Kyokushin" välietapeilla mutta ne suorastaan kalpenevat tuolle myöhemmin soivalle teokselle. "Bebikukorica Nigiri" taasen vetäisee itseään epätoivoisesti pullistelevan pacman-naamion päähänsä ja chiptune talkoot ovat tämän kolme ja puoliminuuttisen aiheena mutta tämä on niin vaisu, mielikuvitukseton tekele jopa Venetian Snaresin omalla ranking-listalla mitattuna. Ja kun luulisi ettei tässä enää mitään mullistavaa pystyisi tarjoilemaan, Detrimentalist viimeistellään "Miss Balaton" kappaleella jossa vielä kerran käynnistetään sulavasti hehkuva acid-koneisto ja samalla pistetään klassisesti soiva My Downfall vaihde päälle ja lopputuloksena on aavasti virtaava, upeasti tunnelmoiva ja kuuntelijan tiukasti otteessaan pitävä yli yhdeksän minuutin orgastisuuden huipentuma.

No mut' kuitenkin. Vaikka minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia ennakkoon, Detrimentalist alkoi toimimaan itselleni parin läpikuuntelun jälkeen ja kyllähän tässä taas kuulee miten äärimmäisen hyvin tuotettu albumi on jälleen kerran putkahtanut herra Funkin tietokoneelta ulos mutta samalla tästä alkaa myös ehkäpä liiankin helposti löytämään ne asiat mitkä toimivat ja mitkä eivät. On siis väistämättä sellainen kouriintuntuva tunne sisälmyksissä että miehen jatkuvasti nouseva ja eteenpäin kehittyvä idearypäs pääsi huippuunsa vuonna 2005 ja nyt alkaa hieman laskusuunnassa tulla samoja aihioita kierrättäviä albumeja jotka ovat kuitenkin parhaimmillaan onnistuvat tarjoamaan aisteille mehukasta kuunneltavaa mutta todellisuudessa aivot alkavat jo kaipaamaan tuoreita ja ennenkaikkea repäiseviä ideoita. Detrimentalist siis loksahtaa siihen peruskategoriaan jossa lukee 'hyvä, mutta ei juurikaan millään tavalla originaali'.

Addiktioni, 46/2007

17/11/2007 20:16, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Enduser: Pushing Back (2006)

Tuossa viime viikon loppupuolella kuuntelin pitkästä aikaa mm. Lynn Standaferin aliasta intensiivisellä rotaatioilla ja siinä samalla totesin itselleni että drum and bass maistuu jälleen siihen malliin meikäläiselle että jostain oli taas saatava lisää tuoretta musiikillista mielihyvää nestehukan kaltaisiin alkuoireisiin. Nyt oli siis otollinen aika hankkia Enduserin viimeisin kokopitkä tuotos. Kuten olen tainnut mainita jossain vaiheessa, Enduser on yksi näistä harvoista nykypäivän tuottajista joka hyvinä päivinä jaksaa valoa uskoa drum and bass musiikin innovatiiviseen olemassaoloon vuoden 2000 jälkeisessä kehityksessä. Tosin Hymen levymerkille viime vuonna tuotettu Form Without Function herättää yhä edelleenkin allekirjoittaneessa 'nmoista närää koska kyseinen julkaisu kuulostaa liian nopeasti kyhätyltä ja vanhoista ylijäämä materiaaleista koostetulta rip-offilta. Let's not go in there, muuten haavat aukeavat taas. Miehen tuoreempi julkaisu, Pushing Back voi taasen kääntää päälaelleen ja tästä voi helposti muodostaa eräänlaisen läpileikkuu kokoelman Enduserin tuotantoon joka kuitenkin on varusteltu täysin uudella materiaalilla. Tarkoitan tuolla best of viittauksella siihen että hän on palanut taas säihkyvimpien, parhaimpien sekä erityisesti toimivimpien ideoidensa pariin ja tietenkin samalla päivittänyt versionumeroa uuteen tasaisempaan lukemaan. Löytyy Bollywood Breaksin alaisuuteen helposti rinnastettava "Switch" eli tuttuun tyyliin intensiivinen breakbeat patteristo kylvää tuhoa tehokkaalla tavalla samalla kun intialaisen bollywood leffasta sämplätty naisvokalisti tuo harmonisen tasapainon. Muutama referenssipiste johdattelee Calling The Vultures albumin hiphop/drum and bass hybridi maailmaan joista "Positioned (feat. Nongenetic)" ja "Genesis (feat. Kazumi)" ovat selkeimpiä valintoja. And let's face the facts, vierailevat vokalistit tuovat aina mukanaan raikasta tuulahdusta tällaisen musiikin kanssa, oli se sitten joko rap-lyriikkaa heittävä MC tai japani/englanti sekamelskaa tuutulaulumaisesti laulava artisti. Tai sitten voi todistaa yksinkertaisesti sen miten Enduser saa ammattilaisen tapaan kuuntelijansa täydellisen huomion ja näin ollen voi kokea kulkevansa jatkuvasti ns. 'on the edge' jossa herra Standafer tarjoillee taas tunnusomaisesti pilkottuja looppeja - amen breakista hänen omiin työnäytteisiin sekä heittäen mukaan muutaman onnistuneesti jalostetun yllätyksen mitä en ole kuullut aiemmin hänen musiikissaan. Kuten esim. "The Makerin" sähköinen kitara jota muutenkin harvemmin kuullaan drum and bassin yhteydessä tai "Pushing Back" eli albumin nimikkoraidan kireä ja nopea bassorumpu joka saa sen aikaiseksi että koko kappale muuntautuu täysin absurdiin mentaliteettimaiseen formaattiin jossa millään ei ole enää väliä ja vihjailevaan sävyyn ilmoittaisi että antaisi viimeistenkin estojen poistua.

Mutta ehkäpä se tärkein aspekti minkä tajusin tämän julkaisun yhteydessä oli se että siinä missä esim. viime viikolla käsitelty Photekin paluu-julkaisu oli selkeästi vanhan kaavan drum and bass tuotantoa ja näin ollen edustaa ehkäpä jopa hivenen hillittyä näytettä kyseisestä genrestä, Enduserin Pushing Back on taasen huomattavasti modernimpi, tämän päivän standardeja hyödyntävä tai paremminkin jatkuvasti puskeva ja kokoajan ylöspäin tähyilevä tuotos. Eli tätä julkaisua kuunnellessa jotenkin ymmärsin että ollaan viimeinkin edetty siihen pisteeseen jossa breakcoren ja drum and bassin rajat ovat pyyhkiytyneet ja hämärtyneet siinä määrin että ne alkavat olla jossain määrin jo samaa genrettä. And here comes the punchline. Pushing Back on täydellinen osoitus hommansa haltuun ottamisesta ja näin ollen Enduser on onnistunut tuottamaan moniulotteisimman sekä värikkäimman julkaisun josta löytyy laidasta laitaan eri tyylejä. Tällaiseltä drum and bassin pitäisi kuulostaa nykypäivänä - jännittävältä, luovalta sekä uusia uria hakevalta kokonaisuudelta jossa pitkällä juoksulla ei tingitä viimeisistä senttimetreistä.

Addiktioni, 42/2007

17/10/2007 21:02, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack) (2007)

Tämähän on varsinainen kotiinpaluu itselleni. Rossz Csillag Alatt Született (tai siis "Born under a bad star" näin helpommin lausuttuna) oli itselleni SE julkaisu joka sai minusta ensimmäisen kerran tautisen tehokkaan otteen kanadalaisen Venetian Snaresin (a.k.a. Aaron Funkin) musiikkiin ja sillä tiellä ollaan edelleenkin. Jopa kannen fonttia myöten ollaan siis tultu takaisin hänen eniten kehua ja suosiota saaneen albuminsa äänimaailmaan jossa majesteettisesti kumpuava moderni klassinen sekä amen breakista muodostunut parivaljakko tekee jälleen taivaallisen kaunista ja jopa paikoitellen rujon viiltelevää jälkeä chopatuilla sekä pitkälle tuotetulla biittipatteristolla. Monet pitävät Rossz Csillag Alatt Született albumia hänen aikuisimpana teoksena - yhdyn mielipiteeseen siitä että se oli erinomainen julkaisu ja yksi hänen tähtihetkistä moniuloitteisessa discografiassaan mutta itse vedän rajani siihen että se oli erittäin hyvin onnistunut laboratoriomainen koe ja yksi julkaisun sisältämästä tärkeästä aspektista oli selkeää vihjailua hänen potenttiaalisista kyvyistään. Nyt My Downfall (Original Soundtrack) albumin myötä hän on selvästi edennyt kohti aikuisempia askelia koska tämä yrittää myös tietoisesti loitonneta pois enemmän tuosta breakcore maailmasta joka ponnisti hänet supertähteyteen elektronisessa musiikissa ja näin ollen luottaen enemmän jousisoitannan kautta värähtelevään tunnelmaan - tosin sitä breakcore johdannaisuutta löytyy edelleenkin mutta vain neljän kappaleen verran eli se ei ole niin paljon pääosassa kuin hänen edellisellä julkaisulla.

Löytyykö näistä kahdesta julkaisuista enemmänkin noita yhtäläisyyksia tai paremminkin eroavaisuuksia? Mistä aloitetaan? Vaikka siitä että nyt My Downfallin myötä on vielä enemmän vaikeuksia kohdistaa jousisoitinten laajoista osasista ne palaset mitkä hän on soittanut itse ja mitä on hän sämplännyt. Onko hän siis soittanut kaikki osuudet itse? Paha sanoa juuta taikka jaata mutta jos hän tosiaan on suoriutunut tästä urakasta yksin, täytyy nostaa hattua sillä My Downfall on jo heti ensimmäisesti nuotista lähtien selkeämpi ja yhtenäisempi kokonaisuus jossa pelkästään tämän hänen näkemyksensä seuraaminen on avartava kokemus. Tähän kun yhdistetään kristallin kirkkaat vokaaliosuudet, osa kappaleista saavat suorastaan säihkyvät valonsäteet ylleensä ja voi vain kuvitella mielessään kuinka koko huone alkaa täyttymään tanssivista valon lähteistä. Toinen Rossz Csillag Alatt Születettin eturintamassa pälyilevä elementti oli tietenkin tähän päivään mennessä jo miltei puhkikulutettu amen break jota kuitenkin saatiin vielä neljänkymmenen minuutin ajan innovatiivisesti eri tavoilla hyödynnettyä ja tämänkin myötä My Downfall tekee jälleen pientä pesäeroa emojulkaisuun - vaikka amen break on edelleenkin mukana, nyt sen sijaan keskitytään enemmälti full-on-head-collision tyylisellä tykityksellä jossa kerätään vielä viimeisetkin äärimmilleen paloitellut rippeet amen breakista mukaan. "Integraation" kappaleen julma morfaus Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms henkisestä älykkäästä rumpu-ohjelminnista jo miltei tasaisesti jyskyttävän paukkeeseen joka repii kaiken irti mitä ei ole naulattu kiinni ja siitä kun vielä onnistutaan siirtymään karhean betoniseinän kaltaiseen hankaukseen, tämä seitsemän minuuttia yksinään on selkäydintä täräyttävä kokemus joka jättää varmasti myös jonkinlaisia kudosvaurioita mieleen syvyyksiin. Huh sentään kun tässä täristen haen oikeita sanoja. Yksi ehdoton tähtihetkistä tällä julkaisulla joka iskeytyy tajuntaan kuin raskas leka ja tämän rankasti koetun voiman myötä löydän taas itseni siinä pisteestä jonka tähden olen jo pitkään vannonut herran Funkin pyhään nimeen. Tälläkin hetkellä tuntuu että vain hän osaa tehdä tämän mieltä pommittavan asian oikealla tavalla. Onhan tässä elektronisesti työstetyssä osuudessa myös pieniä, sanoisinko jopa hämmentäviä kauneusvirheitä jotka erottuvat selkeimmin "My Half" ja "My Crutch" biisien aikana. Elementtejä kuten sormenpäissä nopeasti liukuvia syntikoita sekä nopeaan tahtiin värähtelevän basson joka on kuin suoraan riistetty Tom Jenkinsonin lahjakkaista käsistä ja sen myötä erityisesti "My Crutch" alkaa jo kuulostamaan vähän liikaakin Squarepusherin tyyliseltä irroittelulta. Mutta mutta... Onko My Downfall (Original Soundtrack) sitten parempi kuin ensimmäinen julkaisu? Asiaa on vähän kuin vertaisi tytärtä ja äitiä. Jotkut pitävät ensimmäisesta vaihtoehdosta ja... noh, you'll get the point. Ja kun kyseessä selkeä jatko-osa, se ei enää saa sellaista toivottua ultimate orgasmic whauh-ilmiötä aikaiseksi mutta tässä on kuitenkin aistittavissa enemmän kunniahimoisempaa otetta joka tuo omanlaisensa tyydytyksensä. Sen johdosta My Downfall tuntuukin enemmän harkitummalta kokonaisuudelta ja aikaisempien ideoiden viemistä seuraavalla tasolle. Se mikä tässä kuuntelun aikana jää vielä askarruttamaan on että keneltä hän pyytelee anteeksiantoa? Naiselta? Aika kliseinen ja sanoisinko jopa epätoivoinen veto jos asian laita on näin. Vai olisiko tässä jopa piiloviestintää miehen laajemmalle tähyilevää musiikaallista osaamista jonka seurauksena oltaisiin tekemässä jopa radikaalisempaa irtiottoa tietystä musiikintyylistä eli ollaan harkitsemassa breakcoren jättämistä kokonaan. Tuskinpa noin kylmää pyyhkeen iskua kasvoille tapahtuu mutta jätetään se mahdollinen ovi raolleen. Näin ollen herra Funk, pieni pyyntö yhdeltä sinun levyjäsi ostavalta tukijaltasi: tekisitkö seuraavalla kerralla täysin klassiseen soitantaan perustuvan albumin ja näyttäisit kaikille mihin sinä todellisuudessa pystyisit.

Addiktioni, 14/2007 (Pt.2)

05/04/2007 20:38, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Enduser / Subsektor / Edgey: Reduced Phat 2% (2004)

Äärimmäistä luunmurskausta, täysinäisen tuhovietin toteuttamista sekä tulta ja tuppuraa syöksevien looppien väärinkäyttöä. Juuri mainitut asiat ovat tämän julkaisun ydinalueet jolla liikutaan tällä(kin) kertaa ja jos joku on vielä elossa tämän jälkeen... Noh, häntä voi pitää onnekkaana tai muuten kokeneena vaeltajana. Tässä tyylikkääseen ejector caseen ja muutenkin minimalistiseen ulkoasuun pakattuun Reduced Phat 2% splitillä, kolme miestä tarjoilevat omasta asevarastostaan kaksi herkästi räjähtävää breakcore säväyksin mausteltua nopeaa drum and bass teosta ja tekevät sen lisäksi kaksi omannäköisensä remiksin vierustovereilleen. Yksinkertaisen laskukaavan mukaan (eli kolme kertaa neljä) se tekee yhteensä kaksitoista kappaletta eli tässähän on albumillisen verran tavaraa mukana. Enduser (a.k.a. Lynn Standafer) aloittaa oman kahden biisin unmixed rundinsa ja jo heti ensimmäinen kappale, "Death Vest" vangitsee allekirjoittaneen huomion täysin. Puoliksi pureskeltu hip-hop biitti yhdistettynä outoihin mutta kiehtoviin kellopelien lyönteihin valmistavat kuuntelijan tulevaan niin hyvin kuin voi samalla kun tempoa aletaan hivuttamaan ylöspäin. Saavutettuaan kahden ja puolen minuutin rajan, klassinen Enduser työskentely pääsee kahleistaan irti ja tekemään tuhoamista ns. in full effect. Tämä on yksi Enduserin nopeimmista teoksista ja jo aiemmin tutuksi tullut samankaltaisen ohuen hennon taustavokaalin käytön myötä se kohoaa myös yhdeksi suosikikseni hänen discografiassa. "Broken Target" on seuraavana vuorossa ja tuhti basso alkaa vaatimaan tai paremminkin ottamaan oman ansaittunsa paikkansa tällä julkaisulla. Subsektor (a.k.a. Jason Chambers) on minulle täysin tuntematon henkilö näistä kolmesta joten tämä julkaisu toimii ensikosketuksena kaverin materiaaliin. Itse asiassa etsittyäni tietoa internetistä, huomasin että tämä on pretty much ainoa julkaisu joka mieheltä on tullut. Kaverin omat panoksensa tällä julkaisulla, "The Breed" ja "Cedex" ovat enemmän tuonne moderniin techstepiin kallellaan, kiitos mukana tuodun synkemmän ja futuristisen aspektin jotka tuovat omanlaisen lisävärin tähän ensimmäiseen puoliskoon.

Kolmantena artistina on Edgey (a.k.a. Stephen James Knight), johon tutustuin viime vuoden joulukuussa The Abuse Technique split-albumilla. Miehen ensimmäinen ääniase, "Brutalitys End" onkin selkeä jatkumo tai paremminkin sisältää suoran yhtenäisyyden tuohon viime vuoden julkaisuun. Siinä on samanlainen patoutunut ja kieroutunut sisäinen twist joka tällä kertaa lähenee pelottavasti muita äänilähteitä kidnappaavan noisen rajoille. Edgey ottaa myös toisella kappalellaan, "Indigna" heti luulot pois kuuntelijaltaan kun kauittumista pärähtää valehtelematta yksi nopeammista drum and bass pyörityksistä minkä olen vähään aikaan kuullut, mutta onneksi murskaavan minuutin jälkeen tahti rauhoittuu ja kitkan aiheuttaman sankan savuverhon jälkeen ilmapiiri selkeytyy kun biisi yllättäen alkaa puskemaan itseään miltei trip-hopmaiseen toteutumistapaan ja muuttuu samalla heitolla julkaisun hitaimmaksi biisiksi mutta kuitenkin pitäen kaikki yhteydet breakbeatiin. Julkaisun toinen puoli eli näiden herrojen remiksit näistä kappaleista jatkavat sitä armotonta kurittamista ja sekoittavat pakkaa muutenkin hyvin mutta itse pidän enemmän alkuperäisistä versioista ja yleensä palaankin albumin läpikuuntelun jälkeen noihin kuuteen ensimmäiseen kappaleeseen. Mutta mutta... Tilauksen yhteydessä kuuntelemani minuutin pituiset, kälysellä bitratella enkoodatut mp3-sämplet saivat loppupeleissä vakuuteltua minut hankkimaan tämän julkaisun, mutta en tosiaankaan odottanut että se olisi näin erinomaisesti onnistunut ja täydellisesti yhteennivottu kokonaisuus vaikka mukana on kolme tyystin omaa polkuaan kulkevaa artistia. Ehkäpä se onkin se salaisuus. Kolme henkilöä tuovat omat erikoisosaamisensa ja koko homma vedetään mikserin läpi niin että siinä syntyy sellainen vähemmän terveellinen milkshake josta löytyy makua ja väriä joka saattaa hyvässä tapauksessa vedota moneen erilaiseen kuuntelijaan.

Addiktioni, 14/2007

03/04/2007 11:04, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Venetian Snares: Pink + Green EP (2007)

Vuoden ensimmäinen julkaisu herra Funkilta ja nyt alan jo huolestumaan. Viime vuoden päättävä Hospitality ei oikein saanut minulta puhtaita papereita ja tämä uusin julkaisu Pink + Green EP kaivertaa vielä enemmän esiin tuota pettymyksen tunnetta. Lukuunottamatta nimikkokappaletta ja sen VIP versiota sekä "Husikam Rave Dojoa", tämä viiden biisin Pink + Green EP aiheutti minulle tyylipuhtaasti 'is he fucking kidding me?' reaktion. Julkaisulta löytyvä "Nutimik" on aika suorasti "XIII's Dubin" uudelleen työstetty ja nopeutettu versio jonka peruselementtinä on yhä samanlainen nykivä ja näykkivä toiminto josta sen lisäksi löytyy yhtenäisevää melodiallista työstötapaa kuin Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms oli suurimmaksi osaksi pullollaan. Eli loppupeleissä kappale ei tarjoa oikein mitään mullistavaa vaan on enemmänkin kahden asian summa. No okei, olisin ehkä pitänyt turpani kiinni tämän suhteen jos se olisi ollut ainoa kauneusvirhe tällä julkaisulla mutta Pink + Green EP:n viimeinen kappale taitaa viedä sen lopullisen pohjan tältä kokonaisuudelta. Nimittäin jopa hieman ironisesti nimetty "Sporto Fucking Sellout Cocksuckerface" on kuin suoraan raapaistu Winnipeg Is A Frozen Shithole albumilta. Tästä löytyy samanlainen breakcore rakenne kuin yksi henk.koht suosikki kappaleesta, "Die Winnipeg Die Die Die Fuckers Die". Samat loopit jatkavat pyörimistään jonka takia tätä voisi erehtyä luulemaan samaksi biisiksi mutta ainoana erotuksena on taustalla käytetyt 50- ja 60-luvun horror-elokuvien sämplet. Itse asiassa "Sporto Fucking Sellout Cocksuckerface" muistuttaa juuri noiden käytettyjen kauhu-elementtien ansiosta aiemmin samaisella Sublight Records levymerkillä julkaistun Servants Of The Apocalyptic Goat Raven materiaalia. Kumpi tuli siis ensin, muna vai vuohi? Noh... ei tämä ole täysin epäonnistunut tekele. Nimikkokappale "Pink + Green" jatkaa erinomaisesti Higgins Ultra Low Track Glue Funk Hits 1972-2006 albumin perinnettä drum and bass scenen kurittamisella sillä pienellä erotuksella että tyypillisen ragga-mc:n tilalla on nopea naisvokaali joka tuo uutta särmää kokonaisuuteen ja muutenkin Higginsin... vallitsevaan loan heittämiseen. VIP versio menee tyystiin eri suuntaan ja se onkin lähempänä Venetian Snaresin innovatiivista rumpu-ohjelmointia joka tässä vaiheessa otetaan jälleen kerran lämpivästi vastaan. "Husikam Rave Dojo" sen sijaan tuo pienoista hymyilyä kasvoille koska itse aloin kuuntelemaan tätä 'jumputtavaa technoa' 90-luvun alussa yhdeltä kaveriltani saadulla rave-kasetin avustuksella ja näin ollen tämä kappale osaa repiä ja pilkkoa tuon ajan soundin nykypäivän tylympään bitchslap muotoon ja samalla tuo kauan kaivatun nostalgia-tripin tuohon musiikkin ja vieläpä huumoriin käärittynä. Mutta mutta... Tästä taisi jäädä 50/60 tapaus käteen joten seuraava julkaisu taitaa olla se ratkaiseva tekijä joka kyselee että onko Venetian Snaresin ideavarasto tyystin loppuunkaluttu. Toivottavasti ei.