Addiktioni 36/14, Part 2

Broken Note: Terminal Static (2009)

Broken Note: Terminal StaticAd Noiseam jatkaa voitokkaalla linjalla sillä Terminal Static on kolmas dubstep-julkaisu kyseisellä levymerkillä joka saa meikäläiseltä päätä nyökyttävän hyväksynnän. Ja se syy miksi tämä julkaisu toimii niin tautisen tehokkaasti johtuu siitä että Broken Note on alusta lähtien lähtenyt puskemaan tyystin omalla painollaan, ottanut samalla myös paljon raskaita vaikutteita dubista mukaansa ja muutenkin mahtipontisesti ja vääristävästi vyöryvää äänimaailmaa on lähdetty rakentamaan astetta painostavammaksi eli jo pelkästään matalien äänitaajuuksien suhteen nyt puhutaan purukaluston paikkauksia irroittavaa ja huonekaluja paikoiltaan tärisyttävää kovuuttaa tyyliin Scorn mutta biitti per minuutti politiikassa ollaan tietenkin tyystin toisenlaisessa kategoriassa. Toisin sanoen näistä biiseistä löytyy massiivisella ryminällä sitä kauan kaivattua munaa eikä olla sorruttu kopioimaan dubstepin väsymyksiin käytettyjä kaupallisia gimmickejä minkä johdosta Terminal Static kuulostaa tarkasti harkitulta ja suunnitelmallisesti toteutetulta suoritukselta purkaa ja rakentaa dubstepin perustukset täysin uusiksi ja lätkäisemällä omat tavaramerkit päälle. Terminal Static ei kuitenkaan ole läpeensä dubstepia pommittavaa materiaalia ja sitä kompensoivat rumpu-basso paalujunttausta esimerkillisesti iskostavat “Meltdown ja “Pyrotek” sekä “The Fury” joka on nimensä mukaan täynnä puhdasta raivoa ja konekiväärimäistä tulisuutta mikä lopulta onnistuu nostaamaan itsensä yhdeksi henk.kohtaiseksi suosikiksi tässä genressä. Mikä on jo itsessään hatun noston arvoinen suoritus, varsinkin kun miettii mitä drum and bass genrelle on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja minkälaisissa aallonpohjassa se edelleenkin pahimmillaan kahlaa. Loppukaneettina voisi sanoa sen että vaikka Terminal Static kerää neljä kahdentoista tuuman vinyylijulkaisua ja ynnää kolme uudelleenmiksausta saman katon alle, tuloksena on suorastaan toisiinsa hitsaantuva yhtenäisyys antaen ennenkaikkea dubstepille hiotun kasvojenkohotuksen jossa intensiivisyys on mukana uudella kerroinluvulla.

Addiktioni 25/14

Venetian Snares: My Love Is A Bulldozer (2014)

Venetian Snares: My Love Is A BulldozerParasta mennä lyhykäisyydessään suoraan itse asiaan. My Love Is A Bulldozer on hit-and-miss osastoa kuten neljä vuotta aiemmin julkaistu My So-Called Life. Albumin aloittava “10th Circle Of Winnipeg” lupailee vähän liiankin paljon jazziin nojautuvalla rytmisellä ohjelmoinnilla josta edelleenkiin kielii millä osa-alueella hän on yhä parhaimmillaan sekä junnaavasti runttaavalla amen breakilla mutta sen jälkeen albumin todellinen luonne jyräytyy raa’asti päin näköä. Vanhojen ideoiden kierrätystä eli Rossz Csillag Alatt Születettin jousien kautta rakennetun äänimaailman pohjalta kaivellaan vielä kerran kylmentyneet jämät sen kummemmin luomatta mitään uutta. Leikkaa-liimaa asennetta siis pahimmillaan jota täydentää tuhatta ja sataa iskostuvat breakcore/jungle rumpupolitiikka joka on koettu aiemmilla julkaisuilla miltei yksi yhteen. Siihen kun vielä yhdistetään herra Funkin ponnettomalta kuulostavat vokaalit ja absurdisuuteen dipatut ballaadimaiset lyriikat, tuloksena on kulmakarvoja nostattava ja suunpieliä alaspäin hiljalleen upottava tuntemus. Toki My Love Is A Bulldozer osaa tökätä kepin pinnojen väliin hetkittäin josta pelkästään flamengo-kitaralla maalaileva “8AM Union Station” heittää miehen musiikin rohkeasti tyystin uuteen genreen sekä “Too Far Across” jossa karheasti väreilevät vokaalit toimivat kerrankin akustisen taustan kanssa yksi yhteen. Taidan jälleen toistaa itseäni kun totean että kannattaa mielummin panostaa miehen tärkeämpiin julkaisuihin koska tämä albumi antaa liiankin vääristyneen kuvan miehen musiikista ja on epätasaisuudessaan jopa hullunkurinen joka lähenee metatasoa. Yksi lisäpiste naurettavasta kansitaiteesta.

Xanopticon (Live @ Maschinenfest 2012)

51 minutes of pure madness.

Iszoloscope: From Hollow (Live At Kinetik 5.0)

Wait for it :D

Addiktioni 02/12

Xanopticon: Même Mage EP 12″ (2003)

Xanopticon: Même Mage EPAh, vinyylin ihanuuksia. Asetat neulan vinyylin pintaan katsomatta sen tarkemmin mitä etiketissä todellisuudessa lukee ja alat kuuntelemaan. Ensimmäinen reaktio on se että jumalauta minkälaista tykitystä sieltä alkoi puskemaan esiin. Kuin Autechren Confield albumia soitettaisiin triplanopeudella. Biisi vaihtuu ja edelleenkin musiikki on sellaista intensiivisesti ylikompresoitua sekamelskaa että ei oikein tiedä miten tähän pitäisi todellisuudessa suhtautua. Ensimmäinen päässä pyörivä ajatus on se että tämä on Xanopticon, Pittsburghista kotoisin oleva tuottaja joka ei ota edes tarkoituksella yhtään panttivankia breakcore-rintamalla ja nyt hän on päättänyt viedä oman, persoonallisen asenteensa täysin uuteen, psykoottimaiseen versionumeroon kunnes lopulta sitä tajuaa tarkistaa että pyöriiköhän tämä kaksitoista-tuumainen edes oikealla nopeudella. Kyllä. Täysin väärä nopeus. Helvetin idiootti. Kukaan ei ole näin hullu. Uusi yritys. Neula takaisin kiinni levyn alkuun ja kas, nythän tästä saa jo huomattavasti parempaa selkoa ja jopa äärimmäisyyksiin chopattu amen break looppi alkaa saada dominoivaa liikehdintää kaaoksen keskeltä. Kaksitoista-tuumaisen aloittava “Suicide” on todellisuudessa jonkinsortin remix Gravediggazin “1-800 Suicide” kappaleesta josta ei taida olla mitään originaalia jäljellä muuta kuin sieltä sun täältä sämplätyt vokaalit. Muuten päänavaava raita kertoo varsin nopeasti ja selkeäsanaisesti että Xanopticon a.k.a. Ryan Friedrich jatkaa edelleenkin täysin hänen omalla hyper-editoidulla tyylillään pistäen sääntöjä uusiksi ja kuulostaen äärimmäisyyksiin viedyltä hallitulta kaaokselta. “Suicide” on kuitenkin miehen musiikilla mitattuna hyvinkin groovaava, kolme ja puoli minuuttinen rykäisy että sitä miltei varautuu siihen että jospa EP:n muutkin raidat antavat mahdollisuuksien mukaan enemmän tilaa hengittämiselle mutta kiekon raita numero kaksi lähtiessään käyntiin, tuollakin naiivilla ajatuksella voi heittää täysin vesilintua. Nimittäin “Neurve” lataa neuroottisesti pistelevän ja psykoottisesti luotaavaan tunnelman täyteen lataukseen sekunneissa mitattuna ja alkaa työntämään kuuntelijaa takaisin kohti huoneen kulmaa jossa hänen kuuluisi maata sikiöasennossa. B-puolen käynnistävä “Nymphwrak” kaivertaa hieman yllättäen Tangerine Dreamin kaltaista mutta huomattavasti vääristyneempää tunnelmointia syntikoiden kautta ja biittipuolella edelleenkin jatketaan sarjatulimaisessa hyökkäävydessä tuoden mukanaan teknologisesti siellä sun täällä piipahtelevaa valoshowta. Kiekon viimeistelevä “Hhova” kiteyttää Xanopticonista onnistuneesti ne parhaimmat puolet kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta eli teoksesta löytyy siis melodisuutta ja rumpuohjelmointi antaa tiukan vastineen ilman minkäänlaista ylitsepursuavaa vaikutelmaa. Mitä muuta tästä neliraitasestä EP:stä voisi sanoa? Rohkeaa. Mielipuolista. Maanista. Ankaraa. Même Mage osoittaa taas täydellisesti sen että Xanopticon osaa tuottaa erittäin toimivaa aivojen nollausmusiikkia ja muutenkin mies taplaa tyylillisesti tyystin omassa luokassaan. Mikä on edelleenkin nykypäivänä harvinainen näky breakcore- ja iDM-rintamalla.

Addiktioni 41/11

Enduser: Even Weight (2011)

Enduser: Even WeightMihin me jäätiinkään edellisellä kerralla? Jos oikein muistan, viime vuoden puolella Enduser (a.k.a. Lynn Standafer) tarjosi neliraitaisen 1/3 EP:n joka sisälsi päällisin puolin sellaisen räväkkäästi sinkoilevan breakcore kokonaisuuden mutta kuitenkin viime vuodesta parhaiten jäi mieleen super-kokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti rymisevä debyytti jonka taustalla mies myös vaikutti. Kolme vuotta on kulunut edellisestä Enduser täyspitkästä joten oli jo aikakin että jotain tapahtuu myös tällä rintamalla. Uunituore, Ad Noiseam levymerkin kautta julkaistu albumi on siis nimeltään Even Weight ja edelleenkin ollaan siinä tutussa drum and bass/breakcore välimaastossa heiluen kummallakin puolella kiitettävästi luoden saumattoman liikehdinnän. Muutenkin Even Weight edustaa sitä erittäin tuttua Enduser työskentelyä jossa hänen perustavaramerkiksi luonnehtivat biittien leikkaa-ja-sahaa tyyliset choppailut, basson rymistelyt ja laakeasti hierova melodisuus ovat vahvasti läsnä. Eri tuottajien (Karsten Pflum, Architect, Bonk ja Hecq) kanssa tehdyt yhteistyö-raidat muovaavat tästä albumista vieläkin enemmän hektisemmän ja hyper-editoinnin alaisuuteen käärittävän kokonaisuuden minkä johdosta albumi suorastaan vaatii sen muutaman läpikuuntelukerran jotta tästä rynkytyksestä alkaa löytymään niitä kaivattuja nyansseja. Even Weight on siis perus Enduser työ niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä tarkoittaa sitä että ainakin itse odotin taas liikoja tältä albumilta mutta tässä kolmen päivän intensiivisessä rotaatiossa sitä on alkanut näkemään myös itseään pettävän hypetyksenkin ohi. Näin ollen Even Weight ei siis täysin sisällä sitä kaivattua seuraavalle tasolle hivuttautuvaa uudistautumista mutta ehkäpä albumin nimi onkin se osuvin kuvaus tästä julkaisusta. Even Weight on tasapainotettu sen verran tarkasti että se kuitenkin tuo sen hitusen verran uutuuden tuoksua mukanaan ja pysyen vakaasti kurssissaan ilman ylimääräistä rönsyilyä. Lukuunottamatta Enduserin itsensä tekemää kahta remix raitaa jotka ovat enemmän tuonne seesteisempään downtempoon kallellaan luoden samalla sisäänpäin hengittävän autuaan olotilan, mitenkään muuten tässä teknillisesti räiskyvässä kokonaisuudesta ei ponnahda esiin sellaista huippuhetkeä jotka raivaisivat itselleen enemmän spottivaloa. Ehkäpä se onkin hyvä näin minkä myötä Even Weight onkin huomattavasti virtaviivaisempi kokemus.

Tarmvred: Live At Aachen Bunker Maschinenfest 2002

Mmmm… Jyrää päälle kuin pysähtymätön puskutraktori. Vieläkään ei näy minkäänlaista merkkiä vuosia sitten mainitusta tulevasta julkaisusta.

Addiktioni 18/11

Xanopticon: The Silver Key EP 12″ (2007)

Xanopticon: The Silver Key EPJotenkin on sellainen trauman jälkeinen hatara muistikuva (Ryan Friedrichin a.k.a.) Xanopticonin musiikista ja erityisesti vuoden 2003 Liminal Space täyspitkästä että se on ihon pintaa väreilevän intensiivinen breakcore kokemus, ehkäpä paikoitellen liiankin jonka myötä tuntui olevansa sellaisessa jälkiä kehoonsa jättävässä tiukassa puristuksessa ja saavansa pahasti turpaan jokaisesta ilmansuunnasta. Tämä vinyylinä julkaistu kolmen raidan The Silver Key EP jatkaa edelleenkin tässä hyper-aktiivisessa hyökkäävyydessä tosin tällä kertaa antaen edes hieman tilaa hengittää keuhkot täyteen ilmaa mutta loppupeleissä kuitenkin pitäen kuuntelijan tiukassa ja erittäin lyhyessä talutushihnassaan. EP:n aloitusraita ja A-puolen kokonaan valtaava yhdeksän minuuttinen “Lockjaw” on odotetusti juuri sellainen nurkkia suoriksi vetävä rymistely joka kuitenkin ottaa oman aikansa ladatakseen patterinsa massiiviseen tehoonsa ja puolessa välissä kappaletta antaen sarjatulituksena ylitse vyöryävän viimeistelevän pyyhkäisyn kuitenkaan sortumatta minkäänlaisiin ylilyönteihin. B-puolen aloittava “Stable Fire” on tunnelmaltaan enemmän sci-fimäisen teknologinen joka myöskin ylläpitää pitkin selkäpiitä ryömivän fobian synnyttävän ahdistuksen huipussaan ja kaiken tuon äärimmäisyyksiin dominoivan kontrollin keskipisteessä aistii jokaisen millin tarkasti paikalleen asetellun rummun, snaren ja basson jotka raivaavat onnistuneesti itselleen tietä. Julkaisun viimeistelevä “Forgotten Language” on jo suorainen ensimmäinen askel itseään kadottavaan psykoosiin. Monelta eri tasolta ääntä resonoiva, todellisuutta jatkuvasti vääristelevä ja erittäin syvän pudotuksen omaava teos jättää viimeistään siinä vaiheessa lähtemättömät merkkinsä kun miltei loputtomista rummuista koostuva seinämä alkaa päästämään irti täydellisesti suunniteltua epäjärjestystä ja tuhoa ympäristöönsä. Niin… The Silver Key EP on siis teknillisesti erittäin loistava taidonnäyte breakcore genren yhdestä kyvykkäimistä tuottajista. Jo pelkästään Xanopticonin rumpuohjelmointi vetää helposti vertailuja genren kiistattomaan ykkösnimeen ja tuo siinä samalla paljon uudenlaista hohtoa pöytään tarkkaan editoidulla ja tiivisti pakatulla kaaoksellaan. Tätä on pakko hankkia vinyylinä lisää.

Edgey: Treatment

Addiktioni 34/10

Venetian Snares: My So-Called Life (2010)

Venetian Snares: My So-Called LifeKanadalainen Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on selkeästi hidastanut tahtiaan viimeisen viiden vuoden aikana. Ollessaan luovuutensa huipulla hän parhaimmillaan tarjoili jopa kolme uutta kokopitkää vuodessa. Nykypäivänä on hyvä jos edes se yksi julkaisu tulee vuoden aikana ulos ja tämä tahdin hidastaminen on myös tuonut sellaisen jokseenkin epämiellyttävän ja epävarman elementin hänen musiikkinsa ylle. Mikä suurin piirtein tarkoittaa fifty-fifty mahdollisuutta sille että sieltä joko tulee vanhoilla ideoilla ratsastavaa tai kuten tämän miehen musiikissa yleisesti toivotaan, eteen tuotaisiin hieman kadoksissa ollutta brutaalia haasteellisuutta. Edellinen julkaisu, törkyiseen acid-virtaukseen kääritty Filth, osasi kaataa tuota juuri mainittua haastellisuutta raa’alla tavalla kurkusta alas. Nyt uunituoreen My So-Called Lifen myötä Venetian Snares palaa kaksi vuotta sitten julkaistun Detrimentalistin hehkutikun kaltaisesti hohtamiin tunnelmiin jossa jungle loopit, ragga-huudahdukset ja old school ‘ardkore pianostabit palauttavat mielen tehokkaasti 90-luvun alkuun sekä heilauttaen itsensä Rossz Csillag Alatt Született albumin välimaastoon jossa jousisoittimet jättävät kaikumaisen kauniin väreilyn ilmaan samalla kun armoton breakcore rumpuohjelmointi järjestelee arpimaisesti tuhoa jättävää jälkeä tavaraivon syövereihin. Lupaavia elementtejä on siis haalittu tällekin albumille mutta kantavatko ne lopulta toivotunlaista tulosta? Ennenkuin lähden tuota vastausta purkamaan, sen voisin mainita että pressitiedotteen mukaan My So-Called Life on ensimmäinen julkaisu Aaron Funkin uudella levymerkillä, Timesig, jossa edelleenkin on vahva linkki Planet Mu levymerkkiä pyörittäneeseen Mike Paradinaseen joka on aiemmin julkaissut kolmetoista Venetian Snares albumia ja monta muuta lyhyempää kiekkoa.

Kun Venetian Snares lähtee jälleen kerran leikkimään ja paloittelemaan menneisyydessä kumpuavan junglen syvintä olemusta, hän yleensä heittää mukaan tusinan vihaisia tai hilpeitä sämplejä sekoittaakseen alkuperäista pakkaa kunnolla muuttaen kappaleen joko itseironiaksi läpileikatakseen genren kliseitä tai sitten vetäen täysin pellenaamarin päähänsä ja tehden helikopteria alasti. Jälkimmäisen osuudet hoidetaan selkeästi ainakin albumin aloittavassa “Posers And Camera Phones” jossa uhkaillaan raiskauksella, “Who Wants Cake?” rakennetaan erinäisten sämplien kautta henkisesti jälkeenjääneiden ylistystä koskevaksi teokseksi ja unohtamatta tietenkään pisteenä i:n päälle toimiva “Welfare Wednesday” jonka kohokohta taitaa olla vierailevan vokalistin luetelma siitä mitä naisen sukupuolielimeen voi työntää – listassa mainitaan mm. plastiikkakirurgia, shekin lunastus ja Mike Paradinas. Hauskaa tai ei, Venetian Snares hoitaa tämän älyttömän perseilyn yhtä tehokkaasti kuin ulostuslääkkeiden jakamisen vanhainkodissa. “Cadaverous” sämplää The Wiren Proposition Joen kiroilua ja muutenkin teos osaa levittäytyä hienovaraisesti kolmeen eri suuntaan sekoittaen junglea, breakcorea ja paukkuvaa happy hardcorea keskenään. Tasaisen varmaa biittiohjelmointia herra Funkilta. Ilmassa liihottava kliseisyys naulataan tiukasti seinään viimeistään “Ultraviolent Junglist” myötä joka on myöskin siinä mielessä esimerkillinen näyttö Venetian Snaresilta että hän onnistuu taas demonstroimaan sitä miten paljon hän edelleenkin pystyy rankaisemaan amen breakia kuljettaen sitä highspeediä eteenpäin repien mukaansa kaiken irrallisen irti ja paiskomaan nämä kaikki irtonaiset osat kimmoisasti kohti kuuntelijan tärykalvoa. Ah, niin ylimakaaberin väkivaltaista hekumointia mutta silti janoa tyydyttävää. Toisalta tämä jatkuva kliseisyydellä ratsastaminen heijastuu lopulta siinä että jossakin vaiheessa albumi tulee menettämään täysin teränsä ja alkaa samaan puuduttavia piirteitä. Viimeistään ja pahimmillaan sen kuulee “Sound Burglar” kappaleen aikana josta ei vaan enää löydä minkäänlaista tukevaa kiintopistettä.

Albumi tarjoaa myös kolme Rossz Csillag Alatt Született alaisuuteen rinnastettavaa teosta joista kaksi on erinomaista esimerkkiä tässä jatkuvuudessa ja yksi on vähemmän mairitteleva tuotos joka on nimeltään “Hajnal 2”. Kuten muistamme, alkuperäinen versio tästä kappaleesta oli Rossz Csillag Alatt Született albumin yksi selkeimmistä kohokohdista joka osasi myöskin yllättäen johdatella kuuntelijaa jazzin letkeään ja savuiseen hämäryyteen kunnes biittipolitiikka työnnettiin takaisin 180 astetta samalla kun jousisoitinten armeija suunnattiin kohti hyökkäävää etenemistä. Tämän jatko-osan parissa suurin piirtein raaputan päätäni ja ihmettelen myös ääneenkin että mitä tässä yritetään oikein yritetään saavuttaa. Kaikki tuntuu niin päälleliimatun väsyneelta ja nurinkurisen sekavalta. Ihan kuin herra Funk olisi pyöritellyt tätä biisiä Renoisessa, vetänyt samaan aikaan jotain päätä sekoittavaa ainetta ja päättänyt että nyt pistetään kaikki päreeksi ilman kunnollista päämäärää. Glitch mentaliteettia tänne, pakonomaisesti leikattua ja liimattua laulua tuonne… Tämä remiksaus ei siis toimi millään tasolla. “Goodbye9/Hello10” ja “My So-Called Life” sen sijaan ovat tämän albumin tukipilareita, varsinkin albumin viimeistelevä “My So-Called Life” on suoranaisesti loistava helmi joka muistuttaa enemmänkin My Downfall polkua kulkevana työnä. Siitä löytyy sormien kautta hivelevän viulun tunnelmaista tulkintaa, hivenen aavemaista taustavokaalia, kevyttä acid työskentelyä ja kaiken tuon ryhdikkään breakcore kolistelun keskelle osataan myös ammentaa jopa chiptunen nostalgisuutta. Täydellistä.

Lopulta sitä kuitenkin päätyy kyselemään että mihin kohtaa asteikkoa tämä julkaisu asettunee? Totta puhuen, mitenkään originaali My So-Called Life ei ole mutta parhaimmillaan Aaron Funk osoittaa jälleen taidokasta ohjelmointikykyäänsä joka ennenkaikkea voimistuu siinä että albumin jokainen kappale on kirjoitettu alusta loppuun yhden tai kahden päivän aikana. Kuitenkin tämä puutos originaalisuudessa ja vanhojen ideoiden kierrätyksessä lopulta kaataa kokonaisuuden rymistäen siihen pisteeseen että tämä ei ole missään nimessä mitenkään tärkeä Venetian Snares julkaisu. Satunnaiskuuntelijat voi ihan suruttaa jättää tämän väliin sillä Aaron Funkilla on paljon parempia levyjä hänen katalogissaan.

Addiktioni 17/10

Tarmvred: Tintorama EP (2005)

Tarmvred: Tintorama EPVaikka sainkin ensimmäiset kosketukset hardcore technosta vuonna 1994, silti se tutunomainen ja raskaasti iskostuva basso osaa luoda itselläni sellaisen lämpimän, hyvän olon tunteen yhä näiden kuluneiden vuosienkin jälkeen. Tarmvredin vuonna 2005 julkaistun kaksitoista tuumaisen Tintorama EP:n aloittava “Oskulden” on juuri tuota hyvän oloa nostattava, miltei nostalgiamaista tunnetta kaivertava aloitus joskin nyt nämä ensimmäiset pölyjä tömistelevät iskut ovat muuntautunut tällä kertaa salakavalaksi juoneksi. Ruotsalaisen Jonas Johanssonin a.k.a. Tarmvredin tuotantoon syvemmin tutustuneena ja erinomaisen Subfucs albumin suurena ystävänä jonka kautta mieleni oli jo valmiiksi totuttautunut siihen että aika ja progressiivisesti etenevä kulma olisi ollut jälleen minun puolellani. En kuitenkaan osannut odottaa sitä että jo 50 sekunnin jälkeen kun olin ensimmäisen kerran pudottanut neulan tämän kiekon aloittavan uraan A-puolella, sieltä nousisi basson sekä korvia miellyttävien synamelodien jälkeen suorastaan myrskymäisesti ylöspäin räjähtävä breakcore seinämä. Seinämä joka tuntuu olevan koostettu erityisesti silmällä pitäen terävästi teroitetusta teräksisestä perkussioista sekä staattisesti väreilevästä kohinasta joiden tarkoituksena luoda edes jonkinlaista kuulovaurioita ja näin ollen lähteä etenemään shokeraa-ja-pelota linjalle joka on selkeästi se motivoivasti etenevä taktiikka tällä EP:llä. Tämän ensimmäisen raidan jälkeen olikin vaivattomampi asennoitua ja ottaa pienen takapakin myötä parempaa asentoa alleen sillä “Arsenik” ei tule päästämään kuuntelijaa edelleenkään yhtään sen helpommin. Ehei. Jälleen minuutin korvakäytäviä voitelevien melodioiden jälkeen teos tarttuu tiukasti pään takaosasta kiinni ja paiskoo repeatilla kohti ääniseinämää. Tässä vaiheessa täytyy mainita että jos kuuntelijasta löytyy edes pieni masokistinen puoli, onkin parempi että antaa tämän julkaisun tehdä tehtävänsä ilman minkäänlaista vastarintaa. Se on näin huomattavasti kivuttomampi. Snap, crackle ja pop sanovat siis niskojen nikamat kun Tarmvred pistää paiskoen industrialimaisen konehelvetin vyyhtia jälleen rosoisen breakcoren sekaan ja muutenkin on suorastaan hienoa tutkailla miten kaiken tuon raskaasti vellovan metelin keskuudesta onnistuu paikantamaan techsteppimäistä drum and bassia, trancemaisia vivahteita ja jopa syntikkapopin tarttuvia melodioita.

Siinä missä A-puoli pistää alusta lähtien kaiken peliin aggressiviisessa hyökkäävyydessään, julkaisun B-puoli lähestynee enemmän Subfucsin mentaaliteetin kaltaista taktikointia jossa määritellään erilaisia tasoja ja kohotaan astettain lopulliseen määränpäähän. “Jungfrun” siis ottaa siis rauhallisesti oman aikansa ladaten kovimpia panoksia vakaasti piippuun kun samanaikaisesti läpikäydään rytmisemmän noiseen kääritystä drum and bassista iDM:n kiemurtelevaan antiin mutta kaikesta kuulee miten Tarmvred on riisunut ja yhteen nivonnut nämä elementit täysin omaan artistiseen näkemykseensä. Neljän minuutin jälkeen tulkitaan varsin selkeäsanaisesti että kappale on saavuttanut sen tärkeän lakipisteen jossa edetään jälleen täysin EP:n luomilla säännöillä ja päästetään irti tämä murskaavaasti vyöryttävä industrial/breakcore-symbioosi. EP:n viimeistelevä “Döden” on sitä Tarmvredia mihin itse tykästyin alunperin hänen Subfucs albumillaan. Kappale rakentaa ja kaivertaa lopullista muotoaan hiljalleen läpitunkevan jyrinän ja kasarikauhuelokuvasta vaikutteita saavan pianon kautta kunnes kolmen minuutin kohdalla päästetään taas helvetillinen disco-koneisto taas rullamaan täydellä volyymilla ympäristöönsä.

Johtopäätöksenä voin todeta että mitä enemmän kuuntelen Tarmvredia, sitä suuremmalla syyllä vakuutun siitä että tämä artisti on parasta mitä koko rytmiselle noise/industrial genrelle on tapahtunut olemassaolonsa aikana. Kuka tahansa voi liimata sitä peruspaukkeessa etenevää industrial biittiä ja takakenossa nojautuvaa noisea yhteen mutta todellinen artisti vie nämäkin pienet tunnusomaiset palaset täysin uudenlaiseen formaattiin sekoittaen siihen paljon muutakin mitä ei yleensä kuulla tässä genressä. Vaikka tämä Tintorama EP onkin pääasiallisesti yhtä suurta ja mahtavaa breakcore noise-seinämää, julkaisu kuitenkin osoittaa esimerkillisesti sen että rytmisessä noisessa voi myös vallita täydellinen harmonia melodisuuden ja kaaottisuuden keskellä.

Addiktioni 13/10

Enduser: 1/3 EP (2010)

Enduser: 1/3Kun laitoin tämän levyn ensimäisen kerran pyörimään, vastaantuleva vokaalisämple kaivoi muistin syvyydestä hämäriä ajankuvia ja tilanteita. Joten olin aluksi hieman hämillään kysellen itseltäni että miksi tämä sämple on niin helvetin tuttu. Pienen googlettamisen jälkeen lopulta tajusin mistä oli kyse. EP:n aloittavassa “2/3” sämplätään nimittäin Tasmin Archerin “Sleeping Satellite” kappaletta jonka video taitaa olla yksi näitä ensimmäisestä muistoistani kun aloin tuijottamaan MTV:tä oikein tosissaaan 90-luvun alussa. Tämän johdosta julkaisu saa minulta erinomaisen vastaanoton sillä tämä popahtava vokaali yhdistettynä taattuun Enduser biittinikkarointiin jossa heilutaan heilurin kaltaisesti amen breakista miehen omiin, nopeasti paukuttaviin rumpurytmisekoituksiin varmistaen sen että luvassa on taas laatukamaa. Unohtamattakaan tietenkään sitä miten Enduser osaa kasata teoksen rakenteen kirurgisen tarkasti, biittien droppauksesta basson murisevan olemukseen. EP jatkuu Reduced Phat 2% split-albumilta tutuksi tulleelta “Death Vest” teoksella joka on saanut pienimuotoisen kasvojenkohotuksen tällä julkaisulla. Tai noh, itse en kyllä juurikaan käyttäisi tuota sanaa sillä todellisuudessa kappaleesta on saksittu puolitoista minuutin verran tärkeitä tärkeitä elementtejä mitkä tekevät alkuperäisestä teoksesta yhden Enduserin breakcore bravuureista hänen urallaan. Tämä 09 versio tuntuu myös liian nopeasti ytimeen etenevältä syöksyltä koska tästä puuttuu täysin se alkuperäisen version sisältämän kahden ja puolen minuutin huikean build-upin joka pitää kuuntelijan varpaillaan ja irti päästyään se suorastaan imaisee sisäänsä. Eli ei. Tämä ei päihitä alkuperäistä millään tasolla mutta täytyy sanoa että yritystä kuitenkin löytyy. Harmi vaan että se tarmo keskitettiin liialti tiivistämiseen eikä vahvojen rakenteiden parantamiseen. Kolmantena soiva nimikkokappale “1/3” onkin jo sellainen seitsemän minuuttia painostava, hyvinkin suoravetoinen drum and bass ryökäle jonka peräänantamaton luonne ja luita murskaavasti pahoinpitelevä äänimaailma varmistaa tästä yhden Enduserin hitaasti lämpiävän työn. Neljäntenä ja EP:n viimeistelevä työ on Cardopusherin dubsteppiin kääritty uudelleen näkemys Left albumilla esiintyneelle “Interruption 4” kappaleelle josta todellisuudessa muodostuu julkaisun ainoa murheen kryyni sillä se kuulostaa vain todella väsyneeltä dubstep väännöltä joka lopulta tipahtaa meikäläisen asteikolla sen verran alas että taas kyselen itseltäni miksi näitä ylipäätänsä tehdään? En ymmärrä enkä edes halua.

No mut kuitenkin. Enduser varmistaa tällä pienellä esimerkillä sen että nälkä myös pystyy kasvamaan syödessään sillä tämän EP:n ansiosta hänen tuleva albumi nousi odotuslistani kärkeen (joka myöskin tullaan julkaisemaan samaisella Ad Noiseam levymerkillä). Ennenkaikkea levyn aloittava “2/3” tekee tästä yksinään hankinnan arvoisen ja tämä julkaisu on siis saatavilla CD/12″/mp3 formaatissa Ad Noiseam levymerkin kautta.