Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän “Get Your Fight On” kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella “Take Me to The Hospital” kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.

Addiktioni 39/14

Aphex Twin: Syro (2014)

Aphex Twin: SyroJaahas, siitä on tosiaan kulunut kolmetoista pitkää vuotta kun Richard D. James julkaisi edellisen kerran albumin ja joka oli vielä tuplana tarjoiltu, Drukqs. Onhan se kieltämättä aina pienimuotoisen juhlan paikka kun yksi elektronisen musiikin uraa-uurtavista tuottajista pistää uutta musiikkia ulos ja kahdeksan vuotta on vierähtänyt miehen ryöppymäisesti putkahtaneesta Analord 12″ vinyyli-sarjasta joka sitten lopulta huipentui kokoelmaksi purkitetuksi muottiin nimeltään Chosen Lords. Kuluneella kesällä nettiin pulpahti ennenjulkaisematon Caustic Window albumi jolla näytti olevan jonkinmoinen rooli miehen aktivoitumisessa uuden musiikin julkaisemisen saralla. Kyllähän minä itsekin odotin kielipitkällä että mitä sieltä mahtaa tällä kertaa tulla ulos mutta se hypetyksen määrä mitä pelkästään albumin julistus sai aikaan oli aivan uskomatonta – melkein kuin messiaalinen paluu takaisin elävien kirjoihin vuosien hiljaisuuden jälkeen. Julkaisupäivästä lähtien mielipiteet ovat jakautuneet selkeästi kahteen leiriin – jaksetaan kehua vuolaasti ja kyyneleet poskilla valuen että miten Syro on miehen uran paras julkaisu ja sitten toisessa ääripäässä naureskellaan että Aphex Twinilla taitaa olla rahat loppu kun näin geneeristä materiaalia kehtaa pistää ulos. Ei sitä voi mitenkään kieltää etteikö Syro ole jännityksen ja adrenaliinin säväyttämä matka tuttuihin tekniikkoihin joihin moni ei pysty replikoimaan kuulostamatta suoralta kopiolta sekä nostalgiaa herättävää elämystä täynnä jossa yhdistyvät 90-luvun kokeilunhakuisuus, Analordin pörisevät happohyppelyt sekä Drukqsin ajan- ja paikantajun seisauttava ja miltei käsinkosketeltava pianotyö. Niin… Syro ei juurikaan ole mitenkään mieltäräjäyttävä kokemus uudella tavalla esitettyihin käsitteisiin mutta ei tässä myöskään kaivella tynnyrin pohjalta viimeisiä rippeitä. Tästä yli tunnin pituisesta näytteille panosta löytyy Aphex Twinin signeerauksin leimatut ohjelmoinnit biittikikkailussa ja kuuntelijaa muistutellaan vuolaasti analogisuuden kautta miksi hän on edelleenkin niin kova luu elektronisen musiikin piireissä. Itseasiassa tuntuu kuin tässä vasta lämmiteltäisiin koneita ja valmistaudutaan repimään muistipankkeja ja rajapintoja viimeiseen säröön asti.

Addiktioni 11/13

Goldie: The Alchemist: The Best Of 1992-2012 (2013)

Goldie: The Alchemist: The Best Of 1992-2012Tuossa kuukausi sitten Goldien ilmoittaessaan sosiaalisessa mediassa kahdenkymmenen vuoden uraa luotaavan kokoelman ilmestymisestä markkinoille, itsekin tajusin viimeinkin että meikäläisellä on yli vuosikymmenen mentävä tyhjä aukko Goldien urassa. Tarkoitan sitä siis että vuoden 1999 jälkeen en ole seurannut miehen toimia juurikaan millään tasolla vaikka häntä on tituleerattu ahkerasti drum and bassin kummisedäksi varmaan siitä lähtien kun edelleenkin pienimuotoisia jälkikaikuja järisyttävä debyytti-julkaisu Timeless löi brittien valtavirrassa vakuuttavasti läpi joten oli ihan yleissivistävä teko hankkia tämä kokoelma levyhyllyä koristamaan ja samanaikaisesti myöskin oiva tilaisuus tutustua 2000-luvun tuotantoon. The Alchemist: The Best Of 1992-2012 on yllättävän vankka ja mielenkiintoisesti yhteen nidottu paketti että kolmelle CD:lle levitetty kokonaisuus peilaa monipuolisesti miehen pitkää uraa – alkaen 90-luvun alun Rufige Kru ja Metalhead monikerin alaisuudessa tuotettuja synkempää breakbeat-old school hardcorea joissa selkeästi aistii raa’an energisyyden läsnäolon ja ennenkaikkea otettiin ensimmäisiä vakaampia askelia kohti uutta elektronista genreä joka odotti horisontissa. Tosin ikä itsessään ei ole ollut täysin armollinen “Darkrider” tai “Terminator” kappaleita kohtaan mutta kuitenkin pohjaa rakentavat ideat ovat edelleenkin näissä läsnä ja niitä myöhemmin hyödynnettiin huomattavasti tehokkaammin debyytti-albumilla. The Alchemist: The Best Of 1992-2012 on myöskin toisella tavalla mielenkiintoisesti koostettu että se ei kuitenkaan kerro kokonaista totuutta hänen loisteliastaan urastaan. Yllättäen hänen klassikon maineessa olevalta Timeless ja paljon parjatulta Saturnz Return albumeilta lohkaistut tunnetuimmat single-julkaisut loistavat täysin poissaolollaan, tosin “Inner City Life”, “Temper Temper” ja “Digital” löytyvät kolmannelta ja täysin remiksaukseen keskittyvältä CD:ltä. Tärkeimpien hittien poissaolo tuo kuitenkin tällä kokoelmalla monisyisemmän luonnehdinnan hänen luomalle äänimaailmalle ja näin ollen antaen tilaa luovuudelle sekä innovativiisuudelle joka on todistetusti välillä ihan omaa luokkaansa tämän genren sisällä. Kaksitoista minuuttinen “Sea Of Tears” ensimmäiseltä pitkäsoitolta on oiva esimerkki siitä miten kekseliäästi hän osaa myös hyödyntää oikeita instrumentteja luodessaan tunnelmaltaan monisävyisen latauksen. Mikä myöskin loppupeleissä tarkoittaa sitä että The Alchemist toimii huomattavasti tehokkaampana ponnahduslautana miehen albumeille kuin perinteisesti singleiden kautta uraa esittelevä best-of kokoelma. Sen verran mitä miehen haastatteluja on seurannut viime aikoina, yksi asia mikä on tullut selkeästi esiin on se että hän ei liiemmilti ole vakuuttunut dubstepin olemassaolosta. Mikä näkyy myös siinä että kokoelmalla on vain yksi dubstep-raita ja sekin on miehen omaa käsialaa. Mikä on sinänsä yllättävä veto varsinkin nykypäivänä jossa dubstepia tungetaan joka paikkaan ja tänä päivänä tuotetut remiksit on pullistelevasti sitä itseään. Mutta mutta… Kaiken kaikkiaan The Alchemist on erittäin suositeltava tutustumiskohde miehen musiikkiin vaikka tärkeimmät albumit löytyisivät jo levyhyllystä sillä tämä mammuttimainen kolmen CD:n paketti takaa sen että vanhatkin fanit löytävät varmasti jotain uutta.

Addiktioni 50/12

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition) (2012)

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition)Vuoden 1997 kesästä on päällimmäisenä jäänyt yksi levy, The Prodigyn kolmas albumi The Fat Of The Land ja miten se räjäytti täydellisesti potin monelta eri kantilta. The Fat Of The Land on edelleenkin The Prodigyn yli 22 vuotta kestäneen uransa kohokohta joka tarjosi hyvin teknillisesti ja kone-orientoituneesti toteutetun Music For The Jilted Generation albumin jälkeen raskaamman ja sarjatulimaisen etenemistavan soundillisessa evoluutiossa sekä nosti Maxim ja erityisesti uhkaavan oloisella tupla-mohikaanilla varustetun Keith Flintin etualalle hoitamaan suurempaa roolia orkesterille. Toisin sanoen pitäen mikrofonia kädessään ja antaen The Prodigylle täysin uudenlaisen ulottuvuuden. Olihan se myös käänteentekevä julkaisu näkyvyyttä keränneenä eli kaupallisuuden puolella joka antoi yhtenä tärkeänä sysäyksenä elektronisen musiikin valloituksessa Amerikan puolella. Nykyään jaksetaan hohkata miten yliviljelty ja lopulta rasittavuudeksi kääntynyt kaiken kuvaava termi nimeltään EDM on lyönyt läpi kaikkialla mutta viisitoista vuotta sitten The Prodigy oli eturintamassa suorittamassa tätä kahdella mantereella tapahtunutta invaasiota ja siitä erityisesti jäi mieleen se miten media suorastaan söi heidän kädestä. The Fat Of The Landilta irroitettiin kolme virallista singleä joista ensimmäisenä edellisenä vuotena julkaistu “Firestarter” nosti Keith Flintin suoraan spottivaloon uuden, räväkkään lookin myötä joka samalla antoi ensimmäiset laukaukset The Prodigyn elektronisesti punkahtavalle formaatille. Aika oli siis kypsä intensiivisesti näyttävään ja kuuluvaan muodonmuutokseen. Pulssimaisesti sykähtelevä, edestakaisin sivaltava ja tuntuvasti viiltävä seuraava single nimeltään “Breathe” jatkoi onnistuneesti tällä linjalla ja sinetöitiin lopulta videon kautta kohua herättäneeseen “Smack My Bitch Up” jonka kierosti väreilevä acid-narske yhdistettynä tiuhaan hakkaavaan breakbeattiin ja rapakon toisella puolella hernettä nenään tunkevaan vokaali-sampleseen. Noiden kolmen kappaleen lisäksi The Fat Of The Land tarjoilee moniulotteisena työnä mm. Kool Keithin operoiman ja moottoroituun hip-hoppiin kallellaan oleva “Diesel Power”, yhdessä vaiheessa jopa singleksi kaavailtu “Mindfields” jonka voisi tänä päivänä vähän liiankin helposti rinnastaa kevyemmän dubstepin alaisuuteen – kiitos matalalla luotaavan mentaliteetin, vimmaisesti rymistelevän riffittelyn nimeltään “Serial Thrilla” sekä itämaisen värityksen kautta resonoivan “Narayan”.

Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että mitä sanoa jo kaiken sanotusta levystä. Vaikka sen että kyseessä on siis klassikon maineessa oleva vokaali-painoitteinen, punkahtavan räväkäs ja elektronisuutta uuteen kierrokseen lataava albumi yhdeltä konemusiikin menestyneimmältä yhtyeeltä joten oli hieman yllätys kuulla kun kuukausia sitten tuli ensimmäinen virallinen tiedotus siitä että albumi paketoitaisiin ja julkastaisiin uudestaan. Erityisesti sellainen peruskysymys kuin “miksi” nousi ilmaan kun näki mitä Expanded osuus todellisuudessa tarkoitti kokonaisuudessaan. Suoraan sanottuna, kuuden raidan The Added Fat EP dubstep remikseineen on sellaista järjetöntä rahastusta että melkein itku pääsee kun kuuntelee näitä uudelleenmuokkauksia. No ei ihan mutta kuitenkin kertoo aika säälimättömällä tavalla sen missä jamassa elektronisen musiikin markkinat on nykypäivänä kun pitää tunkea tällainen naurettava räpellys albumin kylkiäisiksi jossa vierailevat tuottajat repivät alkuperäiset työt riekaleiksi jatkaen ’10-luvun kliseisyyksien tiellä eivätkä luo näin ollen mitään uutta konkreettisella tasolla. Yritän siis sanoa sen että Expanded Edition ei ole hankinnan arvoinen – alkuperäinen albumi ja sen tuoma tiivis ydin on yksinäänkin kannattavampi ostos kuin tämä levy-yhtiön uudelleensanelema puolittainen pakkopulla.

Addiktioni 15/12

MDFMK: MDFMK (JAP Import) (2000)

MDFMK: MFDMK (JAP Import)MDFMK on mielenkiintoinen vasempaan päin kalleellaan kokeilu KMFDM:n kaksikolta Sascha Konietzkolta ja Tim Skoldilta sekä kauniimpaa sukupuolea edustavalta ja kolmikoksi pyöristäväksi Lucia Cifarellilta. Ensinnäkin omaa nimeä kantava levy julkaistiin ison levy-yhtiön kautta ja tämä tapahtui heti sen jälkeen kun KMFDM:n rivit rakoilivat sen verran pahasti että yhtye hajosi muutamaksi vuodeksi. Muutenkin KMFDM:stä on vuosien varrella muodostunut sellainen bändi että edetessä levystä toiseen, jossain vaiheessa heidän soundi alkaa saamaan puudutuksen makua suuhun ja syljen mukana tulee pakostakin se fiilis että levyjä edelleenkin veistetään samasta puusta. Sen johdosta onkin positiivista todeta tämä sivuraiteille jysähtänyt kertaluotoinen projekti osaa yhä pitää pintansa yllättävän hyvin näiden kahdentoista vuodenkin jälkeen. Kuten emo-projekti, MDFMK:n musiikki on edelleenkin vahvasti sidonnainen sähköisesti tuotettuun ja paikoitellen runttaavasti etenevään industrialiin mutta se on saanut rinnalle paljon breakbeat, electro ja big beat vaikutteita sekä jopa pientä nuoleskelevasti väijyvää trance vivahdetta alleensa. Toisin sanoen The Prodigyn, The Chemical Brothersin ja monen muun britti-aktin lopullinen läpimurto ‘electronica’ aallon myötä Amerikan rannikolle pari-kolme vuotta aikaisemmin saattoi olla yksi inspiraation lähde tämän levyn äänimaailmassa ja sen myötä pienoinen mutta kuitenkin tuntuvan oloinen irtiotto vanhan bändin soundipolitiikasta. KMFDM:n diskografiassa tämä on selkeästi ollut jo pitkän aikaan yksi henk.kohtaisista lempilevyistä (kun tarkemmin miettii, Symbols taitaa olla ainoa joka menee suoraan tämän ohi) ja nyt tuli hetken mielijohteesta hankittua Japanin markkinoille suunnattu painos tästä julkaisusta jossa on kaksi ekskluusiivista bonus biisiä. Kuten jo alkaa mennä tavaksi asti kun näitä japsi painoksia roudaa kotiin asti ja koluaa, bonus biisit eivät tarjoa mitään radikaalia tai mieltäräjäyttävää lisäystä albumille (“Action/Reaction” ratsastaa jo vähän liiankin paljon KMFDM perus-soundeilla) mutta itse levyn kymmenestä biisistä koostuva ydin pudottaa kuuntelijan kuitenkin edelleen yhtä tehokkaasti kuin häkä. Levy kiertelee kaarrellen ja kokeilee onnistuneesti erilaisia rytmipalasia, alkaen albumin käynnistävästä “Now” jossa suorastaan viihdytään drum and bass biittipatteriston ja kirskuvien kitaroiden muodostamassa välimaastosssa kääntäen nokka hiljalleen kohti “Torpedoes” kaltaisen hitaammin rullaavan jammailun pariin kuin myös viuhahtaen miltei salakavalasti jo aiemmin vihjatun trance sykähdyksen ampuvan “©ontrol¿” kautta albumin huipentuvaan sekä tiukasti eteenpäin puskevaan ja brassi-soittimilla ilmavuutta saavaan jyrään nimeltä “Witch Hunt”. Kuten jo sanoin, toimii ja varsinkin toi perus-albumin viimeistelevä teos täyttä mahtavuutta. Harmi vaan että tämän levyn jälkeen KMFDM kasasi taas rivit uudestaan ja vanha koneisto alkoi suoltamaan sitä samaa ja liiankin tutuksi tullutta mieltäpuuduttavaa tavaraa. Tämä albumi kuitenkin todistaa edelleenkin vakuuttavasti sen että MDFMK osasi ansiokkaasti luoda puitteet myös jatko-osalle jota ei kuitenkaan tullut.

Addiktioni 47/11

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution (Original Soundtrack) (2011)

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution OSTAlkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.

Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa “Opening Credits” cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.

Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen – alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin (“Hung Hua Brothel”) tai “The Hive” klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.

Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.

The Prodigy: Liam’s Demo Tape (1990)

Mielenkiintoinen löytö. Liam Howlettin demo vuodelta 1990 ja kuunnellessaan tätä demoa sitä suorastaan havahtuu siihen hämmentävään ajatukseen että osa The Prodigyn ensimmäisen levyn materiaaliasta oli julkaisu valmiissa paketissa jo tuohon aikoihin. “Your Love” on hyvä esimerkki.

Tracklist:

01 [0:00:00] “What Evil Lurks” (4:04)
02 [0:04:04] “We’re Gonna Rock” (4:18)
03 [0:08:22] “Manic” (3:32)
04 [0:11:54] “Drop The Bass” (3:37)
05 [0:15:31] “Android II” (4:46)
06 [0:20:17] “Your Love (EP)” (5:43)
07 [0:26:00] “Pandemonia” (4:11)
08 [0:30:11] “Charlie I” (4:55)
09 [0:35:06] “Charlie II” (3:30)
10 [0:38:36] “Dr Zupan” (3:41)
11 [0:42:17] “The Beat” (2:36)
12 [0:44:54] “Android I” (4:56)
13 [0:49:50] “Drop The Bass” (3:42)
14 [0:53:32] “Manic” (3:19)
15 [0:56:51] “Everybody In The Place” (3:25)
16 [1:00:16] “Charlie I” (5:08)

Addiktioni 40/10

Anodyne: The Remixes EP 12″ (2010)

Anodyne: The Remixes EP
Sen verran mitä olen Anodynen (a.k.a. Colin Cloughley) materiaaliin tutustunut, itselleni on jäänyt kaikumainen muistikuva siitä että hänen tuotoksensa majailee jossain iDM:n ja kovaa iskevän technon välimaastossa jossa on roima annos klassisempaa 90-luvun puolivälin analogista ulottuvuutta. Tänä vuonna julkaistu Corrosion albumi on tätä soundia täynnä joka myöskin sai tällä kertaa jatkoa rajoitettuna kaksitoista tuumaisena kiekkona jossa vierailevat artistit ovat lähteneet tekemään uudelleenmuokkauksia albumin materiaalista. Itsekin ennakkotilasin tämän julkaisun kaksi kuukautta sitten ja vieläpä ainoastaan sen sisältämän Autechren remixin takia. Mutta eipäs mennä asioiden edelle ja aloitetaan kiekon ensimmäisestä urasta. A-puoliskon ottaa täysin itselleen yksi 90-luvun pioneereista eli nykypäivänä Ken Downien luotsaama The Black Dog. The Black Dog muuntaa alunperin iDM tuotoksena tarjoillun “Corrosion” suoraan sisään rysäyttäväksi, 4/4 paukkeeseen keskittyvään technoon. Padien, basson sekä monien hiljalleen tunnelman nostattavien ja tasaisesti vilkkuttavien piipityksen tahdissa etenevä “Corrosion” on aluksi hyvin yksiulotteisen kuuloinen joka kuitenkin kasvaa astettain erilaisten lisättyjen elementtien kautta. Viiden minuutin kohdalla, synakoneisto alkaa painostamaan tähän uudelleen muokattuun teokseen syvällisempää tunnelmaa kunnes yllättäen kappale pudottaa seitsemän minuutin kohdalla täysin 4/4 techno biitin altaan pois ja remix suorastaan huipentuu viimeisen kahden ja puolen minuutin aikana levittäytyen outromaiseksi matoksi josta tulee voimakkaasti esiin ambientmaisesti virtaava sci-fi hymni. Suorasti sanottuna, aivan mahtava uudelleenmiksaus jossa miltei kymmenen minuuttia on osattu hyödyntää täydellisesti.

B-puolella tapahtuukin sitten kummia. Uransa suhteen Autechre on tehnyt positiivisesti yllättävän suunnanmuutoksen parin viime vuoden aikana mutta tämän EP:n remix tulee tekemään vielä isomman leuan pudotuksen arvaamattomalle kuuntelijalle. Nimittäin Autechre ottaa niinkin suuren pesäeron heidän nykyiseen mutta jatkuvasti kokeellisesti morfautuvaan olomuotoon vieden kuuntelijan ajassa taaksepäin eli vuoteen 1994 ja breakbeatin sävytteiseen ilmapiiriin. Autechre hyödyntää “Close Your Eyesin” alkuperäistä syntikka melodiaa ja kappaleen titteliä toistavaa vocoderia pohjanaan, hidastaa biittiä ja kompressoi sen soljuvasti pyörivään breakbeat looppiin ja pistää puhtaasti tuulemaan tällä remiksillä. On siis kieltämättä hyvinkin outoa kuunnella että sellainen nimi kuin Autechre joka on vuosikymmenien aikana pohjustanut täysin omaa tietään ja nyt he vievät väliaikaisesti soundiaan takaisin puhtaaseen analogiseen menneisyyteen. Tällaista odottaisi enemmänkin esim. The Future Sound Of Londonin kaltaiselta orkesterilta. Kuitenkin lopputuloksena on erinomainen miksaus joka ennenkaikkea on ennalta-arvaamaton ja tuo puhtaan ilonpidon heidän työhönsä. Toisaalta, 90-luku on muutenkin muodostunut itselleni sellainen nostalginen aikakausi joten en ihmettele miksi tämä kolahtaa niin kovaa. B-puolen viimeistelee suomalaisen Lacklusterin näkemystä “707” raidasta vieden sitä kohti kolkompaa iDM-linjausta samalla nytkähdellen ja hahmotellen ylleen jopa hermostuneen oloisen tunnelman jota pitävät koossaan terävästi piikittelevät glitch värähdykset, haalistunut synakoneisto taustalla ja kiemurteleva melodia joka jatkaa kurkottelua tuonne 90-luvun suuntaan. Hyvä remix mutta se ikävä kyllä jää auttamattomasti kahden muun loistavan tekijän jalkoihin.

Käsissäni on siis yllätyksiä täynnä oleva pikkulevy. The Black Dogin remix onnistuu yksinään tekemään tästä ostamisen arvoisen julkaisun. Autechre on niukka kakkonen tällä EP:llä ja tämäkin sen takia ettei se kuulosta yhtään Autechrelta. The Remixes EP on saatavilla rajoitettuna kaksitoista tuumaisena (huhutaan että tätä on painettu vain 300 kappaletta) ja digitaalisessa formaatissa.

Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit’n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes… Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit’n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit’n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit’n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit’n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa’alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan – nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat “Civilization Extermination” ja “Break Out” ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, “Seeing Is Destroying” pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen “Levels” jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. “Bloodlust Blues” toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä “The Shape Of Living Resistance” lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään – kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. “Fuck The Noise” menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. “Young Broke Pissed” on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes “Empire” aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. “Empire” tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi ‘god save the empire’ kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin “Wasting Away” kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. “Fat Slave” viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.

Addiktioni 01/10

Defrag: Lament Element (2009)

Defrag: Lament ElementMitä enemmän syvennyn dubstepin väreilevästi vellovaan maailmaan, sitä enemmän minä vihaan sitä. Se on pahimmillaan tekopirteä ilmestys joka lannistuu viiden sekunnin jälkeen vastenmieliseksi rykimiseksi ja minuutin jälkeen voi huomata miten se on vain enimmäkseen paikoillaan junnaavaa epätoivoista räpellystä josta ei saa kunnollista kahden käden otetta vaikka kuinka sitä yrittäisi pyöritellen käännellä paletin sivusta toiseen. Basson vaappuva olemus ei vielä ole se kampittava kynnyskohta meikäisellä mutta viimeistään biittien hennosti tökkivä ohjelmointi saa minut kyseenalaistamaan koko genren olemassaolon tarkoitusta. Toisaalta, ne pari itselleni tärkeää julkaisua jotka hyödyntyvät kevyesti tätä musiikintyyliä muutenkin tiheästi kasatussa musiikillisessa erikois-sekoituksessa ja näin ollen osaavat päivän päätteeksi tarjota myöskin harvinaisen hyviä hetkiä henkilökohtaisessa kuuntelutottumuksessa. Viha/rakkaussuhde. Se on se parhaiten kuvaava termi jonka olen löytänyt tälle pöhöttyneelle tunnekirjolle jota koen kun kuuntelen dubsteppia. Enimmäkseen vihaan sitä mutta sitten kun eteen iskostuu sellainen ovelasti naamioitu sähköisesti ylitsevuotava purkaus, koen päinvastaisen tunteen ja parhaimmillaan en voi saada tarpeekseni tästä.

Selkää hierova alkulämmittely on siis hoidettu ja nyt minun pitäisi alkaa kertomaan tästä julkaisusta joka on onnistunut avaamaan silmiäni taas hieman enemmän avonaiseksi. Lähdetään liikkeelle siitä miten Defragin a.k.a. Jeff Dodsonin tuottama Lament Element ottaa kuuntelijan täydellisesti haltuunsa jo heti kolmen ensimmäisen kappaleen aikana ja jättäen vastaanottajan sellaiseen hektisesti kirkuvaan hurmiotilaan jossa miltei verisesti vaaditaan lisää. “Till It Disappeared” korkkaa siis albumin pään auki ailahtelevalla semi-iDM liikehdinnään jossa dubstepiin dipattu basso ja taustalle hiljalleen marssivasti esiinnousevat jousisoittimet iskostavat yhdessä epäuskon siementä tuonne syvälle takaraivoon joka pakonomaisesti alkaa kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin koetun. “Long Horrible Shadows” hyökkää seuraavaksi ja yksinkertaisesti räjäyttää pankin tällä albumilla. Breakbeat-melts-towards-iDM-and-watch-out-before-you-lose-your-fucking-eye-out ärjymäisellä paalujunttaus liikehdinnällään albumi muuntautuu hetkeksi tuhatta ja sataa kaahaavaksi rypälepommitukseksi jättäen taakseensa pelkästään tuhoa ja sekasortoa. Muutenkin tämä yksittäinen tuotos palauttaa minut muistoissa niihin aikoihin kun itse olin jo syvemmässä drum and bass huumassa ja ensimmäistä kertaa teki tuttavuutta sen sisareen, drill and bass’n brutaaliin antiin kääntäen pienen maailmani päälaelleen ja samalla iskostuen kovaa meikäläisen tajuntaan. Whauh. Siis WHAUH! “Long Horrible Shadows” onnistuu tarjoilemaan tuon kolmen minuutin aikana ah niin kovaa rakkautta mutta silti herättelee unohduksissa olleita hellyttäviä tunteita. “The Stones” taitaa mennä tähän kategoriaan jossa määritellään dubstepin parhaimpia töitä. Tai noh, mikä oikeuttaa sanomaan tästäkin asiasta yhtään mitään mutta itselleni tämä teos kaivaa juuri ne oikeat tunteet tuolta vatsan pohjalta ja päällimmäisenä kappaleesta erottuu se tapa jolla otetaan selkeä pesäero genren perusotannasta olemalle huomattavasti ylienergisempi biiteiltään ja mukana liitävä pörisevä bassokin on enemmän standardin drum and bass tasoa. Eli mielummin hienovaraisuus kuin päälle liimattu itsestään selvyys.

Mitä pidemmälle albumilla edetään, herra Dodson tutkii, sorkkii ja paloittelee selkeästi dubstepin syvintä virtausta omalla tinkimättömällä tyylillään. Kokeiluasteen nuppiakin väännetään kiitettävästi muutamaa pykälää ylöspäin että pariin otteeseen kuuntelija onnistutaan suorastaan huijaamaan sellaiseen tilaan jossa ollaan miltei valmiita hyväksymään myös sitä genren perushuttua osana albumia jotta päästäisiin eteenpäin. Esim. “Infinitely Horrible” meinaa jo heti alussa tuntua että tämä etenee niin kierolla tavalla eteenpäin ja ainoa mahdollisuus on että tämä hirttää jossain vaiheessa kiinni kunnes pelastavan roolissa taustalta esiin nouseva kasari syna-tausta muuntaa kokonaisuuden haasteellisesta ympäristöstä lumoavaksi syleilyksi. “Tommy” kappaleen aikana käsi meinaa jo siirtyä kohti päätä muodostaakseen facepalmin mutta basson huojuva olemus ja terävästi pistelevä älykkäästi ohjelmoitu perkussio yhdessä ylleen hautautuvan efektikikkailujen kanssa onnistuvat kuitenkin luomaan friikahtavan sekasikiön albumin ytimeen. Vaikka albumi kaikumaisesti vaimenee tuon räjähtävän alun jälkeen, Lament Element kuitenkin 43 minuuttisena työnä kuitenkin jaksaa ylläpitää liikkuvuutta kehityksen kärjessä seuraavalla biittiohjelmoinnillaan ja muutenkin albumilla osataan tuoda vahvasti esiin kaaottinen luonne jota suorastaan leimaa kihelmöivästi varautunut kokonaisuus johon myös ynnätään onnistuneesti myös synkempää puolta H.P. Lovecraftin lainauksien kautta (teksteinä kansivihossa sekä sämple muodossaan). Jos minulta kysytään, Lament Element on yksi viime vuoden valovoimaisimmista albumeista ja olemalla pääasiallisesti dubstep julkaisu joka suorastaan kaappaa meikäläisen huomion, se on paljon sanottu minulta.

Addiktioni, 09/09

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)Viitisen vuotta on siis kulunut The Prodigyn edellisestä studio-julkaisusta, Always Outnumbered, Never Outgunned. Kyllähän sitä jälkikäteen on aina helppo olla valmissanainen ja viisauden räkää nenästä kaivava kaikkitietäväinen, mutta faktahan edelleen on että kyseinen kokopitkä on sellainen hieman hopuilevasti tuotettu ja nelivetoisella etenevä krapula-levy massiivisia määriä myyneelle ja jopa ison lätäkön takanakin suosiota saaneelle The Fat Of The Landille joka ilmestyi seitsemän vuotta aiemmin. Ja kun The Prodigyn pääbiisinikkari Liam Howlett päätti hoitaa hommat täysin yksinään edellisellä julkaisulla, se suorastaan alleviivaa tätä toteamusta – todella paha krapula on aina sellainen joka läpikäydään yksin ja ollaan suorastaan omien raakojen tunteiden äärellä ja sen myös kuuli Always Outnumbered, Never Outgunned albumilta. Mutta se on nyt takana päin. Kuten viidennen albumin tittelikin myötäilee, vuoden 2009 The Prodigy on selkeästi taistelunälkäinen teipattuineen nyrkkeineen ja enemmän kuin valmis hyökkäämään kivääriin päähän asetellun pistimen avulla.

Päättäväisesti etenevä paluu taisteluareenoille tuo siis Invaders Must Die albumilla The Prodigyn liveshown tunnelman nostattajat, Maxim ja Keith Flintin, takaisin vokalistien saappaisiin jonka johdosta kokonaisuus kuulostaa taas täydeltä orkesterilta johon ehdittiin tottua The Fat Of The Landin aikoina. Muutenkin Invaders Must Die on mieltä sorkkivan kiehtova sekoitus vanhaa ja uutta The Prodigya jossa erityisesti aistii Experience aikakauden hyvinkin tutunomaisesti hakkaavat piano stabsit, viettelevästi chopatut reggae-sämplet sekä ohella tarjoten nostalgiaa hyperaktiivisesti syöksyvien ja kilkahtavien biittien puolelta jossa pitkästä aikaa myös kuullaan otantaa proto-junglesta – toisin sanoen Invaders Must Die herättelee mielikuvia 90-luvun alun rave-aikakauden omanlaisesta energisyydestä ja mentaliteetista. The Prodigy on siis tehnyt pienimuotoisen paluun alkuaikojensa juurille. Siis vain pienen. Toisessa ääripäässä kuulee miten The Prodigy jatkaa siitä mihin jäätiin vuonna 2004 eli puskee edellisestä teoksesta kaikuvia ideoita uudella tarmolla uusiksi ja näin ollen tarjoten jälleen omaa kurinalaisesti muokattua näkemysta big beat/breakbeat maailmasta. Täytyy myöntää että aluksi minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet tämän albumin suhteen. Osa biiseistä sai hetkessä sellaisen “brilliant” leiman ylleensä ja sitten toisaalta heikomman luonteen omaavien teoksien myötä kyselin itseltäni että tässäkö se sitten oli. Mutta nyt kun tätä albumia on kuunnellut jo jonkun verran loopin kaltaisesti lävitse, jopa levyn nimikkoraita ei aiheuta enää sitä kutiavaa ärtymystä tai kuten tuolla netin äärellä monet on jo ehtinyt tuomitsemaan, olemalla huono Pendulum-kopio. Jos minulta kysytään, itselläni ei taida olla muuta sanottavaa tästä kuin fuck Pendulum. The Prodigy ei harrastanut aikaisemminkaan kopioimista eikä tee sitä tälläkään kertaa. Nyt levyn aloittavan teoksena, “Invaders Must Dien” muriseva basso suorastaan viestittää salakavalasti ja asettelee kuuntelijan juuri siihen oikeaan kulmaan josta on hyvä jatkaa paremmille urille. Kellopeleillä ja lelukitaroilla kyllästetty “Omen” herättelee myös salakavalasti ensimmäiset ajatukset siitä että vanhaa Experience soundia tullaan hyödyntämään enemmänkin tällä albumilla.

Ja sitten ne ensimmäiset todisteet siitä ilmestyvät horisonttiin. Jos klassisella “Out Of Space” raidalla olisi lehtolapsi, “Thunder” olisi ehdottomasti sellainen. Nyt vain Max Romeo sämple on vaihtunut Brother Culturelta hankittuun sylkinäytteeseen ja muutenkin teoksesta kuulee että samantyylisellä ratkaisuilla pyritään ratsastamaan loppuun asti. Loppupeleissä “Thunder” ei kuitenkaan ole yhtään pahankuuloinen, päinvastoin mutta faktahan on että mikään ei tule peittoamaan “Out Of Spacea” sen omassa pelissä. Pelkästään kuluneet 15+ vuotta ovat varmistaneet sen että sementin kaltaisesti valettu teos pysyy edelleenkin yhtenä unohtumattomista töistä The Prodigyn pitkällä uralla. Seuraavana on vuorossa “Colours” joka on suoraan sanottuna sellainen ‘no taste, no flavours’ rykäisy huolimatta kitaroista ja videopeli-soundien yhteennaittamisesta. Jokin ei vaan klikkaa tässä yhtälössä toivotulla tavalla. Eikä “Take Me To The Hospital” oikein paranna asemia albumilla. Kyseinen kappale kuulostaa liialti friikahtavalta kahden maailman sekasikiöltä jossa on selkeästi käyty edellisen albumin jämäpaloilla jonka päälle on vedetty uudelleen kierrätettyä “Jericho” melodioita. Kuitenkin parin heikomman tuotoksen jälkeen albumin puolivälissä tanssilattioille kutsuva “Warrior’s Dance” synnyttää sitten sellainen unohtumattoman lakipisteen joka nostattaa tunnelman hetkessä huippuunsa ja se on myös sinänsä mielenkiintoinen työ että Liam itse sanoi aikoinaan jossain haastattelussa ettei hän tulisi enää käyttämään samantyylistä naisvokaalia mikä oli sämplätty “No Good (Start The Dance)” kappaleessa. 15 vuotta myöhemmin asenne on muuttunut mutta albumin ideahan on nostalgiamaisen tripin herättäminen joten se sopii albumin kokonaisuuteen erittäin hyvin. Vokaalien lisäksi tästä muutenkin välittyy sellainen kadonneen historian pölyen pyyhkimistä kun biittien puolesta otetaan junglen kehityskaaren ensimmäisiä askelia. “Run With The Wolves” pistää Keith Flintin jälleen hyvään valoon sillä kappaleen juoksevasti etenevä tahti (jonka peräsimessä rumputyöt hoitaa levyllä vieraileva Dave Grohl) yhdistettynä herra Flintin sotkuisen hektiseen ulosantiin tuottaa hyvinkin maukkaasti purevan hetken albumilla. “World’s On Fire” on toinen albumin huippuhetkistä jossa puolentoista minuutin vaiheilla iskeytyvä pianon buildup on aivan uskomattoman kornia kuultavaa vuonna 2009 mutta kuitenkin sitä on suorastaan kädet ylhäällä elämässä tässä pienessä hetkessä ja haluamassa lisää. “Piranha” heittää lisää vettä myllyyn jo aiemmin tutuilla käytännöillä sekä 50-luvun sci-fi soundtrackeilla ja albumi viimeistellään “Stand Up” raidalla jossa sämplätyt puhallinsoittimet, acid-virtaukset ja letkeästi Dave Grohlin tahdituksessa kaartuva viimeinen maili jättää lopullisesti hyvän maun suuhun.

Invaders Must Die ei ole Music For The Jilted Generation eikä The Fat Of The Land eli tämä ei ole heidän paras albumi mutta se ei myöskään yritä olla sitä. Rysäyttämällä vanhan kunnon Experience vaihteen sisäänsä The Prodigy on kuitenkin onnistunut tekemään albumin jonka parissa ei tarvitse ahdistaen puristella otsaansa vaan keskittyä puhtaasti hauskanpitämiseen. Tämä on siis loppujen lopuksi helvetin viihdyttävä julkaisu pienineen refenssipisteineen omaan työtään kohtaa.

Addiktioni 45/08

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) (2008) Exit Planet Dust (1995)

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) Taidanpa poiketa jollain tapaa rutiinistani. Normaalisti kirjoittaisin viikon aikana postiluukkuun kolahtaneesta levystä miltei intohimoisen nuoleskelevaan sävyyn, mutta todellisuuden ruma nyrkki iski tällä kertaa päin näköä. Tämä äskettäin julkaistu Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin luotsaaman The Chemical Brothersin uraa summaava kokoelma Brotherhood on ensimmäisen CD:n myötä sellaista ylivuotavaa schaissea että taas nähdään, ehkäpä liiankin selkeästi miten jälleen julkaistaan markkinamiesten sanelemaa uudelleenkierrätystä. Unohtuiko joku siis kertoa tälle välähtävän idean isälle levy-yhtiön sisällä että The Chemical Brothers julkaisi vasta viisi vuotta sitten mittavan kokoelman urastaan eli tämä “tyhmennetty” painos ei tarjoa juurikaan mitään mullistavaa. Päinvastoin. Vuoden 2003 jälkeiset singlet kaivertavat syvempää koloa aivojen etulohkoon jonka myötä pää alkaa halkeilemaan sen merkiksi että ettei tässä enää miltei löydä minkäänlaista halua kuunnella koko orkesteria. Kokoelman toinen puolisko on pidempään roikkuneille faneille juuri ja juuri sellainen ostokynnyksen ylittävä herätys – The Chemical Brothersin white label testipainokset tulevista tuotoksistaan eli Electronic Battle Weapon numerosta yhdestä kymmeneen on nyt viimeinkin saatu kasattua yhdelle CD:llä mutta ei nämäkään onnistu pelastamaan The Chemical Brothersia siltä toteamukselta että heidän maaginen kirjoituskynä alkoi tylsistymään kolmannen albumin myötä jonka huomasi myös siitä ettei singlen b-puoliltakaan löytynyt minkäänlaisia piilotettuja helmiä. Minun viestini on siis se että unohtakaa nämä sensaatiota hakevat ja orkesterin tuotantoa hyppivästi edestakaisin leikkaavat kokoelmat sillä monissa tapauksissa tällaiset yhteen pakettiin ängetyt singleista koostuva kokoelma kertovat vain pintapuolisesti mistä orkesterista on todellisuudessa kyse.

The Chemical Brothers: Exit Planet Dust Joten haluankin mielummin hakeutua The Chemical Brothersin innovatiivisimman julkaisun pariin, nimittäin heidän vuoden 1995 debyyttiin Exit Planet Dust. Jos minun pitäisi jollakin tapaa kuvailla Exit Planet Dustia, ensimmäiset sanat olisivat varmaan että tämä on yksi 90-luvun parhaimmista elektronisen musiikin albumeista. Nyt eläessämme vuotta 2008, toisin sanoen kolmetoista vuotta myöhemmin tuntemus albumin voimakkuudesta vain vahvistuu enemmän kun palasin tämän pariin määrätietoisemmalla asenteella. Parhaimmillaan Exit Planet Dust on SE albumi joka määrittelee The Chemical Brothersin todellisen luonteen ja asenteen. Tämä viime vuosien kaupalliseen päin nojautuvat tuotokset ovat vain niin kuvottavaa kuuntelijan aliarvioimista että niissä ovat kaukana todellinen innovativiisuus, vallitseva tunnelma raa’asti tarjoiltuna sekä se massiivisuutta ympärille levittävä tunne äänivallissa joka pistää kuuntelijan liikehtimään ja haluamaan pakonomaisesti lisää. Levyn aloittavat “Leave Home” ja “In Dust We Trust” ovat juuri näitä paljon puhuttuja malliesimerkkejä kuuntelijan haltuunottamisesta jossa varsinkin matalalta iskostuva ja luotaavasti ilmassa värisevä basso yhdistettynä tasaisella ryöpyllä biittejä sylkevään tykistöön sekä syntikoiden huutavasti repivään lataukseen jotka luovat yhteyttä kohti valtaväylää joka odottaa albumin myöhäisemmässä vaiheessa. Kuitenkin miltei alusta lähtien Exit Planet Dust on yllätyksiä täynnä joiden tarkoituksena on herätellä kuuntelija siihen ajatukseen miten monipuolinen The Chemical Brothers parhaimpina päivinä oli. Edetessämme albumin miellyttävästi koostetusssa biisirakenteessa, kolmantena vuorossa on live-versio “Song To The Sirens” kappaleesta joka on alunperin myöskin tämän duon ensimmäinen työ vuodelta 1992 kun he vielä käyttivät nimeä The Dust Brothers. Sämplätty Dead Can Dance vokaali käänteisenä versiona kuulostaa hyvinkin seireenimäisen korruptoivalta ja kun suoraan takapuskuriin kiinni miksattu “Three Little Birdies Down Beats” aloittaa hommansa sähäkällä acid-kylvyllään, The Chemical Brothers on alkanut muokkaamaan ja astuttamaan soundiaan kohti 4/4 maailmaa jonka sireenimäinen kierrätys suorastaan elävöityy hymniksi jonka palvojat uskovat ettei huomisella ole jälleen mitään merkitystä. Salamahyökkäyksenä toimiva “Fucked Up Beats” on lyhyt, puolentoista minuutin hard-as-nails asenteella koostettu breakbeat jyrä joka kuitenkin ajaa asiansa seiniä kaatavalla tyylillään jättäen vain hävitystä ja tomua taakseensa kunnes “Chemical Beats” jatkaa taas siitä mihin alun myötäilevällä linjalla hipovasti syöksyttiin: BRING THE FUCKING NOISE! Eli volyymit kaakkoon ja nautitaan siitä kun The Chemical Brothers tarjoilee äpärämäisesti puuroutunutta näkemystä acid-virtauksesta joka suorastaan käristää aivojen synapseja nopeasti loppuun.

Levyn puoliväli on jo ohitettu ja tässä vaiheessa rauhallisemmat häivähdykset dubin, ambientin ja trip-hopin saralta alkavat ottamaan isompaa jalansijaa levyn äänimaailmassa ja sen purkamisen aloittaa “Chico’s Groove” jonka seksikäs, muotoja myötäileva kosketus suorastaan piirtää kohovia ääriviivoja horisontissa jotka venyvät, taipuvat ja muuttavat jatkuvasti muotojaan. “One Too Many Mornings”, kuten titteli varovaisen hennosti vihjailee, on just sellainen kohti auringon nousua tuijottava ja jumiuttava kokemus. Väsynyt mieli hakeutuu jonkinlaiseen kiinteään pisteeseen johon tarttua vielä viimeisillä voimillaan. “Playground For A Wedgeless Firm” on nyt jälkikäteen helppo ristiviitata heidän urallaan ensimmäiseksi kipinäksi psykedeelisesti viriteltyyn kokemukseen joka sitten suorastaan räjähti ennennäkemättömiin lukemiin ja monimuotoiseksi orgasmiksi nimeltään “The Private Psychedelic Reel” heidän heidän seuraavalla julkaisullaan. Vaikka Exit Planet Dust on pääasiallisesti instrumentaalityö, albumilta löytyy myös kaksi vierailevien vokaalien kanssa tehty yhteistyötä jotka antavat lisää elävyyttä lainatessaan ääntänsä The Chemical Brothersin konemaisesti tuotettuun visioon. Ensimmäinen näistä on levyn loppupuolella kuultava ja singlenäkin julkaistu “Life Is Sweet”, jolla esiintyy The Charlatansin Tim Burgess, yhä edelleenkin jatkaa The Chemical Brothersin riipaisevaa kykyä jalostaa biitti sekä kokovaltaista tuotantopuoltaan ennenkuulumattomalla tavalla ja samalla jättäen tunnistettavat pulssimaiset jäljet vuodesta 1995. Julkaisu on aina hyvä jättää sellaiseen tunnelataukseen jossa ei jää enää mitään epäselvyyksiä. Albumin viimeistelevä teos eli Beth Ortonin haikeasti mutta kuitenkin eläväisesti tulkittu “Alive Alone” on downtempon alaisuuteen käärittynä se erinomainen viimeistely – leikkausinstrumentin tarkasti kurveissaan pitävän kyydityksen jälkeen on hyvä antaa tilaa hengittää. Kunnes uusintakierros alkaa…

Exit Planet Dust on 49 minuuttia säihkyvästi heijastuva timantti – siis täydellinen jonka raivokkaasti toteutetussa soundeissa on tuhdisti jämäkkyyttä mutta kuitenkin osaa kurkottaa kohti tasoittavaa tunnelmaa jolta löytyy pehmeä, humaanimaisempi puoli. Toisin sanoen kaaosmaista breakbeattia, sykkivästi mukaansa tempaavaa big beattia sekä persoonallisesti tuotettua trip-hopia jonka myötä albumi on kokonaisuudessaan jännittävästi sekoitettu tulisen väkevä cocktail jonka pariin vetäytyy yhä näiden vuosienkin jälkeen enemmän kuin mielellään. Exit Planet Dust on myöskin selkeästi king of the hill tyylinen julkaisu duon uralla jota he eivät tule koskaan ylittämään ja sen nyt viimeinkin ymmärtää kun katsoo ja kuuntelee mitä he ovat julkaisseet viime vuosina.