Addiktioni 01/11

Rabbit Junk: Project Nonagon (2010)

Rabbit Junk: Project NonagonJP Andersonilla on pitänyt kiirettä parina viimeisenä vuotena. Ainakin tuolla digitaalisessa maailmassa. Vuonna 2009 hän rysäytti vanhan projektinsa The Shizit’n uudestaan käyntiin ja julkaisi omaa nimeä kantavan albumin, tosin siinä kävi sen verran huonosti että vanha bändikaveri veti herneen nenään sen verran syvälle tuon tuon projektin henkiin herättämisestä antamalla sille kuuluisan viimeisen niskalaukauksen ja herra Anderson joutui muuttamaan materiaalinsa The Named nimen alaisuuteen. Väliäkös sillä, The Shizit tai The Named, JP Anderson onnistui kuitenkin julkaisemaan raskaimmansa levynsä hänen urallaan ja sen johdosta vieläkin hampaiden vanhojen sijainnista vihjaavat tyhjät kolot suussa vihlovat kun ajattelee kyseisen materiaalin kovuutta. Mitäs muuta hän julkaisi mp3-muodossa? Viikinkimetallia soittavaa Wolves Under Sailin debyytti-EP:n Grave Before Slave sekä tämänkin albumin kaksi ensimmäistä osaa hän ehti pistää ulos ennenkuin levy-yhtiö löi rahaa kouraan ja halusi välttämättä osansa tästä kakusta. Project Nonagon pitäisi olla täysin suoraa jatkumoa Rabbit Junkin edelliselle työlle This Life Is Where You Get F__ked mutta todellisuudessa albumin tematiikka ja musikaaliset tyylit heiluvat taas kuin hullun mulkku vastatuulessa eli on vieläkin enemmän rönsyilevämpi tarjonnan suhteen. Mikä onkin sitten hyvä asia. Helvetin hyvä sellainen ja te tulette kuulemaan miksi.

Musikaallinen kaava on kuitenkin jo tuttu kahdelta aikaisemmalta Rabbit Junk julkaisulta ja Project Nonagonin alkuun potkaiseva “Power” on aika pitkälti sitä ‘perus’ Rabbit Junkia jos sellaista edes vieläkään on olemassa. Kirkuvasti nuoleskelevat kitarat, sylkeä raivoisasti erittävä ja kurkunpohjaa karheasti raapiva ääni pohjustavat jo heti ensimetriltä lähtien sitä faktaa että kyseessä on taas mukaansa tempaava materiaalia. Tasaisella breakbeat-tahdilla tahkova rummutus pitää kuuntelijan pään tehokkaasti kiinni tämän kappaleen aikana joka varsinkin huipentuu juuri ennen kahden minuutin markeria kertosäkeistön ja basson luomaan riisuttuun tunnelmaan. Muutenkin kokonaisuutena biisi suorastaan luo sellaisen kovan halun moshata keskellä olohuonetta koska se on yksinkertaisesti niin energinen ilmestys. “Blood” lataa lisää panoksia ja nyt lahdataan huomattavasti painostavammalla ja raskaammalla asenteella. Tuplabasarit ja hölkkäävästi etenevä tahti yhdistettynä kappaleista huokuvaan raivoon sekä pilkistävään cinemaattisuuteen kertovat yhdessä sen että mies osaa edelleenkin keittää liemensä monenlaisen runttauksen alaisuudessa. “Home” lähtee hapuilemaan kohti hardcoren yksinkertaista putkijuoksua mutta nämä kolme kappaletta on todellisuudessa vasta pientä leikittelyä verrattuna siihen mitä on seuraavaksi tulossa.

Julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja selkeästi suurinta panostusta vaatinut osuus on keskelle sijoittuvat kolme kappaletta. Jokainen metallia runkkaavaa kitaristi pystyy kirjoittamaan sitä samaa ja tutunomaista sointua pedon numerosta sekä tekemällä tekstejä vanhasta vihtahoususta mutta harva on lähtenyt työstämään H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaan perustuvaa tarinaa ja vieläpä näin tarkasti että kappaleista muodostuvat mininäytelmä kertoen kolmen eri ihmisen kohtaamisesta puhtaaseen pahuuteen. “From The Stars” aloittaa tämän audiovisuaalisen mielikuvan kertomalla edellisen tutkimusryhmän jalanjäljissä seuraavasta tiimistä joka lopulta tajuaa minkälaiseen tilanteeseen he ovat todellisuudessa joutuneet. “Revenge Of Julian Modely” on aristokraattisesti kasvatetun, yhden miehen ylimielisestä kostonhalusta ja kuinka hän kurkottaa sitä halutessaan The Great Old Onen suuntaan sekä viimeisestä nauhoituksesta kertova “The Expidition” jossa kuolemansa viimeinkin hyväksynyt viimeinen eloonjäänyt nauhoittaa varoituksen jota on syytä kuunnella tarkkaan kun katakombin syvyyksiä lähdetään taas tutkimaan. Näistä kolmesta teoksesta huomaa ennenkaikkea sen miten hyvin näitä on alusta loppun asti hiottu ja järjestelty, jopa lisättyjä teatterimaisia efektejä ja sinfoniamaisia kuljetuksia myöten. Kappaleet on luotu täysin tarinan ehdoilla ja näin ollen musiikki on järjestetty siten että black metallin pommittava olemus sekä industrialmaisen viiltävä pauke on saanut niin paljon uudenlaista innovatiivisuutta että minun täytyy nostaa hattua miehen mielikuvitukselle ja kykyä kaivertaa näinkin moniulotteisen hetken hänen urallaan.

Viimeisen osuuden aloittava “Handle Bars” synnyttää pienimuotosia mieleyhtymiä 80-luvulle, eikä 8-bittiset elementit, jopa hivenen popahtava soundi sekä John Lydonin kaltaisen vokaalin käyttäminen auta yhtään tässä hämmennyksen selventämisessä. “Devotee” käynnistelee funkymaista asennetta kunnes päästää taas kipinöivää ilotulitusta jonka Rabbit Junk osaa parhaimmillaan. “U Lock Justice” lisää taas hardcoremaista syöksymistä lyöttäytyen samalla mukaansa ragga-mentaliteettia sekä kilinän ja kolinan kautta kolkahtavia drum and bass looppeja. Niin… Mutta mikä on lopullinen tuomio? Vaikka se kuuluisa kokonaisuuden lävistämä punainen lanka lensi komeasti pään yli jo edellisellä albumilla eikä tämä suorana jatko-osana toimiva julkaisu tule yhtään helpottamaan tilannetta, Project Nonagon on kuitenkin taas helvetin vakuuttava työ herra Andersonilta. Mies tuntuu imevän jatkuvasti uusia ideoita ja toimintatapoja jotka hän sulattaa täydellisesti Rabbit Junkin alaisuuteen. Pelkästään musikaallinen erilaisuus joka siirtyy kappaleesta toiseen on jälleen hengästyttävää seurattavaa ja tämän ollessaan vain 42 minuuttinen työ, mies selkeästi tietää panostavansa pelkästään vahvuuksiinsa.

Addiktioni 19/08

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__ked (2008)

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__kedThe Shizit’n tuhkista noussut JP Andersonin luotsaama Rabbit Junk on yksi näistä ‘pienemmistä’ bändeistä joista olen jaksanut pitänyt kovaa meteliä aika ajoin. Miehellä on oma, selkeä visio johon kuitenkin heitetään kuin kuumana käyvään sulatusuuniin konsanaan kaikenlaisia vaikutteita – metallista elektroniseen musiikkiin ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kaksi vuotta sitten julkaistu REframe edelleenkin toimii vakuuttavana testamenttina miten erilaiset genrien osaset saadaan loksahtamaan sileästi paikoilleen eikä tämä uusin ja Rabbit Junkin kolmas tuotos, This Life Is Where You Get F__ked hirveästi eroa aiemmasta työskentelytavasta. Harvinaisen ruma, minimalistinen kansitaide tervehtii kuuntelijaansa tällä kertaa ja kansitekstejä selatessa voi lukea ettei tämä myöskään pyri olemaan ihan tavallinen albumijulkaisu. This Life Is Where You Get F__ked on siis konseptialbumi. Löytyy kappaleita mm. tragediasta, syyllisyydestä, kaaoksesta, pyörävarkaasta, murhasta ja siitä miten kuoleman kautta saa elämän. Totta puhuen, levyn ympärille punottu semantiikka menee omalla kohdallani helvetin komeasti pääni ylitse jonka myöten huuli pyöreänä taas ihmetellään että mikä tämä todellisuudessa yrittää olla mutta musiikillisesti julkaisu on kuitenkin jälleen vakuuttavasti koottu kokonaisuus erilaisia yhdistelmiä. Albumi on jaettu kolmeen osaseen ja ensimmäisen osuuden kolme kappaletta on hyvin pitkälle perinteistä Rabbit Junkia (jos sellaista edes pystyy luokittelemaan) eli jatketaan soundillisesti siitä mihin edellinen REframe albumi jäi kaikumaan. Musiikkivideo muodossakin julkaistu “Hero In Mr. Sholensk” erottuu selkeästi yhtenä tähtihetkistä tällä julkaisulla – terävästi sahaava riffittely, tuplabasarit, salakavalasti sekaan iskostettu breakbeat sämplet ja siinä ohella osoitetaan myös luovaa näyttöä uudistumisestä kun akustinen kitara ja haitarin kaltainen syntikkaosuus värittävät tätä kappaletta entisestään. Kuten videokin osoitti, Rabbit Junk kuulostaa viimeiseen asti hiotulta bändiltä joka varmasti toimii myös livenä.

Rabbit Junkin uran rankin mutta myöskin tämän julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin rykäisy tulee albumin keskimmäisellä osuudella. Aiemmin harva kuuntelija pystyi väittävänsä kuuntelevansa hiphopilla maustettua black metallia ja nyt Rabbit Junk on ainakin yksi sellainen bändi joka tarjoilee konkreettiset todisteet tästä harvinaisesta olomuodosta. Rabbit Junk siis luo näinkin absurdisen kuuloisen yhteennaittamisen ja tekee myös erittäin vakuuttavalla tahdilla. “Black” tuo erinomaisesti esiin sen kysymyksen ja vastauksen että hiphop voi myös olla sydämeltään mustaakin mustempi kun siihen tuodaan täysin uudenlaisia visioita. Heti perään iskostuva “Ghetto Blasphemer” tarjoilee alussa 90-luvun kaltaisesti naksahtelevan ja letkeän hiphop biitin jossa toistetaan loopin kaltaisesti ‘the gun goes click’ kunnes alkaa taas mustalla verhoutumisellaan heräämään henkiin revittelemällä itsensä täysin erilaiseen ääripäähän tuoden mukanaan jo miltei runkkaavasti soitetun black metal kitarariffittelyä, samaan hengenvetoon ilmentävää raivokasta rääkymistä ja vieläkin tiukemmin soitetut tuplabasarit. Näiden kahden kappaleen jälkeen on todellakin outoa ja samalla hämmentävää todistaa kuinka kahden tyystin erilaisen maailman yhdistäminen toimii näinkin erinomaisesti. “The Collection” ottaa enemmän death metallimaisen runttauksen ylleensä ja samalla lisäten ryhdikkyyttä tuomalla mukaan näyttämötaiteellisia vaikuttimia ja dramaattisuuden tajua. Albumin kolmas ja viimeinen osuus tarjoilee selvästi leikkisämmän sävyn kuin mihin ollaan totuttu kahdella edellisellä levyllä liittämällä 8-bittimäistä äänimaailmaa mutta kuitenkin näistä kolmesta albumin viimeistelevästä kappaleesta löytyy samanhenkistä raa’an oloista, miltei hardcoremaista tunnelmaa kuin debyytiltä. Ainakin levyn päättävä “Roadside Art” tuo kauan kaivattua digital hardcoremaista otetta Rabbit Junkin musiikkiin jonka myötä raita etenee tasaisella paalujunttauksella loppuun asti.

This Life Is Where You Get F__ked on siis mielenkiintoinen konsepti sisältäen ennenkuulumattomia yhdistelmiä sekä vanhaa, hyväksi todettua toimintatapoja jonka myötä Rabbit Junkin ystävät pitäisi olla tämän levyn kanssa kuin kotonaan. 37 minuutin kompaktina kokonaisuutena levy ei myöskään sorru liian pitkäksi taikka lyhyeksi. Soitto kulkee kuin juuri öljyt vaihdettu koneisto mutta silti kaikesta huolimatta ‘turvallinen’ taitaa olla se sana joka parhaiten kuvailisi tätä julkaisua, varsinkin REframe albumin jälkeen. Uudistuksia on sopivasti mukana mutta ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta kokonaisuuteen niin paljon että tätä voisi suoralta kädeltä sanoa Rabbit Junkin parhaimmaksi teokseksi. Ehkäpä tämä vaatii vielä pari viikkoa intensiivistä kuuntelemista kunnes mielipide heilahtaa vaa’an kaltaisesti toiselle puolelle.