Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän “Get Your Fight On” kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella “Take Me to The Hospital” kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.

Addiktioni 50/12

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition) (2012)

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition)Vuoden 1997 kesästä on päällimmäisenä jäänyt yksi levy, The Prodigyn kolmas albumi The Fat Of The Land ja miten se räjäytti täydellisesti potin monelta eri kantilta. The Fat Of The Land on edelleenkin The Prodigyn yli 22 vuotta kestäneen uransa kohokohta joka tarjosi hyvin teknillisesti ja kone-orientoituneesti toteutetun Music For The Jilted Generation albumin jälkeen raskaamman ja sarjatulimaisen etenemistavan soundillisessa evoluutiossa sekä nosti Maxim ja erityisesti uhkaavan oloisella tupla-mohikaanilla varustetun Keith Flintin etualalle hoitamaan suurempaa roolia orkesterille. Toisin sanoen pitäen mikrofonia kädessään ja antaen The Prodigylle täysin uudenlaisen ulottuvuuden. Olihan se myös käänteentekevä julkaisu näkyvyyttä keränneenä eli kaupallisuuden puolella joka antoi yhtenä tärkeänä sysäyksenä elektronisen musiikin valloituksessa Amerikan puolella. Nykyään jaksetaan hohkata miten yliviljelty ja lopulta rasittavuudeksi kääntynyt kaiken kuvaava termi nimeltään EDM on lyönyt läpi kaikkialla mutta viisitoista vuotta sitten The Prodigy oli eturintamassa suorittamassa tätä kahdella mantereella tapahtunutta invaasiota ja siitä erityisesti jäi mieleen se miten media suorastaan söi heidän kädestä. The Fat Of The Landilta irroitettiin kolme virallista singleä joista ensimmäisenä edellisenä vuotena julkaistu “Firestarter” nosti Keith Flintin suoraan spottivaloon uuden, räväkkään lookin myötä joka samalla antoi ensimmäiset laukaukset The Prodigyn elektronisesti punkahtavalle formaatille. Aika oli siis kypsä intensiivisesti näyttävään ja kuuluvaan muodonmuutokseen. Pulssimaisesti sykähtelevä, edestakaisin sivaltava ja tuntuvasti viiltävä seuraava single nimeltään “Breathe” jatkoi onnistuneesti tällä linjalla ja sinetöitiin lopulta videon kautta kohua herättäneeseen “Smack My Bitch Up” jonka kierosti väreilevä acid-narske yhdistettynä tiuhaan hakkaavaan breakbeattiin ja rapakon toisella puolella hernettä nenään tunkevaan vokaali-sampleseen. Noiden kolmen kappaleen lisäksi The Fat Of The Land tarjoilee moniulotteisena työnä mm. Kool Keithin operoiman ja moottoroituun hip-hoppiin kallellaan oleva “Diesel Power”, yhdessä vaiheessa jopa singleksi kaavailtu “Mindfields” jonka voisi tänä päivänä vähän liiankin helposti rinnastaa kevyemmän dubstepin alaisuuteen – kiitos matalalla luotaavan mentaliteetin, vimmaisesti rymistelevän riffittelyn nimeltään “Serial Thrilla” sekä itämaisen värityksen kautta resonoivan “Narayan”.

Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että mitä sanoa jo kaiken sanotusta levystä. Vaikka sen että kyseessä on siis klassikon maineessa oleva vokaali-painoitteinen, punkahtavan räväkäs ja elektronisuutta uuteen kierrokseen lataava albumi yhdeltä konemusiikin menestyneimmältä yhtyeeltä joten oli hieman yllätys kuulla kun kuukausia sitten tuli ensimmäinen virallinen tiedotus siitä että albumi paketoitaisiin ja julkastaisiin uudestaan. Erityisesti sellainen peruskysymys kuin “miksi” nousi ilmaan kun näki mitä Expanded osuus todellisuudessa tarkoitti kokonaisuudessaan. Suoraan sanottuna, kuuden raidan The Added Fat EP dubstep remikseineen on sellaista järjetöntä rahastusta että melkein itku pääsee kun kuuntelee näitä uudelleenmuokkauksia. No ei ihan mutta kuitenkin kertoo aika säälimättömällä tavalla sen missä jamassa elektronisen musiikin markkinat on nykypäivänä kun pitää tunkea tällainen naurettava räpellys albumin kylkiäisiksi jossa vierailevat tuottajat repivät alkuperäiset työt riekaleiksi jatkaen ’10-luvun kliseisyyksien tiellä eivätkä luo näin ollen mitään uutta konkreettisella tasolla. Yritän siis sanoa sen että Expanded Edition ei ole hankinnan arvoinen – alkuperäinen albumi ja sen tuoma tiivis ydin on yksinäänkin kannattavampi ostos kuin tämä levy-yhtiön uudelleensanelema puolittainen pakkopulla.

The Chemical Brothers: Where Do I Begin

Ei ole krapula, muuten vaan pää on täynnä ajatuksia.

The Prodigy: Diesel Power (Live At Rock Am Ring 2009)

Addiktioni, 09/09

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)Viitisen vuotta on siis kulunut The Prodigyn edellisestä studio-julkaisusta, Always Outnumbered, Never Outgunned. Kyllähän sitä jälkikäteen on aina helppo olla valmissanainen ja viisauden räkää nenästä kaivava kaikkitietäväinen, mutta faktahan edelleen on että kyseinen kokopitkä on sellainen hieman hopuilevasti tuotettu ja nelivetoisella etenevä krapula-levy massiivisia määriä myyneelle ja jopa ison lätäkön takanakin suosiota saaneelle The Fat Of The Landille joka ilmestyi seitsemän vuotta aiemmin. Ja kun The Prodigyn pääbiisinikkari Liam Howlett päätti hoitaa hommat täysin yksinään edellisellä julkaisulla, se suorastaan alleviivaa tätä toteamusta – todella paha krapula on aina sellainen joka läpikäydään yksin ja ollaan suorastaan omien raakojen tunteiden äärellä ja sen myös kuuli Always Outnumbered, Never Outgunned albumilta. Mutta se on nyt takana päin. Kuten viidennen albumin tittelikin myötäilee, vuoden 2009 The Prodigy on selkeästi taistelunälkäinen teipattuineen nyrkkeineen ja enemmän kuin valmis hyökkäämään kivääriin päähän asetellun pistimen avulla.

Päättäväisesti etenevä paluu taisteluareenoille tuo siis Invaders Must Die albumilla The Prodigyn liveshown tunnelman nostattajat, Maxim ja Keith Flintin, takaisin vokalistien saappaisiin jonka johdosta kokonaisuus kuulostaa taas täydeltä orkesterilta johon ehdittiin tottua The Fat Of The Landin aikoina. Muutenkin Invaders Must Die on mieltä sorkkivan kiehtova sekoitus vanhaa ja uutta The Prodigya jossa erityisesti aistii Experience aikakauden hyvinkin tutunomaisesti hakkaavat piano stabsit, viettelevästi chopatut reggae-sämplet sekä ohella tarjoten nostalgiaa hyperaktiivisesti syöksyvien ja kilkahtavien biittien puolelta jossa pitkästä aikaa myös kuullaan otantaa proto-junglesta – toisin sanoen Invaders Must Die herättelee mielikuvia 90-luvun alun rave-aikakauden omanlaisesta energisyydestä ja mentaliteetista. The Prodigy on siis tehnyt pienimuotoisen paluun alkuaikojensa juurille. Siis vain pienen. Toisessa ääripäässä kuulee miten The Prodigy jatkaa siitä mihin jäätiin vuonna 2004 eli puskee edellisestä teoksesta kaikuvia ideoita uudella tarmolla uusiksi ja näin ollen tarjoten jälleen omaa kurinalaisesti muokattua näkemysta big beat/breakbeat maailmasta. Täytyy myöntää että aluksi minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet tämän albumin suhteen. Osa biiseistä sai hetkessä sellaisen “brilliant” leiman ylleensä ja sitten toisaalta heikomman luonteen omaavien teoksien myötä kyselin itseltäni että tässäkö se sitten oli. Mutta nyt kun tätä albumia on kuunnellut jo jonkun verran loopin kaltaisesti lävitse, jopa levyn nimikkoraita ei aiheuta enää sitä kutiavaa ärtymystä tai kuten tuolla netin äärellä monet on jo ehtinyt tuomitsemaan, olemalla huono Pendulum-kopio. Jos minulta kysytään, itselläni ei taida olla muuta sanottavaa tästä kuin fuck Pendulum. The Prodigy ei harrastanut aikaisemminkaan kopioimista eikä tee sitä tälläkään kertaa. Nyt levyn aloittavan teoksena, “Invaders Must Dien” muriseva basso suorastaan viestittää salakavalasti ja asettelee kuuntelijan juuri siihen oikeaan kulmaan josta on hyvä jatkaa paremmille urille. Kellopeleillä ja lelukitaroilla kyllästetty “Omen” herättelee myös salakavalasti ensimmäiset ajatukset siitä että vanhaa Experience soundia tullaan hyödyntämään enemmänkin tällä albumilla.

Ja sitten ne ensimmäiset todisteet siitä ilmestyvät horisonttiin. Jos klassisella “Out Of Space” raidalla olisi lehtolapsi, “Thunder” olisi ehdottomasti sellainen. Nyt vain Max Romeo sämple on vaihtunut Brother Culturelta hankittuun sylkinäytteeseen ja muutenkin teoksesta kuulee että samantyylisellä ratkaisuilla pyritään ratsastamaan loppuun asti. Loppupeleissä “Thunder” ei kuitenkaan ole yhtään pahankuuloinen, päinvastoin mutta faktahan on että mikään ei tule peittoamaan “Out Of Spacea” sen omassa pelissä. Pelkästään kuluneet 15+ vuotta ovat varmistaneet sen että sementin kaltaisesti valettu teos pysyy edelleenkin yhtenä unohtumattomista töistä The Prodigyn pitkällä uralla. Seuraavana on vuorossa “Colours” joka on suoraan sanottuna sellainen ‘no taste, no flavours’ rykäisy huolimatta kitaroista ja videopeli-soundien yhteennaittamisesta. Jokin ei vaan klikkaa tässä yhtälössä toivotulla tavalla. Eikä “Take Me To The Hospital” oikein paranna asemia albumilla. Kyseinen kappale kuulostaa liialti friikahtavalta kahden maailman sekasikiöltä jossa on selkeästi käyty edellisen albumin jämäpaloilla jonka päälle on vedetty uudelleen kierrätettyä “Jericho” melodioita. Kuitenkin parin heikomman tuotoksen jälkeen albumin puolivälissä tanssilattioille kutsuva “Warrior’s Dance” synnyttää sitten sellainen unohtumattoman lakipisteen joka nostattaa tunnelman hetkessä huippuunsa ja se on myös sinänsä mielenkiintoinen työ että Liam itse sanoi aikoinaan jossain haastattelussa ettei hän tulisi enää käyttämään samantyylistä naisvokaalia mikä oli sämplätty “No Good (Start The Dance)” kappaleessa. 15 vuotta myöhemmin asenne on muuttunut mutta albumin ideahan on nostalgiamaisen tripin herättäminen joten se sopii albumin kokonaisuuteen erittäin hyvin. Vokaalien lisäksi tästä muutenkin välittyy sellainen kadonneen historian pölyen pyyhkimistä kun biittien puolesta otetaan junglen kehityskaaren ensimmäisiä askelia. “Run With The Wolves” pistää Keith Flintin jälleen hyvään valoon sillä kappaleen juoksevasti etenevä tahti (jonka peräsimessä rumputyöt hoitaa levyllä vieraileva Dave Grohl) yhdistettynä herra Flintin sotkuisen hektiseen ulosantiin tuottaa hyvinkin maukkaasti purevan hetken albumilla. “World’s On Fire” on toinen albumin huippuhetkistä jossa puolentoista minuutin vaiheilla iskeytyvä pianon buildup on aivan uskomattoman kornia kuultavaa vuonna 2009 mutta kuitenkin sitä on suorastaan kädet ylhäällä elämässä tässä pienessä hetkessä ja haluamassa lisää. “Piranha” heittää lisää vettä myllyyn jo aiemmin tutuilla käytännöillä sekä 50-luvun sci-fi soundtrackeilla ja albumi viimeistellään “Stand Up” raidalla jossa sämplätyt puhallinsoittimet, acid-virtaukset ja letkeästi Dave Grohlin tahdituksessa kaartuva viimeinen maili jättää lopullisesti hyvän maun suuhun.

Invaders Must Die ei ole Music For The Jilted Generation eikä The Fat Of The Land eli tämä ei ole heidän paras albumi mutta se ei myöskään yritä olla sitä. Rysäyttämällä vanhan kunnon Experience vaihteen sisäänsä The Prodigy on kuitenkin onnistunut tekemään albumin jonka parissa ei tarvitse ahdistaen puristella otsaansa vaan keskittyä puhtaasti hauskanpitämiseen. Tämä on siis loppujen lopuksi helvetin viihdyttävä julkaisu pienineen refenssipisteineen omaan työtään kohtaa.

Addiktioni 45/08

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) (2008) Exit Planet Dust (1995)

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) Taidanpa poiketa jollain tapaa rutiinistani. Normaalisti kirjoittaisin viikon aikana postiluukkuun kolahtaneesta levystä miltei intohimoisen nuoleskelevaan sävyyn, mutta todellisuuden ruma nyrkki iski tällä kertaa päin näköä. Tämä äskettäin julkaistu Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin luotsaaman The Chemical Brothersin uraa summaava kokoelma Brotherhood on ensimmäisen CD:n myötä sellaista ylivuotavaa schaissea että taas nähdään, ehkäpä liiankin selkeästi miten jälleen julkaistaan markkinamiesten sanelemaa uudelleenkierrätystä. Unohtuiko joku siis kertoa tälle välähtävän idean isälle levy-yhtiön sisällä että The Chemical Brothers julkaisi vasta viisi vuotta sitten mittavan kokoelman urastaan eli tämä “tyhmennetty” painos ei tarjoa juurikaan mitään mullistavaa. Päinvastoin. Vuoden 2003 jälkeiset singlet kaivertavat syvempää koloa aivojen etulohkoon jonka myötä pää alkaa halkeilemaan sen merkiksi että ettei tässä enää miltei löydä minkäänlaista halua kuunnella koko orkesteria. Kokoelman toinen puolisko on pidempään roikkuneille faneille juuri ja juuri sellainen ostokynnyksen ylittävä herätys – The Chemical Brothersin white label testipainokset tulevista tuotoksistaan eli Electronic Battle Weapon numerosta yhdestä kymmeneen on nyt viimeinkin saatu kasattua yhdelle CD:llä mutta ei nämäkään onnistu pelastamaan The Chemical Brothersia siltä toteamukselta että heidän maaginen kirjoituskynä alkoi tylsistymään kolmannen albumin myötä jonka huomasi myös siitä ettei singlen b-puoliltakaan löytynyt minkäänlaisia piilotettuja helmiä. Minun viestini on siis se että unohtakaa nämä sensaatiota hakevat ja orkesterin tuotantoa hyppivästi edestakaisin leikkaavat kokoelmat sillä monissa tapauksissa tällaiset yhteen pakettiin ängetyt singleista koostuva kokoelma kertovat vain pintapuolisesti mistä orkesterista on todellisuudessa kyse.

The Chemical Brothers: Exit Planet Dust Joten haluankin mielummin hakeutua The Chemical Brothersin innovatiivisimman julkaisun pariin, nimittäin heidän vuoden 1995 debyyttiin Exit Planet Dust. Jos minun pitäisi jollakin tapaa kuvailla Exit Planet Dustia, ensimmäiset sanat olisivat varmaan että tämä on yksi 90-luvun parhaimmista elektronisen musiikin albumeista. Nyt eläessämme vuotta 2008, toisin sanoen kolmetoista vuotta myöhemmin tuntemus albumin voimakkuudesta vain vahvistuu enemmän kun palasin tämän pariin määrätietoisemmalla asenteella. Parhaimmillaan Exit Planet Dust on SE albumi joka määrittelee The Chemical Brothersin todellisen luonteen ja asenteen. Tämä viime vuosien kaupalliseen päin nojautuvat tuotokset ovat vain niin kuvottavaa kuuntelijan aliarvioimista että niissä ovat kaukana todellinen innovativiisuus, vallitseva tunnelma raa’asti tarjoiltuna sekä se massiivisuutta ympärille levittävä tunne äänivallissa joka pistää kuuntelijan liikehtimään ja haluamaan pakonomaisesti lisää. Levyn aloittavat “Leave Home” ja “In Dust We Trust” ovat juuri näitä paljon puhuttuja malliesimerkkejä kuuntelijan haltuunottamisesta jossa varsinkin matalalta iskostuva ja luotaavasti ilmassa värisevä basso yhdistettynä tasaisella ryöpyllä biittejä sylkevään tykistöön sekä syntikoiden huutavasti repivään lataukseen jotka luovat yhteyttä kohti valtaväylää joka odottaa albumin myöhäisemmässä vaiheessa. Kuitenkin miltei alusta lähtien Exit Planet Dust on yllätyksiä täynnä joiden tarkoituksena on herätellä kuuntelija siihen ajatukseen miten monipuolinen The Chemical Brothers parhaimpina päivinä oli. Edetessämme albumin miellyttävästi koostetusssa biisirakenteessa, kolmantena vuorossa on live-versio “Song To The Sirens” kappaleesta joka on alunperin myöskin tämän duon ensimmäinen työ vuodelta 1992 kun he vielä käyttivät nimeä The Dust Brothers. Sämplätty Dead Can Dance vokaali käänteisenä versiona kuulostaa hyvinkin seireenimäisen korruptoivalta ja kun suoraan takapuskuriin kiinni miksattu “Three Little Birdies Down Beats” aloittaa hommansa sähäkällä acid-kylvyllään, The Chemical Brothers on alkanut muokkaamaan ja astuttamaan soundiaan kohti 4/4 maailmaa jonka sireenimäinen kierrätys suorastaan elävöityy hymniksi jonka palvojat uskovat ettei huomisella ole jälleen mitään merkitystä. Salamahyökkäyksenä toimiva “Fucked Up Beats” on lyhyt, puolentoista minuutin hard-as-nails asenteella koostettu breakbeat jyrä joka kuitenkin ajaa asiansa seiniä kaatavalla tyylillään jättäen vain hävitystä ja tomua taakseensa kunnes “Chemical Beats” jatkaa taas siitä mihin alun myötäilevällä linjalla hipovasti syöksyttiin: BRING THE FUCKING NOISE! Eli volyymit kaakkoon ja nautitaan siitä kun The Chemical Brothers tarjoilee äpärämäisesti puuroutunutta näkemystä acid-virtauksesta joka suorastaan käristää aivojen synapseja nopeasti loppuun.

Levyn puoliväli on jo ohitettu ja tässä vaiheessa rauhallisemmat häivähdykset dubin, ambientin ja trip-hopin saralta alkavat ottamaan isompaa jalansijaa levyn äänimaailmassa ja sen purkamisen aloittaa “Chico’s Groove” jonka seksikäs, muotoja myötäileva kosketus suorastaan piirtää kohovia ääriviivoja horisontissa jotka venyvät, taipuvat ja muuttavat jatkuvasti muotojaan. “One Too Many Mornings”, kuten titteli varovaisen hennosti vihjailee, on just sellainen kohti auringon nousua tuijottava ja jumiuttava kokemus. Väsynyt mieli hakeutuu jonkinlaiseen kiinteään pisteeseen johon tarttua vielä viimeisillä voimillaan. “Playground For A Wedgeless Firm” on nyt jälkikäteen helppo ristiviitata heidän urallaan ensimmäiseksi kipinäksi psykedeelisesti viriteltyyn kokemukseen joka sitten suorastaan räjähti ennennäkemättömiin lukemiin ja monimuotoiseksi orgasmiksi nimeltään “The Private Psychedelic Reel” heidän heidän seuraavalla julkaisullaan. Vaikka Exit Planet Dust on pääasiallisesti instrumentaalityö, albumilta löytyy myös kaksi vierailevien vokaalien kanssa tehty yhteistyötä jotka antavat lisää elävyyttä lainatessaan ääntänsä The Chemical Brothersin konemaisesti tuotettuun visioon. Ensimmäinen näistä on levyn loppupuolella kuultava ja singlenäkin julkaistu “Life Is Sweet”, jolla esiintyy The Charlatansin Tim Burgess, yhä edelleenkin jatkaa The Chemical Brothersin riipaisevaa kykyä jalostaa biitti sekä kokovaltaista tuotantopuoltaan ennenkuulumattomalla tavalla ja samalla jättäen tunnistettavat pulssimaiset jäljet vuodesta 1995. Julkaisu on aina hyvä jättää sellaiseen tunnelataukseen jossa ei jää enää mitään epäselvyyksiä. Albumin viimeistelevä teos eli Beth Ortonin haikeasti mutta kuitenkin eläväisesti tulkittu “Alive Alone” on downtempon alaisuuteen käärittynä se erinomainen viimeistely – leikkausinstrumentin tarkasti kurveissaan pitävän kyydityksen jälkeen on hyvä antaa tilaa hengittää. Kunnes uusintakierros alkaa…

Exit Planet Dust on 49 minuuttia säihkyvästi heijastuva timantti – siis täydellinen jonka raivokkaasti toteutetussa soundeissa on tuhdisti jämäkkyyttä mutta kuitenkin osaa kurkottaa kohti tasoittavaa tunnelmaa jolta löytyy pehmeä, humaanimaisempi puoli. Toisin sanoen kaaosmaista breakbeattia, sykkivästi mukaansa tempaavaa big beattia sekä persoonallisesti tuotettua trip-hopia jonka myötä albumi on kokonaisuudessaan jännittävästi sekoitettu tulisen väkevä cocktail jonka pariin vetäytyy yhä näiden vuosienkin jälkeen enemmän kuin mielellään. Exit Planet Dust on myöskin selkeästi king of the hill tyylinen julkaisu duon uralla jota he eivät tule koskaan ylittämään ja sen nyt viimeinkin ymmärtää kun katsoo ja kuuntelee mitä he ovat julkaisseet viime vuosina.

Addiktioni 32/08

The Prodigy: More Music For The Jilted Generation (2008) / Experience Expanded (2008)

The Prodigy: More Music For The Jilted GenerationTuossa alkuviikosta todettiin yhden kaverin kanssa mm. siitä miten levykokoelmansa kartuttajalle tulee joskus sellainen tilanne eteen jossa on saanut jonkun keräilykohteensa suhteen asiansa niin hyvin että jokainen julkaisu löytyy levyhyllystä. Ja jälkiseuraamuksena syntyy pakonomainen tyhjä olo ja sitä alkaa vaistomaisesti miettimään että mihin seuraavaksi pyrkisi ponnistaman tarmonsa. The Prodigyn Music For The Jilted Generation oli minulle yksi tärkeimmistä alkusysäyksistä joka käynnisti tämän intensiivisen keräilyn sillä tasolla että jokainen virallinen julkaisu on pyritty hankkimaan ja sillä tiellä edelleenkin ollaan. Siitä on tosiaan 14 vuotta kun tämä albumi julkaistiin alunperin ja kun tätä teosta kuuntelee pitkästä aikaa keskittyneesti ilman häiriötekijöitä, sitä taas suorastaan yhtyy ja vajoaa aikakauteen jolloin eri elektronisen musiikin piireistä alkoi tulla niin paljon mullistavaa musiikkia ja kieltämättä yksi näistä 90-luvun tärkeimmistä julkaisuista on juuri tämä Music For The Jilted Generation. Historiankirjat kertonevat myös että vuonna 1994 briteissä tuotiin julki Criminal Justice Bill joka hankaloitti nuorten ihmisten elämää mm. siten että jos keikoilla soitettiin musiikkia jonka volyymi ylittivät parilla desibelilla sallitut rajoitukset, poliiseilla oli täydet oikeudet pysäyttää bileet ja lähettää ihmiset koteihinsa. Artistit, promoottorit ja DJ:t tietenkin ottivat tuosta lakiehdotuksesta irti luomalla ties minkälaista siihen osoitettua kritiikinomaista tuotetta – joko kirjoittamalla manifesteja levyjen kansiin tai julkaisemalla esim. neljä minuuttia hiljaisuutta ja nimeämällä se kyseisen lain nimellä. The Prodigy vei tämän taistelun kyllä selvästi pisimmilleen Music For The Jilted Generation kanssa. Intron tyly, mustavalkoinen film noir kuvaus huonojen aikojen vyörymisesta horisontista jossa kuitenkin todetaan pientä toivoa luoden että tärkein työ viedään takaisin undergroundiin jotta se ei joutuisi väärien ihmisten käsiin. Ja sitten on tietenkin julkaisun sanoman kiteyttävä sekä Clint Mansellin luotsaaman Pop Will Eat Itselfin kanssa taottu voimientuntojen huipentuma “Their Law” jossa metallin, industrialin ja elektronisuuden peruspalaset luovat sellaisen väkevän muurinmurtajan jonka aikana suunnataan nyrkkejä vieläkin raa’emmalla tavalla kohti vallanpitäjien suuntaan ja todetaan “fuck them and their law”. Levyn kansitaide jossa jähmettyneesti vääryyttä huutavat kasvot sekä kansilehdykän keskelle aseteltu maalaus (pitkätukkainen mies joka keskisormea vilauttamalla ja macheten avulla katkaisee viimeisenkin yhteyden ihmisten elämää kontrolloimaan hallitukseen) edelleenkin vahvistavat tätä albumilla tuotua sanomaa. Vaikka kyseistä kappaletta ei ole julkaistu missään vaiheessa single-formaatissa, silti siitä onnistui kehittymään yksi The Prodigyn tärkeimmistä kulmakivistä livekeikoilla ja antoi ensimmäiset sykähdykset mihin The Prodigy pystyy rajoja rikkovaa soundiaan kuljettamaan.

Onhan Music For The Jilted Generation muullakin tavalla käänteentekevä julkaisu The Prodigyn uralla. Se on yhtyeen laajimman kirjon omaava albumi jossa uuden kurinalaisen asenteen myötä albumi on myöskin paljon synkempi, vakavempi sekä kova kovaa vastaan takova – juuri sellainen jonka pelkkä tuima silmästä silmään tuijotus vie orkesterin seuraavalle levelille. Siinä ohella vilahtavat syntikoiden puristamat murtumispisteet, hard technon lävistämä suora kujanjuoksu, syvälle psykoosiin upottavat analogiset acid pyörteet, haasteellisesti vieden kuuntelijan tasaisesti pyörivästä 4/4 tahdista onnistuneesti lohkeilevaan breakbeat palettiin ja jopa hidastuen hetkeksi mielensä jumiuttavaan ja pupillien laajentavaan downtempon lämpimään syövereihin. Ja sitten listalla on ne singlenäkin julkaistut kappaleet. “No Good (Start The Dance)” on huippuunsa tuotettu ja puhtaasti tanssilattialle suunniteltu täsmäpommi joka tuntuu varsinkin näin 2000-luvun kaupallisten hengettömien tuotteiden rinnalla suorastaan pelastusköydeltä joka vie takaisin aikaan jolloin kaikki oli vielä niin uutta ja uraa uurtavaa. Unohtamatta tietenkään kitaroilla viilleltyä, huilun tehostamaa ja syntikoiden armottomasti runttaama “Voodoo People” jossa miltei drum and bassiin kohoava ja kuitenkin hakkaavasti etenevä biittipatteristo antaa viimeisen mutta voimakkaan säväyksen. Spektrin toisessa ääripäässä on The Prodigyn omilla ehdoilla työstetty “Poison” jonka hiphop sävytteinen paranoidinen tunnelma vie koko genren äärirajoille johon moni ei ole uskaltanut raahautua. Toisin sanoen aika ei ole tehnyt juuri minkäänlaisia naarmuja albumiin ja kyllähän tämä edelleenkin kuulostaa näin suorasti sanottuna helvetin mahtavalta kun asettelee mielensä vastaanottavaan taajuuteen.

The Prodigy: Experience ExpandedNykypäivän mittatikkuna testattuna The Prodigyn debyytti, Experience, on hyvin pitkälti nastalla seinään kiinnitetty testamentti aikakaudesta jolloin kosketinsoitin riffit sekä hassun-hauskat kimeällä äänellä toteutetut sämplet sanelivat ja leimasivat 90-luvun rave genren kuoliaaksi asti mutta toisaalta, albumi oli myös hyvin erilainen verrattuna siihen mihin singlet olivat kuuntelijaa valmistelleet. Moni singleistä oli kokenut täydellisen uudelleenmuokkauksen ja siirtyivät täysin uuteen ympäristöön Experience albumilla – The Prodigyn ensimmäisestä vinyylijulkaisusta lähtien mukana roikkunut “Everybody In The Place” oli tässä vaiheessa kokenut jo kolmannen inkarnaation tullessaan tälle albumilla ja heidän ensimmäinen hitti “Charly” sai ehkäpä sen radikaaleimman muutoksen kun sitä alettiin istuttamaan tunnistettavaan drum and bass muottiin ja tämä oli tosiaan vuonna 1992 jolloin genre alkoi saada fyysisempää olomuotoa ylleensä. Vaikkei tämä remix ole tyylipuhdas näyttö kyseisestä genrestä, siitä kuitenkin löytyvät tavaramerkiksi tunnistettavat matalalta jytisevät bassot ja perus rumpu-basso kombo. “Out Of Space” sentään oli jätetty ennalleen räiskyvästi hypähtelevänä futuristisena populaarimusiikkina jossa on kaavamaisen tapaan muistettava melodia ja yksinkertaiset, tosin sämple muodossa tarjoiltut lyriikat. Lyhyeksi jääneen breakbeat-rave-hardcore aikakauden ilmentymänä, Experience albumilla kuitenkin muhii taustalla sellaista häivähtyvää potenttiaalia. Yksi näistä oli selkeästi albumia kannatteleva, kahdeksan minuutin “Weather Experience” joka täysin erilainen mitä Liam Howlett oli tähän mennessä kirjoittanut. Moneen osaan skaalautuva – cinemaattisia piirteitä saavuttava ja eräänlaisena big beatin yhtenä prototyyppinä edustava työ jota kuitenkin aletaan puolessa välissä kaksin käsin takomaan ja hajottamaan ison kivenlohkareen kanssa ja näin ollen kiihdytetään vieläkin enemmän anteeksiantamattoon itsetuhoiseen viettiin. Tämä oli vasta pieni maistiainen miehen piilevistä kyyistä joka lopulta tarjoiltiin tarjottimen kautta petetylle sukupolvelle.

Uudelleen masteroitujen albumien lisäksi mukaan on liitetty bonus CD:t jotka keräilevät saman kotelon alle harvinaisuuksia singlen b-puolilta sekä live-vetoja jotka jälleen todistavat jossain määrin miten The Prodigy osaa vyöryttää ja liikuttaa massoja. Experience tarjoilee mm. “We Are The Ruffest” kappaleen joka tuon aikakauden yhtenä viimeisempänä työnä paketoi kaiken mahdollisen irtonaisen ennenkuulumattoman massiiviseen headfuckiin ja esim. Top Buzzin riisutun oloinen remiksaus “Weather Experiencesta” kääntää vaihteeksi kaaottisuuden takaisin järjestykseen. Music For The Jilted Generationin yksi helmistä on ehdottomasti “Rat Poison” eli “Poisonista” vieläkin pidemmälle kehitelty uudelleenmiksaus jossa tiukkasävyinen kitara riffi voitelee tämän jo miltei kadonneeksi julistetun teoksen The Prodigyn yhdeksi raskaimmaksi työksi ja kun tämä tosiaan alunperin julkaistiin vuonna 1995, siinä pakostakin aistii kuinka The Prodigy alkoi pikkuhiljaa kallistumaan tuonne elektronisesti työstettyyn punkiin päin joka lopulta huipentui vuoden 1997:n The Fat Of The Landiin jossa Keith Flint ja Maxim olivat jo iso osa orkesterin vetovoimaa. Ainoa valituksen aihe on se että “Rhythm Of Life” ei ole mukana tuossa bonus CD:llä. Oliko sitten ongelmia sämplien kanssa vai mitä mutta onneksi tätäkin tyhjää tilaa paikataan varsin onnistuneesti The Chemical Brothersin klassisella ja erittäin bassovetoisella miksauksella “Voodoo Peoplesta”. Mut’ kuitenkin… Kaksi juuri uudelleenjulkaistua teosta The Prodigyn värikkäästä menneisyydesta joista ainakin toinen on sellainen joka kuuluisi jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävän levyhyllyyn.

Addiktioni, 23/2007 (Pt.4)

Velcra: Hadal (2007)

Velcra: HadalMinun ei pitänyt hankkia enää yhtään fixiä tälle viikolle mutta nähdessäni Velcran uutukaisen levykaupan hyllyssä, en yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta ja ihan ymmärrettävistä syistä. Nimittäin Velcran edellinen julkaisu, Between Force And Fate oli sen verran tiukkaa ja tuhtia ‘in your face’ mättötavaraa jonka päälle kaikki eivät ikävä kyllä ymmärtäneet mutta minulle se upposi kuin häkä. Aimo annos kitaroita ja siihen päälle iso arsenaali biittejä saa allekirjoittaneen sydämen aina väpättämään ylimääräisiä kierroksia. Mutta jo heti heidän tuoreimman albumin aloituskappaleet “The Big Sleep” ja varsinkin “White Knuckle Mountains” kertovat hyvin selkokielisesti että Hadal on täysin erilainen tuotos kahteen aikaisempaan julkaisuun verrattuna. Nyt kitaroita on karsittu rankemmalla otteella pienempään osaan ja koneet ovat ottaneet tehokkaalla tavalla julkaisun haltuunsa eli tämähän on tanssilevy mutta ei ihan kuitenkaan. Levyä kuunnellessa tanssijalka kyllä nousee hetkittäin komeasti ylös mutta vähäisemmässä roolissa olevat kitarat nostaessaan päätään esiin, sitä vaistomaisesti edellisen levyn jälkivaikutuksesta istahtaa perselteen ottakseen pienen koulutuksen vastaan. Velcra on siis toden teolla ja hihoja käärityn rohkealla tavalla lähteneet uudistamaan tuotettaan – albumilta löytyy mm. häiriintyneitä drum and bass looppeja, raskaasti iskeviä industrial hakkaajia ja kuten edellisen julkaisun tapaan, jousiorkesteri tekee taas ystävällistä tuttavuutta äänimaailmaan ja erityisesti luovat näyttävän roolityön ehkäpä levyn sykähdyttävimmässä suorituksessa, “Dead End Lane”. Vaikkakin bändin soundi on tämän albumin myötä muuttunut (vielä) enemmän koneellisemmaksi, Hadalin läpi paistaa silti se tuttu ja turvallinen Velcra – kiitos bändin keulahahmon eli Jessi Freyn tunnistettavan vokaalin joka on myös kokenut levyn myötä sen samaisen muokkauksen. Tämä tarkoittaa sitä että kaikki raivokkaat huutamiset on tiputettu kokonaan pois ja nyt on keskitetty pelkästään puhtaaseen lauluun ja ehkäpä jopa seireenimäiseen houkutuksen tunteeseen. Minun pitää todeta tämä suoraan ja selkeästi. Huolimatta uudesta ja täysin erilaisesta tyylistä, Hadal ei missään nimessä ole huono levy. Päinvastoin. Jos jaksaa yrittää päästä alkuhämmennyksen ohitse, voi huomata että tämä on todellisuudessa se toinen kolikonpuoli Velcrasta. Sama koukuttava sävellyskynä toimii yhä ja tekee onnistuneesti taikatemppunsa vaikka studiossa työkaluja sekä työskentelytapaa on vaihdettu ja itse ääntä tuottava asearsenaali on kokenut 180 asteen käännöksen. Kuten edellisen albumin kanssa, Hadal kasvaa jokaisen kuuntelun jälkeen ja minä menen niinkin pitkälle tässä vertailussa että Between Force And Fate sai tästä julkaisusta arvoisensa vastakappaleen. Te voitte kiistellä siitä että kumpi on ying ja kumpi on yang.

Musiikkia, viikko 06/2006

The Crystal Method: Legion Of Boom (2003)

The Crystal Method: Legion Of BoomThe Crystal Method porskuttaa eteenpäin kolmannella albumillaan ja mitäs amerikan Chemical Brothers tarjoavät tällä kertaa? Sisällöltään hauskasti nimetty Legion Of Boom on periaatteessa sitä samaa kuin kahdella edellisellä albumilla. Eli soundipolitiikka ei ole muuttunut juuri miksikään ja kaverit edelleenkin heittävät isoja biittejä sisältäviä kappaleitä kuuntelijan eteen. On tukevaa, junttapaalumaisen biitin tyyliä omaavaa, kuten “The American Way” ja sitä ah-niin-tusinamaista breakbeat tavaraa. Tästä päästäänkin albumin negatiiviseen puoleen. Nimittäin osa biiseistä kuulostavat kierrätyskeskuksen materiaalilta. Esim. “I Know It’s You” vaikuttaa ihan siltä kuin se olisi uudelleen muokattu aikaisemmasta Crystal Methodin tuotoksesta (en vaan saa päähäni että mistä). Ja muutenkin osa albumin biisejä vaivaa sellainen juoksuhiekkamainen tunnelma, mikään ei oikein etene vaan se uppoaa kokoajan syvemmälle. Poikkeuksiakin toki löytyy. Esim. Legion Of Boomin aloittava “Starting Over” sekä albumin loppupuolella soivat “Acetone” ja “Wide Open” ovat alusta loppuun asti hyvin rakennettuja helmiä. Ja kun kitarat iskeytyvät mukaan (“Broken Glass ja “Weapon Of Mass Distortion”), silloin Crystal Method osoittaa että nyt otetaan laitteistosta enemmän irti. Pienoinen pettymys jälleen kerran, tosin heidän ensimmäinen levy onkin sellainen paketti jota ei pystytä noin vain päihittämään.

Musiikkia, viikko 04/2006

Fatboy Slim: Palookaville (2004)

Fatboy Slim: PalookavilleSiirtäessäni tätä alelevyä tietokoneella mp3-muodossa jukebox-kovalevylle, tutkailin biisilistaa ja ainakin nimien perusteella huomasin että tältä levyltä on julkaistu vähintään kaksi singleä. Hmmm… tosin en muistanut yhtään että miltä ne biisit todellisuudessa kuulostivat. Paha enne vai huono muisti? Levyn lähtiessä soimaan, ensimmäinen vaihtoehto kävi ikävästi toteen. Onko big beat tosiaankin nykypäivänä läpikaluttu luu? Vuosien varrella monet tämän genren tähdet ovat ottaneet selvän hajuraon tähän musiikkin ja nyt voin taas ikävästi todeta että yksi alan konkari on myös kääntänyt laivansa. Itkuhan tässä melkein tulee kun tätä levyä kuuntelee, sillä Palookaville albumilla ei ole edes sitä Fatboy soundia nimeksikään. Teflon pinnoitettua muka-kaupallista ja kaikkia kosiskelevaa, hittiä epätoivoisesti hakevaa tavaraa. Biisit tulevat ja menevät mutta mitään ei jää korvien väliin. Vierailijatkaan eivät pääasiassa tuota minkäänlaista reaktiota. Ainoastaan Damon Albarn sai jonkinlaisen huomion, mutta biisi kuulosti liikaa Gorillaz tuotteelta. Voi voi. Edellisellä albumilla Norman Cook sentään vielä yritti. Nyt jäi käteen tyhjä lupaus jota hän ei lunastanut.

Musiikkia, viikko 03/2006

Mind Necrosis Factor: Entropy (2005)

Mind Necrosis Factor: EntropyItse olen pikkuisen puutunut dark ambient genren tarjontaan. Tuntuu että suurin osa tekee sitä samalla kaavalla tehty musiikkia ja liian harvoin luodaan sellainen levy joka todella puskee rajoja täysin uusiin ulottuvuuksiin eikä takerru genren kliseisiin niin helposti. Ranskalaisen Mind Necrosis Factorin debyyttijulkaisu Entropy iski jo heti ensikuuntelulla jättimäisen sähköiskun selkäytimeen ja atropiinipiikin rinnan läpi. Heräsi kysymys että onko tämän ranskalaismiehen käsissä dark ambient noussut uudelle tasolle? En nyt ihan sanoisi noin, sillä Entropy sisältää on niin paljon muutakin mitä ei löydy tyypilliseltä dark ambient albumilta. Mind Necrosis Factor käyttääkin raskasmielistä dark ambientia vain yhtenä tummana elementtinä tällä albumilla. Kun tätä albumin tarjoamaa kirjoa tarkemmin kuuntelee, hän on joko kehittelemässä uutta tai parantelee jo ennestään olevaa tuoretta tyylisuuntaa. Dark iDM? Niin… tästä päästiinkin toiseen albumilta löytyvään päärakennusmateriaaliin. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, dark ambient toimii albumin pohjavaluna ja synkkä, painostava tunnelma jatkuu mieltä syövistä biiteissä jotka muuntautuvat hetkittäin minimalistiseen suuntaan. Entropyn atmosfääriä nostelee tietenkin melodiat joihin on saatu myös orgaanisuutta käyttämällä pianoa ja kitaraa (akustista sekä sähköistä) jota ei uskoisi löytävän tällaiselta levyltä mutta se on saatu puristettua sinne sekaan hyvin. Pääpaino pysyy edelleenkin elektronisesti tuotetuissa ja hitaasti soljuvissa melodioissa johon kuitenkin välillä salakavalasti sujautetaan esim. nopeampaa acid rymistelyä. Vielä yksi tärkeä asia mikä tällä levyllä ponnahtaa heti esiin on ihmisvokaalien käyttö. Entropy sisältää kourallisen erilaisia vokaaleja – munkkien kuorolaulua, oopperamaisen tyylin omaava naislaulaja ja levyltä taitaa löytyä jopa keskiaasialaista kurkkulaulua. Kaikki nämä sekä latinaa lausuva mieshenkilö antavat rituaalisen säväyksen näille kappaleille ja luovat albumin ympärille keskiaikaisesta menneisyydestä kaikuavan pahuuden. Lumoutuneena kuuntelen Entropyn soundtrackmaisesti hiottua, monimutkaista elektronista kokonaisuutta ja sitä miten kaikki palaset ovat löytäneet paikkansa niin upeasti. Tällaisten levyjen ostamista varten minä olen syntynyt.

VA: The Remixes Vol. 06 – The Chemical Brothers (2005)

VA: The Remixes Vol. 06 - The Chemical BrothersThe Remixes kokoelma on siirtynyt kuudenteen osaan ja nyt ensimmäistä kertaa se sai minunkin huomioni. Onhan nyt sentään kyseessä yksi britannian suurimmista electronic yhtyeistä eli the mighty Chemical Brothers. Tässä on taas erinomainen poikkileikkaus Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin remix-tuotantoon. Alkuaikojen helmistä, kun he vielä käyttivät ensimmäistä aliastaan The Dust Brothers, nykypäivän tuhteihin soundeihin. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta kun heidän tuotoksia julkaistaan erillisellä CD:llä. Chemical Reaction kokoelma keräsi myös hyvin yhteen tämän kaksikon remixejä samalle CD:lle ja fanin kannalta onneksi vain yksi sama remix-kipale löytyy kummaltakin CD:ltä. Tosin se onkin ehkäpä se kuuluisin remix ja näin ollen ei haittaa vaikka se löytyy kummaltakin levyltä. Kyseinen kappalehan on Primal Screamin Jailbird joka ilmestyessään sai pienoisen nosteen heidän nimelleen ja heidän kyvyistään. Ja nyt vuosia myöhemmin tiedämme mihin se johti heidän urallaan. Vaikka heidän albuminsa ovat olleet paha pettymys viime vuosina, remix tuotantopuolella onneksi pyyhkii paremmin ja miksaukset viedään tyylikkäästi loppuun asti. Näitä kappaleita kuunnellessaani, tajusin kuinka hyviä tuottajia he todellisudessa ovat. He eivät takerru yhteen oljenkorteeseen, he osaavat uudistaa soundinsa tarpeeksi usein ja silti ylläpitää se chemical touch miksaus toisensa jälkeen. Hyvänä esimerkkinä toimivat The Charlatansille ja Primal Screamille tuotetut remiksaukset. Kokoelmalta löytyy kaksi miksausta näiden bändien kahteen eri biisiin ja ne edustavat erinomaisesti eri ääripäitä The Chemical Brothersin tuotannossa. Esim. tämä Primal Screamin legendaarinen Jailbird on se julmetun iso, hidas monster rumpurymistely ja saman bändin Swastika Eyes sen sijaan on 4/4 biittiin pohjautuva nopea valopulssi joka kiitää sivustajakatsojan ohitse silmänräpäyksessä. Remiksaus on myös oma taiteenlajinsa ja Chemical Brothersit hallitsevat sen suvereenisti.

Viikko 45:n musiikki hankinnat

Mortiis: Soul In A Hole (DVD) (2005)

Mortiis: Soul In A Hole (DVD)Norjan oma citytrolli aka maskia pitävä koukkunokka ja suippokorvanen Mortiis on julkaissut ensimmäisen DVD:n jolla on mukana mm. kokonainen livekeikka. Energinen Lontoon keikka keskittyy täysin soittamaan materiaalia ainoastaan Era2:lta sekä Era3:lta ja muutenkin Mortiis pistää kaiken likoon tällä keikalla sillä kaveri riehuu ja paiskoo mikkitelineitä minkä kerkeää. Era2:n eli The Smell Of Rain albumin gootti/elektroniset biisit on yllättävän hyvin kääntynyt enemmän raaemmaksi kitarasoitantaan ja biisit muutenkin tukevat hyvin tätä nopeaa industrial painoitteista ilmapiiriä. Ainoa negatiivinen asia tässä koko DVD:ssä on Lontoon keikan leikkaus. Biisien välissä näytetään kotivideota backstagelta yms. ja se rikkoo ikävästä tämän keikan yhtenäisyyttä. Neljän promomusiikkivideon lisäksi DVD:ltä löytyy myös perushaastattelu jossa Mortiis kertoo mm. keikkailusta, musiikinteosta ja selittää mitä tietyt asiat tarkoittavat todellisuudessa hänelle (kuten esim. tästä maskista). Ja tällä kertaa Mortiis on tehnyt tämän haastattelun ilman mitään maskeja. Tästä onkin pyörinyt jonkinlaista huhua että Mortiis hylkäisi maskinsa täysin seuraavan levyn myötä. Katsotaan miten käy.

Hardknox: Hardknox (1999)

Hardknox: HardknoxKaikki on suurta Hardknoxin musiikissa. Isot ja nopeasti paukkuvat big beat rummut ja bassot. Levyn aloittava Coz I Can ja Jim Carreyn Me, Myself & Irene leffasta tuttu Fire Like This onnistuu olemaan originaalisti ja hyvin tuotettua tavaraa mutta levyn kulkeutuessä eteenpäin totuus paljastuu. Näitä paukutteluja on jo tehty muiden alan veteraanien levyillä ja tämä levy ei muuten tarjoa oikein mitään uutta. Osa biiseistä kuulostavat ohuelta joiden päälle on lätkäisty tarttuva sämple pitääkseen sitä koossa ja pahimmassa tapauksessa Hardknox kierrättää häpeilemättä parhaimpia temppuja muilta big beat artisteilta. Naisvokaalit ja kitarat iskeytyessä levyn puolessa välissä, mieleen ponnahti heti ensimmäinen kysymys että mistä tämä on tuttu? Niinpä tietysti. Tämä on ihan kuin kuin Lords Of Acidin repertuaarista. Levyn loppupuolella soiva Psychopath saa jo pään laskeutumaan ja pyörimään negatiivisesti. Hardcore basso ja Prodigyn Charly biisistä napattu rumpusämple? Sekin vielä. Jos yleisesti diggaa isoista biiteistä, tykkää myös tästä levystä mutta vielä kerran varoituksen sanana että tämä albumi ei tarjoa paljon uutta. Halpa ja toimiva bailulevy minun tapauksessa (kirjaimellisesti, sillä maksoin tästä vain 5 euroa).