Addiktioni, 08/08

Fluke: Progressive History XXX (2002)

Fluke: Progressive History XXXYksi yhdeksän yhdeksän seitsemän. Jotenkin omassa tajunnassa myllertää sellainen väkevä muisto että vuoden 1997 kesä oli minulle yksi hienoimmista asioista mitä koin musiikillisesti. The Prodigy julkaisi elektronisesti punkahtavan teoksensa The Fat Of The Land, kesän kynnyksellä tuli The Chemical Brothersin toinen albumi Dig Your Own Hole ja kovan hypetyksen videopelimaailmasta myötä uutta potkua uraansa saanut Fluke julkaisi Risotto albuminsa. Nämä kolme teosta jotenkin summasivat yhteistuumin sellaisen toteamuksen että ‘big beat is here to bring some fucking noise’. Nyt hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin voidaan todeta että koko genre on täysin letkuissa kiinni sekä liitettynä elämää ylläpitävässä koneessa ja tuota happea tuottavaa konetta pyörittää ainoastaan usko genren paluusta isommille areenoille. Totta puhuen, on aika epätodennäköistä että se tekisi paluun 90-luvun lopun kulta-aikoihin ja käsikin on jo siirtynyt ottamaan kiinni töpselistä. The Prodigyn ja The Chemical Brothersin urat nousivat huippuunsa noiden mainittujen albumien myötä ja kun esim. katsoo minkälaisessa paskassa herrat Simons ja Rowlands tällä hetkellä kahlaavat uusimmalla tuotoksellaan, aikuinen mies meinaa purskahtaa itkuun kun sitä alkaa vertaamaan heidän kahteen mestariteokseen. Fluke sen sijaan julkaisi vuonna 2003 pitkän odotuksen jälkeen näyttävän paluu-albumin, Puppy, ihan kuin vain läpsäyttääkseen kaikkia epäilijöitä ja kertoakseen suureen ääneen että ‘we still got it what it takes to be in this game’.

Kaikki kolme tässä heilahtelevassa nimi-ja-sormenosoitus leikissä mainittua orkesteria ovat julkaisseet jossakin vaiheessa kokoelma-levyn heidän hitti-singleistään, mutta Fluke vei tämänkin konseptin paljon pidemmälle. Vuonna 2001 he julkaisivat singleistään koostuvan best-of kokoelman nimeltään Progressive History X, mutta vuotta myöhemmin ilmestynyt sekä kaksi X-kirjainta peräänsä saanut kokoelma on Fluken ystäville vieläkin mielenkiintoisempi. Siinä missä heidän perus best-of kokoelma keskittyi vain ja ainoastaan singleihin, tämä kolmen CD:n boksiin kääritty Progressive History XXX pureutuu vieläkin syvemmälle Fluken tuotantoon paljastaen miten paljon enemmän yhtye on kuin pelkät hitti-singlet kertovat satunnaiselle kuuntelijalle. Sekin oli myös, sanoisinko jopa loistava veto että tältä julkaisulta uupuvat tyystin ensimmäisen kokoelman kappaleet (ainoastaan kummankin julkaisun aloitusbiisi on sama) ja näin ollen kuten jo vihjaisin, Progressive History XXX toimii helposti omaksuttavana laajennuksena edelliselle kokoelmalla kertoen toisesta ääripäästä että mistä Flukesta on kyse. Boksin ensimmäinen CD keskittyy heidän alkutuotantoon vuoteen 1991 saakka ja totta puhuen, tämä alkuvaihe Fluken discografiassa ei ole missään vaiheessa kiinnostanut itseäni. Ja nyt kun tätä housen ja nytkyttelevän syntikkapohjaisen tuotannon välimaastossa kierrätettyä materiaalia kuuntelee vuonna 2008 pakon sanettelemana, se kuulostaa vieläkin karmeammalta. Kauan sitten viimeisen käyttöpäivänsä nähneet loopit, padien iskut yms. tuntuvat niin luotaantyöntävältä yhdistelmältä että on jopa pieniä vaikeuksia pitää CD playlistilla loppuun asti. Tosin loppuvaiheessa kappaleissa tulee paikoitellen mieleen Apollo 440:n ensimmäinen albumi Millennium Fever, mutta tällä kertaa koneiden kanssa istutetut oikeat soittimet eivät saa samanlaista symbioosia aikaiseksi kuin maanmiestensä pidemmälle viedyssä työssään. Toinen CD on julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja osoittaa edelleenkin miten paljon Fluken soundi on kehittynyt vuosien varrella lisäten hiljalleen uusia ominaisuuksia ja siirtyen toisiin genreisiin. Vaikka tämä sisältää musiikkia kolmelta hyvinkin erilaiselta albumilta, Six Wheels On My Wagon (1993) – Oto (1995) – Risotto (1997), kappaleiden valinnan ansiosta sekä niiden muodostoma yhtenäinen virtaus on onnistuttu rakentamaan miltei täydellisyyttä hipoen. Six Wheelsin ja Oton materiaalin toimiessa sellaisen enemmän vauhdinhurmoisen kurvikkaan ambient dubin ja hämärästi hidastuvan downtempon rajoilla, Risotton kappaleet ottavat isompaa irtiottoa kohti breakbeattia ja hiuksen hienosti hipoen drum and bassin tyyliseen lähestymistapaan. Kun vielä ajattelee että yhtäkään näistä kappaleista ei ole julkaistu singlenä, se on jo sinänsä vankka osoitus kavereiden motivaatioista tehdä eheitä albumikokonaisuuksia jotka luovat heijastuspisteitä heidän seuraaviin töihin. Kolmas eli täysinäinen remix CD tässä boksissa kerää mm. neljä harvinaisempaa ja aikoinaan vain vinyylinä julkaistua remiksiä saman katon alle joten tämä boksi alkaa saada vankempia perusteita pakkohankinnalle. Tosin kuunnellessani näitä vierailevien artistien uudelleenmuokkauksia, sitä alkaa muistamaan että paremmin toteutettuja ja vieläpä Fluken itsensä tekemiä remiksejä löytyy kätkettynä jo julkaistuilta singleiltä. Jäljelle jäävä kysymys lienee että onko tämä julkaisu sitten kaiken vaivan arvoinen? Keräilijän näkökulmasta ehdottomasti. Pelkkä musta pahvinen boksi huokuu sellaista ymmärrystä sekä ylimääräistä panostusta bändin historian esittelemiselle ja vaikka osa biisivalinnoista eivät täysin kolahtaneet itselleni, pelkästään toinen CD osoittaa erinomaisesti miten pelkästään albumiraidoista koostuva kokoelma tekee jopa paremman homman kuin monien artistien single-kokoelmat.

Viikko 37:n musiikki hankinnat

Alehyllyjä tuli taas pengottua tällä viikolla ja seuraavat levyt lähtivät mukaan.

Orbital: The Middle Of Nowhere (1999)

Orbital: The Middle Of NowhereKuten albumin nimikin osuvasti kertoo, Hartnollin veljekset olivat hieman eksyksissa tämän albumin kanssa. Juustomaisen pitkät biisit joiden ponnettomat kilinät ja kolinat yhdistettynä hilpeisiin taustoihin ei oikein säväytä. Joitakin biisejä kuunnellessa mieleen ponnahtaa ajatus rinnakkaismaailmasta (tai paremminkin sanottuna helvetistä) jossa hippien jälkelaiset soittavat 60-luvun henkistä elektronista musaa. Pelottava ajatus. Ei tämä koko albumi sentään ole hit-and-miss tyylinen julkaisu. Levyn loppupuolella oleva Nothing Left (Part 1+2) ilmoittaa Orbitalin todellisen hengen olemassaolostaan. Myös Hartnollin veljekset ovat huomanneet sen että The Middle Of Nowhere ei ole Orbitalin paras julkaisu ja miksi muuten he olisivat korjanneet tämän virheen muokkaamalla osan tämän albumin biiseistä uudelleen heidän seuraavalle albumille, The Altogether.

The Orb: The Orb’s Adventures Beyond The Ultraworld (1991)

The Orb: The Orb's Adventures Beyond The UltraworldOrbitalista The Orbiin. Tuossa alehyllyjä selaessani tajusin etten ole oikein tutustunut tähän Dr. Alex Patersonin luotsaamaan ambient-techno legendaan nimeltään The Orb. No nyt se väärys on sitten korjattu kun ostin heidän debyyttialbuminsa ja samalla yllätyin positiivisesti tästä levystä. Odotin pelkästään simppeliä mutta mammuttimaisen pitkiä ambient-taustoja ja satunnaisia biittejä siellä sun täällä mutta tämä tuplalevy osoittautui monipuolisemmaksi kokonaisuudeksi ja kiehtovana matkana läpi avaruuden. Esim. en osannut edes aavistaa reggaemaista poljentoa tyyliin Perpetual Dawn tai Supernova At The End Of The Universe biisiä jota piti liikkeessään näppärä hip-hop biitti. Note to myself. Tätä pitää ostaa joskus lisää.

Wamdue Project: Best Of (1999)

Wamdue Project: Best Of Joskus kuutisen vuotta sitten Wamdue Projectilla oli pienoinen hitti jonka anime-henkinen video pyöri mm. MTV:llä ahkerasti. Nyt pienessä mielentilahäiriössä päätin ostaa best of-albumin tältä kaverilta vaikka tiesin että tämä saattaa kostautua pahimmilla tavalla. Your Honor, vaikka tämä albumi onkin täynnä munatonta house skeidaa (ja mukana on todella raskauttava asia eli munattomien kingin, Armand Van Heldenin tekemä remix), minun täytyy puolustaa itseäni sanomalla että tämä levy oli halpa ja tämä kyseinen hitti, King Of My Castle on edelleenkin niitä harvoja house-biisejä joita pystyn kuuntelemaan raapimatta itseäni verille. Voin jopa tunnustaa että se on edelleenkin hyvä biisi mutta antakaa minulle anteeksi tämän levyn ostamisen johdosta. En voinut itselleni mitään.