Addiktioni, 36/09

Beefcake: Drei (2001)

Beefcake: Drei
Ah, yes. Beefcaken Drei taitaa olla tänä päivänä yksi halutuimmista albumeista kokeellisen elektronisen musiikin saralla ja pitkän etsinnän jälkeen tämä kyseinen julkaisu sai vihdoinkin myös meikäläisestä omistajan. Niin siis kuinka haluttu? Monessa tapauksessa olen nähnyt kuinka tämä julkaisu on noussut eBayn verisesti kyynärpäitä takovassa huutokilpailussa helposti ylin sadan dollarin mutta itse pääsin tällä kertaa hieman pienemmällä summalla. Kuten Beefcaken eli Volker Kahlin ja Gabor Schablitzkin luomalla musiikilla on tapana, myös Drei edustaa parhaimmillaan tätä ajatuksen ja mielikuvituksen vapaalentoa jossa kuullaan digitaalisesti rahiseva sekä lasermaisesti vilahteleva iDM, eklektisesti riisuttu drum and bass, rauhallisuuden merta levittävä ambient sekä päätä notkuva ysäri trip-hop jossa paksu biitti pitää kokonaisuuden liikkeessään, taustalla vellovat syna-matto ja päälle vielä torvisoittokunnasta yksi instrumentti luomaan sen viimeisen silauksen tunnelmaan. Jopa liikkuvalle kuvalle omistettu moniulotteisesti kurkottava klassinen soitanta yhdistetään saumattomaan kokemukseen ja selkeästi Drein syvällisemmät sekä liikuttavimmat virtaukset tulevat juuri näistä hetkistä jossa klassiset instrumentit väreilevät ilmassa. Beefcake uskaltaa myös heittää huumorin pilkettä silmään ja yllättää kuuntelijan upottamalla saksalaisen kasaripop-sämplen kaiken koneellisuuden keskelle kunnes sitä aletaan purkamaan nollan ja ykkösten maailmaan. Edelleen palaan siihen aiheeseen että jos albumin pituus ylittyy sen maagisen 50 minuutin rajan, kuuntelijan mielenkiintoa täytyy ylläpitää tai muuten pullistuva kokonaisuus alkaa kääntymään helposti kuuntelijaa vastaan. Tarkoitan siis että ylitettyään tuon rajan, biisintekijän vastuu nousee eksponentiaalisesti jokaisella minuutilla ja jokainen hukattu minuutti voi aiheuttaa väistämätöntä tuhoa albumin läpileikkaukseen. Kuitenkin harvinaisena herkkuna Drei antaa tällä alueella myös vastinetta rahalle täyttäen kokonaisen CD:n joka sisältää 78 ja puoli minuuttia musiikkia ja se mikä tästä tekee suorastaan fantastisen teoksen on näiden kahden ihmisen luoma suora, puristavasti hellivä ote joka ei herpaannu tämän albumin aikana. Drei ei muutenkaan sisällä sitä markkinamiesten sanelemaa perusrakennetta. Kappaleilla ei ole nimiä ja muutenkin selkeää jaottelu on täysin poissa pelistä. Kokonaisuus on pätkitty tasan tarkkaan kolmen minuutin paloiksi jonka johdosta kuuntelijalle annetaan todellisuudessa haaste suoraan käteen ja pyritään kannustamaan kuuntelemalla teosta tarkasti alusta loppuun jottei hän missaisi yhtään hetkeä ja vivahteen muutosta.

Mikä siis tekee Dreistä niin halutun ja yhä nykyajassa mitattuna muodikkaan julkaisun? Itse asiassa totuus on se että Beefcake ei keksi uudelleen pyörää tällä albumilla eikä luo varsinaisesti minkäänlaista uutta pohjaa aiemmin mainituille genrille mutta he jalostavat jo aiemmin ilmaantuneet ideat pidemmälle ja tekevät niistä saumattoman kokonaisuuden. Useimmat DJ miksauksetkaan eivät sisällä näin paljon vaihtelua mitä Drei sisältää ja kaikesta kuulee että kokeilunhakuisuudesta on ollut pelkästään hyötyä ja Beefcake selkeästi pistää kaiken osaamisensa peliin tällä julkaisulla. RIP Beefcake 1997-2003 – vaikka te ette ole enää toiminnassa, te kuitenkin toimititte onnistuneesti yhden julkaisun jonka historia tulee muistamaan yhtenä tähtihetkistä kokeellisen elektronisen musiikin saralla.

Addiktioni 30/08

Kattoo: Places (2004)

Kattoo: PlacesHymen levymerkin luoma promoteksti mainitsee pokerinaamalla ja silmiä räpäyttämättä kuinka tämän julkaisu piti alunperin olla originaali soundtrack saksalaiselle pienen budjetin omaavalle kääpiö-S&M-pornotuotannolle mutta jossakin vaiheessa sukset menivät pahasti ristiin mm. viranomaisten kanssa jonka johdosta Volker Kahl a.k.a. Kattoo uudelleen muokkasi valmiiksi kirjoitetun materiaalin ja tulos on kuultavissa tässä. Harva uskoo tuohon värikkäästi esiteltyyn taustatarinaan mutta se luo kyllä erittäin hyvän vaikutelman että jälleen saa odottaa odottamatonta. Siinä missä Kattoon kaksi myöhäisempää albumia toimivat kuvitteellisen elokuvan täydellisinä soundtrackeina, Places on sen sijaan yksinkertaisuudessaan täysmittainen artisti albumi joka tarjoilee perinteisiä kappaleita. Megrim ja Hang On To A Dream albumeihin verrattuna elektronisuus on enemmissä määrin ottanut äänimaailman hallintaansa ja Places näyttäytyykin kuuntelijalle laajana kirjona erilaisia tyylejä joiden aikana Volker Kahl demonstroi jälleen erinomaista kykyä editoida ja liikkua määrätietoisesti tunnelmasta tai paremminkin paikasta toiseen kuten albumi vihjailee raitojen monotonisilla nimillä. Kuitenkin pääasiallisesti iDM genreen kategorioitavaksi albumiksi Volker Kahl on onnistunut rakentamaan erittäin uusiutumiskykyisen ilmapiirin jossa selkeimmiten huomaa että aiemmat oppivuodet Beefcaken toisena perämoottorina ovat alkaneet tuottamaan tulosta ja nyt uskalletaan mennä vieläkin pidemmälle ideoiden toteuttamisessa. “Place1” lähtee rullamaan levyn ensimmäisenä raitana jossa syntikoiden luoma cinemaattisuus, ylimakean melodisuuden läpiajama ja lasermaista efektisyyttä hyödyntävä biitti etenevät yhtenä rintamana muodostaen tukirangan jonka kautta lähdetään levittäytymään laajemmalti. “Place2” on samaa kaliiberia kuin Megrimin eläväinen mikromaailma. Tällä kertaa pakoon juokseva mies lähestulkoon löyhkää hikeä ja pelkoa – kamppailu selviytymisen puolesta annostelee adrenaalinia jatkuvana virtana suoniin samalla kun tiukempaan puristuva biittiohjelmointi ilmaisee tämän hetkisen tilanteen tarkasti mitoitetulla ohjauksella. “Place4” on todellakin se ensimmäinen odottamaton käänne tällä albumilla. Puolen minuutin ajan kuuntelijaa rauhoitetaan ambientilla kunnes matto vedetään alta ja ilman minkäänlaista varoitusta industrial-vaihde laukaistaan päälle jossa mekaanisesti tarkkoja koordinaatteja tarkasti seuraava ja sahaavasti etenevä kitara lyö hampaita sisään jatkuvalla tahdilla samalla kun tiukasti perässä seuraavat ja massaa puristavat perkussiot suoranaisesti repivät ja poraavat aukkoa aikaan. Tämä on se tunnelman ydin jonka jokaisen artistin pitäisi onnistua luomaan omassa työssään jos tosiaan pyrkii tekee tällaista nivusia nytkyttävää musiikkia. “Place7” on toinen oiva esimerkki. Kyseinen teos on suoranainen drum and bass jyrä jota itse haluan kuulla suoraan kaatamalla korvakäytävään kun on hieman vaikeampi päivä takana ja jollain tavalla pitäisi taota päähän hiljalleen syventyvää koloa jonka kautta päästä ronkkimaan omaa mieltä. Toisin sanoen amen break jytisee ja bassorumpu antaa armotonta luunappia jonka myötä tässähän alkaa taas tosiaan muistamaan miksi pahansuopainen drum and bass kuulostaa niin paljon tuhdimmalta kuin perus-breakcore. Siinä missä “Place1” aloitti tämän liikuttavan, tunnepitoisen liikehdinnän äänivirtauksessa – “Place8” nokittaa kaikesssa ainakin tuplasti ja varsinkin eläessämme aikoja jolloin pioneerityöt tehtiin viime vuosikymmenellä, Kattoo kuitenkin onnistuu miltei mahdottomassa tehtävässä luomalla yhden hienoimmista saavutuksista tässä genressä.

Selkääntaputukset eivät kuitenkaan takaa että tämä olisi täydellinen julkaisu. Laaja kirjo tuo heti perässään sen ongelmallisuuden että jos kokonaisuutta ei saa naksautettua saumattomasti yhteen, epätasaisuus alkaa näkymään julkaisun liiankin perusmaisissa töissä. Toisin sanoen tähdet loistavat liiankin kirkkaana jolloin moni asia jää tyystin taustalle. Sitten on erikseen “Place11” joka on menee suoraan siihen osastoon jossa kuuntelija alkaa kysymään itseltään että millä tavalla tämäkin pitäisi vastaanottaa. Reagoida vihaisesti, takoa nyrkkiä pöytään ja huutaa keuhkojen syvyyksistä että “mitä vittua tämä on nyt olevinaan?” vaiko ottaa lunkisti huumorilla? “Place11” on siis todellinen outolintu tällä julkaisulla. Onko tämä sitten Volker Kahlin uniikkia mutta todella hämärää huumoria vaiko tyystin henkilökohtainen asia liittää pelkäksi saksaksi tehty haastattelu tyystin tuntemattomaksi jääneltä henkilöltä. Kyllähän tämä tosiaankin luo jälleen sen satunnaisen ja odottamaton hetken julkaisulla mutta ehkäpä ihan väärällä tavalla ilmaistuna. En myöskään ole saksaa opiskellut joten tämä raita menee täysin minulta ohitse. Haluaisin todella tietää mikä tuon haastattelun idea oikein on. Kaikesta huolimatta Places on Kattoon ensimmäiseksi soolotuotannoksi onnistunut napanuoran katkaisu. Albumilla vahvistuvat kaikki hyvät puolet Beefcaken historiasta vieläkin voimakkaammin ja historiahan osoitti miten pitkälle mies eteni omassa tuotannossaan. Harmi vaan että tällä hetkellä kaverilta on loppunut usko musiikin tekemiseen.

Addiktioni, 12/08

Beefcake: Coincidentia Oppositorum (2000)

Beefcake: Coincidentia OppositorumKun puhutaan uuden musiikin löytämisestä tässä sisäänpäin hengitetyssä aistien viidakossa ja oman epätoivoisesti jatkuvan addiktion tyydyttämisessä, Volker Kahlin musiikki on itselläni ollut yksi selkeimmistä kohokohdista viime aikoina. Elokuvamainen kerronnallisuus yhdistettynä erilaisiin elektronisiin työstötapoihin on suorastaan avannut silmäni sille mihin tätä kahden lajityylin sekoitusta voi parhaimmillaan kuljettaa yhden miehen henkisillä voimilla – varsinkin kun kaveri ei ole tehnyt yhtään cinemaattista kokemusta varten vasten tehtyä scorea vaan hänen levynsä ovat enemmän olleet mielikuvituksen pienille elokuville suunnattuja teoksia. Ennen Kattoo pseydonyymin alaisuudessa tehtyä soolotuotantoa, hänellä oli eräs toinenkin projekti joka tunnettiin nimellä Beefcake. Beefcake on tällä hetkellä menneen talven lumia ja aika pitkälti viiden jalan syvyyteen raahattu painolasti mutta Gabor Schablitzkin kanssa perustettu kollaasi edelleenkin keräilee vuosi toisensa jälkeen enemmän ja enemmän arvostusta elektronisen musiikin piireissä ja tärkeintä on se että heidän julkaisemansa musiikki elävät yhä monien vanhojen sekä uusien fanien muistissa. Tämän johdosta osa julkaisuista saa kitkerän veren maun suussa vauhdittamana etsiskellä jotta sen saa kokoelmaansa ja yksi näistä vaikeamman luokan tapauksista on vuonna 2000 Hymen-levymerkillä julkaistu Coincidentia Oppositorum.

Coincidentia Oppositorum alkaa pelottavasti italialaisella 30-luvun musiikilla joka kuitenkin varsin nopeasti häivähtyy scoremaiseen otantaan jossa toistetaan sanaa ‘relax’ – kuin valmistaen kuuntelijan tulevaan rupeamaan jossa kuiskien annetaan vain yksi pieni mutta tärkeä neuvo jonka avulla tästä julkaisusta pääsee lävitse vahingoittumatta. Lihaksia ei tosiaankaan kannata jännittää tämän kuuntelun aikana sillä albumi aiheuttaa kramppeja vaihtaessaan jatkuvasti tulo- ja menosuuntaa. Oleta saavasi mitä tahansa, mutta todellisuudessa varaudu odottamattomaan täysivaltaiseen hyökkäykseen jossa käytetään myös luovaasti keittiön allasta. Coincidentia Oppositorum on, sanoisinko jopa hivenen Parkinsonin taudin kaltaisesti oirehtiva matka elektronisen musiikin eri tyyleihin, vaihtuviin sävyihin ja voimakkaisiin rytmisiin tulkintoihin mutta saavuttaen täydellisesti sen pisteen että albumi on jatkuvasti kuuntelijaa haastava sekä ympäriinsä poukkoileva tunnelma pysyy tiivisti yhtenäisenä. Annan yhden esimerkin. Coincidentia Oppositorumin cuet kuusi ja seitsemän – synteettisesti rätisevä ja systemaattisesti kilisevä drill ‘n bass tuntuisi vievän albumia jälleen sellaiseen epätaisesti painottelevaan mielen syvyyksiin jossa on selkeästi salaa otettu oppitunteja Richard D. Jamesilta kunnes yhtäkkiä vedetään liinat kiinni ja upeasti soljuva downtempomainen linjaus paljastuu koko kauneudessaan johon yhdistellään erilaisia instrumentteja viulusta huiluun ja jopa harppuun. Ja kas, heti perään iskostuva yhdeksäs cue muuntautuu taas vauhdittamaan kuuntelijan suoraan kohti teknologisesti väritettyä palettia jossa selkeästi kuuluu 90-luvun puolivälin iDM-tunnelma. Coincidentia Oppositorum on siis laajan kirjon omaava ja jatkuvasti sisältöään uudelleen rakentava kokonaisuus jossa hetkittäin saa tuntea erilaisia vaikutteita, Richard D. Jamesista aloittaen, mutta vaistomaisesti vieden kuuntelijan kaksikon itsensä kehittämään ja erinomaisesti luotuun, alati aineksia keräävälle kasvualustalle. Kun mainitsin että tällä albumilla pitää varautua kaikenlaiseen, julkaisun viimeistelevä cue osoittaa Beefcakelta myös loistavasti mietittyä pop-mentalitettia kun pääasiassa piano ja naisen vokaali kuljettaa Coincidentia Oppositorumin rauhallisesti lopulliseen päämääräänsä.