Addiktioni 24/15

Atrium Carceri: Metropolis (2015)

Atrium Carceri: MetropolisTässä sitä taas ollaan. 2015 on ehtinyt pyörähtämään vasta puoleen väliin kun Simon Heath on pykäämässä jo kolmatta soolo-julkaisuaan ulos omalta Cryo Chamber levymerkiltään. Ja kun kyseessä on Atrium Carceri julkaisu, sitä on jo ennakkoon pahimmillaan varautunut siihen että tulossa on vähintään semi-tyypillinen matka kyseiseen universumiin. Muinainen. Unohdettu. Unenomainen. Kalvava. Korruptoitunut. Tuhoutunut. Autio. Metropolis on äänimaailmallisesti tuttuun tyyliin täynnä vastaavanlaisia synonyymeja kuin myös tavaramerkiksi löytyvää työskentelyä joita luodaan teollisuuden taustametelistä sekä kaupungin ääriviivoihin omat jälkensä korroosion kautta kaivertaneen luonnonvoimien kautta ja musiikillisesti synkkää peruspalettia profiloidaan tunnelmallisen ambientin, humisevien koneiden ja cinemaattisesti eteenpäin kuljettavan pianon kautta. Metropolis on siis parhaimmillaan hyvin fyysisen tuntuinen joka onnistuu jollain tasolla luomaan illuusion kaupungin olemassaolosta mutta loppupeleissä musiikki ei kuitenkaan osaa puhutella juuri sillä oikealla tavalla joka antaisi sen viimeisen tarvittavan sykäyksen nostattamaan kuuntelijan ruokahalua mielikuvien parissa. Näin ollen kokonaisuus ei onnistu luonnostelemaan tarinankerronnallisesti mitä siellä kaupungin sydämessä on tapahtunut. Toisaalta ehkäpä se johtuu myös siitä että nämä kaikki on jo kuultu jossain muodossa aiemmilla levyillä ja toisto alkaa vaan puskemaan liian voimakkaasti lävitse. Muutenkin sitä huomasi tämän albumin kautta miten uudemmat Atrium Carceri tuotokset ovat alkaneet hämärtymään toisiinsa limittäin mikä myös jättää osittain kylmäksi tällä kliinisellä etenemisellään. Käsissä on siis erinomainen dark ambient julkaisu yksittäistapauksena mutta Atrium Carceri tuotoksena Metropolis on sitä samaa mitä ennenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Valitettavasti.

Addiktioni 44/13, Part 3

Atrium Carceri: The Untold (2013)

Atrium Carceri: The UntoldSiinä missä Simon Heathin post-apokalyptisen hohtavasti säteilevä Sabled Sun onnistui lyömään isompaa vaihdetta silmään vakuuttavan tunnelman luomisessa sekä miltei käsinkosketeltavan uskottavan maailman rakentamisessa 2145 sekä 2146 julkaisujen kautta, miehen pääprojekti ja cinemaattisen dark ambientin ehdoton suunnannäyttäjä Atrium Carceri sen sijaan kärsii edelleenkiin kiinteiden pisteiden luoman jatkumon ylläpitämisessä kuin myös uusien ideoiden vähyydestä ja vanhojen kuluneisuudesta. Totta kai uunituoretta The Untold albumia kuunnellessa hetkittäin tulee vastaan sellaisia oivallisesti toteutettuja ajan ja paikan synnyttäviä välähdyksiä jotka kertovat tunteellisesti ladatuilla tekstuureilla ja ääniohjelmoinnin kautta silmien takana esiinnousevaa ympäristöä jossa hengitystä pidätelleen voi kuulla pienetkin luonnosta kumpuavat akustiikat kuten esim. “Catacombs Of The Forgotten” jonka millin tarkka sämple-työskentely on jälleen huikealla tavalla omaa luokkaansa ja takaavat varmasti sen että jokaisella nuotilla on palikkamaisesti sovitettu paikkansa. Muuten The Untold valitettavasti herättelee niitä samoja tuntemuksia joita on väistämättäkin kokenut parilla edellisellä julkaisulla ja atmosfääriä tutunoloisesti transformoivasti toimeenpaneva ääni-kirjasto valitettavasti vahvistaa sen että tämä kaikki on kuultu jossain muodossa edellisillä Atrium Carceri tai Sabled Sun julkaisuilla. Sitä ei voi kiistää etteikö The Untold ole pelkällä tuotanto-arvoillaan jälleen kiitettävää luokkaa mutta musiikillisesti itse albumi on valitettavasti hiljalleen unholaan vaipuava josta ei jää kokonaisuutena mitään konkreettista mieleen.

Addiktioni 38/13, Part 2

Sabled Sun: 2146 (2012 digital, 2013 CD)

Sabled Sun: 2146Jossain vaiheessa uraansa Simon Heathin Atrium Carceri oli hiljalleen ajautunut itseään vaimentavasti replikoivaan mentaliteettiin josta selkeimmin puuttui sellainen tarvittava syvyys luodakseen voimakkaasti resonoivan läpileikkuun. Kunnes yllättäen viime vuoden puolella miehen uusin projekti Sabled Sun onnistui lyömään isompaa vaihdetta silmään tarinankerronnan sekä luovuuden suhteen. Toisin sanoen hän onnistui tuottamaan kaukaiseen tulevaisuuteen keskittyvää post-apokalyptista ambientia jossa puhtaasti äänityöskentelyn kautta on onnistuttu luomaan todelliselta tuntuva ympäristö joka on erityisesti silmät kiinni pitäessä miltei käsin kosketeltavissa. Tarinan aloittava 2145 tarjoili dramaattisen heräämisen kryo-unen tyyneydestä minkä jälkeen sai todeta olevansa ainoa ihminen hylätyssä ja raunioituneissa maisemissa jossa samankaltainen hiljaisuus eteni painajaismaisella tavalla. 2146 jatkaa yksinäisyyden varjoittamaa polkua ja tällä kertaa tarinan päähahmo löytää itsensä tukikohdasta jonne siviilisaation viimeiset olivat paenneet. Pilkahdus ihmisyyden rippeistä nousee esiin yli viidenkymmenen vuoden takaisten automaattinauhoitusten kautta mikä myös luo heti lisää dramaattista painostusta julkaisun ylle ja nostattavat jälleen vastausta vailla olevan kysymyksen huulille että mitä ihmiskunnalle todellisuudessa tapahtui. Jossain vaiheessa tukikohdan tutkimista, protagonisti löytää rikkinäisiä robotteja ja saa ensikosketukselta tuntuvaan toivon pilkahdukseen siitä että hänellä on mahdollisuus löytää lisää kaivattuja vastauksia kuin myös edes lievän parannuksen yksinäisyyden turruttamaan mielenterveyteen… Kaiken kaikkiaan 2146 tuo taas vakuuttavasti esiin sen pienen mutta äänivisuaalisesti suoritetun kirurgin tarkan faktan että Simon Heath on parhaimmillaan kun musikaalisesti väritetty immersio on ladattu alusta loppuun huippuunsa ja käsikirjoitettu tarinankerronta antaa myös paljon tilaa mielikuvituksen työstävään paikkaukseen. Post-apokalyptinen maailma tuntuu omalla äänettömyydellään hyvin luonnottomalta mutta rakennusten ja mm. mekaanisten laitteiden kaikumaiset linkit menneisyyteen sekä protagonistin eleet, liikkeet ja toiminnalliset motivaatiot yhdistettynä semi-futuristiseen musikaalliseen nuottiin kääritty epätoivo kuljettavat juonta paljon enemmän kuin osaa odottaa. Minkä johdosta tälläkin hetkellä 2146 tuntuu edelleen kuulokkeiden kautta nautittuna hänen parhaimmalta työltään jota erityisesti siivittää julkaisun mahtipontisesti viimeistelevä ja sähköisten instrumenttien kautta värähtelevä “End Me” jonka voi helposti kuvitella soivan lopputekstien aikana samalla kun yrittää sulatella kaikkea tapahtunutta. 2146 suorittaa loisteliaasti pidemmässä jatkumossa etenevää pienen pientä tarinaa jossa on selkeästi alku ja loppu joka kuitenkin ajautuu kysymysmerkein viitoittamiin tunnelmiin luoden surumielisen ja keskeneräisen päätöksen.

Addiktioni 22/13

Atrium Carceri: Void (2012 digital, 2013 CD)

Atrium Carceri: VoidNaapurimaassa oleskelevan Simon Heathin luotsaaman Atrium Carcerin yhdeksäs albumi Void hakeutuu tunnetusti taas semi-automaattisesti mysteerien hitaasti avautuvassa menneisyydessä, uhkakuvia maalailevan ihmismielen kolkossa hermostossa sekä ympäristön miltei käsin kosketeltavan immersion värittämässä tummassa väripaletissa jonka kirurgisen tarkka yksityiskohtaisuus musikaalisissa tekstuureissa on parhaimmillaan korvien kautta huikeaa seurattavaa. Albumin aloittava “Dear Diary” on monologisuudessaan ja biitin tasaisen virheettömällä sysäyksellä ensiaskel elokuvamaiseen pintakäsittelyyn sekä levyn kannessa raapaisevasti esiintuovat tekstin sirpaleet muovaavat yhdessä miltei Doomin kaltaista variaatiota käsikirjoituksessa johon liittyvät pumppuhaulikko ja väärät jumalat mutta tarinallisesti purkautuen vaimeammin tuonne psykologisesti alitajuntaan vaikuttaviin varjoisiin tiloihin. Äänimaailmallisesti jälleen todistetaan se miten Atrium Carceri on tyystin omanlaisessa kastissaan ja tämä näkyy hienovaraisen tiiviisti rakennetussa maailmassa jossa arkiesineiden ja koneiden kautta matalalta kaikuva äänisuunnittelu sekä painostavasti värisevästi pistelevä ilmapiiri keskittyvät täysin voimakkaasti resonoivien tunnelmien luonnissa. Toisaalta Void on enemmälti rinnastettavissa Phrenitis albumin kevyempään virtaukseen jossa erityisesti downtempo painoitteiset teokset (“A Curved Blade” ja “Passage”) sekä pianolla rauhoittavampaa tunnelmaa jännittävät viritykset (“Endless Deep” ja “Ancient Past”) edesauttavat tämän tyynnyttän yhteyden toteutuksessa. Jos julkaisulta lähdetään hakemaan niitä negatiivisia puolia, ensimmäisenä tulee vastaan se fakta että albumin pituus alkaa loppupeleissä kääntymään kuuntelijaa vastaan sillä liki 70 minuuttisena työnä Void on hieman liiankin pitkä mielensopukoissa kohtauksia itsestään koostavana kokemuksena. Void on kuitenkin positiivisesti mielenkiintoa herättävä työ mutta kuten ehkä jo vihjailinkin, vahvuudeltaan tasainen josta puuttuu jälleen se viimeinen, tärkeä paikalleen loksahtava palapelin palanen joka täydentäisi ja nostaisi tämän albumin kärkeen hänen omassa discografiassaan. Cinemaattisena dark ambient julkaisuna Void on kuitenkin genrensä parhaimmistoa. Toisaalta eipä siellä edelleenkään ole hirveästi tunkua tällaisten julkaisujen suhteen.

Addiktioni: Redux 9

Atrium Carceri & Eldar: Sacrosanct (2012)

Atrium Carceri & Eldar: SacrosanctSimon Heath on ollut kuluneen vuoden aikana harvinaisen tuottelias julkaisurintamalla. Kolme täysin uutta Atrium Carceri sekä kaksi post-apokalyptiseen tarinankerrontaan keskittyvää Sabled Sun julkaisua joista toinen pulpahti juuri sopivasti ulos maailmanloppua ennustavana päivänä. Maailmanloppua ei kuitenkaan lopulta tullutkaan joten tuosta unohduksiin rappeutuneen kaupungin sekä ihmisyyden vaimeasta kaiusta kertovasta 2146 albumista sitten joskus myöhemmin lisää. Alunperin loppukesästä digitaalisena, 24-bittisenä formaattina miehen omalla Cryo Chamber levymerkillä ja myöhemmin venäläisen Infinite Fog Productions kautta fyysisenä astiana julkaistu sekä toisen dark ambient projektin, Eldarin kanssa yhteistyönä tehty Sacrosanct on mielenkiintoinen ja ehkäpä myös jollain tasolla myös kaivattu suunnanmuutos takaisin miehen alkupään suoravetoisempaan sommitteluun. Edetään jälleen huomattavasti synkempää, ahdistavasti kapenevaa väylää ja samalla karsien pieniä ylimääräisiä tarinaan panostavia viitteitä mutta kuitenkin antaen musiikille tilaa hengittää ja jättäen tavaramerkiksi sitä tutunomaista elokuvamaisen painostavasti rapistunutta kerrontaa kuin myös teknillisesti esiintulevaa minimaalista ohjelmointia joiden kautta Sacrosanct saa kaivattua lisää syvyyttä. Tämä on myös ensimmäinen kerta kun tutustun espanjalaiseen Eldariin (Marc Merinee ja Merce Spica) joten tämän albumin perusteella en osaa muuta sanoa että tämä kaksikko tuo selkeästi mukanaan painostavampaa, industriaaliamaisen kolkkoa tekstuuria muutenkin tummaan väripalettiin sonnustettuun äänimaailmaan. Sacrosanct on loppupeleissä lyhyehkö, 48 minuutin teos jossa on selkeästi keskitetty vahvuuksiin ja näin ollen albumiin on onnistuttu sisällyttämään genren perusteisiin tukeutuvan rungon ja samanaikaisesti kauaksi horisonttiin tähyilevän ajattoman viimeistelyn.

Addiktioni 39/12

Sabled Sun: 2145 (2012)

Sabled Sun: 2145Kun Atrium Carcerin kautta mainetta saanutta Simon Heathin uusinta projektia Sabled Sun ja sen debyyttiä 2145 lähtee kuuntelemaan, varsin hyvissä ajoin tulee huomaamaan että ollaan jälleen hyvinkin tutuissa äänimaailmoissa, toimintatavoissa ja ennenkaikkea siinä helposti sisäänsä kaappaavan tunnelman ytimessä. Mies osaa edelleenkin loihtia taidokkaasti vuolaasti virtaavaa ääntä pysytellen dark ambient genren yhtenä mielenkiintoisimmista tuottajista. Monituista kertoja albumia läpikuunneltuaan, musiikista ja vihjailevasti jätetyistä teksteistä alkaa löytämään sellaisia pieniä viitteitä sille että joko jonkinlainen sairaus on tuhonnut ihmiskunnan täysin tai se klassinen skenaario jossa ydinisku on pyyhkinyt ihmiskunnan pois kartalta ja taakse ovat jääneet rakenteelliset todisteet ihmisyyden olemassaolosta ja kaiken tuon keskellä on vain yksi ihminen joka myöskin pahimmillaan tekee hidasta kuolemaa. Simon Heath jatkaa siis tunnetulla ja tehokkaalla linjalla ettei hän halua paljasta kaikkia yksityiskohtia kerrallaan vaan iso osa piilevästä taustatarinasta jätetään kuuntelijan mielikuvituksen pähkäiltäväksi. Hyvä niin koska se taas pakottaa kuuntelijan kurkottamaan kohti albumin syvyyksiä ja löytämään kaivattuja vastauksia. Muutenkin Atrium Carceriin verrattuna, ensimmäisenä huomaa miten maailman hiljentyminen korostuu tällä albumilla useampaan potenssiin. Tarkoitan sillä sitä että kuinka paljon albumi nojautuu luomaan maailmaa joka on ihmisyydestä hiljainen ja sen myötä aikakin on suorastaan pysähtynyt. Oli kyseessä luonnon itsensä luomaa tuulen suhinaa ja siinä ohella sateen hapollisesti polttavaa ropinaa tai insinöörien aikaansaamien rakennusten kolkko kaiku tai taakse jääneiden teknologisten saavutusten sähköisesti vapautuva viimeinen purkaus, luonnollisuuden ja ei-eläväisen ympäristön voimakkaasti luova immersio yksinäisyydestä rappeutuneen kaupungin raunioiden keskellä on miltei käsin kosketeltavissa. Sabled Sun on myös siinäkin mielessä rinnastettavissa Atrium Carceriin että siitä löytyy soundillisesti samanlaista eteenpäin vievää musikaallista kokeilua ohjelmoinnin ja elokuvamaisten tekstuurien kautta jotka vahvistavat tätä futuristisen kolkkoa ja sen jälkipolttavaa olemusta albumin ylle. Hyytävän synkkää post-apokalyptista ambientia siis parhaimmillaan ja ehdottomasti yksi Simon Heathin parhaimmista töistä moniin vuosiin. 2145 on saatavilla 300:n kappaleen rajoitettuna CD-painoksena Old Europa Cafen kautta tai suoraan Simon Heathin omalta Cryo Chamber nettilevy-yhtiöltä digitaalisessa, 24-bittisessä formaatissa.

Addiktioni 14/12

Atrium Carceri: Reliquiae (2012)

Atrium Carceri: ReliquiaeOn vuosi 2012 ja nyt ollaan saavuttu seitsemänteen lukuun Simon Heathin a.k.a. Atrium Carcerin luomassa eläväisessä ja kiihkeän kostean hengittävässä dark ambient äänimaailmassa. Siinä missä genren kruunua ja valtikkaa tiukasti käsissään pitävä Lustmord pystyy yhä vuosikymmenien jälkeen kiistattomasti rakentamaan pimeässä kelluvaa intensiivistä tunnelmointia, Atrium Carceri osaa omalla tahollaan kietoa mm. puhe-sämplien ja lisättyjen äänitehosteiden kautta musiikin ympärille tiukasti eteenpäin liikkuvan ja huumaavasti lankeavan tarinan jossa mielikuvitus täydentää tyhjät kohdat ja siinä ohella salakavalasti kaapaten kuuntelijan psyykkeen tapahtumien keskelle. Atrium Carcerin vuonna 2009 julkaistu edellinen tuotos, Phrenitis, oli paljon yllätyksiä omaavan ensimmäisen kuuntelun jälkeen myöskin kieltämättä hieman haasteellinen omaksua, kiitos huomattavasti pehmeämmin nojautuvan ja kliinisen leikkauksen läpikäyneen äänipaletin josta oli poistettu erinäisiä pelottavia elementtejä jotka olivat syvälle iskostettuja tavaramerkkejä hänen musiikissaan. Myönnän että Phrenitis ei alunperin saanut viikon kuuntelun jälkeen allekirjoittaneelta täysin toivotunlaista reaktiota mutta pidemmän ajan myötä julkaisu alkoi kasvamaan pääni sisällä ja aloin löytämään enemmänkin niitä vahvoja puolia uudenlaisesta äänimaailmasta. Ja nyt kolme vuotta myöhemmin on jännä taas huomata että Atrium Carcerin uunituore Reliquiae on uudelleensynnyttänyt jokseenkin samanlaisia fiiliksiä jotka koin alunperin edellisen albumin parissa. Eli jokin tässä uudessa albumissa lyö jälleen pientä hangoittelua vastaan vaikka siitä löytyy taas paljon sellaisia pimeitä elementtejä jotka tekevät Atrium Carcerista tunnetun ja tyystin omanlaisen aktin tämän genren sisällä.

Onneksi albumin kynnykseksi kohoavan ongelmakohdan pystyy jokseen paikantamaan ja purkamaan sen kautta että liki seitsemänkymmentä minuuttinen Reliquiae lämpenee hitaasti. Mikä tarkoittaa että albumin ensimmäinen kolmanneksella tuota mustaa, minimaalista väripalettia ja kolkkoa cinemaattisuutta räiskäistään hieman varovaisemmin pensselin kautta eri suuntiin ja katsotaan että mikä tuosta melankolisesti, aavasti virtaavasta lohduttomuudesta tarttuu seinäpaperiin näkyvimmin kiinni. Toisin sanoen Reliquiae hakemalla hakee suuntaansa äänisuunnittelun sekä tunnelmallisesti ladatun ohjelmoinnin kautta ja vasta julkaisun jälkimmäisellä puoliskolla albumi alkaa selkeämmin saada suurempia, moniulotteisempia luonnoksia ja jopa futuristisia kaikuja yhtenäisemmin toisiinsa sidotun linjauksen kautta samalla kun mekaanista, teollis-sävytteistä työstötapoja valutetaan luomaan syvempää immersiota sekä klassisen taustan omaavien soitinten kautta ilmennetään tarpeellisia humaanisia tunteenkirjoja. Mustan eri sävyjä hyväksikäyttävästi kuiskaileva kansitaide ja paranoimaisesti pilkahtava vetovoimaisuus kohtauksittain vahvistavat albumin päälle raskaammin laskeutuvia varjoja jotka kertovat varsin selkeäsanaisesti sen että Reliquiae on lähtenyt tervetulleesti taas etenemään synkempiä polkuja ja siinä ohella kuljettanut mukaansa Phrenitis albumillakin käytettyjä toimivia ideoita. Mutta kuitenkin loppupeleissä albumilta kumpuavat fiilikset voisi summata juuri niihin samoihin sanoihin joita minulla on ollut parin muun Atrium Carcerin julkaisun kanssa – Reliquiae on hyvä julkaisu mutta siitä jää selkeästi se viimeinen tärkeä ponnistus suorittamatta joka nostaisi sen kahden ensimmäisen albumin rinnalle.

Atrium Carceri: Unveiled

Näyte numero kaksi tulevalta “Reliquiae” albumilta. Atrium Carcerin virallisen sivuston foorumia lueskeltuani löytyi pari pientä mutta tärkeää informaation palasta. Albumi sisältää 19 raitaa ja tod.näk. julkaisu ajankohta on jossain syyskuun paikkeilla Cold Meat Industry levymerkin kautta (kuten hänen aikaisemmatkin levytykset). Nice.

Atrium Carceri: Inward

Tämä alle kahden minuutin näyte tulevalta albumilta kuulostaa… synkältä. Mikä on tietenkin hyvä asia.

Atrium Carceri: Faces Of War

Tässä on heti perään toinen. Uuden Phrenitis albumin aloittava “Faces Of War”. Boom. Sodan hulluus on päästetty irti ilmakehäämme.

Atrium Carceri: Hidden Crimes

Eristäytyminen. Hiljaisuus. Rappeutuminen. Unohdus.

Addiktioni 50/09

Atrium Carceri: Phrenitis (2009)

Atrium Carceri: PhrenitisJaahas, tuli hieman yllättävää hiljaiseloa meikäläisen addiktion kanssa. Noh… Mitäs soppaa tällä kertaa kauhotaan levylautaselta, varsinkin näin valoa karkaavan talven keskellä? Tuntuu että aina kun lähestytään kohti joulun painostavaa tunnelmaa, suorastaan automaattisesti meikäläisen pöydälle ilmestyy vähintäänkin raskasmielisesti raahaava julkaisu joka todellisuudessa poistaa onnistuneesti tätä puristavaa fiilistä – kiitos taas kerran kaupallisen helvetin tiukasta kuristusotteesta josta saadaan nauttia vuosi toisensa jälkeen. Vuosien varrella hyväksi havaittua perinnettä noudattaen, tällä kertaa syynnissä on dark ambientin yksi värikkäimmmän nimen, Atrium Carcerin uunituore Phrenitis albumi. Kieltämättä Simon Heathin a.k.a. Atrium Carcerin yksi parhaiten toteutetusta vahvuuksista on aina ollut hänen tyylinsä ja kykynsä rakentaa uskottavia maailmoja, kosketeltavan realistisia paikkoja pelkästään väreilevän musiikin avulla – esim. alkupään tuotannossa esiintyvät mielisairaala ja hylätty vankila muuntautuvat tällaisen kuvitteellisen soundtrackin myötä pään sisällä pyöriväksi filmikelaksi jonka kautta pelottavuus saa uusia ulottuvuuksia kun kuuntelijan mielikuvitus alkaa täyttämään tyhjiin aukkoihin toisiinsa linkittyviä tapahtumia. Kahden edellisen albumin myötä herra Heath on selkeästi ottanut suurempia teemoja työstettäväksi – Phrenitis jatkaa siis edelleen tällä linjalla ja muutenkin äänimaisemmallisesti Atrium Carceri valmistautuu etenemään siitä mihin viime vuonna julkaistu Souyuan jäi suorastaan kaikumaan. Tällä kertaa albumin taustatarinaa sävyttää kauan sitten sodan pahasti runtelema maailma jossa kaupungit ovat romahtaneet mutta silti sotaherrat jatkavat edelleenkiin loputonta valtataisteluaan raunioiden keskellä.

Kuten Atrium Carcerin musiikkiin on jo tottunut, alku on taas herkullisen lupaava. Aloituskappaleessa “Faces Of War” kuultavat venäläiset puhesämplet sysäävät tunnelman väistämättäkin aikoihin jossa sodan hulluus paloi ilmakehässä kuumimmillaan ja jonka jälkikaiut tulevat näkymään pitkälle tulevaisuudessa. Heti perässä seuraava “Inside The City” herättää uudelleen aistit ja pudottaa kuuntelijan nykyhetkeen jossa raivoava sota on pelkkä himmenevä ja monien mysteerien taakse verhoutuva muisto. Downtempomainen eteneminen luo väistämättäkin sellaisen olotilan että kuuntelija etenee kaupungin raunioissa ja tällä tietyllä hetkellä vaaran merkit eivät ole vielä ilmassa. Kun Phrenitisin äärellä alkaa huomioimaan käytettyjä puhe- sekä sound-design sämplejä, soitettuja akustisia instrumentteja, ohjelmoitua äänimaisemaa – kaikessa kuulee selkeästi miten tämä on yhä sitä ehtaa Atrium Carcerin persoonallisesti luotua cinemaattista tulkintaa mutta mitä pidemmälle albumilla mennään eteenpäin, sitä väistämättäkin alkaa tajuamaan että jokin asia Simon Heathin musiikissa on nyt muuttunut. Itseasiassa kun tätä albumia on nyt pyöritellyt monen monituista kertaa alusta loppuun, voi todeta hieman yllättävästi että tämän kuudennen julkaisun myötä ‘pelottava’, ‘synkkä’ ja jopa jossainmäärin ‘uhkaava’ adjektiivit voi poistaa kuvauksesta kokonaan pois. Soundillisesti Phrenitis on siis läpikäynyt hyvin kliinisen oloisen leikkauksen jonka ytimestä on poistettu paljon elintärkeitä toimintoja mutta kuitenkin samanaikaisesti vahvistavat jäljelle jääneitä elementtejä siinä määrin että ne lopulta kuitenkin onnistuvat muodostamaan saumattoman kokonaisuuden. Kyllähän Phrenitis osaa edelleen edetä hyytävän rauhallisesti päämääräänsä ja kun julkaisua kuuntelee tarkemmalla aistilla, pinnan alta löytyy myös uutuuden tuoksua herättäviä aineksia kuten esim. jopa dub technosta kevyesti vaikutusta saanut “Surfacing”. Mutta ehkäpä ne eniten tunteisiin vetoavat hetket koetaan levyn lopussa. Erityisesti “Reunion” osoittaa taas täydellisesti että Atrium Carcerin musiikki osaa myös parhaimmillaan irtaantua täysin dark ambientin kulmikkaista raameista tarjoten teoksen jossa suorastaan syleillään kauniisti tulkitun pianon äärellä ja jota pitää rytmisesti liikkeessään vähäeleinen glitch koneisto. Suoralta kädeltä voin siis sanoa että Phrenitis ei ikävä kyllä kuitenkaan ole tyyliltään hänen vahvimpia töitään – aikaisemmilla levyillä psykologiset ja traumaattisen pelottavat piirteet on häivytetty miltei kokonaan pois albumin äänimaailmasta mikä väistämättäkin luo sellaisen amputoidun fiiliksen että tästä kaikesta puuttuu se välttämättömin osanen mikä tekee Atrium Carcerista niin tunnetun. Phrenitisin myötä Atrium Carceria saa kuitenkin kiittää siitä että hän ainakin yrittää luoda uutta eikä näin ollen jää makaamaan paikoilleen edes yhden levyn ajaksi.