Musiikkia, viikko 06/2006. Part 2

Squaremeter: Aswad (2004)

Squaremeter: AswadInnovatiivisuus. Se on erittäin hyvä sana kuvaamaan Squaremeterin Aswad albumia. Taas olin siinä tilassa että kuuntelin viikon verran tätä albumia silmät ja korvat auki sekä valmistauduin ottamaan avoimin mielin vastaan mitä uskomattomimpiä yhdistelmiä kahdesta täysin eri maailmasta. Squaremeter a.k.a. Mathis Mootz on luonut Aswad albumilla melodisesti vahvaa ja elektronisesti tuotettua hypnoottisesti häiriintynyttä ambientia johon on sekoitettu mm. erilaisia etnistä jousisoittimia ja vokaaleja jotka kaikuavat syvistä arabimaista. Ja kyllä. Tässä on konsepti joka toimii yllättävän hyvin. Albumia kuunnellessa muutama kappale nousivat nopeasti omiksi suosikeikseni. Esim. Imsak, albumin nimikkokappale sekä Tahat, josta tulee mieleen eräs Hardfloorin remix jossa käytettiin samanlailla hyväksi monsterimaista acid-melodiaa ja hidasta rummuttelua. Se on vaan yksinkertaisesti sellainen headbangeri jonka aikana pää alkaa notkumaan eteen ja taakse. Sille ei vaan mahda mitään. Sen sijaan Faregh ei päästä kuuntelijaa helpolla. Päämelodia pyörii metallimaisessa kurvissa eikä sekään auta kun miesvokaali, etniset soittimet ja konerummut heitetään tuohon pyöritykseen. Siinä vaan toivoo että saa jostakin tukevasti kiinni ja pysyy mukana matkassa. Kefaya kappaletta ympäröi hidas, scifimäinen fiilis joka räjähtää puolessa välissä käsiin ja muuntautuu Juno Reactorimaiseksi rymistelyksi. Tämän johdosta se ehkä kuulostaakin siltä että tämä olisi joku mysteerinen kappale joka on kadonnut jostain Matrix soundtrackista. Aswad on mahtava kokonaisuus alusta loppuun asti joka lyö tulta perseelle jokaisella kuuntelukerralla ja pistää liikettä ainakin yhteen ruumiinosaan (itselläni se on yleensä niska ja pää). Jos jotain negatiivista pitää sanoa tästä levystä, niin ehkäpä se yksi kauneusvirhe löytyy siitä että miten osa näistä biiseistä on rakennettu. Se ei ärsytä itseäni mitenkään mutta tuo hieman puutuneisuutta tähän levyyn kun melkein jokainen biisi alkaa pienellä glitch kikkailulla josta se kasvaa isompiin sfääreihin. Kuten sanoin, se ei minua mitenkään häiritse. Itseasiassa vakuutuin syvästi tämän kaverin kyvyistä ja nyt on toinen samanhenkinen albumi tilauksessa (War Of Sound).

Venetian Snares: Infolepsy EP (2004)

Venetian Snares: Infolepsy EPPienen Coredump Recordsin kautta julkaistulla Infolepsy EP:llä herra Aaron Funk esittelee taitojaan viiden biisin edestä joiden yhteiskesto on vähän päälle 20 minuuttia. EP:n aloittaa funkahtava ja vahvasti 70-luvulta haiskahtava kolistelu nimeltään Twelve jossa sämplätään jotain Sesame Streetin tunnaria. Varsinainen “calm before the storm” tunnelman luoja sillä näiden jälkeen herra Funk päästää irti mielipuolisempaa osastoa Venetian Snaresin tuotannossa. Winnipeg Is A Frozen Shithole oli minusta lapsellinen yritys olla rankka mutta tämä EP sen sijaan osoittaa miten tuottaa vihaisia ja raivokkaita kappaleita. EP:n tokalla biisillä, Where’s Bill, voi tuntea kuinka aivomassat lentelevät pitkin seiniä väkivaltaisen breakcoren soidessa. Kill Bill-leffassa Uma Thurmanin esittämä Bride murskasi mieshoitajan päätä oven välissä ja Venetian Snares tekee saman hitillään. Kolmas tekele, Absolute Smakatrosmic tarjoaa raggajunglea jossa syviä bassolinjoja ja nopeita drum and bass elementtejä á la Venetian Snares. EP:n viimeiset biisit Americanized ja Punishing2004 kulkevat aika pitkältä samoissa väkivaltaisissa jalanjäljissä kuin Where’s Bill. Lyhyytensä takia Infolepsy ei ole mikään klassikko mutta se on silti on niitä parempia julkaisuja Venetian Snaresin tuotannossa. Not for the weak of heart.