Addiktioni 51/14

Hecq: Night Falls (2008)

Hecq: Night FallsElämässäni oli yhdessä vaiheessa sellainen kahden viikon ajan jakso jonka aikana en kuunnellut muuta kuin ambientia koska pelkäsin että jokin muu musiikintyyli puskisi mieleni yli sellaisen itsensä kadottavan rajan josta ei välttämättä olisi paluuta. Tosiaan, Hecqin (a.k.a. Ben Lukas Boysen) viides kokopitkä Night Falls muuntautui yli neljä vuotta sitten miltei vahingossa yhdeksi tärkeimmäksi julkaisuksi elämässäni johon takerruin kun elämän pienet purot muuttuivatkin tulvaksi ja särkynyt mieli yritti löytää edes jonkinlaista pelastusrengasta ympärilleen. Siitä lähtien Night Falls on ollut meikäläisen toivelistalla kiistaton numero ykkönen ja olen aktiivisesti yrittänyt hakea tätä levyä kunnes se alkukuusta sitten viimeinkin löytyi eBayn kautta. Vieläpä huokeaan hintaan kun miettii miten vaikeata tätä fyysistä versiota on ollut saada käsiinsä. Minkä johdosta onkin jotenkin sellainen vahva kutina takaraivossa että tätä julkaisua ei ole painettu kuin muutama hassu sata kappaletta koska yleensä Hymen Records levy-yhtiön julkaisuja saa helposti käsiinsä vuosienkin jälkeen. Mutta mutta… Miten siis lähteä kuvaamaan Night Fallsia joka on itselleni sellainen harvinaisempi julkaisu jota osaa arvostaa kahden erilaisen henkilökohtaisen näkemyksen kautta vieläkin enemmän? Erinomaiseksi ambient-levyksi siitä löytyy monenlaista eri kerrosta joiden välillä rajat hämärtyvät taidokkaasti toisiinsa – alkaen spirituaalisuudesta kurkottaen houkuttelevasti koneiden minimalistisiin rajapintoihin ja unohtamatta tietenkään sitä miten hienovaraisen vaikuttavasti kokonaisuus leikittelee pimeän puolen parissa kuitenkaan kallistumatta liikaa sinne suuntaan. Night Falls on majesteettinen ja mielikuvituksellinen yhdistelmä teknologisuutta ja inhimillisyydestä kumpuaviin kiintymyksiin jota myös taidokkaasti vahvennetaan klassisten instrumenttien kautta vankempaa ääriviivoja ja näin ollen saaden myös filmaattisesti koskettavaa laaduntaetta. Yli tunnin mittaisena, Night Falls on kokonaisuudessaan niitä hienoimpia kokemuksia kun se lopulta vielä onnistuu huipentumaan albumin viimeistelevän yhdeksän minuuttisen “I Am You” kappaleen kautta jossa erityisesti tämä elokuvamainen atmosfääri on rakennettu silmällä pitäen tärkeimmäksi elementiksi luoden pisteen i:n päälle tunnelman saattajana. Jos mielipidettäni kysytään, Night Falls on Hecqin moniulotteisessa diskografiassaan hänen magnus opuksensa jota on vaikea lähteä ylittämään. Night Falls on luotu havannoimaan kuin myös kuuntelemaan syvällisemmin albumin tunneskaalaa mutta itselleni se on ennenkaikkea albumi jonne hetkellisesti kadotin itseni parantuakseni ja löytääkseni sisimmistäni sen kaivatun vastauksen. Night Falls on albumi jota en ikinä tule unohtamaan ja mitä se on tehnyt minun hyväkseni.

Addiktioni 43/14

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition) (2014)

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition)Nuoruutensa 90-luvulla elänyt on saattanut havahtua nyt sellaiseen tilanteeseen että monet klassikon leiman saaneet levyt ovat saamassa 20-vuotisen kunniaksi ties minkälaista erikoispainosta ja Underworld aloittaa heidän uusintakierroksen kolmannellaan julkaisullaan Dubnobasswithmyheadman. Underworld on muutenkin erinomainen malliesimerkki siitä miten ura voi lähteä nousujohteiseen kiitolinjaan musiikillisesti toteutetun suunnanmuutoksen myötä ja vieläpä oikealla hetkellä kun brittein saarella elektroninen musiikki alkoi elää uudenlaista kukoistuksen aikaa. On vuosi 1991 ja Karl Hyden ja Rick Smithin kasari-taiderock/synthpop versio Underworldista oli siis kulkenut päätepisteesen edellisenä vuotena ja nyt heidän mukaansa lyöttäytyi Darren Emerson joka on myöskin hieman ironisella tavalla osoittautunut 2000-luvusta eteenpäin että kuinka iso osa Underworldin soundin uudelleen rakentamisessa hän todellisuudessa oli. Underworldin nykykunnosta albumi-rintamalla löytyy varmaan monta eriävää mielipidettä mutta heidän suunnanmuutoksen myötä tehdyt kaksi ensimmäistä julkaisua ovat edelleenkin heidän uransa huippuhetkiä ja Dubnobasswithmyheadmanin uusintajulkaisu kristallin kirkkaan remasteroidun soundin myötä muistuttaa erinomaisesti siitä. Vuonna 1993 julkaistun Dubnobasswithmyheadmanin teknillisesti synkkämielinen ja ailahteleva matka joka sijoittunee technon ja progressiivisesti kehittyvän kaavan välimaastoon josta kerroksittain alkaa kuoriutumaan tunnelmallisesti ja energisesti irtiottavia harppauksia hypnoottisuuden piirteisiin joita täydennetään runollisesti koostettujen lyriikoiden kautta. Viidelle CD:lle levittäytyvä Super Deluxe Edition albumista on siitä myös mahtava paketti että se haalii sisäänsä melkein kaikki tärkeimmät miksaukset sekä b-puolet singleistä vuoteen 1994 asti ja muutenkin Underworldin 90-luvun tuontantoa saa kiittää siitä että he tekivät itse monenlaisia versioita biiseistään ja yksi CD:stä on hyvitetty DAT-nauhojen ja tietokoneiden kätköistä kaivettujen ennenjulkaisemattoman materiaalin suhteen antaen samalla suurenmoisia kuin myös odottamattomia luonteenpiirteitä sille miten paljon biisit ovat kehittyneet ajan kanssa. Sitä saattaa yllättäen esim. löytää ne pienen pienet nyanssit josta “Cowgirl” löysi ikonisesti itseään toistavasti replikoivan lopullisessaan muodossaan tai miten kappaleet toimivat myös huomattavammin riisutummin. On sanomattakin selvää että Dubnobasswithmyheadman on jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävälle yksi niistä julkaisuista joka on pakko löytyä levyhyllystään/digitaalisesta jukeboksistaan jossain muodossa tai sitten se täydellinen alkupiste jos haluaa lähteä tutustumaan tähän yhtyeeseen. Mutta paras on kuitenkin vasta edessä. Nimittäin tämä Super Deluxe Edition ylitti meikäläisen suhteen kaiken odotuksen joten jään kielipitkällä odottamaan mitä kaikkea ennenjulkaisemattomia helmiä he löytävät Second Toughest In The Infants albumin uudelleenjulkaisua varten. Sitä odotellessa.

Addiktioni 39/14

Aphex Twin: Syro (2014)

Aphex Twin: SyroJaahas, siitä on tosiaan kulunut kolmetoista pitkää vuotta kun Richard D. James julkaisi edellisen kerran albumin ja joka oli vielä tuplana tarjoiltu, Drukqs. Onhan se kieltämättä aina pienimuotoisen juhlan paikka kun yksi elektronisen musiikin uraa-uurtavista tuottajista pistää uutta musiikkia ulos ja kahdeksan vuotta on vierähtänyt miehen ryöppymäisesti putkahtaneesta Analord 12″ vinyyli-sarjasta joka sitten lopulta huipentui kokoelmaksi purkitetuksi muottiin nimeltään Chosen Lords. Kuluneella kesällä nettiin pulpahti ennenjulkaisematon Caustic Window albumi jolla näytti olevan jonkinmoinen rooli miehen aktivoitumisessa uuden musiikin julkaisemisen saralla. Kyllähän minä itsekin odotin kielipitkällä että mitä sieltä mahtaa tällä kertaa tulla ulos mutta se hypetyksen määrä mitä pelkästään albumin julistus sai aikaan oli aivan uskomatonta – melkein kuin messiaalinen paluu takaisin elävien kirjoihin vuosien hiljaisuuden jälkeen. Julkaisupäivästä lähtien mielipiteet ovat jakautuneet selkeästi kahteen leiriin – jaksetaan kehua vuolaasti ja kyyneleet poskilla valuen että miten Syro on miehen uran paras julkaisu ja sitten toisessa ääripäässä naureskellaan että Aphex Twinilla taitaa olla rahat loppu kun näin geneeristä materiaalia kehtaa pistää ulos. Ei sitä voi mitenkään kieltää etteikö Syro ole jännityksen ja adrenaliinin säväyttämä matka tuttuihin tekniikkoihin joihin moni ei pysty replikoimaan kuulostamatta suoralta kopiolta sekä nostalgiaa herättävää elämystä täynnä jossa yhdistyvät 90-luvun kokeilunhakuisuus, Analordin pörisevät happohyppelyt sekä Drukqsin ajan- ja paikantajun seisauttava ja miltei käsinkosketeltava pianotyö. Niin… Syro ei juurikaan ole mitenkään mieltäräjäyttävä kokemus uudella tavalla esitettyihin käsitteisiin mutta ei tässä myöskään kaivella tynnyrin pohjalta viimeisiä rippeitä. Tästä yli tunnin pituisesta näytteille panosta löytyy Aphex Twinin signeerauksin leimatut ohjelmoinnit biittikikkailussa ja kuuntelijaa muistutellaan vuolaasti analogisuuden kautta miksi hän on edelleenkin niin kova luu elektronisen musiikin piireissä. Itseasiassa tuntuu kuin tässä vasta lämmiteltäisiin koneita ja valmistaudutaan repimään muistipankkeja ja rajapintoja viimeiseen säröön asti.

Addiktioni 36/14

Bitcrush: Collapse (2012)

Bitcrush: CollapseMinimaaliselta vaikuttava ja mustempaan spektriin siroteltu kansitaide sekä kannessa ensimmäisenä esiin nouseva sana suorastaan maalailee ennakkoon Bitcrushin (a.k.a. Mike Cadoo) kuudennen studio-albumin sisältämä teemaa. Kahdeksan vuoden aikana, evoluutiomainen matka musiikissa tämän monikerin alla on tuonut taidokkaasti alkupään iDM tarjonnassa seikkailevaa elämystä josta se on hiljalleen lähtenyt oikeiden instrumenttia kautta vyörymään kohti raskaampia vesiä kannattelevampaan muotoon. Collapse jatkaa ansiokkaasti tällä tiellä ja polkaisee itsensä kahden minuutin jälkeen todellisuudessa kunnolla käyntiin ja albumin raskassoutuisesti räiskyvässä post-rockissa kaiherteleva äänimaailma ottaa ympäristönsä jämerästi haltuunsa jossa kitarat tempoilevat ja pompottelevat liitävän mahtipontisesti ja luovat tunneskaalaltaan ehdottomasti Bitcrushin parhaimmasta päästä olevaa materiaalia. Tiukasti otteessaan ja jokaisessa elektronisesti tuotetussa hiljaisemmassakin hetkessään tutkisteleva albumi osaa yltiöpäisesti täyttää jokaisen pienen nyanssin ja huokosen rakentaen melankolisesti kaikuvan tilan kunnes taas lähdetään syöksyvän päättävästi tutkimaan tyhjyyden syvempiä salaisuuksia isompaa jyskettä tuottavan kaaoksen kera. On siis suorastaan helpottavaa löytää albumin päätteeksi itsensä sellaisesta olotilasta jossa tietty artisti on saavuttanut henkilökohtaisesti toivotun pisteen. Tarkoitan tuolla toteamuksella että Collapse on juurikin sen sortin julkaisu jota itse odotin In Distancen jälkeen. Energinen, miltei anteeksiantamattoman graniitin kova mutta kuitenkin tunnetta täynnä oleva josta erityisesti huokuu elämästä kumpuavat haavoittavuudet. Julkaisu on siis lunastanut kaikki odotukset ja täydellisesti 50 minuuttiin käärittynä Collapse on yksinkertaisesti todettuna Mike Cadoon yksi huikeimmista suorituksista eläväisemmän musiikin saralla.

Addiktioni 38/13

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack) (2013)

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack)…ja kaksi vuotta myöhemmin minulla on edelleen ne samankaltaiset fiilikset tämän toisenkin voluumin suhteen, joten on ehkä parempi että jätän turhan, itseään toistavan jaarittelun ja ohjaan suoraaan alkuperäiseen raapustukseeni joka summaa kaiken tarvittavan näistä kummastakin boksista.

Addiktioni 36/13

Mlada Fronta: Every Thing (2013)

Mlada Fronta: Every ThingKymmennelle CD:lle levittäytyvää Every Thing box-settiä kuunnellessa sitä pakonomaisesti huomaa miten ranskalaisen Rémy Pelleschin luotsaama Mlada Fronta on kahdenkymmenen vuoden ajan luonut vakuuttavasti etenevän uran elektronisessa musiikissa, varsinkin kun miettii siinä mielessä että hän on parhaimmillaan onnistunut rakentamaan omanlaisensa, paikoitellen tuhdin ja kuvainnollisen soundin omaavan liikehdinnän joka rohkeasti yhdistelee eri genrien peruselementtejä ja synteettisiä äänivirtauksia saumattomaan kokonaisuuteen (iDM, ambient, industrial, rytminen noise, you-name-it ja jopa technon monotonisesti rynkyttävä luonnekin yllättää ajoittain oivallisesti). Toki Mlada Frontan uran alkupää jolloin ryhmän miehitykseen kuului myös muitakin jäseniä eli tässä tapauksessa tasaisesti pumppaava ja karskean alkeellisesti kalskahtava EBM-vyörytys on naulattavissa liiankin helposti 90-luvun alkuun mutta kun Every Thing box-settiä lähdetään levy-yhtiön/artistin suunnitteleman ja mielenkiintoisesti koostetun agendan kautta avaamaan tuoreimmasta materiaalista kohti uran alkupäätä, luvassa on tiiviisti puoleensavetävä ja miltei käänteisellä tavalla evoluutiomaisesti avautuva matka ohjelmointirajapintojen sekä välkehtivien koneiden pulputtavaan yhteiskieleen jonka lopullisena päämääränä on…? Kohti äänekkäämpää vuorovaikutusta josta se onnistuu tarkkojen sivellin vetomaisin liikkein toteuttamaan herättelevästi tunnustelevaa äänimaailmaa joka ehdottomasti nousee parhaiten esiin 2000-luvun puolella olevassa rikkaasti tunnelmallisessa materiaalissa. Erityisesti tämä vaihtelevasti kiihtyvä tyyli summautuu erinomaisesti Fe2O3 tupla-albumilla johon vielä yhdistyvät teknologia-orienteisuus sekä äänimanipulatiivinen kerronnallisuus. Kokonaisuudessaan Every Thing monomaisen kaunis, minimaalinen ja kompakti paketti ei sorru lätisemään turhuuksia kansivihossaan vaan keskittyy täysin olennaiseen eli kahdenkymmenen vuoden aikaväliltä esittelevään musiikkiin. Julkaisun ainoa heikko anti on se että kymmenen CD:tä ei kuitenkaan toivotunlaisesti kata parhaimmalla äänenlaadulla kaikkea miehen urasta vaan osa materiaalista tarjotaan häviällisenä AAC pakkaukseen käärittynä ekstroina CD:n enhanced osuudella. Olisivat varsinkin nykypäivän digitaalisena aikakautena tajunneet lähteä tarjoamaan download-koodit ja selkeitä vaihtoehtoja halutusta formaatista noiden ekstrojen suhteen. No mut… Tätä uudelleenmasteroitua ja selkeästi rakkaudella yhteenpaketoitua herkkua on tarjolla 490 kappaleen rajoitettuna painoksena.

Ben Lukas Boysen: Only In The Dark

Addiktioni 19/13

Eluvium: Nightmare Ending (2013)

Eluvium: Nightmare EndingEluviumin a.k.a. Matthew Cooperin seitsemättä albumia Nightmare Ending voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yhteensummaukseksi miehen kymmenen vuotisen uran kehityksessä. Selkeimmin tämän julkaisun materiaali keskittynee jatkamaan vuoden 2007 Copia albumilla alkanutta luonnollisella tavalla hidasta mutta täyteen loistoonsa kukkivalla avartumista johon myös vapautuneella tavalla yhdistyvät uran alkupään sumenevan jyrkästi esiinnouseva ja karheasti raapaiseva äänivalli kuin myös riisutun pianon kautta koskettavasti tulkittua vilpitöntä tunnetta. Ja kuten kansitaiteen värittämä ensivaikutelma luo jälleen pakonomaisesti ja levyn nimi Nightmare Ending onnistuneesti viittaa, Eluviumin soundillinen määränpää jatkanee edelleenkin vahvasti sellaisessa unenomaisessa, myyttiseen mittoihin kasvavassa ja mielikuvitusta pääraakamateriaalina lähteenä kaapivassa paksussa pyörteessä johon yhdistyvät perus-ambientmaisesti pitkälle levittäytyvät melodiat (“Covered In Writing” on albumin kohokohtana hyvä esimerkki puhtaasta drone vierityksestä joka herättelee syvällisesti eri aisteja ja synnyttää yhdeksässä minuutissa mahtipontisen kietoutuvan läheisyydentunteen) kuin myös rahisevasti maalailevat ja sähköisesti varautuneet tekstuurit sekä taustanauhoitusten luomat illuusiot hengittävästä ympäristöstä ja orgaanisesti väreilevät klassiset instrumentit jotka tuovat onnistuneesti lisäpontta melankolisesti kolkahtaviin mielialoihin ja lievästi tuoksuvaa uutuudenviehätystä miehen rikkaasti koostetussa äänimaailmassa. Pientä kokeilua sameisesti taustaan katoavassa perkussioissa on myös havaittavissa joka taitaa olla se ainut kurkottavasti hakeva linkki Similes (2010) albumiin sillä muuten edellisen julkaisun hivenen kömpelömäisesti tulkittu vokaalipainoitteisuus on jätetty unholaan paitsi albumin päättävä ballaadinomainen “Happiness” joka antaa vierailevan tulkitsijan kautta julkaisulle arvokkaan ja positiivisen fiiliksen tuovan lopetuksen. Tunti ja päälle kaksikymmentäkolme minuuttia kestävä, kahdelle CD:lle levittäytyvä Nightmare Ending ei siis loppupeleissä ole se kaivattu seuraava looginen kehitysaskel miehen ailahtelevasti etenevällä ja jatkuvasti rohkeasti uuteen horisonttiin tähtäävällä uralla mutta varsinkin liiankin indiemäiseen mentaliteettiin pureutuneen Similes albumin jälkeen tämä kuitenkin maistuu taas niin makoisalta että olen suorastaan tyytyväinen miten mies on palannut omien vahvuuksiensa pariin.

Addiktioni 15/13

36: Hollow (2013)

36: HollowBrittiläinen Dennis Huddleston a.k.a. 36 on luonut vakuuttavan repertuaarin neljässä vuodessa. Oman levy-yhtiön kautta ja muutenkin yhden miehen operaationa hän on puskenut ulos seitsemän virallista täyspitkää, pari singleä ja julkaisu-formaatteina on käytetty nykypäivän standardin mukaisesti digitaalisuuden vaivattomuus kuin myös perinteisesti CD sekä vinyyli ja jopa menneisyydestä kumpuava reliikki eli C-kasetti on valjastettu käyttöön ja nämä fyysiset formaatit ovat kaiken lisäksi kappale määrin rajoitettuja eikä miehen omien sanojen mukaan uusintapainoksia tulla tekemään. Osaa kertoa aika selväsanaisesti sen että mies haluaa pitäytyä pääasiallisesti digitaalisessa mediassa mutta kuitenkin arvostaen sen verran muita formaatteja että hän antaa ostosmahdollisuuden fyysisistä formaateista innostuvalle fanikunnalle. Miehen rikastetusti ambientissa louhittua äänimaailmaa voisi kuvailla näillä sanoilla; siinä on jotain tuttua, jotain lainattua mutta kuitenkin onnistuneesti luoden teknillisesti tunnistettavan ja persoonallisen soundin ylleen joka yllättävästi laajentui Tape Seriesin kautta uudenlaiseen elävöitymiseen tuoden mukanaan dub technon sumuisuudessa tasaisesti sykähtelevää impulssia sekä ’70-’80-luvun taitteen kokeellisuudesta ammentavan krautrockin mekaanisesti tuotettuun helinään. Alunperin vuonna 2010 julkaistu ja nyt kolme vuotta myöhemmin 250 kappaleen rajoitettuna tupla-vinyylinä tarjoiltuna Hollow edustanee turvallisemmasta päästä miehen soundissa mutta kuitenkin luoden onnistuneesti valokuvamaisia otoksia aikoihin ja paikkoihin kuin myös muistoihin jossa onnistuneesti kurotellaan lapsuuden ajan maisemiin minkä johdosta muistuttanee pienineen pilkahduksineen Eluviumin kaltaista voimakasta heijastumista inhimillisyyden positiivisiin puoliin. Hollow maalailee tunteenomaisesta väriskaalasta esiin melankolisuutta, kaipuuden tunnetta, viattomuutta ja on loppupeleissä hyvin vieroksumaton tuodessaan äänipalettien pyyhkäisyjä kautta esiin tunnerikkaan ja väreilevästi ylittävän matkan omien muistojen sävyttämiin mielikuviin. Kerta kaikkiaan kaunista, oli kyse sitten huoliteltusta paketoinnista tai loppuun asti viimeistellystä musiikista.

Addiktioni 10/13

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition) (2012)

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition)Vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen Portal oli Valvelta sellainen yllättävä veto sisällyttää se Orange Boxin kylkeen ja huolimatta pelin lyhyydestä, Portal kuitenkin tarjosi uudenlaista mekaniikkaa pelattavuudessa ja esitteli absurdisesta kolkahtavan juonen lisäksi mm. varsin mielenkiintoisen antagonistin pelaajan ohjaamalle hahmolle minkä johdosta peli löi itsensä nopeasti läpi fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Peli oli siis eräänläinen riskivapaa kokeilu joka kuitenkin lopulta osoittautui täydelliseksi täsmäiskuksi upoten massaan ja keräten kunniaa. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa jatkoi Chellin ja GLaDOSin välistä tarinaa ja hyödynsi ensimmäisen pelin vahvuuksia tarjoten tuttuun tyyliin kaikkea huomattavasti enemmän ja rikkaammin joka myös päti soundtrackin osalta. Alunperin Portal 2:n soundtrack julkaistiin ilmaiseksi mp3-formaatissa mutta tämä boksi tarjoilee kaiken tuon lisäksi myös ensimmäisen pelin musiikit kokonaisuudessaan ja näin ollen kasvattaen kokoelman neljän CD:n muhkeaksi paketiksi. Ensimmäisen Portalin musiikki on teknologisesti ja mekaanisesti väreilevää soljuilua konemusiikin ohjelmointirajapinnan syvyyksissä minkä myötä lokeroi itsensä automaattisesti ja auttamattomasti futuristisemman iDM:n sekä metallisen kylmän pinnan omaavan, neuroottisesti värittyvän ambientin alaisuuteen (pelin end crediteissä soivaa “Still Alive” kappaletta lukuunottamatta). Pääpiirteittäin Portal 2:n soundtrack jatkanee tällä samankaltaisesti puskevalla linjalla mutta kurkottaen nostalgisuuteen pilkistävään kasarimentaliteettiin, hivuttautuen varovaisesti 8-bittisyyden äärirajoille kuin myös nostaen esiin cinemaattista tarinankerrontaan mahtipontisesti kumpuvien jousisoitinten avustuksella. Miltei välittömästi huomaa myös miten tästä teknologisesti voimakkaasti nousevasta äänimaailmasta löytyy pieniä viitteitä Autechren kaltaisesta työskentelytavoista mutta selkeämmin pitäytyen enemmän leikkimielisyyden parissa ja näin ollen tuoden mukanaan sellaista ilmavaa lennokkuutta ja taitoa pysytellä punaisen langan luomissa kaarteissa. Tämä neljän CD:n paketti on myös siitä mielenkiintoinen kokemus että vaikka eihän tässä loppujen lopuksi millään tasolla keksitä pyörää uudelleen, Songs To Test By sisältää kuitenkin kokeellisuuden saralla sellaista kiinnostavaa vireyttä jota toivoisi kokevan useammin eli pelkästään iDM:n kautta resonoivasta äänivyörytyksestä löytyy kiitettävän paljon erilaisia toiminnallisia funktioita että jopa staattisesti varautuva taustameteli on luonteva osa tätä kokonaisuutta.

36: Beacon

Addiktioni: Redux 7

36: Hypersona (Remastered Vinyl Edition) (2012)

36: Hypersona (Remastered Vinyl Edition)Avaan väsyneet silmäni. Kätketyt ajatukset sisimmissäni heräilevät taas hedelmällisen keskustelun myötä. Vääristyneesti esiintuleva puhe taustalla ylläpitää ymmärtäväistä signaalia samanaikaisesti kun käyn tunteideni sisältöä uudestaan lävitse. Hennosti iskostuvat kielen soinnut rauhoittavat minua hiljalleen minkä myötä alan hengittämään autuasta tuntemusta sisääni ja totuuden nektariini alkaa valumaan tipoittain pinnalle. Alan ymmärtämään yhden kritikaalisen pointin jonka olen onnistunut jättämään täysin huomioimatta. Uuden aspektin näkeminen kuljettaa minut niin lähelle ymmärryksen halkeamatonta ydintä että melkein pääsen koskettamaan sitä kunnes häiritsevä tekninen ongelma keskeyttää tyystin luovaasti virtaavan ajatuksenkulkuni. Päälle levittäytyvä viileä ja kostea ilma alkaa painostamaan keuhkoissa ja alan värisemään hiljalleen hämärtyvässä pimeydessä. Häiritsevä staattinen lataus vahvistuu vahvistumistaan ja pääni sisällä alkaa leviämään turruttava särky. Hetki sitten mahdollisuuksien majakka häämötti horisontissa kunnes sen pulssahtelevasti kutsuva syke alkoi himmenemään ja lopulta reittiä pyyhkäisevä valo sammui kokonaan. Kuulen edelleenkin hänen vaimeasti kutsuvan äänensä ja yritän kaikin voimin kurkottaa kaikuvaa ääntä kohti mutta aina kun pääsen tarpeeksi lähelle, hän katoaa. “Onko hän edes todellisuudessa tuolla?”, kyselen itseltäni. Onko tämä vain mieleni luomaa lumetta luoden yksinkertaisuudessa ikkunamaisen väylän sisäiseen toivooni. Iäisyyden tyhjyydestä kumpuavat aaltomaiset lohdutuksen värähtelyt ottavat minut totaalisesti valtaansa tuoden mukanaan kaipaamani hiljaisuuden. Räsähdys kuuluu sen merkiksi että palaan takaisin todellisuuden risteykseen. Haluaisin edelleenkin tietää mihin tämä tie oikeasti johtaa ja löydänkö hänet uudestaan. Toisaalta, käännän päätäni ja katselen toista vaihtoehtoa jossa päästän lopullisesti irti.