Addiktioni 04/10

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman Empire (2004)

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman EmpireJoskus syntyy sellaisia ‘think outside the box’ kollaboraatiojulkaisuja jotka sormenpäitä hipoen kurkottavat kätensä toistensa suuntaan, rikkovat kahden eri maailman rajatut aitaukset tyystin ja näin ollen luovat rohkealla, ennenkuulumattomalla tavalla uutta. Pigs Of The Roman Empire albumin toisessa kulmauksessa ärhäkkää pauketta ylläpitää kulttisuosioita nauttiva kokeellinen metal-yhtye Melvins ja julkaisun toisena pääarkkitehtina häärää Brian Williams joka tietenkin tunnetaan paremmin dark ambientin kehittäjänä Lustmord monikerin alaisuudessa. Toisaalta kun näitä kahta projektia pyörittelee päässään pelkästään mielen pintaa sorkkivana ajatuksena, kaiken tuon kylmästi laskelmoivan prosessoinnin mukaisesti tämän ei pitäisi edes toimia mutta katsokaa, siinä se vaan on edessämme. Kuten ensimmäiset pintaa syvemmälle etenevät leikkivät ajatukset tuovat esiin, parhaimmillaan Pigs Of The Roman Empire kuulostaa kiihdytetyltä yhteentörmäykseltä jonka kuumuudessa sulautuu esiin mutanttimaisen friikahtava lopputulos.

Albumin aloittava “III” on silkkaa Lustmordin mustan paletin maalailevaa verhoutumista kuuntelijan ylle josta aistii ne kaikki tutut elementit miehen omasta universumistaan – mm. pisaramaisesti pinnalle laskeutuvat iskut, kellopelien tuomiolle kutsuvat soitanta sekä sydämen harvalukuiset lyönnit. Ainoastaan vieraampi piirre on taustalta raa’alla tavalla ja hiljalleen viiltävästi esiintuleva taustasärinä jonka ainoa tehtävä on raivata toimiva kulkuväylä Melvinsin päänpuskevalle antille. Heti perään iskostuva “The Bloated Pope” potkaisee siis käytiin Melvinsin tulisesti esiinmarssivan asenteen ja jotenkin tuolla aivojen pinnalla olevat synapsit osaavat yhdistellä tarjotut pisteet oikein sekä rekisteröidä tämän muuttuneen ääniaallon aivan loogisena jatkeena tällä albumilla jo heti ensimmäisen kuuntelun aikana. “Toadi Acceleratio” on taasen tyystin omaa luokkaansa. Se on osa-aikaisesti psykedeeliä, siitä kuulee mystisyyden vaimean huminan ja muutenkin kappale lähtee kurkunpäässä sijaitsevan äänijänteiden korinoiden siivittämänä jammailulinjalle. Loppujen lopuksi on hieman vaikeata sanoa että mikä tämä lopulta on mutta se iskostuu hyvin albumin ytimeen. Behemoottinen ja 22-minuuttiseksi instrumentaalityöksi levittäytyvä levyn nimikkokappale on juuri sitä mitä odotti tältä projektilta parin kappaleen jälkeen. Se on yhtäaikaisesti dark ambientia; kuitenkin painottaen enemmän tuonne avaruuden kolkkoihin, valolta karkaaviin tuntemattomiin syvyyksiin ja toisaalta se on myöskin kitaravoittoista säröä joka kohonee kipinöitä synnyttämän sahaamisen myötä täysimittaiseksi rock ‘n’ roll mentaliteetiksi. Toisin sanoen taitavasti kauhoen juuri ne oikeat elementit yhdelle raidalla joka myöskin puskee Lustmordilta paikotelleen pieniä mutta sitäkin tärkeämmässä roolissa esiintyviä uusia ulottuvuuksia hänen omaa työtäänsä kohtaan. “Pink Bat” pistää tahtipuikon taas väpättämään ahkerasti kun Melvins astuu etualalle armottoman noise-rintaman siivittämänä ja vasaran kaltaisesti iskua toisen eteen takovan rumpupatteriston myötä. “Zzzz Best” toimii kahden minuutin panoksia lataavana introna asetellen “Safety Third” kappaleen suoraan täysmittaiseen jyräämiseen jossa Melvins jälleen osoittaa rullaavuutensa, kameleontin kaltaisesti esitellen uuden puolen albumin muutenkin jatkuvasti ailahtelevasti kääntyvässä liikkeessään. “Idolatrous Apostate” on suoranaisesti sulautunut hirviö jossa Lustmordin painostavasti pureutuva väreily yhdistettynä muutenkin vääristyneisiin, tukahdettujen vokaalien kera luovat suorastaan lopullisen paineen jonka tarkoituksena imaista viimeisetkin hapen rippeet sisäänsä. The end? Ei vielä. Ensimmäinen albumin viimeistelevä piiloraita raahaa äänimaailman taas Lustmordin raskaasti käärittyyn pimeyteen jossa geigermittarin raksahtelut kertovat hävityksen lopputuloksesta. The end? Ei vieläkään. Hiljaisen odottelun jälkeen, toinen piiloraita kuljettaa kuuntelijan kohti ostoshelvetin pimputuksia aiheuttaen sen että pakon sanelemana korvien väliin jää soimaan sanat: “ostakaa, ostakaa”. Hämmentävää, herättelevää, herkullista, nerokasta. The end.

Tätä minä olen hokenut myös itselleni, ilman uhkarohkeaa kokeilua ei synny uutta musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä todisteena on yksi 2000-luvun mielenkiintoisimmista julkaisuista joka osaa tarjota haasteellisen ympäristön luovaasti luodun metallin sekä kokeellisen ambientin ystäville. Maistakaa ihmeessä mutta varokaa, se voi purra takaisin.

Musiikkia, viikko 27/2006

David Bowie: Earthling (Special Ltd.Ed.) (2004)

David Bowie: Earthling (Special Ltd.Ed.)David Bowie on tehnyt pitkän uran, luonut vuosien varrella nahkansa monituista kertaa ja mies on omalta osaltaan onnistuneesti haistellut uusia tyyliä. Mainitaan jo heti suoraan etten ole Bowie-fani. Obviously his music is not my cup of tea noin hienovaraisesti sanottuna mutta kuka muistaa miehen vuoden 1997 albumin, Earthling? David Bowien kokeilunhaluisuus järjesti hänet pienelle matkalle elektroniseen musiikkin ja varsinkin noihin aikoihin jo pinnalla kelluneeseen drum and bassiin. Earthlingin luomistyö ei synnyttänyt mitään hirveän mullistavaa musiikkia ja kriitikotkin jakaantuivat kahteen leiriin. Monet kyselivät että oliko tämä vain Bowien yritys cool-and-hip kun hyppäsi koko ajan enemmän suosiota keräävään elektronisen genren kelkkaan, varsinkin kun edellisen levytys epäonnistui kaupallisesti. Who knows? Historia osoitti että herra Bowie teki vain yhden levyllisen tätä omaa sekoitustaan joten hänen motivaatiotaan ei pysty kuin arvailemaan. Nyt yhdeksän vuoden jälkeen uudelleen kuunneltuani tätä materiaalia ja miehen yritystä tehdä yhdistelmän rockia ja elektronisten biittien sämpläystä, voin ainakin omalta osaltani sanoa sen että ei tämä levy niin huono ole. Tällä on omat hyvät hetkensä, tosin itseäni ainakin häiritsee parin biisin tökerösti hoidettujen sämplien käyttö. Ne tulevat esiin enemmänkin häiriötekijöinä kuin biisien tukipilareina eivätkä näin ollen liimattuna mausteena palvele kokonaisuutta juuri mitenkään. Ainakin nämä biisit jotka käyttävät drum and bass looppeja biiseissään sortuvat helpommin tähän ylilyöntiin. Kuten jo mainitsin, tämä kokeilu jäi vain yhden levyn mittaiseksi. Harmi sinänsä, ensimmäinen julkaisu uudella soundilla saattaa joskus olla se vaikeampi pala tuottaa joten olisin ihan mielenkiinnosta halunnut kuulla toisenkin levytyksen tätä kokeilua. Ja kun kyseessä on remasteroitu uusintajulkaisu, mukana on tietenkin täyteen ahdettu bonus-CD sen ajan remiksauksista ja muita harvinaisuuksista. Vaikka on yleisesti tiedossa että suurin osa maailmalle päästetyistä remikseistä kadottavat sen tärkeimmän osan jonka artisti on kaivertanut syvälle biisiin (hyvänä esimerkkinä on levyltä löytyvä Mobyn uudelleenmiksaukset jotka kuulostavat enemmänkin hänen omilta tuotoksiltaan samalta kaudelta jossa perusvokaalien tilalle oli saatu Bowien yhden lauseen hokema). Näin ollen kuunnellessani julkaisun bonus-levyä olinkin jo henkisesti valmistautunut näihin remikseihin jotka palvelevat ainoastaan klubi-yleisöä mutta nyt täytyy oikein erikseen kehua Nine Inch Nailsin tekemää uudelleenmiksausta “I’m Afraid Of Americans” kappaleesta. David Bowien lyriikat yhdistettynä Trent Reznorin nihilistiseen näkemykseen ja hänen tukevan puristuksen ansiosta kappaleesta pursuaa sitä hitaasti palavaa pelkoa jota syntyy noista välinpitämättömistä ihmisistä. Hassua sinänsä että tämä taisi olla jopa pienoinen hitti tuon isomman lätäkön toisella puolella.