Addiktioni: Redux 8

Trifonic: Ninth Wave (2012)

Trifonic: Ninth WaveToinen albumi on artisteille aina se vaikea kynnys. Pitäisi löytää se oikea balanssi ensimmäisellä albumilla käytettyjen ideoiden uudelleen jalostamiseen mutta kuitenkin tuoda samalla täysin uutta tuulahdusta ja vähintäänkin pienimuotoista irtiottoa uuteen suuntaan. Trifon veljesten muodostama Trifonic ja heidän neljän vuoden takainen debyytti Emergence osasi rakentaa tiivistä musiikallista yhtenäistä väylää iDM:stä, glitchistä, downtemposta, dubstepistä sekä post-rockista vaikka välillä löysi liiankin selkeitä referenssipisteitä muihin ihailtuihin artisteihin. Emergence sisälsi kuitenkin raikkaan otannan poppimaiseen työstötapaan tuoden mukanaan vahvoja, sielukkuutta omaavia vokaaliraitoja ja samalla kaivertaen omanlaista soundia persoonallisen ohjelmoinnin kautta. Siinä oli selkeimmät syyt miksi itse tykästyin järkyttävän paljon tästä orkesteristi kun sain levyn hankittua edes jossain formaatissa. Ninth Waven ensimmäisten kuuntelujen aikana reaktio aika pitkälti päinvastainen minkä myötä päällimmäisenä kysymyksenä korvien välissä pyöri; “tässäkö se sitten oli?”. Edelliseltä albumilta irroitettu harvinaisen omaperäinen ohjelmointi-tyyli sekä työstötapojen aihiot ja muutenkin yksyhteen samoissa genreissä dipattu kokonaisuus vaikutti siis ensialkuun hieman leväperäiseltä tulokselta ja minkä myötä albumilta hohkasi sellainen “julkaistaan nyt edes jotain” asennoituminen. Mut… Vaikka julkaisu aluksi tuntui hieman haparoinnilta meikälaisen korvissa, monituisten kuuntelukertojen jälkeen Ninth Wave alkoi toimimaan paremmin ja lämpenemään. Suurempaa roolia albumin äänimuhennoksessa ottavat dubstep työt tuovat mukanaan rentoa, kevyempää liitämistä mutta toisaalta tarjoten myös herkkää ja riisutun oloista virettä (“Calling”) kuin myös teknillisesti tyylikästä näytäntöä (“Baalbek”) joka ei kuitenkaan tee sitä perusvirhettä että sortuisi liian pommittavaan atmosfääriin. Albumin mielenpainuvimmista osuuksista vastaavat kaksi downtempo vokaaliraitaa joista erityisesti “Forget” tuo onnistuneesti ihon pintaan hengittävää ja hitaasti levittäytyvää tunnelmointia progressiivisella muuntautumiskyvyllään. Yritän siis sanoa että Ninth Wave on hyvä albumi joka osaa erityisesti liikkellä ollessaan tempaista sisäänsä kuten heidän ensimmäinen työnsä mutta ei kuitenkaan loppupeleissään ideoiltaan tuo mitään kovin dramaattista muutosta.

Addiktioni: Redux 7

36: Hypersona (Remastered Vinyl Edition) (2012)

36: Hypersona (Remastered Vinyl Edition)Avaan väsyneet silmäni. Kätketyt ajatukset sisimmissäni heräilevät taas hedelmällisen keskustelun myötä. Vääristyneesti esiintuleva puhe taustalla ylläpitää ymmärtäväistä signaalia samanaikaisesti kun käyn tunteideni sisältöä uudestaan lävitse. Hennosti iskostuvat kielen soinnut rauhoittavat minua hiljalleen minkä myötä alan hengittämään autuasta tuntemusta sisääni ja totuuden nektariini alkaa valumaan tipoittain pinnalle. Alan ymmärtämään yhden kritikaalisen pointin jonka olen onnistunut jättämään täysin huomioimatta. Uuden aspektin näkeminen kuljettaa minut niin lähelle ymmärryksen halkeamatonta ydintä että melkein pääsen koskettamaan sitä kunnes häiritsevä tekninen ongelma keskeyttää tyystin luovaasti virtaavan ajatuksenkulkuni. Päälle levittäytyvä viileä ja kostea ilma alkaa painostamaan keuhkoissa ja alan värisemään hiljalleen hämärtyvässä pimeydessä. Häiritsevä staattinen lataus vahvistuu vahvistumistaan ja pääni sisällä alkaa leviämään turruttava särky. Hetki sitten mahdollisuuksien majakka häämötti horisontissa kunnes sen pulssahtelevasti kutsuva syke alkoi himmenemään ja lopulta reittiä pyyhkäisevä valo sammui kokonaan. Kuulen edelleenkin hänen vaimeasti kutsuvan äänensä ja yritän kaikin voimin kurkottaa kaikuvaa ääntä kohti mutta aina kun pääsen tarpeeksi lähelle, hän katoaa. “Onko hän edes todellisuudessa tuolla?”, kyselen itseltäni. Onko tämä vain mieleni luomaa lumetta luoden yksinkertaisuudessa ikkunamaisen väylän sisäiseen toivooni. Iäisyyden tyhjyydestä kumpuavat aaltomaiset lohdutuksen värähtelyt ottavat minut totaalisesti valtaansa tuoden mukanaan kaipaamani hiljaisuuden. Räsähdys kuuluu sen merkiksi että palaan takaisin todellisuuden risteykseen. Haluaisin edelleenkin tietää mihin tämä tie oikeasti johtaa ja löydänkö hänet uudestaan. Toisaalta, käännän päätäni ja katselen toista vaihtoehtoa jossa päästän lopullisesti irti.

Addiktioni: Redux 6

Olhon: ‎Lucifugus 10″ (2009)

Olhon: ‎LucifugusTämä viidensadan kappaleen painoksen omaava, oranssiin väriin sonnustautunut kymmenentuuman vinyyli on neljäs ja tällä hetkellä viimeisin julkaisu Massimo Magrinin (a.k.a. Bad Sector) ja Zairon (a.k.a. Where) muodostamalta parivaljakolta. Olhon on siinä mielessä mielenkiintoinen projekti että albumiensa lähdemateriaalina toimii aina heidän omat kenttänauhoitukset – oli se sitten meren, volkaanisen järven tai maahan syntyneen reiän syvyyksistä. Tai kuten tämän viimeisimmän tapauksen suhteen, ajan saatossa metsään unohdettu ja hylätty metallinen vesitynnyri jonka sisältö äänitettiin erittäin tuulisena yönä. Nauhoitetut lähdemateriaalit muokataan myöhemmin orgaanisempaan dark ambient formaattiin ilman mitään ylimääräisiä, keinotekoisesti luotuja ääniä lisäilemättä. Luonnollisesti käyttäytyvä musikaalinen äänimatto luo tämän projektin julkaisuille tyystin omanlaisen tunnelman ja haasteellisuuden jonka myötä jokainen julkaisu osaa olla kiitettävän erilainen mutta omalla tavallaan palkitseva kokemus. Raskampaan vinyyliin painettu Lucifugus sisältää kummallakin puolella yhden 12 minuutin raidan ja jos Olhon on mitenkään tuttu aikaisempien levytysten kautta, tiedossa on siis takuuvarmasti taas genrerajoja koskettelevaa äänimaailmaa. Dark ambientin tutunomainen, painostavasti laskeutuva tunnelma on jo heti ensiminuuteista lähtien vahvasti läsnä johon summataan myös industrialimaista kolkkoa olemusta metallisesti resonoivan ja miltei kipinöivästi säkenöivän ruosteisen tankin kautta kuin myös hiljalleen selkäpiitä järisyttävää ja pontevasti latautuvaa tuulen tempperamenttisuutta. Painostavimmillaan Lucifugus kuulostaa siltä kuin äänityksistä ja tankin sisällä vallitsevasta pimeydestä olisi jäänyt nauhalle kiinni eläväisesti riehuva paha henki joka raapii ja puskee verta hyytävästi tankin seiniä pitkillä kynsillään. Kieltämättä kuuntelun aikana miltei pakostakin syntyy hieman epärealistinen mutta mieltäsykähtelevä fiilis kun yrittää järkeillä pään sisällä että alkunsa saava lähdemateriaali on vain luontoäidin aikaansaamaa ääntä yhden kiinteän objektin kautta. Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että tämä vinyyli sekä muutenkin koko projekti putoaa ehdottomasti siihen tuttuun kategoriaan jossa suosittelen tätä ruumiinlämpöisesti kaikille kokeellisemman dark ambientin musiikin ystäville.

Addiktioni: Redux 5

Plastikman: Arkives 1993-2010 (2011)

Plastikman: Arkives 1993-2010Detroitista alunperin lähtenyt techno on saanut kanadalaisen Richie Hawtinin myötä toisenlaista kierrettä jonka myötä hän on 90-luvun puolella sementöinyt paikkansa vakaasti yhtenä technon tärkeimmistä fikstuureista minimaalisen, acid technon maisemakuvassa joista omalla nimellä julkaistut kokeilunhakuiset, miltei insinöörimäisesti pieniin palasiin pilkotut ja uudelleenkootut DJ miksaukset ja erityisesti Plastikmanin alaisuudessa äärimmäisyyksiin viedyt modifikaatiot ja taivutukset Roland TB-303:n kautta ovat tuoneet hänelle pitkän listan erinäköistä kunniaa ja mainetta. Miehen monipuolisesta urasta ehkäpä sitä tärkeintä puolta peilaava Arkives 1993-2010 kerää siis melkein kaiken olemassa olevan materiaalin Plastikmanilta kahdeksantoista vuoden ajalta yhteen pakettiin ja joista säihkyvin kruununkivi ja kaiken kattavin kokonaisuus on Arkives Komplete joka niittää yhteen 15 CD:tä, DVD:n, 94-sivuisen kirjan, 6 vinyyliä ja päälle vielä digitaaliset lataukset. Materiaalia siis riittää albumeista muille artisteille tehtyihin remikseihin ja näin ollen kokoelman ei pitäisi jättää ketään kylmäksi tarjoten erittäin monivivahteisen ja eeppisen matkan technon palettimaisesti paloiteltuun ytimeen. Tai noh, tätä kaiken kattavinta herkkua oli siis pääasiallisesti tarjolla ainoastaan ennakkotilaajille. Toisin sanoen, Arkives 1993-2010 on kerran elämässä tarjoiltu tilaisuus johon olisi kannattanut tarttua kun siihen oli vielä mahdollisuus.

Plastikmanin kuusi uudelleenmasteroitua albumia muodostavat tästä kokonaisuuden itseään tukevan selkärangan. Arkivesin aloittava ja alunperin vuonna 1993 julkaistu päänavaus Sheet One tuo selkeästi esiin nuoren ja kunnianhimoisen tuottajan ja ehkäpä sen myötä myös hieman leikkisämmän puolen Plastikmanista. Recycled Plastik (1994) muovautuu jo perinteisemmän, monotonisemman acid technon pariin joka etenee ja pysyy junan kaltaisesti tiukasti raiteillaan mutta kuitenkin aina silloin tällöin nostaen päätäänsä korkeammalle ja muistuttaen tekstuurien sekä ohjelmoinnin kautta että tämä on kuitenkin soundillisesti Plastikmanin tarkassa ohjauksessa etenevä työ. Musik (1994) taasen palauttaa kuuntelijan takaisin edes-takaiseen heilumiseen acid-rintamalla ottaen selkeitä rakenteellisia poimintoja mm. elektrosta ja miltei downtempomaisesta olemuksesta minkä myötä kokonaisuus saa huomattavasti eläväisemmän muodon. Artifakts (BC) (1998) myötä tunnelmallisuus alkaa saada Plastikmanin maailmassa täysin uudenlaista merkitystä ylleensä joka lopulta huipentuu kahdella viimeisellä albumilla. Toisin sanoen, edetessä albumista toiseen sitä pakostakin alkaa huomaamaan miten paljon vaihtelua minimaalinen techno kuitenkin pystyy tarjoamaan mieleltään ja käsiltään kyvykkään tuottajan kätösissä ja näin ollen löytäen välillä itsensä miltei puolihuolimattomasti ääneen hämmästellen miten esim. tunnin itseään jatkuvasti toistavaa ja dubahtavan technon sameisessa aallokoissa viihtyvän Consumed (1998) albumin voimakkaasti pulssahteleva virtaus osaa niin taidokkaasti ja hypnoottisesti tarttua kuuntelijan huomiokykyyn ja kadottaa siinä ohella ajantajun täydellisesti. Toistaiseksi Plastikmanin viimeisen kokopitkän, Closer (2003), synkänpuhuvat vokaalit tekevät tästä julkaisusta erittäin vainoharhaisen ja intensiivisen kokemuksen. Jo levyn aloittavassa “Ask Yourself” sisältää sen verran huolestuttavaa lyriikka kuten “I’m just a voice inside your head” ja albumin dekoodatessaan raskaasti maalailevaa mielikuvaa pidemmälle, ahdistavissa lyriikoissa esiintuleva kivut ja aivojen lopullinen virrankatkaisu luovat peilimäisenn väylän artistin pimeämpään mielenkolkkaan minkä myötä sitä on vaikea olla miettimättä mitä Richie Hawtin todellisuuudessa läpikävi hänen elämässään kun hän tuotti tätä levyä (kirja hieman valaisee tätä asiaa mutta jotenkin on sellainen tunne että se ei kerro kaikkea). Arkivesin yhdeksän muuta CD:tä keskittyvät erinäköisiin sessioihin, b-puoliin yms. kuin myös ennenjulkaisemattomiin raitoihin, muille artisteille tehtyihin remikseihin tarjoten samalla myös kaupallisempaan acid houseen kallellaan olevia näytäntöjä sekä tietenkään unohtamatta vierailevia artisteja jotka pistävät Plastikmanin tuotantoa reippaalla kädellä uusiksi. Löytyy siis molemmin puolin mielenkiintoisia remiksejä ja niiden tekijöitä joista ainakin mainitsemisen arvoisia on elokuva-säveltäjä Cliff Martinezin ja Alva Novon tekemät itsensä näköiset muokkaukset sekä Plastikmanin tekemä acid house-jyräys System 7:n kappaleesta “Alpha Wave”.

Koluttavaa siis riittää uusille kuin myös vanhoille faneille mutta tällaisen kokonaisuuden myötä sitä pakostakin alkaa kyselemään itseltään että onko tämä siis edelleenkin minimaalisuuteen rinnastettavaa suoritus? Ei. Richie Hawtin on kiistämättä onnistunut luomaan yhden vaikuttavimmista julkaisuista musiikin historian saralla minkä myötä tämä on myös kasvanut maksimaaliseksi taiteeksi. Varsinkin 90-luvun elektronisesta ja techno musiikista diggaavalle Arkives 1993-2010 on yksi mieltä sykähdyttävimmistä asioista mitä musiikin suurkuluttaja voi kokea ja todistaen jälleen kerran miten analoginen työstötapa tuo nostalgian nälkää herättävän tunteen onnistuneesti esiin.

Addiction: Redux 4

The Angelic Process: Solipsistic (2003)

The Angelic Process: SolipsisticAnd here it is. One of the holy grails in my personal collection and from the great doom metal/ambient outfit that will not record any new music, thanks to selfish act by the main songwriter of The Angelic Process, Kris Angylus. In case you didn’t know, he had few setbacks in his personal life and in the end his soul lost the battle with depression and he committed suicide in April 2008. One of the brilliant and still developing minds in music is gone forever… So you can understand why this release caused quite a stir on the internet community when it suddenly showed up in eBay. Never officially released album that was made only few handful CDR promo copies which was send to labels and other associates of the band. And to get it, I have to admit that I payed ridiculous amount of money and same time I feared and questioned to myself, will this be truely worth it?

For about a month I have been slowly digesting this record but after first listen you can hear instantly that Solipsistic slides perfectly between their debut album …And Your Blood Is Full Of Honey and follow up Coma Waering. It’s the important, almost undocumented missing link between primitive, grutty emotions and full on, straight ahead bombardment. The track where the album takes it name demonstrate this transformation in such an elegant way. Setting the mood with acoustic guitar, thin sounding drums and clean but slighty elegiac vocals until noisy, a bit gruesome background static starts to make effect and transports towards corrupted, yet understandable audio mess and in four minute mark the song kicks the high gear in and now you’re in the familiar realm of rumbling walls of sound. That’s just one example of how Solipsistic flows from withdrawn emotions to fully embracing chaos repeating its almost neverending cycle. On the other side of the spectrum, there are lots of experimentation (quirky editing techniques, eccentric environment samples or never before heard instrumentations) going on which makes Solipsistic such an important part in The Angelic Process’ continuum. “Deep Calls To Deep” moves the album almost into the dub-like state with heavy slapping bass but again, atrociously spreading background static and from far outreaching guitars turns this piece finally into an irresistible calls from the lost Sirens. “Tragedy De’ Ovair” contains even a middle-eastern type of percussion and added low droning buzz dilutes this to a scruny lo-fi shoegaze renderation of their powerful sonic atmosphere. And it’s not bad thing. Not at all. It shows how diverse their circulating soundscape can be, even at one record. And there are also familiar elements that makes The Angelic Process such an amazing act in their genre. The “Mouvement” interludes and other half minute to minute and half tracks can create either more detailed chaos in the midst the album or soothes after a huge surge that crashed down hard. Starting from the first release, The Angelic Process’ music has always contained this pure, yet raw feeling which raises the atmosphere few notches upwards where it almost carves out this physical tingling sensation. In Solipsistic there are lots of these kind of moments – gloomy piano, whispering vocals and crackling ambience drone appears in “Nothing But Self Exists” like it’s almost too fragile to exist in this world or “Missing The Space Around You” cherish this inner rawness that eventually glows in such a burning fashion and start to bloom in full glory.

So yeah, Solipsistic does have weird, more experimental surrounding that emphasize on noisy signals, despairing emotions that you can clearly witness this time up closely and they even inserted small dose of cold sounding field recordings to mixture, but in the same vein these newly added elements makes this record feel like a deeply personal journal. Therefore Solipsistic contains lots of never heard ideas that you won’t be experience in any other records and yet still it sounds like a logical progression in The Angelic Process universe before they moved their sound towards fully blasting aural hammering. And the answer to my previous question? Yeah, totally worth it.

Addiktioni: Redux 3

The Angelic Process: Weighing Souls With Sand (2007)

The Angelic Process: Weighing Souls With SandTasan kolme vuotta sitten The Angelic Processin toinen sieluista katosi maan päältä kun orkesterin pääarkkitehti Kris Angylus riisti itseltään hengen. Tragediaa edeltäneet tapahtumat ovat aika ikävää kerrottavaa. Häneltä murtui käsi yhdessä vaiheessa ja epäonnekseen onnistui sen lisäksi loukkaamaan uudestaan tämän parantumaan päin olevan raajansa. Edessä olisi ollut kahden vuoden rankka koettelemus jossa käden lihakset olisi uudelleenkoottu eikä kuitenkaan annettu varmoja takeita siitä että käsi parantuisi entiseen loistoonsa. Tämä oli erittäin kova isku minkä johdosta hän masentui pahasti ja kärsivä sielu ei yksinkertaisesti kestänyt sitä ajatusta ettei hän pystyisi enää soittamaan omilla käsillään ja tekemään musiikkia mikä on täyttänyt puolet hänen elämästään. Itsemurhaan päättynyt ratkaisu johti siihen että orkesterin viimeiseksi jäänyt ja muutenkin sydäntäsärkevän raskaan teeman omaava albumi sai ylleensä täysin uudenlaisen symbolisen merkityksen mutta ei mennä vielä niin pitkälle tässä kirjoituksessa. Sen verran sanon vielä että hänen itsekkään tekonsa takia häneltä jäi taaksensa vaimonsa Monika Dragynfly ja heidän kaksi lasta.

Itse en unohda sitä hetkeä kun tutustuin tähän orkesteriin. Vuosi 2006 oli loppumaisillaan ja muutenkin joulu on minulle sellaista aikaa jolloin pistän kuulokkeet päähän ja uppoudun pääasiallisesti synkän musiikin viettelemään maailmaan. TV ei ole juurikaan päällä, mitä nyt Blade Runnerin katson DVD:ltä jossain vaiheessa koska se kuuluu meikäläisen absurdiin jouluperinteeseen. Tämä on minun toimiva tapa vapautua joulun ahdistavasta tunnelmasta. Laillisten tai laittomien kanavien kautta on tullut monet kerrat todettua että netti on loistava viestintämuoto löytää uusia levyjä tuntemattomilta artisteilta ja muistan kun läpikävin kovalevyltäni yhtä kansiota jossa oli kaikenlaista uutta tavaraa imutettuna. Tiedostoja selatessani mikään levy ei tuntunut sillä hetkellä tarttuvan kiinni kunnes siirsin We All Die Laughing minialbumin soittimeeni. Se ylöspäin räjähtävä ja ympäristöön levittäytyvä polttavan kuuma metallinen äänivalli oli ensimmäistä kertaa sellainen ilmaa keuhkoista tyhjentävä kokemus että jäin suu ammollaan ihmettelemään kuulemaani äänivyörytystä jota voisi parhaimmillaan kuvailla tuhansia taivasta pimentävien pommikoneiden olemuksella. Ei kauan kestänyt kun aivojeni reseptorit löysivät taas oikeat kohteensa ja näin ollen pistin kaikki saatavilla olevat levyt tilaukseen ja jäin erittäin nälkäisenä odottelemaan tulevaa albumia.

Weighing Souls With Sand on siis konseptialbumi ja suora jatkumo edelliselle pitkäsoitolle Coma Waering, jonka sisäisenä tarinana oli tuntemattoman miehen koomaan vajoaminen jossa hän joutui mielensä sekä ruumiinsa vangiksi, samalla todistaen jälkimmäisen rappeutumista ja lopulta kohdaten avuttomasti kuoleman. Kuten jo ehdin viitata, Weighing Souls With Sand albumin tematiikka ei myöskään ole siitä kauneimmasta päästä. Tällä kertaa seurataan juuri miehensä menettäneen aviovaimon kamppailua surun viiltävää tunnetta vastaan sekä yritystä kestää tätä raskaan menetyksen tuskaa mutta huonoin tuloksin sillä pitkän ja väsyttävän taistelun jälkeen tarinan päähenkilö ajautuu tekemään itsemurhan. Nyt ymmärrätte varmaan miksi tämä albumi saa uudenlaisen symbolisen merkityksen K.Angyluksen kuoleman jälkeen. Itse olen käyttänyt sanaa joutsenlaulu sillä se kuvaa parhaiten näitä monivaiheisia tunteita joita väistämättä kokee albumin sisältöä kuunnellessa ja samalla muuttuen jopa pelottavasti takaisin todellisuuteen peilaavaksi ja artistin mielenlaatuun kurkottavaksi portaaliksi.

Albumin aloitusraita, “The Promise Of Snakes”, luo ensimmäisestä minuuteista lähtien sellaisen raamatullisen lupauksen ikuisesta onnesta ja ettei mitään pahaa tule tapahtumaan tässä juuri luodussa kahden ihmisen paratiisissa mutta karkotuksen sijaan koetaan sielunkumppanin kuolema ja tästä päälaelleen kääntävästä shokista alkaa nivoitumaan henkeäsalpaavan surullinen sekä itsetuhoinen matka jossa yritetään saada epätoivoisesti edes jonkinlaista vastausta siihen että miksi hän on poissa. Ensimmäisestä kappaleesta lähtien ei ole epäselvää että musiikillisesti Weighing Souls With Sand jatkaa onnistuneesti Coma Waering albumin tutuissa jalanjäljissä yhteen nitoen doom metallin raskaasti pommittavaa äänivallia ja sähköisesti rahisevia ambientmaisia tekstuureja sekä heittäen sekaan tribalmaista rummutusta. Tällä kertaa vokaaleja on puskettu hitusen verran enemmän eturintamaan joka näin ollen tuo musiikille enemmän inhimillisyyttä samalla puskien dynamiikkaa laajempaan kulmaan mutta kuitenkin pitäytyen edelleenkin siinä muodostelmassa että lyriikoista ei juurikaan mitään selvää. Tämä ratkaisu takaa sen että kuuntelija pakostakin syventyy enemmän albumin mystiikkaan.

“Dying In A Minor” on yksi Weighing Souls With Sandin yllätysmomenteista. Heti alusta lähtien äänimaisema luo sellaisen vahvan illuusion kuin seilaisi sukellusveneellä maailmaa peittävässä meressä omassa yksinäisyydessään ja tasaisesti resonoiva signaali mikä tuolta meren syvyydestä kaikuu on heikko elämänsignaali joka alkaa vaimenemaan mitä syvemmälle vajotaan. Kappale siis ottaa rauhallisesti oman aikansa muovaten äänivirtaa seesteisen ambientin ja rumpujen säestyksellä edeten kohti murskaavan paineen omaavaa pohjaa jonka myötä The Angelic Process alkaa etenemään taas tutussa toimintamallissaan. Viimeistään “Burning In The Undertow Of God” aikana tuleekin sellainen herättelevästi ravisteleva osuus kuin selviäisi että onko kuoleman jälkeen mitään vai kohtaako elämässä vaikuttaneen uskomuksen mukaan helvetin tai sen toisen vaihtoehdon jossa rakastavaiset kohtaisivat jälleen toisensa. Levyn piiloraitana toimiva instrumentaalityö “How To Build A Time Machine” tuo edes jonkinlaista positiivista valon pilkahdusta tähän synkästi otteessaan pitävässä kierteessään, rakentaen toivoa menetyksen lävistämään kipuun ja yrittäessään löytää vastausta jolla voisi palata alkuun ja estää kaikki nämä tragediat tapahtumasta.

Ja sitten on ainoastaan vinyylillä julkaistu bonusraita “Sleepwritten”. Väistämättäkin sydäntä puristava tunne iskee viimeistään siinä vaiheessa kun kuuntelee 11 minuutin ajan minkäläisia soittimia sekä uusia ideoita tähän viimeiseen kappaleeseen on onnistuttu sisällyttämään silti kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta. Pelkästään kappaleessa esitellyt toimintatavat ja erityisesti nousevan auringon maasta vaikutteita saanut instrumentointi onnistuivat vakuuttamaan minut siitä että jos The Angelic Process olisi julkaissut tämän jälkeen vielä yhden levyn, avioparista muodostunut kaksikko olisi vienyt orkesterin muokkaaman koneiden ja kitaroiden muodostaman äänimaailman kuin myös heilauttanut koko genren täysin voimin seuraavalle tasolle.

Weighing Souls With Sand julkaistiin neljä vuotta sitten ja rehellisesti sanottuna tämä albumi on edelleenkin yksi levykokoelmani helmistä. Itselläni tulee tasaisen väliajoin sellaisia pyrähdyksiä kuuntelutottumuksessa jonka aikana kuuntelen intensiivisestä tiettyjä albumeja ja yritän esim. löytää niistä uusia asioita. Weighing Souls With Sand lukeutuu näihin ja se on myös siitä ainutlaatuinen että albumin musikaalinen kaava onnistui joskus aikoinaan kuljettamaan yliväsyneen mieleni tuntemattoman rajan ylitse jonka aikana koin voimakkaan… En edelleenkään tiedä millä termillä kutsuisin tuota uniikkia kokemusta. Tuntuu kuin mieleni olisi kytkimen lailla käännetty rinnakkaiseen todellisuuteen. Talven pimeys muuttui hetkessä ympärille hohtavaksi valoksi ja minä olin noin puolen tunnin ajan tuossa tilassa jossa tähyilin ympärilläni ollutta kauneutta enkä halunnut sen loppuvan koskaan. Nyt tämä taas lähti sille linjalle että en edes tiedä mitä haluaisin tällä loppukaneetilla sanoa. Ehkäpä sen että Weighing Souls With Sand on yhä vuosien jälkeen hieno, jopa mieltäräjäyttävästi sieluun syvät jäljet jättävä teos ja minulla on yksi tärkeä kokemus siitä todisteena. Sitä on edelleenkin vaikea uskoa että näinkin voimakasta, aisteihin vetoavaa musiikkia ei tulla enää koskaan kokemaan uusissa väreissä tältä kahden ihmisen muodostamalta kokonaisuudelta. RIP Kris Angylus, sinä onnistuit muistuttamaan minua uudella tavalla miksi musiikki on elämässäni niin tärkeää.

Addiktioni: Redux 2

RIBS: British Brains EP (2010)

RIBS: British Brains EPJoskus uutta musiikkia löytää varsin erikoisemmasta suunnalta. Miltei päivittäin selaamaltani sivustolta, Reddit.com, löytyi kuukausi sitten eräs keskustelu jonka otsikko oli mielenkiintoisesti nimetty “…So I accidentally spent 5 years on something…” jossa RIBS yhtyeen pääbiisinikkari Keith Freund kuvaili miten hän oli siis viettänyt viisi pitkää vuotta vuotta tämän julkaisun parissa ja mainitsi siinä ohella että heidän juuri julkaistusta materiaaliasta löytyisi jonkinlaista referenssipisteitä sellaisiin orkestereihin kuin Muse, Queens Of The Stone Ages, Nine Inch Nails, Deftones ja Smashing Pumpkins. Kuten monet muutkin sivuston käyttäjät, itsekin totta kai seurasin linkkiä joka johdatteli bändin sivustolle jossa tarjoiltiin digitaalista EP:tä viiden dollarin hintaan. Musiikki onnistui lopulta vakuuttamaan klippien perusteella sen verran vahvasti että julkaisu tuli hankittua ja nyt meikäläinenkin on tarttunut virtuaalisen kynän varteen. RIBS on siis nelihenkinen Bostonilainen orkesteri joka soittaa tummaa, vaihtoehtois-sävytteistä rockia ja itse en oikein välitä noista aiemmin mainituista liitetyistä yhteyksistä. Jos joku todella haluaa hakea noiden mainittujen bändien vaikutuksia, siitä vaan mutta todellisuudessa RIBS osoittaa varsin selkeästi tällä EP:llä että heillä on hyvin tiiviisti kasattu valmispaketti koostettuna josta löytyy myös tarpeeksi meriittejä omaan soundiin. British Brains on myöskin ensimmäinen osa kolmen EP:n muodostamasta trilogiasta jota määrittelee jonkinlainen konsepti ainakin titteliensä kautta mutta toveri Stalin saa selittää tämän asian: “But at Tehran, Stalin disapproved of Roosevelt’s unconditional surrender position. He was not impressed with such superfluity; it would only prolong the war, and Russia had suffered in actuality more than the other nations. He remarked, “This war is being fought with British brains, American brawn, and Russian blood.””

Minimalistisen kosketinsoittimen ja rumpujen kautta hytkyvästi etenevä harmonia EP:n aloittavassa “Even” luo hallitusti vaimean ja silti kihelmöivän huumaavan tunnelman kunnes kitaran sähköinen olemus käynnistyy kertoen samalla EP:n todellisen linjauksen. Suoravetoista ja tunteellisesti ailahtelevaa rockia tässä pyritään tehokkaasti soittamaan. “Brains Out” pistää EP:n kirkkaaseen spottivaloon. Väreilevästi ja kiihkoisasti etenevä pääriffi pistää korvat väpättämään ja tuplana syötetty shotgun-rummutus tekee tästä yhdessä erittäin riehakkaan kokemuksen jonka erityisen voimakkaan viimeistelyn antaa lopussa sielua hiljalleen repivä, haikeasti tulkitseva vokaali joka alkaa toistamaan sanoja “I’m not ready to wake up”. Kahden ensimmäisen biisin jälkeen sitä väistämättäkin huomaa että rytmikoneisto eli yhtyeen rumpali tuo ainakin intensiivistä, raakaa energisyyttä mukanaan joka ennenkaikkea osaa myös olla teknillisesti kykenevä ja tämän myötä orkesterin muut osaset suorastaan loksahtavat luontevasti paikoilleen. Hyvin kulkeva soitanta luo väistämättäkin sellaisen fiiliksen että tämä ei tunnu sellaiselta väkisin yhteen liitetyltä yritykseltä jossa instrumentit eivät muodostaisi täydellistä kokonaisuutta. Päinvastoin. Biisejä on selkeästi hiottu viimeiseen karheaan kulmaan asti ja kaikesta kuulee että parhaimmillaan soitto kulkee intohimoisesti. EP:n kolmas teos “Silencer” ottaa oman aikansa. Kitaran hehkeän hidas liikehdintä luo aikaa vangitsevan kuplan EP:n keskelle. Basson kaikuvasti leijuva olemus iskostuu mukaan kahden minuutin vaiheilla ja vasta viimeisellä minuutilla kappale päästetään voimiensa täyteen tuntoon joka suorastaan alleviivaa rutistavan tunnelman. “Transversal” pistää taas tasaiseksi juoksujalkaksi heitellen itsensä kohti kieppuvaa riffittelyä ja maailailevuuden välimaastoon. EP:n viimeistelevä “Queen Of Hearts” tuo omanlaista raskautta, kuin shokkiaaltojen kauaskantoista ryminää johon yhteentörmätään iskurimaisesti hitaasti hakkaavaa tunnelmointia. Miltei industrialmainen otos mutta ei kuitenkaan. Kokonaisuutena British Brains on kavereilta erittäin onnistunut päänavaus joka luontevasti hyppimään tunnelmasta toiseen ja vieläpä luomaan omalaatuisen mutta tunnistettavan soundin bändin ylle. Toivottavasti seuraavan EP:n työstämiseen ja julkaisuun ei mene sitä viittä vuotta sillä rautaa on aina parasta takoa kun se käy kuumana. British Brains on saatavilla digitaalisessa formaatissa ja rajoitettuna CD:nä.

Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit’n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes… Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit’n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit’n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit’n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit’n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa’alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan – nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat “Civilization Extermination” ja “Break Out” ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, “Seeing Is Destroying” pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen “Levels” jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. “Bloodlust Blues” toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä “The Shape Of Living Resistance” lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään – kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. “Fuck The Noise” menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. “Young Broke Pissed” on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes “Empire” aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. “Empire” tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi ‘god save the empire’ kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin “Wasting Away” kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. “Fat Slave” viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.