Addiktioni 21/08

Across The Rubicon: Elegy (2007)

Across The Rubicon: ElegyTämä puoli koneellisesta industrialista jossa lyödään yhteen ryhdikäs mutta kuitenkin armottomasti etenevä sotilaallinen pauke ja adrenaliinipitoinen hurmio ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista ei ole juurikaan saanut meikäläistä innostumaan. Tai siis kyllähän se toimii jos se on vain joku yksittäinen kappale pitkässä juoksussa kuten esim. Pimentolan tai Panzer AG:n julkaisuilla, mutta täyslaidallinen hyökkäys joka tuodaan albumimuodossa menee jo meikäläisen listalla siihen ikävästi torjuttuun “thanks, but no thanks” osastoon. Kuten yleensäkin monen muunkin musiikin genren kanssa on ollut menneisyydessä tapana, poikkeuksia tulee joskus yllättävästi vastaan joka osataan tarjoilla kuuntelijan eteen oman nykyisen kuuntelutottumuksen kautta. On sanomattakin selvää että tällä kertaa suorastaan ihastuin jo heti ensikuuntelun aikana tähän Across The Rubiconin debyyttijulkaisuun. Puolalaiset kaverukset Marcin Bachtiak ja Robert Marciniak eivät kertoneet itselleni juurikaan mitään nimiensä osalta mutta pieni haku internetissä paljasti että nämä kaksi ovat tämän genren vanhoja konkareita joilla on kokemusta samankaltaisen musiikin tekemisestä ja siinä ohella oman levy-yhtiön pyörittämisestä. Elegy onkin siis selkeästi eräänlainen veteraanien voimanäyttö jossa pistetään kaikki kunnia ja maine peliin joten miten tätä albumia voisi lähteä kuvailemaan ja luonnehtimaan? Elegy on ainakin kaikessa upeudessaan äärimmilleen kuljetettu mahtipontinen teos johon voisi suoraan niitata vähintään neljän kertoimen kiinni maksimoidakseen sitä värittävää tunnelmaa mutta onkohan tuo mainittu synonyymi edes tarpeeksi suuri sana ja loppupeleissä toimiva kuvaus kertomaan todellisesta sisällöstä? Miten olisi tämä seuraava lausunto? Itseään jatkuvasti ruokkivat ja raskaasti vasaroivat orkesteripalaset, ilmapiiriä riipivät ja tunnelmaa entisestään palasiksi repivät taustakuoro sekä mm. uutiskatsauksista napatut erilaiset sämplet lisäävät ja suorastaan ruoskivat sodankäynnin propagandamaista luonnetta ja unohtamatta tietenkään vahvasti ratsastavien perkussioiden läsnäoloa jotka kaikki yhdessä luovat painokkaasti etenevän kokonaisuuden. Elegy ei siis ole loppupeleissä niin “industrial” kuin olettaisi vaan tässä päällimmäisenä elementtinä on klassinen, orkestraalinen työstötapa johon militarisesti pommittavat perkussiot kuitenkin luovat viitteen kuin koettaisiin sodan ratkaisevia hetkiä. Tästä esiintuodusta tavasta kuitenkin tulee heti päällimmäisenä mieleen elokuvalle sävelletty score. Elegy kuulostaakin parhaimmillaan kuin tilaustyöltä vielä julkaisemattomaan Hollywood-leffaan jota ei pilattu joko ohjaajan suuruudenhulluudella joka kaataa kokonaisuuden alle keskitason taikka käsikirjoittajien huonolla historian tuntemuksella jossa yritetään kahdeksatta kertaa uudelleenkirjoittaa samaa tapahtumaa. Vaikka Elegy onkin kaiken kaikkiaan hieno teos jossa jokainen kritikaalinen palanen on osattu järjestellä juuri oikeisiin paikkoihin, ainoan kriitiikin poikasen voisi kaivertaa siihen että Elegy ei juurikaan kehity neljänkymmenenneljän minuutin aikana suuntaan taikka toiseen mutta toisaalta eihän tällainen musiikki edes kaipaa minkäänlaista hengähdystaukoa.