Addiktioni 39/14

Aphex Twin: Syro (2014)

Aphex Twin: SyroJaahas, siitä on tosiaan kulunut kolmetoista pitkää vuotta kun Richard D. James julkaisi edellisen kerran albumin ja joka oli vielä tuplana tarjoiltu, Drukqs. Onhan se kieltämättä aina pienimuotoisen juhlan paikka kun yksi elektronisen musiikin uraa-uurtavista tuottajista pistää uutta musiikkia ulos ja kahdeksan vuotta on vierähtänyt miehen ryöppymäisesti putkahtaneesta Analord 12″ vinyyli-sarjasta joka sitten lopulta huipentui kokoelmaksi purkitetuksi muottiin nimeltään Chosen Lords. Kuluneella kesällä nettiin pulpahti ennenjulkaisematon Caustic Window albumi jolla näytti olevan jonkinmoinen rooli miehen aktivoitumisessa uuden musiikin julkaisemisen saralla. Kyllähän minä itsekin odotin kielipitkällä että mitä sieltä mahtaa tällä kertaa tulla ulos mutta se hypetyksen määrä mitä pelkästään albumin julistus sai aikaan oli aivan uskomatonta – melkein kuin messiaalinen paluu takaisin elävien kirjoihin vuosien hiljaisuuden jälkeen. Julkaisupäivästä lähtien mielipiteet ovat jakautuneet selkeästi kahteen leiriin – jaksetaan kehua vuolaasti ja kyyneleet poskilla valuen että miten Syro on miehen uran paras julkaisu ja sitten toisessa ääripäässä naureskellaan että Aphex Twinilla taitaa olla rahat loppu kun näin geneeristä materiaalia kehtaa pistää ulos. Ei sitä voi mitenkään kieltää etteikö Syro ole jännityksen ja adrenaliinin säväyttämä matka tuttuihin tekniikkoihin joihin moni ei pysty replikoimaan kuulostamatta suoralta kopiolta sekä nostalgiaa herättävää elämystä täynnä jossa yhdistyvät 90-luvun kokeilunhakuisuus, Analordin pörisevät happohyppelyt sekä Drukqsin ajan- ja paikantajun seisauttava ja miltei käsinkosketeltava pianotyö. Niin… Syro ei juurikaan ole mitenkään mieltäräjäyttävä kokemus uudella tavalla esitettyihin käsitteisiin mutta ei tässä myöskään kaivella tynnyrin pohjalta viimeisiä rippeitä. Tästä yli tunnin pituisesta näytteille panosta löytyy Aphex Twinin signeerauksin leimatut ohjelmoinnit biittikikkailussa ja kuuntelijaa muistutellaan vuolaasti analogisuuden kautta miksi hän on edelleenkin niin kova luu elektronisen musiikin piireissä. Itseasiassa tuntuu kuin tässä vasta lämmiteltäisiin koneita ja valmistaudutaan repimään muistipankkeja ja rajapintoja viimeiseen säröön asti.

Kettel: Poblesec

Bassline Baseline – TB-303 Documentary

Addiktioni: Redux 5

Plastikman: Arkives 1993-2010 (2011)

Plastikman: Arkives 1993-2010Detroitista alunperin lähtenyt techno on saanut kanadalaisen Richie Hawtinin myötä toisenlaista kierrettä jonka myötä hän on 90-luvun puolella sementöinyt paikkansa vakaasti yhtenä technon tärkeimmistä fikstuureista minimaalisen, acid technon maisemakuvassa joista omalla nimellä julkaistut kokeilunhakuiset, miltei insinöörimäisesti pieniin palasiin pilkotut ja uudelleenkootut DJ miksaukset ja erityisesti Plastikmanin alaisuudessa äärimmäisyyksiin viedyt modifikaatiot ja taivutukset Roland TB-303:n kautta ovat tuoneet hänelle pitkän listan erinäköistä kunniaa ja mainetta. Miehen monipuolisesta urasta ehkäpä sitä tärkeintä puolta peilaava Arkives 1993-2010 kerää siis melkein kaiken olemassa olevan materiaalin Plastikmanilta kahdeksantoista vuoden ajalta yhteen pakettiin ja joista säihkyvin kruununkivi ja kaiken kattavin kokonaisuus on Arkives Komplete joka niittää yhteen 15 CD:tä, DVD:n, 94-sivuisen kirjan, 6 vinyyliä ja päälle vielä digitaaliset lataukset. Materiaalia siis riittää albumeista muille artisteille tehtyihin remikseihin ja näin ollen kokoelman ei pitäisi jättää ketään kylmäksi tarjoten erittäin monivivahteisen ja eeppisen matkan technon palettimaisesti paloiteltuun ytimeen. Tai noh, tätä kaiken kattavinta herkkua oli siis pääasiallisesti tarjolla ainoastaan ennakkotilaajille. Toisin sanoen, Arkives 1993-2010 on kerran elämässä tarjoiltu tilaisuus johon olisi kannattanut tarttua kun siihen oli vielä mahdollisuus.

Plastikmanin kuusi uudelleenmasteroitua albumia muodostavat tästä kokonaisuuden itseään tukevan selkärangan. Arkivesin aloittava ja alunperin vuonna 1993 julkaistu päänavaus Sheet One tuo selkeästi esiin nuoren ja kunnianhimoisen tuottajan ja ehkäpä sen myötä myös hieman leikkisämmän puolen Plastikmanista. Recycled Plastik (1994) muovautuu jo perinteisemmän, monotonisemman acid technon pariin joka etenee ja pysyy junan kaltaisesti tiukasti raiteillaan mutta kuitenkin aina silloin tällöin nostaen päätäänsä korkeammalle ja muistuttaen tekstuurien sekä ohjelmoinnin kautta että tämä on kuitenkin soundillisesti Plastikmanin tarkassa ohjauksessa etenevä työ. Musik (1994) taasen palauttaa kuuntelijan takaisin edes-takaiseen heilumiseen acid-rintamalla ottaen selkeitä rakenteellisia poimintoja mm. elektrosta ja miltei downtempomaisesta olemuksesta minkä myötä kokonaisuus saa huomattavasti eläväisemmän muodon. Artifakts (BC) (1998) myötä tunnelmallisuus alkaa saada Plastikmanin maailmassa täysin uudenlaista merkitystä ylleensä joka lopulta huipentuu kahdella viimeisellä albumilla. Toisin sanoen, edetessä albumista toiseen sitä pakostakin alkaa huomaamaan miten paljon vaihtelua minimaalinen techno kuitenkin pystyy tarjoamaan mieleltään ja käsiltään kyvykkään tuottajan kätösissä ja näin ollen löytäen välillä itsensä miltei puolihuolimattomasti ääneen hämmästellen miten esim. tunnin itseään jatkuvasti toistavaa ja dubahtavan technon sameisessa aallokoissa viihtyvän Consumed (1998) albumin voimakkaasti pulssahteleva virtaus osaa niin taidokkaasti ja hypnoottisesti tarttua kuuntelijan huomiokykyyn ja kadottaa siinä ohella ajantajun täydellisesti. Toistaiseksi Plastikmanin viimeisen kokopitkän, Closer (2003), synkänpuhuvat vokaalit tekevät tästä julkaisusta erittäin vainoharhaisen ja intensiivisen kokemuksen. Jo levyn aloittavassa “Ask Yourself” sisältää sen verran huolestuttavaa lyriikka kuten “I’m just a voice inside your head” ja albumin dekoodatessaan raskaasti maalailevaa mielikuvaa pidemmälle, ahdistavissa lyriikoissa esiintuleva kivut ja aivojen lopullinen virrankatkaisu luovat peilimäisenn väylän artistin pimeämpään mielenkolkkaan minkä myötä sitä on vaikea olla miettimättä mitä Richie Hawtin todellisuuudessa läpikävi hänen elämässään kun hän tuotti tätä levyä (kirja hieman valaisee tätä asiaa mutta jotenkin on sellainen tunne että se ei kerro kaikkea). Arkivesin yhdeksän muuta CD:tä keskittyvät erinäköisiin sessioihin, b-puoliin yms. kuin myös ennenjulkaisemattomiin raitoihin, muille artisteille tehtyihin remikseihin tarjoten samalla myös kaupallisempaan acid houseen kallellaan olevia näytäntöjä sekä tietenkään unohtamatta vierailevia artisteja jotka pistävät Plastikmanin tuotantoa reippaalla kädellä uusiksi. Löytyy siis molemmin puolin mielenkiintoisia remiksejä ja niiden tekijöitä joista ainakin mainitsemisen arvoisia on elokuva-säveltäjä Cliff Martinezin ja Alva Novon tekemät itsensä näköiset muokkaukset sekä Plastikmanin tekemä acid house-jyräys System 7:n kappaleesta “Alpha Wave”.

Koluttavaa siis riittää uusille kuin myös vanhoille faneille mutta tällaisen kokonaisuuden myötä sitä pakostakin alkaa kyselemään itseltään että onko tämä siis edelleenkin minimaalisuuteen rinnastettavaa suoritus? Ei. Richie Hawtin on kiistämättä onnistunut luomaan yhden vaikuttavimmista julkaisuista musiikin historian saralla minkä myötä tämä on myös kasvanut maksimaaliseksi taiteeksi. Varsinkin 90-luvun elektronisesta ja techno musiikista diggaavalle Arkives 1993-2010 on yksi mieltä sykähdyttävimmistä asioista mitä musiikin suurkuluttaja voi kokea ja todistaen jälleen kerran miten analoginen työstötapa tuo nostalgian nälkää herättävän tunteen onnistuneesti esiin.

Hardfloor: Acperience 1 (Live on MTV Party Zone)

Helvetinmoinen flashback ysäriin ja muutenkin aikaan jolloin MTV:llä oli vielä jotain merkitystä musiikkimaun muokkaamisessa.

Addiktioni, 17/09

Venetian Snares: Filth (2009)

Venetian Snares: FilthOn sen aika taas. Tai kuten hyvä ystäväni usein toteaa eräänlaisesta hyväksikäytöstä: keitä kahvia, valmista pari leipäpalasta ja pyllistä sillä hän tulossa käymään. Filth, Aaron Funkin näytenumero 17 täyspitkä rintamalla, työntää jo hieman aiemmin kadoksissa olleen haasteellisuuden taas kurkusta alas ja puskee miltei epämiellyttävästi päällekäyvän oloista materiaalia uskomattomalla paineella. Nimittäin tällä albumilla herra Funk suorastaan pahoinpitelee legendaarista Rolandin TB-303:sta ja puristaa tämän 80-luvulta peräisin olevan hardwaren erilaisten 2000-luvun filttereiden lävitse jotta siitä saadaan todella ärhäkkään neuroottisesti etenevä happohyppely-virtaus. Acid on siis pelin nimi tällä kertaa ja Aaron Funkin musiikillisen kyvyt tuntien, nytkään ei tehdä ystävällisiä tuttavuuksia 4/4 poljentoon eikä minimaalinen techno vieläkään kuulu herra Funkin tyyleihin. Ehei. Kun tämä TB-303 yhdistetään miehen uniikkiin breakcore biittien edestakaiseen silputtuun sahaamiseen, saadaan kuten titteli lupailee, elektronista musiikkia jonka likaisuus ja tahmaisuus välittyy taas voimakkaana asenteena jossa lukee isolla fontilla varustettu varoitustarra “ei armoa eläville” mutta kuitenkaan ylittämättä sitä hienovaraista rajaa jolloin se alkaisi kuulostamaan ylilyödyn makaaberilta. Totta puhuen, kuunnellessani Filthiä en muista milloin viimeksi acid on ollut näin julmetun hauskaa mutta samalla sen verran pelottavan törkyistä ja jopa peräänantamattoman irstasta että siihen kuitenkin mielellään työntää kätensä kyynärpäitään myöten ja lopulta tahraten itsensä. Mutta tuon härskisti soundaavan löyhkän keskeltä löytyy myös hetkiä jolloin pulpahtaa esiin Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin melodramaattisuus syntikoiden myötä ja yhtäkkiä sitä onnistuu unohtamaan pieneksi hetkeksi olevansa labrarottana kirurgisessa äänioperaatiossa. Mutta kuitenkin henkilökohtaisesti koen parhaimmat hetket Filthillä kun herra Funk heittää armottoman gabber-pommittamisen päällensä jonka aikana vähättelemättäkin tuntuu kuin olisi jossain keskellä kuumasti paahtavaa sotatannerta. Aaronin kissalle omistettu teos, “Kakarookee Hates Me”, on yksi näistä joka on suoranaisesti hampaiden narskuttamisen ilkeä. Kappale sisältää enemmän pahuutta kuin Hitlerin ja Stalinin bättleräppäys siitä kuinka paljon ihmisiä he lahtasivat. Mitä? Kuulit kyllä. Kun herra Funk toimittaa onnistuneesti oikein mitoitetun täsmäiskun, välittyvä tunnelma on parhaimmillaan suorasukaisen rohkeaa ja häpeilemättömän hyvää vaikka se samalla luo viiltäen jonkinlaista arpikudusta aivojen perukoille. Evil Acid potenssiin kaksi. Josh Wink, tanssit on nyt tanssittu. Vaikeasti nieltävät pornosämplet ja kappaleiden nimeämiset (“Deep Dicking”, “Chainsaw Fellatio”, “Splooj Guzzlers” ja “Pussy Skull”) jatkavat muutenkin albumin linjassa tarjoiltua sormeilua ja epämiellyttävää kontrollointia. Ainoastaan “Labia” on jo suoranainen kopio Aphex Twinin muutaman vuoden takaisesta Analord sarjasta mutta sen antaa helposti anteeksi sillä muuten mies painattelee menemään tyystin eri nopeuksissa.

Mutta mutta… Making Orange Thingsin korvia hivelevä ja ihoa myöten tiukasti puristava noise-seinämä, Meatholen erittäin synkkä matka sarjamurhaajien mielenlaatuun, Rossz Csillag Alatt Születettin kokeiluluontoinen kahden eri maailman yhdistäminen, Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin puhtaasti melodiseen iDM:n keskittyminen sekä Detrimentalistin silkka hauskanpito 90-luvun alun rave/junglen parissa – eli mies on kieltämättä tehnyt kiitettävän paljon erilaisia kokeilua omalla mättömusiikillaan ja nyt aivojen palautuessaan paikoilleen tämän uusimman väkivaltaisesti kohdatun tärähdyksen jälkeen voin todeta että Filth voi laittaa listan jatkoksi yhtenä onnistuneimmista elämyksista miehen laajenevassa discografiassa.

Addiktioni 32/08

The Prodigy: More Music For The Jilted Generation (2008) / Experience Expanded (2008)

The Prodigy: More Music For The Jilted GenerationTuossa alkuviikosta todettiin yhden kaverin kanssa mm. siitä miten levykokoelmansa kartuttajalle tulee joskus sellainen tilanne eteen jossa on saanut jonkun keräilykohteensa suhteen asiansa niin hyvin että jokainen julkaisu löytyy levyhyllystä. Ja jälkiseuraamuksena syntyy pakonomainen tyhjä olo ja sitä alkaa vaistomaisesti miettimään että mihin seuraavaksi pyrkisi ponnistaman tarmonsa. The Prodigyn Music For The Jilted Generation oli minulle yksi tärkeimmistä alkusysäyksistä joka käynnisti tämän intensiivisen keräilyn sillä tasolla että jokainen virallinen julkaisu on pyritty hankkimaan ja sillä tiellä edelleenkin ollaan. Siitä on tosiaan 14 vuotta kun tämä albumi julkaistiin alunperin ja kun tätä teosta kuuntelee pitkästä aikaa keskittyneesti ilman häiriötekijöitä, sitä taas suorastaan yhtyy ja vajoaa aikakauteen jolloin eri elektronisen musiikin piireistä alkoi tulla niin paljon mullistavaa musiikkia ja kieltämättä yksi näistä 90-luvun tärkeimmistä julkaisuista on juuri tämä Music For The Jilted Generation. Historiankirjat kertonevat myös että vuonna 1994 briteissä tuotiin julki Criminal Justice Bill joka hankaloitti nuorten ihmisten elämää mm. siten että jos keikoilla soitettiin musiikkia jonka volyymi ylittivät parilla desibelilla sallitut rajoitukset, poliiseilla oli täydet oikeudet pysäyttää bileet ja lähettää ihmiset koteihinsa. Artistit, promoottorit ja DJ:t tietenkin ottivat tuosta lakiehdotuksesta irti luomalla ties minkälaista siihen osoitettua kritiikinomaista tuotetta – joko kirjoittamalla manifesteja levyjen kansiin tai julkaisemalla esim. neljä minuuttia hiljaisuutta ja nimeämällä se kyseisen lain nimellä. The Prodigy vei tämän taistelun kyllä selvästi pisimmilleen Music For The Jilted Generation kanssa. Intron tyly, mustavalkoinen film noir kuvaus huonojen aikojen vyörymisesta horisontista jossa kuitenkin todetaan pientä toivoa luoden että tärkein työ viedään takaisin undergroundiin jotta se ei joutuisi väärien ihmisten käsiin. Ja sitten on tietenkin julkaisun sanoman kiteyttävä sekä Clint Mansellin luotsaaman Pop Will Eat Itselfin kanssa taottu voimientuntojen huipentuma “Their Law” jossa metallin, industrialin ja elektronisuuden peruspalaset luovat sellaisen väkevän muurinmurtajan jonka aikana suunnataan nyrkkejä vieläkin raa’emmalla tavalla kohti vallanpitäjien suuntaan ja todetaan “fuck them and their law”. Levyn kansitaide jossa jähmettyneesti vääryyttä huutavat kasvot sekä kansilehdykän keskelle aseteltu maalaus (pitkätukkainen mies joka keskisormea vilauttamalla ja macheten avulla katkaisee viimeisenkin yhteyden ihmisten elämää kontrolloimaan hallitukseen) edelleenkin vahvistavat tätä albumilla tuotua sanomaa. Vaikka kyseistä kappaletta ei ole julkaistu missään vaiheessa single-formaatissa, silti siitä onnistui kehittymään yksi The Prodigyn tärkeimmistä kulmakivistä livekeikoilla ja antoi ensimmäiset sykähdykset mihin The Prodigy pystyy rajoja rikkovaa soundiaan kuljettamaan.

Onhan Music For The Jilted Generation muullakin tavalla käänteentekevä julkaisu The Prodigyn uralla. Se on yhtyeen laajimman kirjon omaava albumi jossa uuden kurinalaisen asenteen myötä albumi on myöskin paljon synkempi, vakavempi sekä kova kovaa vastaan takova – juuri sellainen jonka pelkkä tuima silmästä silmään tuijotus vie orkesterin seuraavalle levelille. Siinä ohella vilahtavat syntikoiden puristamat murtumispisteet, hard technon lävistämä suora kujanjuoksu, syvälle psykoosiin upottavat analogiset acid pyörteet, haasteellisesti vieden kuuntelijan tasaisesti pyörivästä 4/4 tahdista onnistuneesti lohkeilevaan breakbeat palettiin ja jopa hidastuen hetkeksi mielensä jumiuttavaan ja pupillien laajentavaan downtempon lämpimään syövereihin. Ja sitten listalla on ne singlenäkin julkaistut kappaleet. “No Good (Start The Dance)” on huippuunsa tuotettu ja puhtaasti tanssilattialle suunniteltu täsmäpommi joka tuntuu varsinkin näin 2000-luvun kaupallisten hengettömien tuotteiden rinnalla suorastaan pelastusköydeltä joka vie takaisin aikaan jolloin kaikki oli vielä niin uutta ja uraa uurtavaa. Unohtamatta tietenkään kitaroilla viilleltyä, huilun tehostamaa ja syntikoiden armottomasti runttaama “Voodoo People” jossa miltei drum and bassiin kohoava ja kuitenkin hakkaavasti etenevä biittipatteristo antaa viimeisen mutta voimakkaan säväyksen. Spektrin toisessa ääripäässä on The Prodigyn omilla ehdoilla työstetty “Poison” jonka hiphop sävytteinen paranoidinen tunnelma vie koko genren äärirajoille johon moni ei ole uskaltanut raahautua. Toisin sanoen aika ei ole tehnyt juuri minkäänlaisia naarmuja albumiin ja kyllähän tämä edelleenkin kuulostaa näin suorasti sanottuna helvetin mahtavalta kun asettelee mielensä vastaanottavaan taajuuteen.

The Prodigy: Experience ExpandedNykypäivän mittatikkuna testattuna The Prodigyn debyytti, Experience, on hyvin pitkälti nastalla seinään kiinnitetty testamentti aikakaudesta jolloin kosketinsoitin riffit sekä hassun-hauskat kimeällä äänellä toteutetut sämplet sanelivat ja leimasivat 90-luvun rave genren kuoliaaksi asti mutta toisaalta, albumi oli myös hyvin erilainen verrattuna siihen mihin singlet olivat kuuntelijaa valmistelleet. Moni singleistä oli kokenut täydellisen uudelleenmuokkauksen ja siirtyivät täysin uuteen ympäristöön Experience albumilla – The Prodigyn ensimmäisestä vinyylijulkaisusta lähtien mukana roikkunut “Everybody In The Place” oli tässä vaiheessa kokenut jo kolmannen inkarnaation tullessaan tälle albumilla ja heidän ensimmäinen hitti “Charly” sai ehkäpä sen radikaaleimman muutoksen kun sitä alettiin istuttamaan tunnistettavaan drum and bass muottiin ja tämä oli tosiaan vuonna 1992 jolloin genre alkoi saada fyysisempää olomuotoa ylleensä. Vaikkei tämä remix ole tyylipuhdas näyttö kyseisestä genrestä, siitä kuitenkin löytyvät tavaramerkiksi tunnistettavat matalalta jytisevät bassot ja perus rumpu-basso kombo. “Out Of Space” sentään oli jätetty ennalleen räiskyvästi hypähtelevänä futuristisena populaarimusiikkina jossa on kaavamaisen tapaan muistettava melodia ja yksinkertaiset, tosin sämple muodossa tarjoiltut lyriikat. Lyhyeksi jääneen breakbeat-rave-hardcore aikakauden ilmentymänä, Experience albumilla kuitenkin muhii taustalla sellaista häivähtyvää potenttiaalia. Yksi näistä oli selkeästi albumia kannatteleva, kahdeksan minuutin “Weather Experience” joka täysin erilainen mitä Liam Howlett oli tähän mennessä kirjoittanut. Moneen osaan skaalautuva – cinemaattisia piirteitä saavuttava ja eräänlaisena big beatin yhtenä prototyyppinä edustava työ jota kuitenkin aletaan puolessa välissä kaksin käsin takomaan ja hajottamaan ison kivenlohkareen kanssa ja näin ollen kiihdytetään vieläkin enemmän anteeksiantamattoon itsetuhoiseen viettiin. Tämä oli vasta pieni maistiainen miehen piilevistä kyyistä joka lopulta tarjoiltiin tarjottimen kautta petetylle sukupolvelle.

Uudelleen masteroitujen albumien lisäksi mukaan on liitetty bonus CD:t jotka keräilevät saman kotelon alle harvinaisuuksia singlen b-puolilta sekä live-vetoja jotka jälleen todistavat jossain määrin miten The Prodigy osaa vyöryttää ja liikuttaa massoja. Experience tarjoilee mm. “We Are The Ruffest” kappaleen joka tuon aikakauden yhtenä viimeisempänä työnä paketoi kaiken mahdollisen irtonaisen ennenkuulumattoman massiiviseen headfuckiin ja esim. Top Buzzin riisutun oloinen remiksaus “Weather Experiencesta” kääntää vaihteeksi kaaottisuuden takaisin järjestykseen. Music For The Jilted Generationin yksi helmistä on ehdottomasti “Rat Poison” eli “Poisonista” vieläkin pidemmälle kehitelty uudelleenmiksaus jossa tiukkasävyinen kitara riffi voitelee tämän jo miltei kadonneeksi julistetun teoksen The Prodigyn yhdeksi raskaimmaksi työksi ja kun tämä tosiaan alunperin julkaistiin vuonna 1995, siinä pakostakin aistii kuinka The Prodigy alkoi pikkuhiljaa kallistumaan tuonne elektronisesti työstettyyn punkiin päin joka lopulta huipentui vuoden 1997:n The Fat Of The Landiin jossa Keith Flint ja Maxim olivat jo iso osa orkesterin vetovoimaa. Ainoa valituksen aihe on se että “Rhythm Of Life” ei ole mukana tuossa bonus CD:llä. Oliko sitten ongelmia sämplien kanssa vai mitä mutta onneksi tätäkin tyhjää tilaa paikataan varsin onnistuneesti The Chemical Brothersin klassisella ja erittäin bassovetoisella miksauksella “Voodoo Peoplesta”. Mut’ kuitenkin… Kaksi juuri uudelleenjulkaistua teosta The Prodigyn värikkäästä menneisyydesta joista ainakin toinen on sellainen joka kuuluisi jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävän levyhyllyyn.

Addiktioni, 21/2007 (Pt.2)

Orbital: The Altogether (US Import) (2001)

Orbital: The Altogether (US Import)Hartnoll veljeksien tätä albumia edeltävä julkaisu, The Middle Of Nowhere taisi olla myynnillisesti pettymys ja totta puhuen minäkään en oikein välittänyt tuosta albumista. Itse asiassa se menee siihen samaan osastoon kuin Underworldin ensimmäinen studio-albumi ilman Darren Emersonia eli oston jälkeen se vaan pölyttyy tuolla kokoelmassa. The Altogether oli vähällä joutua tuohon samaan joukkoon sillä suorasti sanottuna, tämä albumi on Orbitalin epätasaisin ja kuuntelun aikana heräilee herkeämättä sellainen vaikutelma että tämä yrittää vähäsen liikaakin olla sekä kaupallinen että Orbitalin kunniahimoisin julkaisu. The Altogether on kieltämättä energinen paketti mutta tämä energisyys menee ihan väärin paikkoihin ja jopa hukkaan tällaisella julkaisulla jossa on kasa liian erilaisia kappaleita joiden välille ei synny minkäänlaista yhtenäisyyttä. Kun sanoin kaupallinen, en ihan osannut odottaa näin suurta pesäeroa Orbitalin tyypilliseen soundiin sillä tältä albumilta löytyy jopa pop-rallimaisia koukutuksia joista “Illuminate” antaa vahvimman esimerkin. Täytyy myöntää että se on aika rohkea veto lähteä viemään vankkaa teknopohjaista musiikkia tähän suuntaan edes yhden kappaleen ajaksi. Mutta tiedättekö mitä? Vielä suuremman yllätyksen tuo se että he, perhana vieköön, onnistuivat siinä. “Illuminate” saattaa ehkäpä olla irvileukainen keskisormen näyttäminen 80-luvun syntikkapopille mutta jokin tässä vaan tuo sitä hyvänolon tunnetta. Kaksi muuta julkaisun epätasaisuudesta selkeästi erottuvaa kappaletta ovat retro-fiilistä herättelevä ja Dr. Who:n pääteemaa lainaileva “Doctor?” sekä julkaisun monumenttina toimiva “Meltdown” joka on kuin on hunajaa korville valuttava trippi teknologian syövereihin jonka suorastaan repäisevästi erottuva iDM-breakbeat mutta kuitenkin pitäen kaiken Orbital-soundin alaisuudesssa tärisyttää kymmenen minuutin aikana ja saa minut tosissaan miettimään The Altogetherin DVD-version ostamista. Jos tämä kymmenen minuuttia on onnistuttu näinkin hyvin koostettua, sitä alkaa kyselemään itseltään pakonomaisesti että miltä se mahtaa kuulostaa vietynä 22 minuutin alaisuuteen? Mutta takaisin arkeen. Lukuunottamatta näitä kolmea kappaletta, The Altogether on minun korvissani paha pettymys ja varsinkin The Middle Of Nowhere jälkeen se on lisää suolaa haavoihin heittävä albumi. Näin siis toteaisin tuosta yhden CD:n versiosta. Hankittuani tämän kahden CD:n US-painoksen, minun täytyy pikkuisen korjata ja täsmentää tuota mielipidettäni. Nimittäin mukaan paketoitu bonus CD ja sen sisältämät kappaleet vaimentavat myös tehokkaasti edellisen The Middle Of Nowhere albumin karvaan pettymyksen tunnetta koska osa edellisen albumin kappaleista on päätynyt tälle CD:lle remiksauksien ja uudelleenkasauksien muodossa jotka toimivat suurimmaksi osaksi paremmin kuin alkuperäiset versiot. Mutta voiton vie ehdottomasta päälle kahdeksan minuuttinen “Funny Break (Weekend Ravers Mix)” jonka tanssittavampi versio ensimmäisen CD:n biisistä osaa tuoda esiin sitä klassista Orbital työskentelyä jossa kuuntelija lumotaan ja talutetaan viiden minuutin aikana kohti sulavasti virtaavaa acidlinea joka lopulta ottaa majesteettisesti kaiken haltuun. Aahhh… Tätähän minä kaipasinkin ja viimeinkin voin todeta että Blue Album alkaa jo häämöttämään horisontissa.

Addiktioni, 19/2007 (Pt.2)

Orbital: Brown Album (AUS Import) (1994)

Orbital: Brown Album (AUS Import)On se vaan kumma etten ole vieläkään saanut ostettua Orbitalin viimeiseksi jäänyttä studioalbumia, vaan yritän edelleenkin haalia mm. erikoisempia import-painoksia heidän aikaisemmista albumeista sekä lukuisia CD-maxeja (tällä viikolla saapui myös kolmen CD:n Satan single-paketti joka pääasiassa koostui vuoden 1996 kiertueen aikana äänitetyistä live-kappaleista). Onkohan tämä(kin) jonkinlainen sairas pakkomielle upotettuna mieleni syvimpään kolkkaan minkä kautta yritän selittää itselleni että minulla pitää olla sen verran kattava kokoelma Orbitalin tuotoksia kunnes heidän jäähyväisena toimiva Blue Album viimeistelee arkistoni kuin viimeinen naula puisessa arkussa. En tiedä, enkä edes yritä ymmärtää tätä omaa sekavaa ajatuksenkulkua. Minä vaan olen joskus tällainen oudompi yksilö ja minä jätän sen siihen. Noh… nyt tuli sitten uudelleen ostettua Orbitalin toinen nimetön kokopitkä joka tunnetaan parhaiten nimellä Orbital 2 tai kuvaavammin Brown Album ja vieläpä ihan tarkoituksella metsästin itselleni tämän harvinaisemman aussi-painoksen jossa on mukana edesmenneen ja legendaarisen John Peelin radio-ohjelmassa nauhoitettu live-EP. Kun kuuntelin tätä albumia taas pitemmän tauon jälkeen, muistoista alkoivat suorastaan tulvimaan eri yhteyksiä missä olen ollut albumin kappaleiden soidessa ja jotenkin havahduin siihen ajatukseen jossa suorastaan muistutin itselleni kovaan ääneen että tämä on tosiaankin julkaistu alunperin vuonna 1992. Nimittäin moni 90-luvun alussa tuotettu elektroninen julkaisu ei ole niin hyvässä asemassa kuin esim. tämä Brown Album on tällä hetkellä koska tunnetustihan elektroninen musiikki vanhenee ja kokee muutoksen jopa hivenen brutaalisesti kuin rypistetty A4-arkki ja ajan saatossa siihen saattaa jäädä sellainen selkeä vesileima joka kertoo tarkasti miltä aikakaudelta julkaisu on. Brown Album on onnekkaasti välttynyt tältä vanhenemiselta.

Tämä on myös ehkäpä se tunnetuin albumi näiltä Hartnollin veljikseltä ja jos minulta kehdataan kysyä että mistä kannattaa aloittaa yhden britannian tärkeimmän techno-orkesterin tuotannon tutustumiseen, yleensä suosittelenkin tätä must-albumia heidän back-cataloguessaan. Syy on selvä. Brown Album on pullollaan sitä Orbital soundia jossa yhteen miksatun kokonaisuuden rytminen sekä melodinen osuus liikehtii lumoavasti ja acid-virtauksen aikana suorastaan tarttuu kuuntelijaan kuljettaen häntä lempeästi julkaisun läpi. Eräänlainen muistutus alkuajoista jolloin alettiin takomaan päähän sitä ideaa että techno voi olla älykästä yhtä kuin myös kaunista ja ennenkaikkea hauskaa. Brown Album sisältää monia Orbital klassikoita, etu-rintamassa liukkaasti liikehtivät acid-painotteiset teokset “Lush 3:sta” “Remindiin” sekä yksi oma personal Orbital-flavour ja albumin monumentimaisena muistutuksena toimiva “Halcyon + On + On” jossa Kirsty Hawkshaw’n sämplätty vokaali tuo kappaleelle henkeäsalpaavan aihion ja luo sellaisen tilan kuin vaeltaisi utuisessa unimaailmassa. “Halcyon…” oli myös aikoinaan SE Orbital kappale joka sai minut kiinnostumaan tästä orkesterista joten ymmärrettävistä syistä tämä tuo eniten lämpimiä muistoja itselleni. Suorasti sanottuna, Brown album on yksi näistä 90-luvun alun klassikko statuksen omaavista albumeista joita näinä massiivisen ja nopean kulutuksen aikakautena on aina silloin tällöin hyvä muistuttaa itselleen (ja miksei myös toisille musiikin ostajille) olemassaolostaan. Niin joo, melkein unohdin… Mukana tullut Peel Sessions EP tarjoaa enemmälti sellaisen sopivan väylän heidän seuraavaan julkaisuun Snivilisation joka totta puhuen onkin jo sitten vähäsen kovempi pala pureskeltava jos tuohon suuntaan ollaan seuraavaksi puskemassa itseään.

Musiikkia, viikko 16/2006

AFX: Chosen Lords (2006)

AFX: Chosen LordsNykypäivänä yhä enemmän ja enemmän puristetaan elektronisen genren soundia ja sen älykkäämpiä puolia raakaan nolla-ja-yksi formaattiin. Eli homma on siirtynyt siihen että digitaalisella aikakaudella kaikki hoidetaan läppärillä olevalla softwarella ja siihen ynnätyillä plugareilla. Ja tunnetusti luovuus ei todellakaan synny siitä kun kappale käy eri filttereiden läpi. Mutta mitä tekee jopa neroksi tituleerattu mies? Elektronisen musiikin yksi seuratuimmista hahmoista, Richard D. James teki juuri päinvastaisen liikkeen uusimmilla julkaisuillaan. Hän osti halvalla mm. Rolandin rumpukoneita sekä muita analogisia synteettisaattoreita ja meni niinkin pitkälle tässä omassa Analord-projektissaan että hän palasi juurilleen, niihin aikoihin kun hän julkaisi ensimmäisiä levyjään mm. AFX:n alaisuudessa. Ja sitähän nämä Analord julkaisut periaatteessa ovat. Analogisesti pörisevät happo-hyppelyt joita täydentää itse laitteissa ohjelmoidut rumpuloopit johon vielä yhdistellään lämpimät, reaaliaikaiset nappuloiden kääntelyt ja vääntelyt. Acid technoa parhaimmillaan ja originaali muodossaan. Mutta ainahan sitä pientä kitinää löytyy myös tämänkin herran julkaisuista. Kuten esim. se että hän istuu peukalo perseessä eikä julkaise tarpeeksi usein materiaaliaansa vaikka yleisesti tiedetään että hän tekee paljon musiikkia kovalevylleen. Tällä kertaa kitistään määrästä. Viime vuoden aikana Analordit julkaistiin yhdellätoista vinyylillä ja kappalemäärä näillä vinyyleillä kohosi hulppeaan neljäänkymmeneneen neljään. Ja nyt noista vain kymmenen siirrettiin tälle Chosen Lords kokoelma-CD:lle. Aika raskas hävikki, mutta on se sentään parempi kuin ei mitään. Vinyylisoitinta en edelleenkään omista ja MP3/FLAC-kopiot eivät ikinä päihitä sitä tunnetta kun alkuperäinen julkaisu koristaa omaa levyhyllyä, joten kaikki RDJ:n julkaisut CD:llä otetaan ilomielin vastaan. Taas voidaan jauhaa pashaa(tm) yömyöhään asti siitä että mitkä kappaleet todellisuudessa kuuluisivat tälle kokoelmalle ja mitkä eivät. Makuasia, sanoi koira kun persettään nuoli.