Oyaarss with Neļaudis: Pārejošs Kaut Kas

Addiktioni 44/13

Autechre: L-event EP (2013)

Autechre: L-event EPSean Boothin ja Rob Brownin luotsaamaa Autechrea ei yleisellä tasolla tarvitse haukkua tai kategorioida oravanpyörän kaltaisesta mentaalisesta liikehdinnästä mutta itse olen kiitollinen että he palasivat viitisen vuotta sitten takaisin 90-luvulla toimivaksi todettuun formaattiin eli ensiksi julkaistaan täyspitkä ja sen perään (useimmiten) albumia jollainlailla linkittävä EP. Aiemmin tänä vuonna julkaistu ja mahtipontisesti kahdella CD:llä tarjoiltu Exai saa nyt rinnalleen 26 minuuttia kestävän ja neljä biisiä sisältävän L-event EP:n joka emojulkaisun kaltaisesti on eksentrinen, semi-kaaottinen ja digitaalisuutta täysivaltaisesti omaksuva elektroninen tuotos. EP:n aloittava “tac Lacora” on säiemäisesti lohkeileva, monisävyinen aihio mistä paikoitelleen tulee myös mieleen “Gantz Grafin” anti-psykoottisesti latautuva tunnelma mutta huomattavasti vaimeammin ja hillitymmissä määrin resonoivana platonisena ääniveistoksena. “M39 Diffain” on hermostuneen oloisesti liikehtelevä johon häiriintyneesti yhtyvät painostavasti minimaalisuuten prosessoidut signaalit kun taasen “Osla for n” laahustaa downtempomaisesti ja hitaasti raahautuen yrittää luoda huomattavasti klaustrofobisempaa varausta. Tosin sekin ahdistava vaikutelma särkeytyy siinä vaiheessa kun kahden minuutin rajapyykin ohitettuaan olen kuulevinani Windows 7:n virheilmoitusääniä kaiken tuon konemaisesti työstetyn äänimuhennuksen keskellä. EP:n viimeistelevä “newbound” on epätasaisesti lonksahtelevan lasermaisten biittien ja syntikoiden virtaviivaisen melodioiden kautta huomattavasti vapaammin jammailevampaa tunnelmaa ylläpitävä teos. Mutta mutta… Exai ei edelleenkään ole oikein tarttunut meikäläisen korvakäytävään toivotunlaisesti ja L-event jatkaa vahvasti samalla linjalla. Muutenkin Autechren futuristinen äänimaailma on taas laskostunut kohti abstraktimpaa rakennetta Quaristicen ja Overstepsin jälkeen ja lyhyisyydestä huolimatta, L-event summaa erittäin napakasti mitä heidän 2013 vuoden tuotokset pitää sisällään. Haastellisuutta ja kroonisesti vaativaa isoilla alkukirjaimilla.

Addiktioni 38/13

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack) (2013)

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack)…ja kaksi vuotta myöhemmin minulla on edelleen ne samankaltaiset fiilikset tämän toisenkin voluumin suhteen, joten on ehkä parempi että jätän turhan, itseään toistavan jaarittelun ja ohjaan suoraaan alkuperäiseen raapustukseeni joka summaa kaiken tarvittavan näistä kummastakin boksista.

Addiktioni 17/13

Oyaarss: Bads (2012)

Oyaarss: BadsRehellisesti sanottuna viime vuosina meikäläiseen kolahtaneet dubstep-julkaisut voidaan laskea yhden käden sormilla ja niistäkin kolme on tullut suoraan Ad Noiseam levymerkin kautta. Yksi näistä kolmesta on vuosi sitten julkaistu latvialaisen Oyaarssin debyytti joka huikean mahtipontisen luovalla ja uniikilla otannallaan näyttää mihin suuntaan dubstepia osataan parhaimmillaan kuljettaa käyttämättä yhtään kliseisyyden jälkipolttoja. Kokonaisuutena Bads on erittäin äänekkäästi möykkäävä ja ylläpitäen täydellisesti kohti siedettävyyden rajoja raahaavalla järkkymättömällä asenteella jonka rauhaa nopeasti järkyttävä ryminä vääristää, turmelee, repii puristaen rajulla tavalla riekaleiksi ja täydentää vaurioita aiheuttavaa teollista äänimattoa terävästi piikittelevällä sekä pystyyn räjähtävällä kohinallaan kuitenkin unohtamatta melodisuuden kitkerän suloista vastavirtausta joka luo kaaoksen keskelle millilleen tarkan tasapainon. Huolimatta ensialkuun karhealta ja ankaralta tuntuvalta käsittelyn jälkeen, tästä julkaisusta kuitenkin alkaa kovan pinnan alta löytymään harvinaislaatuisempaa sielukkuutta ja pulssimaisesti sykähtelevää eloisuutta jotka osaavat yhdessä herätellä voimakkaasti esiintulevan tunteenkirjon värisevällään olomuodollaan. Käytettiin sitten ihan mitä tahansa helposti lokeroivaa termiä kuvaillessaan tätä albumia – noise, dubstep, iDM – Bads rymistelee tyystin omanlaisessa tendenssissä ja reagoidessaan häiriötä aiheuttavaan ja sääntöjä rikkovaan pommitukseen, se pakostakin luo dynaamisesti laajenevan auran julkaisun ylle joka heittää ilmaan yhden mutta tärkeän kysymyksen eli mitä tämän jälkeen voidaan enää tarjota itse genren sisällä? Nimittäin näin radikaalisen raivoisasti kalskahtavan albumin jälkeen kaupallinen dubstep kuulostaa vieläkin enemmän hengettömältä ja kauan sitten aikaansa eläneeltä.

Xanopticon (Live @ Maschinenfest 2012)

51 minutes of pure madness.

Addiktioni 10/13, Part 2

Autechre: Exai (2013)

Autechre: ExaiVuosi 2013 tuo mukanaan Autechren (a.k.a. Rob Brown ja Sean Booth) yhdennentoista täyspitkän yli 20 vuotta kestäneellä urallaan ja tällä kertaa kokonaisuutta on lähdetty mitoittamaan ruhtinaallisella tavalla kahdelle CD:lle. Vuodesta 2008 lähtien kolmen julkaisun avustuksella Autechre asennoitui yllättävästi enemmän kuuntelijaystävällisempään tarjontaan mutta Exai ottaa selkeästi pari-kolme vankempaa askelta taaksepäin tämän helpommin omaksuttavuuden suhteen minkä johdosta albumi osaa olla odotettua haasteellisempi ja sen myötä löydetään taas tuttujen tunteiden ääreltä joita koettiin niin monet kerrat 2000-luvun materiaalin parissa. Tarkoitan sitä että ensimmäisen tilavuutta tutkivan ja äärimmäistä beat-fuckerointia omaavan raidan jälkeen alku tuntuu suorastaan vakuuttavan lupaavalta mutta jossain vaiheessa kesken albumin kuuntelun tajuaa salakavalasti hukkuvansa autistisesti hyökyvän äänimassan pauloihin minkä myötä Exai saa hallitussa kaaoksessa kehitettyjä epäkaavamaista muotoilua ylleensä. Väistämättäkin on siis vaikeuksia pysyä perässä. En ole edelleenkään unohtanut että Autechre on äärimmäisen taitava kokeellisuuden ja äänimaailman uudelleen mukauttamisen saralla, erityisesti juurikin 2000-luvun tuotanto on hyvänä esimerkkinä siitä miten he puskien muokkasivat kuvittellisia elektronisia rajoja uusiin sfääreihin ja nyt tämä numeroita tasaisella tahdilla murskaava myllerrys tulee Exailla esiin vahvemmin kuin koskaan. Siinä missä yli kaksi vuotta sitten julkaistu, kirurgimaisen leikkaavasti jalostettu Move Of Ten oli parhaimmillaan hämmentävän minimalistinen ja jopa suoravetoisempaan technoon rinnastettava työ, Exai on samanaikaisesti kristallin kirkas matka kaaottiseen digitaalisuuteen mutta kuitenkin samalla siitä löytyy röyhelöisen sameaa alustusta melodisuuden parissa mitkä yhdessä luovat konemaisella tavalla aavemaista nytkähtelyä jossa selkeästi kaikuvat Quaristice ja Draft 7.30 albumien purskahtelevasti toisiinsa peilaavat äänivirrat. Exaita kuunnellessa tuli aika nopeasti ymmärrettyä se pienen pieni fakta että Autechre on ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun kokonaisuus on sullottu tiukasti yhden CD:n alaisuuteen. Tämä kahdella CD:llä tarjottuna tämä sisäänpäin lämmittävä eheys on suorastaan liiallinen kokemus yhdeltä istumalta koettuna ja erityisesti se kostautuu siinä että tarkempi ja teräväpiirtoisempi päämäärä on tylsistynyt kiertoajelumaiseksi tahkoamiseksi. Tai käsissä on jälleen albumi jonka tajuamiseen menee lopulta vuosia. Aaahhh… Déjà vu.

Addiktioni 22/11

Mark Snow: The X Files: Volume One (Original Soundtrack) (2011)

Mark Snow: The X Files: Volume One OSTViime vuosina meikäläiselle on enemmissä määrin tullut sellainen helvetinmoinen nostalginen fiilis 90-luvun musiikkia ja televisiosarjoja kohtaan. Yksi selkeä syy siihen on se että 90-luku oli kieltämättä siitä hienoa aikaa myös kaupallisuuden puolella jossa parhaimmillaan onnistuttiin tarjoilemaan paljon vaihtoehtoista musiikkia. Ja muistatteko kun MTV oli pyhitetty miltei kokonaan musiikille ja sellainenkin pahaa makua suuhun tuova sana kuin tosi-TV oli vasta pieni läikkä televisiokanavien muodostamassa valtameressä. Televisiosarjoista puheenollen, The X-Files oli allekirjoittaneelle yksi 90-luvun kulmakivistä. Kahdesta FBI agentista kertova sarja sekoitti rohkealla tavalla scifiä, mysteerejä, kauhua, trilleriä sekä salaliittoteoriota minkä myötä se suorastaan raivasi kovalla työllään tietä muille ja loi raamikkaat puitteet monelle muulle rohkeasti aiheeseen kuin aiheeseen tarrautuvalle sarjalle seuraavalla vuosikymmenellä. Soundtrack rintamalla The X-Files ei hirveästi ole juhlinut, mitä nyt singlenäkin julkaistua pääteemaa ja kolmelta ensimmäiseltä kaudelta musiikkia kerännyt The Truth And The Light: Music From The X-Files joka kuitenkin osaa tehokkaasti puolustaa paikkansa myös kokeellisena ambient-julkaisuna. Toisin sanoen sarjan ystävät ovat saaneet nuolla näppejään liiankin pitkään mutta nyt siihenkin ongelmaan on tullut aika massiivinen fiksaus ja voikin rehellisesti sanoa että vihdoinkin. La-La Land Records pisti siis vauhtia tähän puutteeseen tarjoten heti ensi alkuun huikean neljän CD:n boksin nimeltään The X Files: Volume One joka kerää Mark Snow’n säveltämää musiikkia jokaiselta kaudelta ja kansilehtinen uppoutuu pintaa syvemmälle kertoen mm. mielenkiintoisia faktoja jokaisesta esiintyvästä cuesta.

Kuten neljänkymmenen sivun omaava kansilehtinen osaa värikkäästi kuvailla, teemamusiikki sai siis todellisen muotonsa vasta täydellisesti ajoitetun vahingon kautta ja muutenkin tämä merkittävä teos paloitellaan tekstillisesti niin tarkasti eri rakenteisiin että kerrotaan esim. miten vihellys todellisuudessa muodostettiin ja kaupanpäällisenä tarjoillaan ruhtinaallisesti kahdeksan eri versiota tästä työstä – mukaanlukien yli kolme minuuttinen single-versio. The X-Filesin teeman lähtiessään soimaan taas pitkän hiljaisuuden jälkeen, toisin sanoen ensimmäisen sekunnin aikana tajuntaan tiukasti kiinni tarrautuvat kaukumaiset synaiskut luovat virtaviivaisen reitin miltei kaksikymmentä vuotta taaksepäin sijoittuvaan aikakauteen kuin mitään ei olisi menetetty. Pilottijaksolla soivien cuen jälkeen sitä hiljalleen tajuaa taas lähtevänsä kahlaamaan syvälle pimeään suuntaavalle matkalle jossa mentaalisesti takertuva alakuloisuus, pulssin sykettä nostattavat pelkotilat ja aistillisesti vaarallisuutta hikoileva tunnelma on jatkuvasti läsnä mutta kuitenkin tarjoten myös paljon humaaneja tunnetiloja kuten toivoa ja kahta ihmistä yhdistävää ymmärrystä joita erityisesti tuodaan pianon kautta tulkittuna esiin. Ensimmäiset kolme kautta kuljettivat The X-Filesin musiikkia selkeästi elektronisesti etenevää valtaväylää jossa osattiin tehokkaasti rakentaa myös klaustrofobisesti ja muutenkin psykoottisesti laukaisevia pelontunteita jossa nopeat, terävät perkussiot dominoivat ja loivat siinä ohella jopa abstraktimaisia äänikollaaseja pitäen kuuntelijaa tehokkaasti varpaillaan ja muutenkin tummanpuhuva ja vahva ilmapiiri maalasi hivenen vihjailevasti mutta kuitenkin hyvin pelottavia mielikuvia horisontissa siintävästä maailmanlopusta. Myöhäisemmissä kausissa äänimaailma alkaa saada selkeämmin laajenevuutta, tarkoittaen että ambientmainen olomuoto sai rinnalleen paljon enemmän klassista organisuutta minkä myötä alkaa näkemään herra Snow’n taipuisan kehityskaaren ja muutenkin tarinallisuus sai myös liikuttavia hetkiä musiikin kautta ja näin ollen Mark Snow’n luomasta musiikista alkaa löytymään, sanoisinko jopa, herkempi ja lämpöä tuottava läheisempi puoli. Ainakin neljännellä CD:llä soiva Scullyn tematiikkaan kiteytyvä “Scully’s Serenade” on yksi näistä sydäntä pysäyttävistä hetkistä.

Mutta mutta… Vaikka olen nyt sellaiset parisen viikkoa kuunnellut ja pyöritellyt tätä kokoelmaa tehokkaasti soittimessani, silti jokin tässä kokonaisuudessa kaivertaa ja nakertaa meikäläistä minkä takia en saa sitä täysivaltaista kaipaamaani yhteyttä. Välillä tulee liian helposti ähkymäinen olo kesken kuuntelun ja ainoastaan hetkittäin se tempaisee toivotunlaisesti takaisin sisäänsä. Onhan tämä siis kieltämättä puhdasta tuuttausta menneisyydestä ja minkä myötä nostalgia on vahvasti läsnä tällä julkaisulla mutta kun tätä boksia alkaa kuuntelee enemmän objektiivisin korvin, The X Files: Volume One on kuitenkin hivenen liian irrallinen kokonaisuudeltaan minkä myötä sitä suorastaan alkaa kaipaamaan huomattavasti tiiviimmin paketoitua tunnelmointia johon olin totuttautunut The Truth And The Light julkaisulla. Huolimatta siitä että tämä neljän CD:n boksi ei sisällöltään täysin vastannut henkilökohtaisia odotuksiani, tämä on kuitenkin alusta loppuun asti huolellisesti koostettu setti joka tarjoilee monivivahteisen matkan The X-Filesin synkkään äänimaisemaan.

Addiktioni 14/11

Autechre: EPs 1991-2002 (2011)

Autechre: EPs 1991-2002Olenkin odotellut sitä hetkeä jolloin Warp Records alkaisi puskemaan ulos uudelleenmasteroituja versioita heidän alkupään legendaarisesta katalogistaan. Hieman yllättäen ensimmäisenä uudelleenjulkaisuna toimii viiden CD:n boksi joka kerää saman kansien alle Autechren yksitoista EP:tä kahdentoista vuoden ajalta mikä myöskin sattuu osumaan juuri siihen sopivaan saumaan sillä osa näistä Autechren mini-julkaisuista on ollut pidemmän aikaa out-of-print materiaalia. Kuten muistamme, 90-luvulla Autechre (a.k.a. Rob Brown ja Sean Booth) oli tunnetusti tuottelias ja erittäin uraa-uurtava kaksikko mikä tarkoitti että jokaista studio-albumia täydensi jonkun sortin EP. 2000-luvun tuntemattomuuteen tähtäävän audion totaalinen uudelleen rekonstraatio ja jatkuvasti eteenpäin puskeva kokeilunhakuisuus lopetti tämän perinteen joksikin aikaa jonnekin kunnes Quaristice albumin myötä ollaan palattu tähän harmoniseen julkaisu tyyliin. Unohtamatta tietenkään sitä tärkeintä asiaa mikä kuuluu näillä mini-julkaisuilla – hyvin pitkälti iDM-genren alkuperäisistä sinikopioistahan tässä on kyse minkä myötä tämän kaksikon monipuolisia ideoita kuulee edelleenkin nykypäivänä muiden artistien töissä. Niin vahva vaikutus Autechrella on ollut ja edelleenkin on kokeellisessa elektronisessa musiikissa.

Alunperin ainoastaan vinyylinä julkaistu kaksiraitainen Cavity Job oli Autechren ensimmäinen julkaisu ja soundillisesti se on tiukasti vuoden 1991 ajan hermossa kiinni. Rave nälkäisten breakbeat muhennoksessa auttaa EP:n nimikkokappale ja vaikka teoksella onkin jo sellaiset 20 vuotta ikää takana silti se onnistuu kuulostamaan hieman kehittyneemmältä verrattuna moneen samalta ajanjaksolta oleviin töihin. “Accelera 1 & 2” sen sijaan ei ole säästynyt niin hyvin ajan hampaalta. Rave-huudahdukset, synapuukotukset, synteettiset vokaalit sekä muut piipitykset pitävät siitä huolen että nämä kaikki kuullut elementit on vuoteen 1993 mennessä käytetty ylimakaaberisesti loppuun ja lopulta rave-scene jakautui moneksi muuksi genreksi. Cavity Job ei siis ole mitenkään mullistava pikkujulkaisu mutta kuitenkin sen verran tärkeä aloituspiste joka sitoo puuttuvan kehityskaaren Warp Recordin alaisuudessa julkaistuun materiaaliin. Sitten päästääkin itse asiaan eli Autechren todelliseen luonteeseen ja heidän rajoja rikkovaan äänimaailmaan. Vuoden 1994 Basscad EP on irrotettu heidän vuotta aikasemmin julkaistulta debyytti-albumiltaan Incunabula ja sai näin ollen harvinaisen remix kohtelun. Tälle kokoelmalle ei kuitenkaan sisälletty vierailevien artistien kuten esim. Seefeelin näkemys vaan kaikki on Autechren itsensä tekemiä muokkauksia joista kuulee että heidän visionsa technosta ja electrosta saavat paljon avarempia ja monisäikeisimpiä muotoja. Kolmen raidan Anti EP on yhä edelleenkin yleisön sekä kriitikoiden rakastama ja taitaapa se myös olla myös henkilökohtaisella mittapuulla mitattuna ehkäpä paras Autechre julkaisu joka on tullut vastaan. Onhan Anti EP edelleenkin Autechren historiassa helposti lähestyttävin julkaisu, kiitos korvia miellyttävän melodisuuden sekä tasapainossa pysyvien biittien ja kuten muistamme, tämä EP sisälsi vuoden 1994 tapaan kritiikkiä Briteissä siihen aikaan velloneeseen ja erityisesti nuorten ihmisten elämää hankaloittavaan Criminal Justice Billiin. Aikoinaan julkaisussa itsessään liitetyn kirjoituksen mukaan EP:n kaksi ensimmäistä teosta eli “Lost” ja “Djarum” sisältävät toistuvia kuvioita noudattavia ratkaisuja jotka olisivat olleet laittomia kyseinen lain astuessaan voimaan mutta “Flutter” on rakennettu ja ohjelmoitu mielenkiintoisesti siten että siinä ei ole missään vaiheessa milläänlailla toistuvaa tahtia vierekkäin vaikka se saattaa kuulostaakin siltä. Autechre sekaantumassa politiikan mittelöihin on edelleenkin niin vieras käsite kun heidän insituutioita rikkovaa musiikkiaansa kuuntelee.

Vuoden 1995 ja 1997 välisenä aikana julkaistut Garbage, Anvil Vapre sekä Envane jatkavat edelleenkin tuota prototyyppimäisten ideoiden purkamista ja uudelleenkokoamista johon he liittivät onnistunesti myös mekaanista työstötapaa sekä teknologista särmää ja näin ollen Autechre osasi aina kulkea monta askelta muita edellä eikä sortunut turhan toistoon tai edes suostunut seuraamaan trendejä. Noiden julkaisujen yksi ehdottomasti mainitsemisen arvoinen raita on Garbagen viimeistelevä “VLetrmx” joka nykypäivänäkin on sen verran huomion arvoinen teos Autechren discografiassa että jopa Warp Recordsille levyttävä Chris Clark sanoi aikoinaan tätä kahdeksan ja puolen minuutin autuutta maailman kahdeksaksi ihmeeksi. Onhan se ehdottomasti Autechren yksi hienoimmista näytöistä ja ollessaan hyvin riisutun oloinen ambient työ, Autechre osasi myös valjastaa tätä perinteistä elektronista virtausta myös heidän näkemyksensä alaisuuteen täydellisesti. Herrat Brown ja Booth ovat itse sanoneet että heidän vaikutteensa on ammennettu mm. hip hopin alkuajoista ja Envanen aloitusraita “Goz Quartet” on edelleenkin fantastinen esitelmä siitä miten hip hopin tutut luonteenpiirteet valjastetaan ja uudelleenmuokataan hybridimäiseen ilotulitteluun.

Siirryttäessä lähemmäksi 2000-lukua, Autechren musiikki alkoi saada huomattavasti vaikeaselkoisempaa olomuotoa. Cichlisuite (1997) oli vielä jokseenkin ymmärrettävä vaikka sekin oli saanut jo kliinisempää ja huomattavasti kurinalaisempaa liikehdintää ylleensä. Yksitoista nimettyä sekä yhden piiloraidan sisältävä 67 minuuttinen EP7 (1999) menee Autechren äänimaailmassa jo sellaiseen puhtaampaan tilaa tutkivaksi pulssahteluksi että itselläni on edelleenkin hieman vaikeuksia ymmärtää tätä teosta ja miten tätä pitäisi todellisuudessa pidellä. Vuonna 2002 julkaistu Gantz_Graf voisi jopa olla Autechren täydellinen vastapallo mietelmälle siitä että mitä on todellinen elektroninen musiikki sisältäen genren perustuksia rikkovan kaavan. Ei minkäänlaisia viittauksia toistoon perustuvalle alkeelliselle kasaamiselle ja rytmikin on purettu perusteellisesti pieniin palasiin minkä myötä kuuntelijan käteen jää pelkästään teoksesta huokuvaa tilantajua, raakaa tunnelmointia sekä kylmästi luotaavien ja terävästi iskostuvien nolla-ykkösten levittäytymistä ympäristöön. Edelleenkin yksi mieltäräjäyttävimmistä töistä heidän monipuolisesta historiasta ja juuri tällaisessa hyökkäävyydessä Autechre on parhaimmillaan kun se ei päästä kuuntelijaa helpolla. Itsekin olen kokenut sen monet kerrat ja edelleenkin osaan nauraa sille että minulta meni seitsemän vuotta Draft 7.30 albumin ymmärtämiseen. Ja tähän kokonaisuuteen kun vielä ynnätään edesmenneen John Peelin sessioita varten nauhoitetut kaksi julkaisua ja meillä on käsissämme yksi elektronisen musiikin tärkeimmistä kokoelmista.

Jos joku kyselee että mikä olisi se sopivin julkaisu jonka kautta tutustua Autechren tuotantoon, itse ehdottaisin suoraan tätä boksia. Jos tästä miltei kuuden tunnin paketista ei saa mitään irti, sitten vika on täysin kuuntelijassa.

Alva Noto: Unitxt/Univrs (Derivative Version)

Addiktioni 05/11

Jason Graves: Dead Space 2 (Collector’s Edition Original Soundtrack) (2011)

Jason Graves: Dead Space 2 (Collector's Edition OST)Yli kaksi vuotta sitten julkaistun sci-fi-selviytymiskauhu-räiskintä kategoriohin iskeytyvä Dead Space osoittautui lopulta savun hälvennyksen jälkeen jonkin-sortin hitiksi joka myi mukavasti ja sai arvostelijoilta enemmissä määrin kehuja. Toisin sanoen toivottu win-win situation kehittäjille. Itse en edelleenkään ole kauhupelien ystävä mutta jokin tässä pelissä osasi viehättää sillä oikealla, kieroutuneella tavalla meikäläisen tajuntaa. En tiedä oliko yksi syy siinä että pelaajana olit jatkuvasti sellaisessa pienessä pelkotilassa kun yritit varautua jokaisen kulman takaa odottavasta vaarasta tai sait oikealla hetkellä juuri sellaisen sopivan adrenaliiniryöpyn kun puolustauduit muutenkin vähäisen resurssien avulla loputtomalta tuntuvalta monsterien hyökkäyksiltä. Tai sitten näiden mainittujen asioiden lisäksi ynnätyt elementit; juoni, taustatarina, uskonnollinen technobabble, mm. goottimaisuudesta ammentava design ja jopa iholle asti kääriytyvää musiikkia myöten oli saatu justiinsa sopivasti kohdalleen että se muodosti toimivan kokonaisuuden. No mut, yksi asia on kuitenkin siinä sadan prosentin varmuudessa eli kun peli kerää pelaajilta ja arvostelijoilta pääasiassa positiivista sanottavaa, jatko-osa tulee tipahtamaan jossain vaiheessa markkinoille.

Toisin kuin ensimmäisen pelin suhteen, Dead Space 2:n rinnalle tuotiin myös keräilijöille suunnattu painos joka sisälsi sen pienen mutta henkilökohtaisesti sydäntä lämmittävän ekstran eli soundtrackin. Jos edellinen peli on yhtään tuoreessa muistissa, myös ensimmäisen osan säveltänyt Jason Graves pysyy uskollisesti samoissa hyväksi havaituissa taktiikoissa myös tämän jatko-osan scoren suhteen. Pelaajaa pidetään jatkuvasti varpaillaan terävästi iskostetuilla jousisoittimilla ja tarkkaan mitoitetuilla perkussuoiden tömähtelevällä maalailevuudella joka parhaimmillaan kohoavat massiivisiin mittoihin vetäytyen tarpeen vaatiessa kohti minimaaalisuuden rajoja joka sitten räjähtää hetkessä takaisin tuonne toiseen ääripäähän. Soundtrackin aloittavan “Isaac, Are You There?” cuen ensimmäinen puolisko on miltei kuin Kronos Quartetin käsissä muovailtu – inhimillinen, herkkä ja erityisesti maanläheinen tunnelmointi herättävät ensimmäisenä ajatuksena että Isaacin mieli on vajonnut jonnekin kaukaisuuteen missä vallitsee täysivaltainen rauhallisuus. Mutta se ei kauan kestä. Cuen toinen puolisko repäisee mielen takaisin todellisuuteen – paniikinomainen herätys on täynnä selkärankaa kihelmöivää kauhua ja selviytymisvietin uudelleenkäynnistymistä keskellä mielisairaalan pehmustettua huonetta. “The Cassini Towers” lähestynee tunnelmaltaan jo enemmän selkäpiitä järisyttävän ambientia jonka ylle levitellään kuiskauksia jotka luovat vahvan paranoimaisen vivahteen muutenkin hektisesti ja räiskyvästi etenevän scoren ylle. “Fear Of Flying” jatkanee verhoutumista kohti synkempää ambientia kunnes sahaavasti edestakaisin tarjoillut soittimet nostavat taas viiltävän pakokauhun kerrointa uuteen lukuun.

Soundtrackin yksi mielenkiintoisimmasta esityksistä tulee esiin “Titan Station Elementary” cuen kautta joka käynnistyy yllättäen retromaisesti 50-luvun ylipirteällä mainosmusiikilla mutta sekin alkaa kääntymään pikkuhiljaa kohti piinaavaa odotusta jossa kellopelien hennot lyönnit ja sormia hipovat kielet luovat kiristyvästi salpaavan puristuksen joka koventaa otettaan ilman minkäänlaista aikomusta päästää irti. Ja soundtrack on pullollaan tällaista edestakaisin heiluvaa tunnelmointia jossa jännitys ladataan huippuunsa ja päästetään irti moneen eri otteeseen. Sehän muutenkin kuuluu kauhun perusluonteeseen mutta ehkäpä soundtrack on kuitenkin parhaimmillaan silloin kun suonissa virtaava adrenaliiniryöppy on huipussaan ja sillä hetkellä ainoa kiinnipitämisen arvoinen ajatus on puskea betonijyrän kaltaisesti suoraa päätää eteenpäin. Miltei industrialimaisesti asennoituva ja ankarasti takova “Administering Control” on yksi oiva esimerkki tästä joka luo onnistuneesti sellaisen hampaita tiukasti yhteen purevan fiiliksen että periksi ei anneta. Vaikka soundtrack on suurimmaksi osaksi tätä rujoa runtelemista, Jason Graves osaa kuitenkin positiivisesti yllättää sen muutaman kerran. “Convergence Delayed” avautuu parhaimmillaan pianon, jousi- ja puhallinsointinten kautta kauniiksi hymniksi kertoen hienovaraisesti värähtelyillään että taistelu ihmisyyden puolesta ei ollut missään vaiheessa turha. Soundtrackin lopettava “Lacrimosa” cue alkaa samankaltaisesti kuin soundtrackin ensimmäinen cue. Jälleen humaani, herkkä ja maanläheisyys ovat vahvasti läsnä joka kuitenkin alkaa kääntymään lopulta nurinkurisesti päälaelleen tässä edestakaisessa sahaamisessa että saa vielä soundtrackin viimeisillä minuuteilla täysin uudenlaisen olomuodon – sijoittuen jonnekin abstraktin performanssin ja kipukynnyksen välimaastoon kuin jättäen selkeän viestin siitä että tämä läpikäyty painajainen ei ole vieläkään ohitse. Mutta mutta… Mitä muuta tästä voisi sanoa? Kyllähän tämä soundtrack toimii jossain määrin myös pelkästään kuuntelijan aseman kautta koettuna mutta kuten ensimmäisenkin pelin suhteen, tämän sävelletyn scoren todellinen paikka on kuitenkin siinä syvimmässä olemuksessa eli täysin pelin luoman tunnelman keskellä. Pelisarjan ystävälle tämä on kuitenkin hankinnan arvoinen ostos.

Draft 7.30 ja seitsemän vuoden koettelemus

Seitsemän pitkää vuotta.

Tällä viikolla tapahtui siis jotain jonka ymmärtämiseen meni seitsemän vuotta. Nimittäin Autechren “Draft 7.30” sai ensimmäisen kerran sellaisen olomuodon että minäkin viimein näin tämän albumin muodostaman kauneuden ilman minkäänlaisia vaikeuksia.

Muistan vieläkin sen päivän kun hankin tämän julkaisun ja ne monet hetket jotka vietin tämän julkaisun parissa. Erityisesti mieleeni jäi kummittelemaan se turhautumisen tunne kun en yksinkertaisesti tajunnut albumia ja vastahakoisesti aloin fanina myös hyväksyä sen että Autechre olisi muuttumassa tapaukseksi josta minä en saisi enää minkäänlaista uudenlaista hyvänolon tunnetta. Kaksi vuotta aiemmin julkaistu “Confield” loi nämä ajatukset ensimmäisen kerran pääni sisään ja “Draft 7.30” miltei sinetöi ne. Sen johdosta aikoinaan discogs.comin rating systeemiin klikkasin 3/5 itselleni sen kummemmin ajattelematta. Toisaalta, jos olisin laittanut vielä huonomman numeron – se olisi tarkoittanut että olisin hylännyt albumin kokonaan. Onneksi jätin edes pienen raon oveen.

Ja nyt siis parin-kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen nappasin albumin uudestaan kuunteluun ja ero oli suorastaan kuin yöllä ja päivällä. Albumi ei ollutkaan sellainen kuin muistin. Vaikea, kylmästiluotaava, henkireikää tiukentava ja ennenkaikkea kuin albumi olisi luotu murskaamaan lukuja toisen perään eli teknologisesti täysin vieras. Nyt tuon alienmaisesti väreilevän pinnan alta löytyy ideoita, toimintatapoja, makuja ja ääniä jotka pönkittäen asettelevat Autechren vieläkin kunnioitettavaan asemaan. He todella osaavat luoda uudenlaista musiikilllista tyyliä joka erityisesti on jatkuvasti muita artisteja kaksi-kolme askelta edellä. Harmi vaan että itse tulen jälkijunassa. Noh, tärkeintä on että viimeinkin alan tajuamaan heidän ’00-luvun musiikkia.

Ja jäljellä olisi “Confield”.

Addiktioni 05/10

John Murphy: Sunshine (Original Soundtrack) (Promo) (2008)

John Murphy: Sunshine OST (Promo)Promoamiseen tarkoitetut levyt. Vaikka näillä promoilla on oma pieni paikkansa musiikkia pyörittävässä bisneksessä ja omastakin levyhyllystäni löytyy erilaisia kopioita, en kuitenkaan ole liiemmälti ottanut tavaksi näiden metsästykseen. Toisaalta jos ei ole muunlaista fyysistä julkaisua olemassa, keräilijänä sitä suorastaan pakon sanelemana yrittää edes hankkia sen ainoan olemassa olevan kopion. Ja tästä me päästäänkin Sunshinen scoreen ja miten siitä ei ole vieläkään saatu julkaistua kunnollista versiota. Kun kuulin tämän promon ensimmäisen kerran viime vuoden puolella, pääni sisään jälleen iskostui voimakkaasti se yksi ja ainoa ajatus tästä scoresta. Minun oli pakko saada tämä julkaisu. Tunnetta voisi jälleen verrata narkkariin joka raahaa itseään kohti seuraavaa fiksiä. Onhan tämä score virallisesti julkaistu myös iTunesissa mutta minä en siihen Applen yhteen laitteeseen naitettuun paskaan koske, näin suorasti sanottuna. Kuitenkin pienen pientä toivoa on ollut olemassa kun vuodesta 2008 lähtien maailmalla on pyörinyt lehdistölle tarkoitetut kopiot tästä scoresta ja parin kirvelevän epäonnistumisen jälkeen sain vihdoinkin hankittua yhden näistä kopiosta joka automaattisesti tarkoittaa sitä että voin taas rauhassa säteillä tyytyväisyyttä omalla tuolillani kuulokkeet päässä samalla kun pyörittelen käsissäni tätä julkaisua.

Danny Boylen ohjaama elokuva oli itsessään näitä mielenkiintoisimmasta päästä olevia sci-fi pläjäyksia johon liittyivät hiljalleen sammuva aurinko ja ihmiskunnan viimeinen yritys pelastaa itsensä joka myöskin juonen edetessä heitteli sekaan toisenlaista genrettä eli lyhyttä elinikää ennustavaa slasher meininkiä mikä tietenkin aiheutti sen että kaikki eivät tykänneet elokuvan kallistuessaan yksilölliseen selviytymiseen. Itse pidin elokuvasta mutta täytyy myöntää että musiikki oli sen verran korkealle nostetussa roolissa että siitä muodostui pitävä saumaus joka myöskin onnistui kohottamaan tunnelmaa potenssiin x. Sunshine score on pääasiallisesti brittiläisen John Murphyn käsialaa mutta tällä scorella tehdään myös tiivistä yhteistyötä yhden britannian legendaarisimmista elektronisen musiikin tuottajien eli Underworldin (Karl Hyde ja Rick Smith) kanssa. Tämän tunnustetun faktan myötä, Sunshine score avaa silmäni ja herättelee taas itseni omien sanojeni ääreltä eli mikä tekee hyvän scoren sci-fi elokuvassa? Kuten olen sen monet kerrat sanonut, se on yhteys elektronisuuteen. Sunshine osoittaa taas sen että perus-Hollywood koneiston kliseisyys ja asenne ovat tie unohdukseen. Luovuus ja kokeileminen elektronisuuden ja klassisten soitinten parissa osaavat tuoda parhaimmillaan unohtumattoman kokemuksen. Sunshinen originaali score on erinomainen esimerkki tästä.

Elokuvan pääteemana toimiva “Sunshine (Adagio In D Minor)” latautuu ja iskostuu scoren ytimeen kuin sillä olisi elintärkeä tarkoitus. Cue on luonteeltaan yksinkertaisesti sanottuna henkeäsalpaavan kaunis joka parhaimmillaan kasvaa tämän neljän minuutin aikana eeppiseksi ambient rymistelyksi. Alku on oiva esimerkki siitä miten kuuntelija otetaan tehokkaasti haltuun yksinkertaisesti liukuvien melodioiden avulla johon alkaa virtaamaan monesta eri suunnasta vuolaasti uutta voimaa. Jousisoittimet muodostavat itsessään selkäpiitä värisevän efektin johon yhdistyvät pianon väijyvästi taustalta nouseva olemus ja kokonaisuuteen ladataan myös post-rock kitaran särisevästi etenevä kuormitus kuin myös napakasti tahtia ylläpitävä yksipuolinen rummutus joka muuttaa cuen rauhallisen luonteen kierteisesti hallittuun syöksyyn. Tämä scoren tärkein cue osaa siis tuoda elokuvasta välittyvän toivon ja toivottomuuden tunteen varsin voimakkaasti esiin.

Muutenkin Sunshinen score tasapainottelee kylmästi luotaavan ja painostavien elementtien äärellä kuin avaruuden järkkymätön kutsu tuntemattomuuteen ja toisessa ääripäässa kuulee miten auringon kaltaisesti musiikki suorastaan hohtaa kuumaa ja sokaisevan kirkasta energiaa. Lämmön kuulee parhaiten “Mercury” cuessa jossa lainehtivan slide-kitaran ja symbioottimaisesti toisiinsa takertuva ambient liukuvat säkenöivät huumaavassa pyörteessä. Toinen hyvä esimerkki “Elegy” cue jossa pianon lempeän pehmeästi koskettava läsnäolo yhdistetyvät scoren jo tutuiksi tulleisiin koneellisesti tuotettuihin ohuisiin tekstuureihin sekä jousisoitinten hentoihin väreilyihin. Kun taas lähdetään etenemään kohti suorempia putkia ja synkempiä kaistoja, “Kaneda’s Death Pt.2” sekä “Pt.1” tuovat uhkaavuuden läsnäoloa kuin myös tasaisessa tahdissa lisättyä teollisen äänimaailman peittoamista joka sitten myöhäisemmässä vaiheessa suorastaan räjähtää täysin uusiin muotoihin. Tarkoitan tietenkin sitä vaihetta kun Pinpackerin skitsofreniaa ja sen tuomaa kuolettavaa läsnänoloa kuvaavat cuet pistävät liikettä jalkoihin eli tässä tapauksessa “Cassie Searches – Dead Corazon” ja “Pinpacker Slashes Capa” heittävät väkivaltaisen rajulla tavalla abstraktimaisen terävästi sahaavia viuluja, kineettisesti kiihdytettyä rummutusta ja viimeinkin täysin loistoonsa kasvaneen industriaalimaisesti kouristuksia synnyttäviä psykoottisia pulsseja ulos äänilähteistään. Tuon kahden ääripään palloittelun keskellä, score osaa tarjoilla monta muutakin erinomaista hetkeä. “Capa Suits Up” on elokuvan yksi tärkeämmistä kiintopisteistä ja tälle suvereenisti rakennettu cue kuvaa hektisellä tavalla sen ratkaisevan hetken kun yksi miehistön jäsen joutuu tietoisesti jäämään taakse jotta tehtävän tärkein henkilö selviytyisi. “Corazon Finds The Seedling” tuo tyynnyttävän rauhallisuuden myötä valheellisesti lisää toivoa lohduttomuuden keskelle kunnes viime hetkellä kasvava painostavuus vetää maton altaan. “Freezing Outside” maalailee erinomaisesti avaruuden hiljaisuutta sekä kylmän tyyneesti pureutuvaa atmosfääriä ja “Freezing Inside” onnistuu kohoamaan scoren keskellä tunnelmaltaan takaisin eeppisyyden rajoille kunnes se vaimenee juuri kun sen odottaisi irtaantuvan jousisoitinten ja elektronisuuden avulla vieläkin suurempaan rooliin. Kuten itse pääteema, julkaisun viimeistelyn hoitaa “Escaping The Icarus 2” cue joka vetäytyy takaisin samoille linjoilla keräten mukanaan kaikki aikaisemmin koetut elementit ja näin ollen palauttaen taas toivoa ihmiskunnan huomisesta.

Sunshinen musiikki osaa tuoda ison liudan tunteenkirjoja esiin – hiljaisen yksityisestä hetkistä klaustrofobiseen ahdistukseen kuin toivon kipinän laukaisemiseen joka lopulta kohoaa huikaiseviin mittoihin. Tässä on siis score joka osaa kiitettävällä tavalla pysyä jatkuvasti liikkeessään eikä pudottaudu yhtään kertaa alas antaakseen heikon hetken. Tämä score tuo myös toisen mielenkiintoisen ajatuksen esiin. Siitä lähtien kun Darren Emerson lähti Underworldista, jäljelle jäänyt kaksikko on menettänyt kaiken sen mehevyyden tuotannossaan mutta yllättävästi Sunshinen score on osaa herätellä jopa pientä uskottavuutta siitä että Underworld palaisi joskus takaisin menneiden aikojen loistavuuteen. Noh, mut kuitenkin… Vaikka nyt omistankin tämän harvinaisen promon, edelleenkin toivon että tästä julkaistaisiin kunnon versio sillä on inhottavaa nähdä kun näinkin arvokasta musiikkia ei vieläkään ole saatu julkaistua suuremmalle yleisölle. Tämä olisi sen kaiken arvoinen.