Yksi näkökulma

Addiktioni 05/10

07/02/2010 15:17, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

John Murphy: Sunshine OST (Promo) (2008)

Promoamiseen tarkoitetut levyt. Vaikka näillä promoilla on oma pieni paikkansa musiikkia pyörittävässä bisneksessä ja omastakin levyhyllystäni löytyy erilaisia kopioita, en kuitenkaan ole liiemmälti ottanut tavaksi näiden metsästykseen. Toisaalta jos ei ole muunlaista fyysistä julkaisua olemassa, keräilijänä sitä suorastaan pakon sanelemana yrittää edes hankkia sen ainoan olemassa olevan kopion. Ja tästä me päästäänkin Sunshinen scoreen ja miten siitä ei ole vieläkään saatu julkaistua kunnollista versiota. Kun kuulin tämän promon ensimmäisen kerran viime vuoden puolella, pääni sisään jälleen iskostui voimakkaasti se yksi ja ainoa ajatus tästä scoresta. Minun oli pakko saada tämä julkaisu. Tunnetta voisi jälleen verrata narkkariin joka raahaa itseään kohti seuraavaa fiksiä. Onhan tämä score virallisesti julkaistu myös iTunesissa mutta minä en siihen Applen yhteen laitteeseen naitettuun paskaan koske, näin suorasti sanottuna. Kuitenkin pienen pientä toivoa on ollut olemassa kun vuodesta 2008 lähtien maailmalla on pyörinyt lehdistölle tarkoitetut kopiot tästä scoresta ja parin kirvelevän epäonnistumisen jälkeen sain vihdoinkin hankittua yhden näistä kopiosta joka automaattisesti tarkoittaa sitä että voin taas rauhassa säteillä tyytyväisyyttä omalla tuolillani kuulokkeet päässä samalla kun pyörittelen käsissäni tätä julkaisua.

Danny Boylen ohjaama elokuva oli itsessään näitä mielenkiintoisimmasta päästä olevia sci-fi pläjäyksia johon liittyivät hiljalleen sammuva aurinko ja ihmiskunnan viimeinen yritys pelastaa itsensä joka myöskin juonen edetessä heitteli sekaan toisenlaista genrettä eli lyhyttä elinikää ennustavaa slasher meininkiä mikä tietenkin aiheutti sen että kaikki eivät tykänneet elokuvan kallistuessaan yksilölliseen selviytymiseen. Itse pidin elokuvasta mutta täytyy myöntää että musiikki oli sen verran korkealle nostetussa roolissa että siitä muodostui pitävä saumaus joka myöskin onnistui kohottamaan tunnelmaa potenssiin x. Sunshine score on pääasiallisesti brittiläisen John Murphyn käsialaa mutta tällä scorella tehdään myös tiivistä yhteistyötä yhden britannian legendaarisimmista elektronisen musiikin tuottajien eli Underworldin (Karl Hyde ja Rick Smith) kanssa. Tämän tunnustetun faktan myötä, Sunshine score avaa silmäni ja herättelee taas itseni omien sanojeni ääreltä eli mikä tekee hyvän scoren sci-fi elokuvassa? Kuten olen sen monet kerrat sanonut, se on yhteys elektronisuuteen. Sunshine osoittaa taas sen että perus-Hollywood koneiston kliseisyys ja asenne ovat tie unohdukseen. Luovuus ja kokeileminen elektronisuuden ja klassisten soitinten parissa osaavat tuoda parhaimmillaan unohtumattoman kokemuksen. Sunshinen originaali score on erinomainen esimerkki tästä.

Elokuvan pääteemana toimiva "Sunshine (Adagio In D Minor)" latautuu ja iskostuu scoren ytimeen kuin sillä olisi elintärkeä tarkoitus. Cue on luonteeltaan yksinkertaisesti sanottuna henkeäsalpaavan kaunis joka parhaimmillaan kasvaa tämän neljän minuutin aikana eeppiseksi ambient rymistelyksi. Alku on oiva esimerkki siitä miten kuuntelija otetaan tehokkaasti haltuun yksinkertaisesti liukuvien melodioiden avulla johon alkaa virtaamaan monesta eri suunnasta vuolaasti uutta voimaa. Jousisoittimet muodostavat itsessään selkäpiitä värisevän efektin johon yhdistyvät pianon väijyvästi taustalta nouseva olemus ja kokonaisuuteen ladataan myös post-rock kitaran särisevästi etenevä kuormitus kuin myös napakasti tahtia ylläpitävä yksipuolinen rummutus joka muuttaa cuen rauhallisen luonteen kierteisesti hallittuun syöksyyn. Tämä scoren tärkein cue osaa siis tuoda elokuvasta välittyvän toivon ja toivottomuuden tunteen varsin voimakkaasti esiin.

Muutenkin Sunshinen score tasapainottelee kylmästi luotaavan ja painostavien elementtien äärellä kuin avaruuden järkkymätön kutsu tuntemattomuuteen ja toisessa ääripäässa kuulee miten auringon kaltaisesti musiikki suorastaan hohtaa kuumaa ja sokaisevan kirkasta energiaa. Lämmön kuulee parhaiten "Mercury" cuessa jossa lainehtivan slide-kitaran ja symbioottimaisesti toisiinsa takertuva ambient liukuvat säkenöivät huumaavassa pyörteessä. Toinen hyvä esimerkki "Elegy" cue jossa pianon lempeän pehmeästi koskettava läsnäolo yhdistetyvät scoren jo tutuiksi tulleisiin koneellisesti tuotettuihin ohuisiin tekstuureihin sekä jousisoitinten hentoihin väreilyihin. Kun taas lähdetään etenemään kohti suorempia putkia ja synkempiä kaistoja, "Kaneda's Death Pt.2" sekä "Pt.1" tuovat uhkaavuuden läsnäoloa kuin myös tasaisessa tahdissa lisättyä teollisen äänimaailman peittoamista joka sitten myöhäisemmässä vaiheessa suorastaan räjähtää täysin uusiin muotoihin. Tarkoitan tietenkin sitä vaihetta kun Pinpackerin skitsofreniaa ja sen tuomaa kuolettavaa läsnänoloa kuvaavat cuet pistävät liikettä jalkoihin eli tässä tapauksessa "Cassie Searches - Dead Corazon" ja "Pinpacker Slashes Capa" heittävät väkivaltaisen rajulla tavalla abstraktimaisen terävästi sahaavia viuluja, kineettisesti kiihdytettyä rummutusta ja viimeinkin täysin loistoonsa kasvaneen industriaalimaisesti kouristuksia synnyttäviä psykoottisia pulsseja ulos äänilähteistään. Tuon kahden ääripään palloittelun keskellä, score osaa tarjoilla monta muutakin erinomaista hetkeä. "Capa Suits Up" on elokuvan yksi tärkeämmistä kiintopisteistä ja tälle suvereenisti rakennettu cue kuvaa hektisellä tavalla sen ratkaisevan hetken kun yksi miehistön jäsen joutuu tietoisesti jäämään taakse jotta tehtävän tärkein henkilö selviytyy. "Corazon Finds The Seedling" tuo tyynnyttävän rauhallisuuden myötä valheellisesti lisää toivoa lohduttomuuden keskelle kunnes viime hetkellä kasvava painostavuus vetää maton altaan. "Freezing Outside" maalailee erinomaisesti avaruuden hiljaisuutta sekä kylmän tyyneesti pureutuvaa atmosfääriä ja "Freezing Inside" onnistuu kohoamaan scoren keskellä tunnelmaltaan takaisin eeppisyyden rajoille kunnes se vaimenee juuri kun sen odottaisi irtaantuvan jousisoitinten ja elektronisuuden avulla vieläkin suurempaan rooliin. Kuten itse pääteema, julkaisun viimeistelyn hoitaa "Escaping The Icarus 2" cue joka vetäytyy akaisin samoille linjoilla keräten mukanaan kaikki aikaisemmin koetut elementit ja näin ollen palauttaen taas toivoa ihmiskunnan huomisesta.

Sunshinen musiikki osaa tuoda ison liudan tunteenkirjoja esiin - hiljaisen yksityisestä hetkistä klaustrofobiseen ahdistukseen kuin toivon kipinän laukaisemiseen joka lopulta kohoaa huikaiseviin mittoihin. Tässä on siis score joka osaa kiitettävällä tavalla pysyä jatkuvasti liikkeessään eikä pudottaudu yhtään kertaa alas antaakseen heikon hetken. Tämä score tuo myös toisen mielenkiintoisen ajatuksen esiin. Siitä lähtien kun Darren Emerson lähti Underworldista, jäljelle jäänyt kaksikko on menettänyt kaiken sen mehevyyden tuotannossaan mutta yllättävästi Sunshinen score on osaa herätellä jopa pientä uskottavuutta siitä että Underworld palaisi joskus takaisin menneiden aikojen loistavuuteen. Noh, mut kuitenkin... Vaikka nyt omistankin tämän harvinaisen promon, edelleenkin toivon että tästä julkaistaisiin kunnon versio sillä on inhottavaa nähdä kun näinkin arvokasta musiikkia ei vieläkään ole saatu julkaistua suuremmalle yleisölle. Tämä olisi sen kaiken arvoinen.

Addiktioni 43/09

25/10/2009 15:42, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Velehentor: Dyatlov Pass (Reissue) (2009)

Toinen päivä helmikuuta vuonna 1959 eli viisikymmentä vuotta sitten, Venäjän Uralin vuoristossa tapahtui tapaturmainen mysteeri jolle ei vieläkään ole osattu rakentaa uskottavaa selitystä. Nimittäin yhdeksän retkihiihtäjää kuolivat hämärissä olosuhteissa yön aikana - kuusi ihmistä menehtyi hypotermiaan ja kolmella oli kuolettavia jälkiä kehossa jotka muistuttivat auto-onnettomuudessa syntyneitä vammoja eikä tutkimuksissa löytynyt minkäänlaisia todisteita tappelusta. Tätä selittämätöntä mysteeriä värittävät myös sellaiset oudot asiat kuten se että paikalta ei löytynyt muiden kuin näiden yhdeksän ihmisen jalanjäljet, retkeilijöiden teltta oli revitty sisältä päin auki, todistajat olivat nähneet 31 kilometrin päästä että tapahtumapaikalla oli välähtänyt kirkkaita, oranssin värisiä sfäärejä sekä uhrien vaatteista löytyi radioaktiivista säteilyä ja yhdeltä oli jopa revitty kieli irti. Helvetin karmivaa luettavaa kun lähtee purkamaan tätä tapahtumaa esim. Wikipedian artikkelista ja muista lähteistä.

Juuri tästä erikoisesta tapauksesta venäläinen underground-artisti Velehentor lähtee vyöryttämään pitkin selkäpiitä vahvasti värisyttävää inspiraatiotaan josta on muodostunut vuosien varrella pienen mutta sitäkin äänekkäämmän dark ambient piirissä yksi halutuimmista julkaisusta. Osasyynä miksi Dyatlov Pass on kerännyt näinkin kovan maineen on siinä että alunperin tämä levy julkaistiin vuonna 2003 134 kappaleen painoksena ja vieläpä ajan hampaissa huonosti säilyvänä CD-R tallenteella joten ne harvalukuiset jotka omistavat ja ne hieman enemmän onnekkaammat henkilöt jotka ovat kuulleet tämän teoksen edes jossain muodossa ovat yhdessä rummuttaneet tämän maineen puolesta. Itsekin vuosi taaksepäin kuulin tämän julkaisun ensimmäisen kerran ja siitä lähtien olen yrittänyt löytää kopiota. Epätoivoisesti raapien ja kaivaen, kuten aina. Mutta joskus saadaan olla ikuisesti kiitollisia ansaituille ja enemmän ammattimaisemmin tuotetuin uusintajulkaisuille. Nimittäin kun sitä vähiten osasi odottaa, Venäjän puolella majaileva Infinite Fog Productions onnistui tekemään sen mistä ollaan haaveiltu ja julkaisi kuluneen kuukauden aikana tästä albumista kolmen CD:n kokonaisuuden. Kuten alkuperäisen levyn suhteen, Dyatlov Passin uusintajulkaisu tarjoillaan ainoastaan rajoitettuna 493 kappaleen painoksena ja näin ollen yhä jatkaen legendaarista mainetta verhoutuen itsensä jälleen pieniin määriin. Parempi sekin kuin ei mitään. Kuten mainitsin, 64 minuuttinen nimikkokappale eli uusintajulkaisun ensimmäinen CD on se mikä tekee tästä niin himotun. Pelin raa'asti tarjoiltu nimike on siis dark ambient drones ja jälleen sitä musiikin kautta luodataan pelottavan tarkasti mielen pimeisiin sopukoihin ja muutenkin intensiivisen historian omaava julkaisu osaa kieltämättä vangita kuuntelijan huomion täydellisesti kuuloaistien kautta. Bassovetoisesti murahteleva drones kiskoo vahvoin elein syvyyksiä kohti ja jauhaa tehokkaasti hiljakseen taustalla kun yhtälöön ynnäillään mm. jo heti ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen vanhan miehen kansanlaulua ja minuutteja myöhemmin ihmisen kuiskivasti hengittävää läsnäoloa luoden tästä vähintäänkin yliluonnollisesti välittyvää henkistä linkkiä menneisyyksien tapahtumiin. Matkan varrella tunnelmaan ladataan myös syvältä kurkun perältä ammennettua korinaa ja erityisesti munniharpun väreilevästi etenevä liikehdintä osataan hyödyntää siten että loppupeleistä kokonaisuudesta muodostuu hyvin persoonallisesti koostetun ja ehkäpä hivenen eksoottisen kuuloinen.

Julkaisun toinen CD ja erityisesti tähän vuoden 2009 painokseen lisätty ennen julkaisematon, Ad Lux Tenebraen kanssa yhteistyössä tehty 46 minuuttinen "Man-Pupy-Njër" on jo huomattavasti kaaottisempi ja arvaamattomampi kokonaisuus vaikka edelleenkin ahkeroidaan kyynärpäitä myöten dark ambientin tumman paletin alaisuudessa. Vaikka Dyatlov Passin taustalla heijastuva historiallinen tapahtuma ei enää päde tällä toisella CD:llä, "Man-Pupy-Njër" kuitenkin osaa luoda uudenlaisia kiintopisteitä jotka pitävät kuuntelijan yhä edelleen tiukasti mukana. Siinä missä ensimmäisen CD:n pääpaino kallistui kohti perinteisemmän drones-koneiston luotettavaan ohjaamiseen johon mm. kurkun ääntelyn ynnäämisen myötä saatiin jopa eräänlainen shamaanimaisen rauhallinen olemus, "Man-Pupy-Njër" on jo huomattavasti painostavampi ja karkeampi peto joka kuitenkin alkaa kirkkaalla kilistelyllä jossa ei vielä pääse vaistomaan levotonta puolta. "Man-Pupy-Njër" alkaa siis suht-koht vakaasti - metallisia, kellopelimäisiä instrumentteja tahkotaan toisiinsa joiden kimeä kaikuminen luovat yhdessä taustalle pusketun liikehdinnän kanssa harmonisesti tasapainoissa elehtivän kellumisen jossa kuitenkin pakostakin aistii jonkinsortin terävästi pistelevää kihelmöintiä kehossa. Viidentoista minuutin aikana painetta lisätään dronesin avulla pikkuhiljaa ympäristöön joka raskaasti painostaen alkaa muuttamaan "Man-Pupy-Njërin" luonnetta enemmän tuonne tuomiopäivän hitaasti säestämiin tunnelmiin ja CD:n jälkimmäisellä puolella ei enää voi olla huomaamatta piilossa pysyttelevän nälkäisen olion tulistunutta läsnäoloa ja miten se suorastaan häärii taustalla aiheuttaen uhkaavan ailahtelevia reaktioita. Dyatlov Passin viimeinen CD on nimeltään "Otorten" ja se sisältää yhdeksän lyhyttä sävellystä jonka koskettimiston avulla soitettu toistuva melodia muodostaa pakostakin vaimean ja haikeasti irtaantuvan lopetuksen itse julkaisulle.

Taas löydän itseni taas helpottuneesta olotilasta. Dyatlov Pass sai arvoisensa, mutta kuitenkin rajoitetun uusintajulkaisun ja kolmen CD:n pidennetyksi versioksi muuntautuneena tästä julkaisusta muodostui tunnelmaltaan vaihteleva ja haalien itseensä taitavasti houkuttelevan kokonaisuuden. Muutenkin kuluneen vuoden aikana on tullut todettua että Venäjän puolelta löytyy paljon erinomaista kokeeellista ambient musiikkia kun jaksaa vaan tonkia (jos nimiä pitää pudotella, Cisfinitum on toinen artisti johon olen viime aikoina ihastunut). Velehentorin Dyatlov Pass on siis yksi unohtumattomista julkaisuista modernin ambientin saralla ja on sanomattakin selvää että tämä on suositeltava hankinta dark ambientin ystäville, jo ensimmäinen CD tekee tästä kaiken sen arvoisen.

Autechre: Gantz Graf

30/06/2009 11:14, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Autechren ei-ihan-niin-helpolla päästävä materiaali yhdistettynä visioon joka luo 3D-ääniaallon tästä teoksesta. Ja tämä tuli milloin? Vuonna 2002? Noh, eiköhän tässä kuitenkin ole yksi musiikkivideo historian hienoimmista saavutuksista joka on edelleenkin tänä päivänä tyrmäävän upea.

Addiktioni, 18/09

03/05/2009 14:30, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Digital Cadaver (2009)

Ranskalainen Mind Necrosis Factor sekä japanilainen sanoja toisen eteen heittelevä ja kuitenkin onnistumatta sanomaan mitään konkreettista cyberpunk-kirjailija/noise-arkkitehti Kenji Siratori tekevät yllättävän paluun yhteistyörintamalla. Tai noh, mitä yllättävää tässä oikein on? Jos on esim. eksynyt Discogs.comiin ja selannut mitä julkaisuja tämä hullu japanilainen on saanut aikaiseksi, oli varmaan ajan kysymys jolloin uusi kierros tullaan tekemään. Mutta kuten muistamme, Mind Necrosis Factor'n toinen albumi, Morphogenesis lopulta lokeroitui meikäläisen kohdalla siihen hyllyn kulmassa olevaan osastoon jossa teipin päälle mustalla tussilla kirjoitettuna lukee "kuunneltava, mutta odotin paljon enemmän". Toisaalta taas tämän kaksikon ensimmäinen kollaboraatio ja viiden kappaleen yhtenäiseksi EP:ksi kääritty Cruel Emulator oli Entropyn jälkeen erittäin puhdistava kokemus joka tunnelmallisesti puski myös Mind Necrosis Factor'n omaa soundia rohkeasti uuteen suuntaan. Harmi vaan että se voimakkaasti kipinöivä potenttiaali jäi lopulta käyttämättä Morphogenesis albumilla. Tämän johdosta minulla ei ollut juurikaan minkäänlaisia odotuksia uuden julkaisun suhteen - Digital Cadaver saattoi olla hit tai miss. Minulla ei kuitenkaan edes tullut mieleenkään että tästä ei edes hakemalla löytyisi jäänteitä kummankaan artistin omasta normaali suorituksesta. Miten lähtisin siis tätä teosta kuvailemaan? Digital Cadaver on 25 minuuttin rajapyykkiä hipoileva ambient raita jonka kokeellisuuden astetta mittaava nuoli hyppähtää jyrkästi kovempaan ääripäähän ja pysyy siellä tappiin asti. Kappaleen monta eri layeria tekevät tästä hyvinkin staattisen oloisen järkäleen mutta kuitenkin erilaiset digitaaliset purkaukset ja matalalta luotaavat murahdukset luovat tästä hitaasti liikkuvan kokonaisuuden. Vaikka mukana tulleella 26-sivuisessa bookletissa lukee että words by Kenji Siratori, tällä kertaa julkaisusta ei löydy juurikaan ihmisyyden ääntä. Tämä on kylmän hitaasti morfautuva, alkeellisen sähköisesti virtaava matka josta lopulta kehittyy raapien raahautuva kokemus ihmismielen pimeään syvyyteen... Tämä jää kaipaamaan vain yhtä asiaa. Jos on mahdollista, niin saisinko lisää, kiitos?

Addiktioni, 06/09

08/02/2009 01:43, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Richard Devine: Aleamapper (JAP Import) (2001)

Jättäessäni hyvinkin väkevästi aistien kautta esiintuodun Cautellan taakseni ja siirtyessäni neljä vuotta aiemmin julkaistun Aleamapperin vieläkin enemmän synteettisesti leijuvaan, abstraktimaisesti vääristyneeseen ja piikkimäisen terävästi tarjoiltuun tajunnanlävistäjään, en voi olla noteeraamatta tällä albumilla esitettyä impressioita siitä että Richard Devine on eräänlainen digitaalisten äänimaisemien ahkerasti uraauurtava kuvanveistäjä joka pintaa syvemmällä muokkaa, maalailee, kaivertaa sekä paloittelee erilaisia lähteitä äärimmäisyyksiin asti kunnes ne ovat hienovaraisesti kaikuva jäänne alkuperäisistä muodoistaan. Tarkoitan tuolla kuvanveistäjällä suurin piirtein samaa asiaa mitä esim. Richard D. James teki legendaarisella Selected Ambient Works II albumillaan mutta tässä tapauksessa samankaltainen vertaus ei sovi ihan yksi yhteen. Nimittäin Richard Devine puskee väistämättä kaikki aikaisemmat standardoidut kokemukset tarmokkaammin ja eteenpäin ajattelevalla tavalla vieläkin kauemmaksi totutusta jonka myötä albumin luoma immersio suorastaan sulautuu erilaisiksi vaiheiluksi läpikäyden paranoidista pistelystä kylmästi luotaavaan mekaaniseen toistoon ja silti kaiken tuon rujosti tuotetun rotaation keskeltä osataan myös onnistuneesti kääntää 180 astetta kohti sulavasti virtaavaa kauneutta josta ei haluaisi millään päästää irti. Nyt voi siis huoletta sanoa että Aleamapper ei pyri olemaan sitä peruskaavamaista musiikkia mutta tämä myöskin herättää sen kysymyksen että onko tämä enää musiikkia ja yritetäänkö tässä kenties luoda eräänlaista installaationäytettä ääntä hyväksi käyttävästä moniulotteisesta taiteesta?

Herra Devinen loihtima äänimaailma nostattaa siis onnistuneesti erilaisia tuntemuksia vai sanoisinko jopa kirkkaita ajan ja paikan synnyttäviä välähdyksiä mielessä. Tarkoitan tällä sitä että kuuntelija voidaan esim. asentaa sädehtivän kristallimetsän keskelle jossa tuntee kuinka jalkojen alla särkyy narskuvasti pieniä palasia ja taustalla on sellainen korvia hivelevä, painostava helinä valoisan metsän luomasta harmoniasta tai repäistään suorastaan elokuvamaisen otannan keskellä jossa dialogia, eleet, taustalla sointuva cue ja muista liikkeistä syntyvät taustahälinät ovat pirstoutuneena satoihin pieniin pisteisiin että tämä synnyttää intensiivisen kuuntelukokemuksen jonka aikana ollaan kuin vankina toisessa ulottuvuudessa seuraten hyvinkin epämuodostunutta tapahtumaketjua. Aleamapper on siis enimmäkseen tilantunteessa seilaava työ mutta sitten kun herra Devine päättää käynnistää harvalukuisen biittipuolensa käyntiin, albumi hakeutuu teollis-sävytteisen click-and-cut iDM:n pariin ja tuoden mukanaan jopa aistillisesti tyylikkään downtempo raidan, "Step Focus". Kuten Cautella osoitti aikoinaan minulle, Richard Devinella on erittäin hieno kyky siirtyä armottoman myrskyisästä nolla-ykkösten määrittelemässä maailmasta paratiisimaisen rauhalliseen olotilaan vaikkakin vain yhden kappaleen ajaksi ja jälleen herra Devine osaa yllättää positiivisesti tällä osa-alueella. Sisäisesti tiiviin ja hellittämättömästi kuuntelijan aisteja kääntävän käytännön jälkeen hän heittää miltei puolivahingossa perusmuhkean oloisen ambient-drone työn "Float 82" joka albumin puolessa välissä osoittautuu taas sellaiseksi unohtumattomaksi mutta tyynenrauhalliseksi hetkeksi kunnes taas lähdetään etenemään business as usual poluille.

Julkaisun tärkein aspekti taitaa olla se että Richard Devine kuulostaa täysin itseltään - edes pientä referenssi linkkiä on vaikeata luoda tällä albumilla koska mikään muu ei kuulosta Aleamapperilta. Tai toisaalta, voisihan tässä rakentaa jonkinlaista hataraa liitosta Autechren myöhäisempiä töitä kohti mutta totta puhuen Aleamapperin jälkeen myös Autechre onnistuu jotenkin kuulostamaan rahvaanomaisen kaavamaiselta ja jopa tylsältä. Kai tämä on jo viimeinkin se merkki että todellinen nerokkuus kulkee monta askelta muita edempänä. Soundillisesti Aleamapper on siis erittäin mielenkiintoinen sekoitus erilaisia raskaasti muokattuja kerroksia jotka yhdessä luovat avaruudessa pienen aukon tulevaisuuteen sillä kahdeksan vuotta julkaisun jälkeen tämä albumi ei edelleenkään kuulosta yhtään tämän päivän tuotokselta.

Addiktioni 17/08

26/04/2008 18:01, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Decomposure: Vertical Lines A (2007)

Ei ole vähään aikaan tullut sellaista julkaisua vastaan jonka täydellinen olemassaoleva olomuoto saa puhtaan "oh shit, this is so fucking cool" reaktion aikaiseksi itsessäni. Puhun siis sekä musiikillisesti että muovisen CD:n ympärille kyhätyn fyysisen astian kautta. Mistä aloitetaan tämän viikon julkaisun analysoiminen? Vaikka itse paketista. Kun avasin tätä tuoreeltaan postilaatikkoon tiputettua lähetystä, en juurikaan ollut valmistautunut siihen miten henkilökohtainen ja persoonallisella tavalla suunniteltu Vertical Lines A todellisuudessa on. Ensinnäkin julkaisu on kääritty ja nidottu repalaisesti koostettuun pahviseen CD-koteloon jonka johdosta tätä albumia käsiteltiin jo ensiminuuteilta hyvin varovaisesti - kuin tämä juuri kohdattu teos olisi haurain asia maailmassa joka altistuessaan liian paljon kosketukselle ja valolle hajoaisi tomuksi. Herkästi sormenpäillä avasin rönsyilevää narua joka julkaisun ympäri pujotettuna toimii lukitusmekanismina ja päästyäni niinkin pitkälle että sain avattua kotelon ja huomasin välittömästi kuinka tämä luovasti kaaottinen ja kuitenkin erittäin yksityiskohtainen kädenjälki jatkui jokaisella repäistyllä kansipaperin sivulla jossa kappaleiden lyriikat jatkavat vaiheilevaa etenemistä miltei loputtomiin asti ettei melkein tiennyt miten päin tätä pitäisi todellisuudessa pidellä. Oli suorastaan mieltäkohottavaa nähdä omilla silmilläni ja tuntea kätösissäni kuinka Caleb Muellerin luotsaama Decomposure suorastaan heräisi henkiin pelkästään selaamalla tätä taideteosta enkä ollut vielä edes ottanut CD-levyä ulos kotelosta. Kyllä, tämä on taideteos täysinäiseen henkeen ja vereen joka lainailee toimivia työstötapoja materiaaleille menneisyydestä ja varsinaisena outolintuna sisältää myös nykypäivän digitaalisesti hienovaraisesti käsitellyn viimeistelyn ja näin ollen muodostaen häilyvästi kahdella eri rajalla heiluvan fraktaalin kokonaisuuden. Vertical Lines A heijastuu siis erinomaisesti fyysisestä käärestä kuulon kautta koettuun aistimukseen.

Musiikillisesti teos ei kalpene yhtään ensiminuutin reaktiosta koska se jatkaa edelleenkin menneisyyden ja nykypäivän virtaviivaista naittamista yhteen varsin luovalla tavalla. Oletko valmis? Vertical Lines A on vuoden kestäneen nauhoitussession tulos. Aluksi Caleb Mueller nauhoitti yhden vuorokauden aikana kahdellekymmenelleneljälle 60 minuutin C-kasetille kaikenlaista omaan päivään liittyvää arkipuuhastelua ja harrasti jopa pienimuotoista kenttänauhoituksia jonka jälkeen hän siirsi nämä analogisesti nauhoitetut kasetit digitaaliseen muotoon kovalevylle. Jokaisesta tunnista kertyneestä materiaalista hän paloitteli sekä muokkasi äärimmäisyyksiin vietyjä pienimuotoisia, nopeita, klikahtavia, naksahtelevan jumiuttavia sämplejä joista hän alkoi rakentamaan aihioita täysimittaisia tuotoksia varten. Hän eteni nauhojen myötä kronologisessa järjestyksessä: ensimmäinen tunti C-kasetille nauhoitettua lähdemateriaalia muodostaa albumilla ensimmäisen biisin ja yhteensä albumille näitä on siunaantunut yksitoista kappaletta eli toisin sanoen yksitoista ensimmäistä tuntia. Vertical Lines A onkin perinteisen kasetin lailla a-puoli eli vasta ensimmäinen osa kahden levyn muodostamassa kokonaisuudessa. Toinen osa tulee joskus myöhemmin, näin ainakin artisti lupailee mukana tulleen DVD:n kommenttiraidalla. Tämä varsin erikoinen siirtotapa ja äänivirran tehokas manipulointi luo jossain määrin nostalgisen lämpimän tunteen suhisevalla ja naksahtavalla läsnäolollaan mutta perinteinen sävellystyö oikeiden instrumentien sijoittelun myötä sekä omien vokaalien lisäyksen kautta Vertical Lines A kuitenkin muodostaa hyvin modernin tavan käsitellä jopa popmaista indietulkintaa ja silti vahvasti pitäytyen tämän päivän abstraktin koostetun konemusiikin rajoissa. Voisin verrata tätä albumia jossain määrin Richard Devinen omiin töihin mutta sillä erotuksella tietenkin että Decomposuren käsittely on paljon enemmän humaanisempi jossa sähköinen yksinolla-myrsky ei ota albumia täysinäiseen hallintaansa tai ei edes etene tänne suuntaan. Vertical Lines A kuitenkin kuljettaa kuuntelijan pelottomasti ennenkuulumattomille territorioille ja albumilla voi siis heilahtaen kuulla häivähtyneesti esitettyjä vaikutteita esim. 80-luvun alun popista joka yhdistyy saumattomasti jatkuvasti ympäriinsä poikkoilevaan drill and bassiin. Decomposure kuitenkin pyrkii luomaan vakaan tarinan jokaiselle tunnille ja omintakeisesti tuotettujen biittien lisäksi se varsinainen syy miksi itse tykästyin tällä albumilla on herra Muellerin omien vokaalien käyttö. Esim. "Hour 3" on miltei semikuoromaisesti ja erittäin energisesti sykkivä pulssi joka samanaikaisesti kylmästi ja lämpimästi väreilevästi luo jokaisella kuuntelukerralla yhden parhaimmista hetkistä tällä albumilla ja vahvistaa erinomaisesti sitä tunnetta että kuuntelen tyystin omilla jaloilla kulkevaa julkaisua. Vaikka päällisin puolin vaikuttaisi että tämä on yhden mielipuolisen nörtin omalaatuinen tulkinta nykyhetkestä jossa pyritään kokeellisen iDM-maailmasta ponnistavalla tavalla päästä tyystin uudenlainen ennenkokemattoman tunteen ytimeen, albumille tuotetut kappaleet osaavat kuitenkin jossain määrin yllättää. Kuten esim. "Hour 8" kappaleen jälkimmäisellä osuudella kuultava kauniisti pianolla tulkittu balladi on jo ajatuksenakin hyvin outo tämän albumin rinnalla joka kuitenkin onnistuu hienosti lunastamaan paikkansa suorastaan hukkumalla kaikumaisesti imevään huoneeseen ja staattisesti päälle säkenöivään taustameluun. Tämä kai pyrkii olla se korvaava tapa lisätä rauhallista ambientia jatkuvasti haastavassa äänimaailmassa.

Kerrankin voin täsmentää että mitä tahansa sanonkin Vertical Lines A albumista, ne eivät millään riitä kertomaan tämän albumin rikkaasta tunnelmasta sillä tämä julkaisu täytyy kokea itse alusta loppuun - narun avustuksella sulkevasta kannesta levyn sisältämään eri kerroksiin äänenkäsittelyssä. Digitaaliset mp3-kopiot tästä albumista eivät myöskään tee täyttä oikeutta sillä musiikillinen puoli on vain toinen puolikas tästä kokonaisuudesta. Ja viimeinkin mukana tuleva bonus DVD täyttävät ne vaatimukset mitä moni artisti hukkaavat päivittäin julkaisemalla markkinamiesten sanelemaa paskaa. DVD:ltä löytyy runsaasti albumiin liittyvää materiaalia kuten esim. jo aiemmin mainittu ja erittäin valaiseva kommenttiraita albumin luonnista, voi selailla albumin nauhoituksen aikana pidettyä leikekirjaa ja kaiken huipuksi herra Mueller on liittänyt erilaisia mp3-tiedostoja - mm. instrumentaaliversiot albumin raidoista sekä on jopa sisällyttänyt alkuperäiset lähdemateriaalit näiltä yhdeltätoistalta C-kasetilta. Kerta kaikkiaan hieno, erittäin hieno ja omaperäinen julkaisu.

Addiktioni 14/08

05/04/2008 21:27, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Clint Mansell feat. Kronos Quartet: Requiem For A Dream OST (2000) / Requiem For A Dream (Remixed) (2002)

Darren Aronofskyn ohjaama Requiem For A Dream on yhä edelleenkin tänä päivänä yksi lohduttomasti esitetyistä tarinoista ihmisen itsensä kehittämästä addiktiosta. Elokuva kertoo hyvinkin suorasukaisesti ja ilman minkäänlaista pääntaputtelua nykypäivän huumeiden todellisista vaaroista ja siitä miten syvälle ihminen pystyy kadottamaan itsensä psyykkeensä luomassa maailmassa yrittäessään etsiä keinoa häivyttää jatkuvasti kasvavaa tuskaansa ja siinä ohella päästä pahimpia painajaisiaan pakoon. Yksi syy miksi elokuva on jokaisella katselukerralla niin jumittavan tehokas on sille tuotettu originaali score. Jälleen kerran kyseeessä on siis sellainen tapaus jossa elokuvalle sävelletty musiikki vahvistaa jo muutenkin tukevia raameja samalla laajentaen elokuvan epätoivoa värittävää tunnelmaa entisestään ja näin ollen lopulta lyö täydellisen pisteen i:n päälle pelottavia piirteitä esiintuovalla työllä. Requiem For A Dream oli siis Pop Will Eat Itself nokkamiehen Clint Mansellin toinen score elokuvarintamalla ja tämä teos toi hänet myös parrasvaloihin elokuvamusiikin saralla. Requiem For A Dream soundtrack on monien tituleerama mestariteos jonka pääteemaa, "Lux Aeterna", lainaillaan näinäkin päivinä monissa trailereissa ja televisio-ohjelmissa (Lord Of The Rings taitaa olla se kuuluisin käyttötapa uudelleen sävelletyllä "Requiem For The Tower") tai tehtaillaan aina silloin tällöin uusia versioita tai sämpläillään konemusiikki-maailmassa (tällä hetkellä DJ Orkidea on viimeisin tuottaja joka hyppäsi tähän jälkimmäiseen kelkkaan).

Kuten elokuva, score on myös paloiteltu kolmeen osaan - Summer, Fall ja Winter - alku, keskiosa ja loppu. Scoren alku luo elokuvan kaltaisesti toivoa paremmasta tulevaisuudesta johon nelihenkisen Kronos Quartetin humaanin lämmin ja kauniisti jousisoitinten kautta tulkittu esitystapa tuovat tätä erinomaisesti esiin. Clint Mansell taasen tuo sävellyskynän lisäksi myös omalla panostuksellaan paljon elektronisia piirteitä mukanaan jonka myötä ylitsepursuileva hektisyys ja nykyhetkessä rimpuileva innostuneisuus väreilevät yhdessä vahvasti ilmassa mutta kuitenkin antaen paljon tilaa Kronos Quartetille työskentelylle ja näin ollen päästäen vuorotellen kumpainenkin ääripää esiin. Tämä on se jaottelutapa joka toimii mainiosti ja Requiem For A Dream onkin yksi erinomainen esimerkki siitä miten elektronisuutta voidaan valjastaa tehokkaasti mukaan ja luoda ilmentämään tunnelman luonnetta täysin koneellisella tavalla mutta kuitenkin pysytellen kokoajan taustalla. Kolmeen osaan eroteltu score tekee sellaista akselinsa ympäri pyörivää liikettä jossa aina palataan samojen teemojen äärelle mutta joka kerta kun aloituspiste ohitetaan, vauhti lisääntyy ja hiertävästi puristavien viulusoitinten myötä musiikki suorastaan muuntautuu hiljalleen painajaismaiseksi kujanjuoksuksi. Vaikka keskimäisen osan aikana samat teemat lähtevät uudestaan pyörimään kuin repeatilla oleva nauhuri, kuitenkin Kronos Quartetin luomasta äänimaailmasta alkaa jo heti aistimaan viiltävää ja hieman masentavaakin tunnetta samalla kun elämä liukuu tasaisella tahdilla pois raiteilta - Sara vajoaa oman mielensä painajaisiin jossa conga-rumpuja soitteleva piru lyö vakaasti tahtia tv:n välityksellä; Harry, Tyrone sekä Marion alkavat olla niin syvällä addiktion ja huumausaineiden luomassa oravanpyörässä josta ei edes näy minkäänlaista ulos vievää kylttiä vaan taipumuksen myötä aineita pyritään hankkimaan keinolla millä tahansa. Kun akseli naksahtaa vielä kerran sen merkiksi että ollaan kolmannella ja viimeisellä kierroksella, scoren loppuosassa henkilökohtainen helvetti pääsee lopultakin täysin valloilleen ja sen myötä jouset muuntautuvat sahamaisen teräväksi grindaukseksi ja edestakaiseksi leikkaavaksi liikehdinnäksi jossa intensiivisyyskerroin nousee jyrkästi ylöspäin. Elimistön hermostuneisuus, paranoia, kuoleman pelon vahva olemus ja epätoivo ovat huipussaan ja lopulta ainoa asia mikä pystyy pysäyttämään tämän jatkuvan putoamisen on vastaantuleva betonipohja. Soundtrack ei siis missään nimessä ole helppoa materiaalia omaksua mutta ajan kanssa tämä palkitsee pidemmälle päälle jonka pariin jaksaa palata tietyn väliajoin - kuin narkkari joka palaa vakiolähteensä luo.

Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin yllättäen remix-albumi tästä soundtrackista jossa kaikki kynnelle kykenevät hip-tuottajat sekä vähemmän tunnetut lahjakkuudet pääsivät näyttämään osaamistaan. Tosin tämä ei ole täysiverinen remix-julkaisu sillä miltei puolet kappaleista on ennenjulkaisemattomia palasia elokuvan ääniraidalta. Julkaisu siis etenee heittäen remiksin tai kaksi ja näiden perään asetellaan liitoksena toimiva alkuperäisen soundtrackin cue. Tämä läpikäyvä miksaustyyli toimii erinomaisesti pysytellen koko ajan liikkeessä eikä jää sellaista ns. tyhjää ilmaa roikkumaan kuplan muodossa. Mutta se todellinen kysymys johon perätään tiukasti vastausta on tietenkin että taipuuko Requiem For A Dream myös remiksauksen jalossa taidossa? Osaavissa käsissä kyllä. Kronos Quartetin luoma orgaaninen soundimaailma tarjoaa tietenkin runsaasti pelonsekaista tunnetta ja eri skaalan soittotyylejä jolla saadaan liuta erilaisia raakamateriaaleja vierailevien tuottajien käyttöön. Paul Oakenfold, mies joka tuntuu olevan eri studioiden puhelimen pikanäppäimessä kun halutaan että soundtrackille tehdään erikoinen uudelleenmiksaus pääteemasta julkaisun biisilistan perään jotta saadaan näyttävä cool-merkintä yhtiön imagoon ja näytetään muille että ollaanpas sitä taas niin muotitietoisia nykypäivän menosta kaupallisella konemusiikin puolella, on myös täällä ja tuottaa aika pitkälti Oakenfoldin näköisen remiksin "Lux Aeternasta". Siis klubijunttaus klubbaajille joka istuu kuin naula päässä. En valita tällä kertaa, sillä mies osaa hommansa parhaimpina päivinä ja tälle julkaisulle tuotettu remix on yksi todiste siitä. Tasaisella techno-biitillä varustettuja tuotantoja riittää tällä albumilla ehkäpä liiaksikin asti mutta Plant'n näkemys on kuitenkin sellainen esimerkkitapaus jossa perus 4/4 polkee tiukasti tahtia ja sekaan vielä heitetään puheenpätkiä elokuvasta sekä jouset ylläpitävät alkuperäisen hengen mukaan kesän lämmintä tunnelmaa. Loppupuolella soiva Jagz Koonerin toinen tälle julkaisulle valmistettu työ eli tässä tapauksessa savuiseen trip-hopin alaisuuteen muokattu remix on yksi julkaisun selkeimmiten erottuvista hetkistä sillä siinä on hyvin pitkälti samankaltaisesti tuskaa hikoilevaa tunnelmaa kuin itse elokuvassa mutta huomattavasti hitaammin tulkittuna. Frontline Assembly kaksikon - Bill Leebin ja Rhys Fulberin pyörittämän sivuprojektin eli tässä tapauksessa Deleriumin näkemys taasen putoaa tuohon välimaastoon ettei oikein tiedä miten päin tätä pitäisi pidellä käsissä. Nimittäin kaverusten tämänkertainen remiksaustyyli kuulostaa omissa korvissani jo liiankin paljon Hybrid kloonilta joka ainakin itselleni aiheuttaa sen että plagiointi syytökset lähtevät herkästi ilmaan. Ehkäpä kuitenkin sen pahimman mokan tekee säveltäjä itse. Kun "Ghosts" cueen tuodaan mukaan vokaalit, se kuulostaa liian paljon palikkatestilta jossa neliomäistä palikkaa työnnetään pyöreään koloon. Homma ei yksinkertaisesti vaan toimi. Mitäköhän herra Mansellin päässä on oikein liikkunut kun hän on alkoi työstämään tätä versiota? Anyway... Vaikkakin remix-albumit ovat yleensä sellaisia tapauksia ettei kaikkia yksinkertaisesti voi miellyttää sisällön suhteen, tämä julkaisu on kuitenkin loppupeleissä suositeltava tutustumiskohde jos alkuperäinen soundtrack löytyy hyllystä. Itse ainakin löysin omat suosikkini nopeasti ja kyllähän tämä jollain tapaa pidentää alkuperäisen teoksen luomaa äänimaailmaa.

Addiktioni, 09/08 - Part 1

29/02/2008 17:14, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Brian Reitzell: 30 Days Of Night OST (2007)

Itse vihaan talvea ja varsinkin sen tuomaa kylmyyttä ja pimeyttä täällä pohjoisella maapallolla. Mutta jos musiikissa tuodaan esiin tätä pimeyttä ja kylmyyttä minä otan sen aina mielellään vastaan. Ihminen tai noh... ainakin minä tarvitsen joskus synkemmän mielentilan purkaakseen tuntojani tai jonkinsortin pään sisälle kertynyttä aggressiota ja musiikki ehdottomasti auttaa tällaisen tilan saavuttamisessa erinomaisesti. Elokuvat taasen vaativat keskittymistä eikä näin ollen oikein sovi tällaiseen synkkään fiilistelyyn. Tosin katsellessani tätä kyseistä vampyyrileffaa (joka yllätti positiivisesti ja toi jopa uutta henkeä tähän jo miltei loppuunkaluttuun genreeseen), musiikki onnistui jättämään jälkensä allekirjoittaneen psyykkeeseen sen verran vahvan signaalin että tilasin jo heti elokuvan katsomisen jälkeen soundtrackin itselleni. Kun itse soundtrack sitten viimeinkin kolahti postilaatikkooni, jo heti ensikuuntelun jälkeen sain todeta että nyt taas löytyi sopiva levy jonka avulla saan suorastaan syleillä pimeyden kanssa.

Totta puhuakseni, Brian Reitzellin säveltämä score on paljon enemmän kuin pelkkä pimeyden rajoilta ehdotteleva ja kuiskiva mielentila. Tämä on paikoitellen oikeasti hyvinkin häiritsevä teos ja varomattomalle kuuntelijalle vähintäänkin dementoivaa tavaraa sisältävä vyyhti joka lähtee purkautumaan monelta eri kantilta - tämä on erityisesti vaaraksi silloin kun levyn äärelle eksyy kello kahden-kolmen aikaan yöllä ja väsynyt mieli on viimeinkin menettämässä otettaan valveen puolella. Se mikä tässä scoressa vetoaa allekirjoittaneeseen on herra Reitzellin jatkuva kokeilunhakuisuus jollaista en olekaan vähään aikaan kokenut itselleni tyystin uppo-oudon tuottajan kohdalla ja varsinkin yhden ainoan julkaisun äärellä. Eittämättä scoren yksi vahvimmista osa-alueista ja mielenkiintoa tiukasti ylläpitävä elementti on siinä miten paljon erilaisia perkussioita ja erikoisempia akustisia soittimia (mm. harvinaisempi waterphone) hän on liittänyt tähän kokonaisuuteen saadakseen luotua tämän syvästi pureutuvan ja miltei harmonisesti humisevan tummanpuhuvan teoksen. Tähän kun vielä liitetään karmaisevan outoja ja teräviä piikkeja omaavia vaikuttimia jolla suorastaan leikataan pehmeää kudosta samalla kun haistellaan jatkuvasti muuttuvia tuulia industrialin ja ambientin sekoituksesta. Välillä saa siis hampaita irvistäen kuunnella kun viiltävät äänet etenevät kaukumaisesti lähemmäksi ja lopulta tunkeutuvat kehoon tehdäkseen enemmän tuhojaan. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan jo tajuta ettei tämä siis ole perinteinen elokuvascore joten kaikki puristit voi mennä taas itseensä koska tästä ei tosiaankaan löydy heille mitään olennaista mutta me taas kokeellisen musiikin ystävät löydämme tästä viihdykettä moneksi pitkäksi venyneeksi illan päätteeksi. Tarkoitan siis tuolla perinteisyydellä sitä että jousisoittimia tuodaan esiin hyvinkin säästeliäästi, sanoisin jopa niukasti ja scoren lävitsevirtaava kokonaisuus koostuu pääasiassa uhkaavan ja jopa dark ambientmaisen tunnelman ylläpitämisessä. Toki välillä tuntuu että 30 Days Of Night meinaa lähteä rajulla tavalla jo miltei lapasista kun raskaammin soitettuja sekä selkeämmin isompaa kaliiberia omaavia rock-soittimia, hakkaavista rummuista säriseviin kitaroihin, aletaan tuodaan enemmissä määrin mukaan jolla todellisuudessa halutaan vain herättää kuuntelijan täydellinen huomio. Ja onnistuneesti se herättääkin ja sanoisinko vangitsee ansaitsemansa huomion. Scoren järkkymätön asenne ja pistelevä kylmyys tulee siinä vaiheessa vielä viimeisen kerran raa'alla tavalla vastaan kun elokuvan loppukohtauksessa soiva "Daybreak" jossa ensimmäistä kertaa scoren aikana soi herkemmin tulkittuja, kauniimman puolen melodioita pianon, rummun ja kitaran yhdistelmän myötä mutta se jää liian lyhyeksi hetkeksi kokonaisuudessa että tuntuu kuin scoreen syvästi kiintyneen kuuntelijan rinnasta revittäisiin paljain käsin sydäntä irti kun tämä juuri paljastettu kauneus verhoutuu takaisin piiloonsa.

Kyllähän tässä jopa pienimuotoisen klassikon aineksia omaava julkaisu näyttäisi muodostuvan. Tämä soundtrack onnistuu samanaikaisesti olemaan selkäydintä järisyttävä kokemus kuin myös hieno osoitus miten tyypilliselle elokuvamusiikille annetaan suuremman luokan täysremontti jossa koko homma vedetään täysin uusiksi heti ensimmäisestä suunnitelmasta lähtien. Innovatiivisuus sekä hyppy tuntemattomaan ovat jälleen sellaiset tekijät joilla uskalletaan muokata tyystin persoonalliseksi kokemukseksi. Tai noh, se on sitten eri asia että kuka uskaltaa lähteä tämän jäänkylmästi tarjotun ajelun kyytiin. Itse ainakin voin suositella tätä julkaisua vähänkin erikoisemmin toteutetun ambient musiikin parissa viihtyville, varsinkin dark ambientin kuuntelijat saattavat löytää tästä mieluisia hetkiä.

Viikko 29:n musiikki hankinnat

19/07/2005 17:49, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Cujo: Adventures In Foam (Reissue) (2002)

Amon Tobinin ensimmäinen levytys oli Cujo aliaksen alla ennenkuin hän siirtyi Ninja Tune levymerkille ja alkoi tekemään musiikkia omalla nimellään. Alunperin tämä levy julkaistiin vuonna 1996 pienellä levymerkillä ja vuonna 2002 se julkaistiin uudestaan Ninja Tunen toimesta. Tämä reissue sisältään bonus CD:n jossa on harvinaisia biisejä sekä pari ennenjulkaisematonta kappaletta. Itse biisit vaihtelee utuisesta triphopista/downtemposta svengaavaan ja jazzahtavaan drum and bassiin. Ja hassua. Nämä jazz-henkiset biisit eivät töki yhtään minun korvissani. Ei vaikka herra Tobin välillä heittää pariin biisiin saksofonin joka pyörii leikkisyyden ja ärsyttävyyden rajoilla.


Pan Sonic: Kesto (234.48:4) (2004)

Kun tutustutaan uuteen bändiin/artistiin, ensimmäisenä levynä hankitaan joko se helpoimmasta päästä oleva levy tai kuten tässä tapauksessa - se kunniahimoisin albumi. Suomalainen iDM/glitch/ambient genren pioneeri Pan Sonic julkaisi viime vuonna neljän CD:n verran uutta materiaalia josta löytyy eri tyylejä eri mielialoille. Ensimmäinen CD haastaa kuuntelijan mielen ja kuulon rankemmalla industrial noisella (mm. kappaleet Rähinä (osat 1-3) ja Keskeisvoima) mutta näiden rankempien biisien väliin heitetään lempeää noise-huminaa. Tokalla CD:llä meno siirtyy helpommin omaksuttavaan muotoon eli yksinkertaiset biitit joita seuraa melkein hypnoottiset ja rauhalliset melodiat sekä pieni määrä noise-huminaa. Kolmas CD riisuu itsensä simppeliin muotoon ja muuntautuu eri maailmojen ambient taustameluksi. Viemärimaailman märkä, Käytävän synkkä ja hieman pelottava (tyyliin: "mitä tuolta pimeydestä kuuluu... toivottavasti se on vain höyryputki") ja Pakkasen Holvit kirpeä ja kylmä äänimaailma. Tämä kolmas CD on selvästi luotu kuuntelemaan kuulokkeiden kautta pimeässä huoneessa jossa mielikuvitus pääsee valloilleen ja antaa muotoja näille äänille. Neljäs CD on kokonaisuudessaan yksi ambient biisi nimeltään Säteily jonka kesto on hulppeat 61 minuuttia. Aavemainen ambient looppi pyörii ja muuttaa muotoaan matkallaan. Vähintäänkin mielenkiintoinen paketti.

Viikko 26:n musiikki hankinnat (Part 2)

30/06/2005 22:15, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

TeeBee: The Legacy (2004)

Drum and bass hammasta alkoi taas kolottomaan ja olen jo jonkun aikaa etsinyt norjalaisen DJ TeeBeen toista albumia Through The Eyes Of A Scorpion (2001) mutta kuulin tällä viikolla että kaikki painokset on loppuunmyyty eikä sitä ole painettu lisää. Mikä vääryys. No piti sitten valita hänen tuotannostaan kolmas albumi, The Legacy. Kuten kaverin edellinen levytys myös tämä on tupla-CD jossa ensimmäinen CD on itse albumi ja toisella CD:llä TeeBee miksaa omia biisejään kahdella turntablesilla. Ensimmäisella CD:llä keskimääräisesti 7 minuutin biisit tarjoavat hieman synkempää, yksinkertaista drum and bassia jossa syvät bassolinjat ja ambient melodiat kohtaavat. Ja muutamassa biisissä naisvokaalit tuovat mukavan lisämausteen. Miksaus CD on periaatteessa sitä samaa synkkää biittiä mutta nopeampana. Ihan jees albumi mutta perhana... minä haluan myös Through The Eyes Of A Scorpionin levyhyllyyni.


Amon Tobin: Out From Out Where (2002)

Ninja Tune konkarin Splinter Cell 3 soundtrack pyöri aika tiuhaan tahtiin omalla soittolistallani joten sen myötä päätin tutustua hieman tarkemmin tämän kaverin tuotantoon. Drum and bass painoitteinen ensimmäinen levy Cujo-aliaksen alla (jonka myös tilasin mutta ei vielä saapunut) ja Out From Out Where oli ne jotka miellytti eniten korvaani ja aivojani. Levyltä löytyy hänen kehittelemäänsä värikästä trip-hoppia mutta hänen pistäessään nopeamman vaihteen päälle, henkeähaukkoen ihailen herra Tobinin kykyä kirjoittaa biisejä sekä sämpläystaitoaan. Joten kysynkin että onko Amon Tobin kehittänyt täysin uuden genren elektroniseen musikkiin vai miten ihmeessä tämä Out From Out Where kuulostaa niin erilaiselta ja ainutlaatuiselta? Albumia kuunnellessani ja biisilistaa lukiessani, mieleeni juolahti että tämähän on sähköistä sci-fi westerniä. Clint Eastwood blondina, hämärässä tulevaisuudessa. Kaukana galaksin reunalla, siemailemassa synteettistä viskiä jossain räkäisessä baarissa. Ja tämä albumi soundtrackina.

Viikko 14:n musiikki hankinnat

09/04/2005 18:14, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Amon Tobin: Chaos Theory (Splinter Cell: Chaos Theory OST) (2005)

Ubisoft teki aika rohkean vedon ja otti tietoisen riskin kun palkkasivat Ninja Tune artistin Amon Tobinin tekemään Splinter Cellin kolmannelle osalle musiikkia. Riskinotto kannatti sillä Amon Tobin on luonut oikeita instrumentteja käyttäen todella jännittävän, vaarallisen ja synkän kuuloisen soundtrackin jonka päälle kuorrutettu nopeaa trip-hop/elektronista biittiä joka melkein saavuttaa orgaanisen drum and bass tunteen. Biisien nimet ja soundimaailma hieman viitoittaa tietä aasiaan. Mutta mutta... Levyn kymmenen biisiä on liian vähän. Pari biisiä lisää ja tämä olisi täydellinen soundtrack. Noh... kyllä tälläkin pärjää. Vielä pitäisi hankkia itse peli.


LBJ: Live Material (2005)

Tutustuin tähän suomalaiseen konemuusikiin tekijään Notkea Rotan Kaupungin Vauhdissa EP:n kautta. Tällä EP:llä oli yksi LBJ:n tekemä remix. Haettuani vähän enemmän tietoa tästä kaverista, löysin infoa yli kuukausi sitten tulleesta levystä ja päätin hankkia tämän levyn. Tätä kuunnellassa voi jo melkein tuntea kesän iholla. Levy tarjoaa mukavasti eri vaihtoehtoja: breakbeatia, dubbia ja downtempoa. Hyvä aloitus ensimmäiseksi levyksi ja koskaan ei ole liikaa uusia suomalaisia yrittäjiä konemusiikin saralla.


CJ Bolland: The Analogue Theatre (1996)

Tämä levy ilmestyi 90-luvun puolessa välissä ja niihin aikoihin brittein saarelta tuli paljon hyvää elektronista musiikkia. CJ Bollandin kolmas levy ei ole poikkeus. Hän tarjoaa tällä kertaa suurimmaksi osaksi instrumentaali technoa sekä paukkuvaa beattia joka lainailee eri genreistä ne tärkeimmät palaset. Erinomainen levy, tosin miinus pisteitä tulee levyn viimeisestä biisistä joka on aika törkeä kopio Prodigyn Poison biisistä.