Addiktioni 44/09

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound (2007)

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound“Oletko onnellinen?”, hän kysyi minulta yllättäen suoraan. Taistelin itseäni vastaan ja minulla oli hieman vaikeuksia rakentaa kunnollista vastaus noinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Jotenkin kyseinen sana oli muuttunut jossain vaiheessa sellaiseksi hämäräksi muistoksi paremmista ajoista. Silmäni tuijottivat tyhjyyteen hetken aikaa ja samalla aivojeni raksuttaessa yritin saada aikaiseksi edes jonkinlaisen vastauksen jossa en paljastaisi itsestäni liikaa. Lopulta sylkäisin ulos epämääräisesti että “en tiedä” koska totta puhuen en ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Adrenaliini, mieltäylentävä tunne ilman douppausta, itsensä ja rajojen etsimistä, ylipäätänsä kaikkensa antamista, muista ihmisistä välittäminen – osa näistä on miltei päivittäisiä asioita jotka ylläpitävät vahvoja rakenteita elämässä ja varmistavat että pää pysyy arjen väsyttävän harmaan ahertamisen keskellä edes jotenkin kasassa. Mutta henkilökohtaisen onnellisuuden suhteen ajalehdin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen sellaisessa vangitsevassa sumussa löytäen edes jonkinlaista kiintopistettä. Miettiessäni tätä ensimmäistä syventävää ajatuksen vaihtoa ja niitä lukemattomia joita seurasi perässä, sitä lopulta pysähtyy taas ruoskimaan itseäni että missä meidän juttu lopulta meni pieleen. Vaikka kuinka yrittäisin löytää oikeata selitystä tapahtuneille asiolle, totuus on se että minä en ollut valmis enkä varmaan ole vieläkään jos minä tunnen itseni. […] Syvä hengitys sisään ja ulos samalla kun tyhjennän mielen. Flashbackit ovat joskus voimakkaita kokemuksia kun laittaa tietynlaisen tunnelman omaavan levyn soimaan taustalle. Parhaimmillaan musiikki pystyy tuomaan väkevästi esiin tapahtumia, paikkoja, ihmisiä ja raakoja tunteita muistojen syvyyksistä. Näin kävi Blood Spills Not Far From The Woundin kanssa kun aloin tosissani uppoutua tämän albumin synnyttämään äänimaailmaan ja tarinankerrontaan. Suurin piirtein kolmen viikon ajan kun olen kuunnellut tätä albumia kotona ja ollessani liikkeellä, olen suorastaan kellunut pään sisällä pyörivien tapahtumien keskellä ja analysoinut tekemieni valintojen purkautumista.

Mutta käännetäänpäs tämä huomio nyt itse julkaisuun ja artistiin. Necessary Response on siis Daniel Gravesin sivu-projekti. Blood Spills Not Far From The Wound julkaistiin Aesthetic Perfectionin julkaisujen välissä ja nyt alan vihdoinkin ymmärtämään miksi Aesthetic Perfectionin toinen albumi, A Violent Emotion kuulosti aikoinaan hyvin suoravetoiselta EBM tykitykseltä verrattuna Close To Human debyytin kiemurtelevan raakaan ja kokeellisesti tuoreeseen tunnelmaan. Kaikki ylimääräiset ja erikoisemmat kikkailut nimittäin ohjattiin hänen sivu-projektinsa alaisuuteen – ja sanoisinko jopa onnistuneesti. Tarkoitan tietenkin sitä että iDM-elementit vahvistuvat tällä albumilla ja muutenkin herra Graves ottaa suurempaa pesäeroa Aesthetic Perfectionin itsetuhoiseen viettiin. A Violent Emotion nosti debyyttiin verrattuna nuppia isompaan lukemaan ja pusersi “fuck this shit” asenteen kivuliaammin ulos pyrkien väläyttämään näkyvästi kahta keskisormea koko maailmalle keuhkojen kautta rääkyen ja välittäen väkivaltaista pahanolon tunnetta eteenpäin. Blood Spills Not Far From The Woundin tunnelmasta huikuu taasen huomattavasti henkilökohtaisempi särmä jossa artisti tuo omaa haavoittumistaan rehellisesti esiin – irti hakattu sydän sykkii vielä pöydällä kun itse artisti vuodattaa tuntojaan paperille.

Tekohengitystä ylläpitävän koneen ja pianon luoman kylmästi väreilevän intron kautta lähtee käyntiin herra Gravesin kurkottava matka 80-luvun syntikkapopin ja industrialin alkulähteisiin luoden henkisesti voimakkaan yhteyden menneisyyteen jota on kuitenkin päivitetty tarmokkaasti 2000-luvun tekniikkaan ja näin ollen luoden hyvin modernit raamit jo kolmekymmentä vuotta sitten syntyneisiin sävyihin. Muutenkin melodisesti yliladatun äänimaiseman ja sanomaa välittävän puhemaisesti tulkittujen vokaalin kautta albumi muuntautuu seesteisesti hallittuun melankoliseksi liidoksi mutta se ei tarkoita etteikö Blood Spills Not Far From The Woundilta löytyisi myös omanlaista hyökkäävyyttä. Sydänveren vuotaessaan ja albumin rullautuessaan paljastuvasti esiin, iDM ottaa ensimmäisen tukevan jalansijan levyn puolessa välissä soivan “This Distance” kappaleen aikana – Gridlockilta perityt nokkelasti kilkahtavat perkussiot, lainehtivasti levittäytyvät syna-melodiat ja sydäntä särkevästi tulkitseva robottiääni repii itseään hitaasti hajalle paljastaen lopullisen kauneuden näkyviin. Hektisyyttä albumilla jatkavat loppupuolella soivat nostalgisesti purkautuva ja vocoderia hyväksikäyttävä “Dying In The Worst Way” sekä täydellisesti viimeistellyn pisteen kokonaisuuteen painava “Devotion” jossa tiivistyvät vuosikymmeniä kestänyt teknologinen kehitys, paljastava piano ja päämääränsä lukkoon luoneen ihmisen kolminaisuus – todistaen sitä harvinaisuutta että myös lyriikalliset iDM tuotokset voidaan tulkita säväyttävän voimakkaasti.

A Violent Emotion ja Blood Spills Not Far From The Wound – kaksi täysin erilaista albumia. Sitä pakostakin alkaa tulkitsemaan että Aesthetic Perfectionin Close To Human on jakautunut kahtia ja nämä palaset olisivat lähteneet luomaan täysin omia kohtaloitaan. Kumpikin on omilla elementeillään erinomaisia levyjä ja varsinkin innokkaana musiikinostajana on hienoa kokea näitä hetkiä kun löytää kolikosta sen toisen puolen jonka tiesi jo alunperin puuttuvan.

Addiktioni, 04/09

Aesthetic Perfection: A Violent Emotion (2008)

Aesthetic Perfection: A Violent EmotionLyhyt intro pamauttaa A Violent Emotion albumin käyntiin. Repeatilla pyörivä, teknologisessa raivossa ja paranoiamaisessa vyyhdissä vellova ihmisvokaali toistaa albumin nimeä ohjaten kuuntelijan oikeaan suuntaan ja tästä myöskin lähtee vuoden 2005 debyytille Close To Human jatkoa saanut julkaisu. Jos minun paskantärkeää mielipidettä kysytään, Close To Human on edelleenkin yksi EBM-genren vahvimmista näytöksistä joka uskalsi lähteä yhdistelemään innovaatisesti jo valmiiksi raameihin lyötyyn äänimaailmaan iDM, ambient ja glitch operointia luoden erittäin moniulotteisen työn joka ennenkaikkea rohkeasti haastoi kuuntelijan omaksumaan uuden ja vanhan käytännön yhdistämistä. Toisaalta julkaisu myöskin vauhditti hyvin pitkälti sitä miten paljon genren muut tuoreet julkaisut tuntuivat saavan enemmissä määrin harmaata väriä ylleensä. Tämä lopulta tietenkin eteni siihen pisteeseen että itselleni edelliset vuodet ovat pönkittäneet vahvasti sellaista vakaata ajatusmaailmaa että EBM-genrettä vaivaa sairaanloisen yskähtelevä ja sanoisinko jopa sisäsiittoisesti raiskattu tunnelma. Uudet ja vanhat konkarit julkaisevat sitä yhtä ja samaa pyöreäksi muotoiltua rengasta eli toisilta herkästi lainailtuja ideoita uusissa kansissa joka lopulta laskeutui sille tasolle ettei millään meinannut löytää teosta joka yksinkertaisesti heilauttaisi kuuntelijan aistit ylösalaisin ja samalla herättäisi vanha kunnon headbanging asenteen päälle.

Totta puhuen, tämä Daniel Gravesin luotsaaman Aesthetic Perfectionin jatko-osa ei ollut myöskään alusta lähtien mitenkään helppo omaksua. Ensimmäisten kuuntelujen aikana en saanut millään sitä tarvittavaa otetta albumin sykähtelevästi pumppaavasta äänimaailmasta ja oli suorastaan sellainen tyhjä olo jossa kyselin itseltäni että tässäkö tämä lopulta sitten oli? Missä oli edellisen julkaisun käänteentekevät asetelmat jotka yhä kaikuivat vahvana linkkini päässäni? Kuunteluyritykset karahtivat jatkuvasti reisille mutta vasta kun sattumalta katsoin TV:stä yhden dokumentin jonka aiheena oli itsemurha, jotenkin kaikki irrallaan olevat palaset viimeinkin naksahtivat paikoilleen pääkopassani ja lopulta auttoi jollain tavalla avaamaan tämän albumin kokonaisvaltaista rakennetta. Se samainen raaka tunneskaala jotka henkilökohtaisesti kävin läpi oman sairauteni kanssa herättivät mielikuvitukseni taas villiin laukkaan – epätoivo, turhautuminen, huutaminen ilman sanoja, väkivaltaiseen käytökseen takertuminen joka lopulta olisi lipunut käsistä ei-toivotuksi hurmioksi. Aesthetic Perfectionin keuhkojan pohjasta ammentava, vihan tunnetta kuristava eteneminen levyllä suorastaan vaatii taas synkempää mielentilaa mutta tällä kertaa kaikki negatiiviset ajatukset jotka olen itsekin kokenut muuttuvat omien ponnistelujeni myötä henkilökohtaiseksi voimaksi ja suolaisen verenmaun suussa maistuvaksi voitoksi eli tähän pitää eläytyä. Vaikka Daniel Graves on musiikillisesti ottanut jopa pientä takapakkia poistaen iDM ja glitch vaikuttimet täysin omasta tuotannosta, tätä ei ihan pysty luonnehtimaan täysin perus-EBM julkaisuksi. Kuitenkin hakkaavasti etenevät rumpuloopit ja tämä lyriikoiden kautta esiintuotu väkivaltainen olemus tukevat musiikkia jossa syntikoiden vilisevästi kiitävät melodiat pitävät albumin vakaasti pyörivässä paineettomassa liikkeessä mutta tällä albumilla on pari-kolme sellaista teosta jotka todellisuudessa muokkaavat A Violent Emotion hyvinkin vaihtelevaksi ja lopulta myös erittäin mielenkiintoiseksi ajeluksi. “A Quiet Anthem” on albumin keskellä yksi sellainen vedenjakaja jossa tunnelma suorastaan hidastuu trippimäiseen limboon jossa pianon kautta esiintuodaan hivenen cinemaattista latausta yhdistäen elektronisuuden ja vokaaleiden kautta väritettävään kaaokseen. Levyn ehdoton huipentuma on viimeisenä tarjoiltu “The Ones” joka kertoo modernin, uudelleenrenderöidyn kauhuversion hammaskeijusta. Olio joka keräilee hampaita ei todellakaan kestä päivänvaloa ja ne suusta revityt hampaatkin ovat todellisuudessa velka jonka jokainen täytyy maksaa ennen pitkää. Musiikillisesti voisin kuvitella kuinka juuri nämä kaksi biisiä voisivat soida jonkun elokuvan lopputeksteissä – ainakin jälkimmäinen sopisi kuin naula päähän biisissä kuvattuun tarinaan.

Niin… Kyllä tässä täytyy myöntää että Aesthetic Perfection pystyi siis vaikean alun jälkeen lopulta tarjoilemaan onnistuneen kakkos-albumin. Tosin en sanoisi suoralta kädeltä että A Violent Emotion olisi parempi kuin debyytti-julkaisu mutta kuitenkin tästä onnistuu välittymään täysin erilainen energia joten tällä kertaa ei sorruttu vanhojen ideoiden toistamiseen. Muutenkin vokaalitkin painottuvat edelliseen levyn lailla rankemman kurkun käyttämiseen ja hänen sivuprojektin, Necessary Responsen kevyemmän tunnelman välimaastoon joten tuossakin osa-alueessa ollaan siirrytty selkeästi monipuolisempaan tarjontaan. Ennenkaikkea missä A Violent Emotion onnistuu erittäin hyvin on sen pituus eli kymmenen biisin kokonaisuutena sekä 50 minuutin työnä se ei myöskään lankea yliampuilevaan tarjontaan jossa pari selkeästi jämä biisin maineessa olevaa teosta sotkisivat albumin lävitsee hehkuvan punaisen langan. A Violent Emotion tallensi siis sellaiset positiiviset jäljet omaan mieleen jossa erityisesti “We are the ones you should be fearing…” tulee jäämään meikäläisen korvien väliin kaikumaan vielä pitkäksi aikaa.