Kaupanteko on se joka kannattaa

30 Days Of Night promo

Kun kerran meikäläistä halutaan pompotella paskanjauhannalla ja kyvyttömyydellä hoitaa asioita, on ehkäpä parempi että hoidan itse homman kotiin. Niin… Tuossa taannoin sain siis promo-version yhdestä levystä vaikka luulin saavani myynti-version. Eli kyseessä on 30 Days Of Nightin soundtrack ja voisinpa pistää tämän ylimääräisen levyn vaikka myyntiin blogin kautta. CD itsessään on NM (near mint) ja sitten tuleekin ne negatiiviset puolet. Vaikka julkaisu onkin samanlainen digipak (+ pahvinen slipcase) kuin kaupassa myytävä versio, CD:ssä ja digipakissa on tarrat jotka ilmoittavat promon luonteesta jota ei saisi myydä. Sen lisäksi digipakin sivuosassa on pieni reikä jonka joku runkkari on vääntänyt omalle meisselillään jotta tätä ei missään nimessä voi myydä retailina. Kansipaperikin löytyy joka on onneksi täysin koskematon joten varovaisesti arvioituna voisin antaa NM- kuntoluokituksen digipakille.

Jos jotakuta kiinnostaa, Tampereen suunnalta saisi tämän levyn melkein puoli-ilmaiseksi. Pistä tarjous gmailiin (eskolaah on meikäläisen osoite) tai tuon contact linkin kautta oikeassa reunassa ja jutellaan lisää.

Addiktioni, 09/08 – Part 1

Brian Reitzell: 30 Days Of Night (Original Soundtrack) (2007)

Brian Reitzell: 30 Days Of Night OSTItse vihaan talvea ja varsinkin sen tuomaa kylmyyttä ja pimeyttä täällä pohjoisella maapallolla. Mutta jos musiikissa tuodaan esiin tätä pimeyttä ja kylmyyttä minä otan sen aina mielellään vastaan. Ihminen tai noh… ainakin minä tarvitsen joskus synkemmän mielentilan purkaakseen tuntojani tai jonkinsortin pään sisälle kertynyttä aggressiota ja musiikki ehdottomasti auttaa tällaisen tilan saavuttamisessa erinomaisesti. Elokuvat taasen vaativat keskittymistä eikä näin ollen oikein sovi tällaiseen synkkään fiilistelyyn. Tosin katsellessani tätä kyseistä vampyyrileffaa (joka yllätti positiivisesti ja toi jopa uutta henkeä tähän jo miltei loppuunkaluttuun genreeseen), musiikki onnistui jättämään jälkensä allekirjoittaneen psyykkeeseen sen verran vahvan signaalin että tilasin jo heti elokuvan katsomisen jälkeen soundtrackin itselleni. Kun itse soundtrack sitten viimeinkin kolahti postilaatikkooni, jo heti ensikuuntelun jälkeen sain todeta että nyt taas löytyi sopiva levy jonka avulla saan suorastaan syleillä pimeyden kanssa.

Totta puhuakseni, Brian Reitzellin säveltämä score on paljon enemmän kuin pelkkä pimeyden rajoilta ehdotteleva ja kuiskiva mielentila. 30 Days Of Night on paikoitellen oikeasti hyvinkin häiritsevä teos ja varomattomalle kuuntelijalle vähintäänkin dementoivaa tavaraa sisältävä vyyhti joka lähtee purkautumaan monelta eri kantilta – tämä on erityisesti vaaraksi silloin kun levyn äärelle eksyy kello kahden-kolmen aikaan yöllä ja väsynyt mieli on viimeinkin menettämässä otettaan valveen puolella. Se mikä tässä scoressa vetoaa allekirjoittaneeseen on herra Reitzellin jatkuva kokeilunhakuisuus jollaista en olekaan vähään aikaan kokenut itselleni tyystin uppo-oudon tuottajan kohdalla ja varsinkin yhden ainoan julkaisun äärellä. Eittämättä scoren yksi vahvimmista osa-alueista ja mielenkiintoa tiukasti ylläpitävä elementti on siinä miten paljon erilaisia perkussioita ja erikoisempia akustisia soittimia (mm. harvinaisempi waterphone) hän on liittänyt tähän kokonaisuuteen saadakseen luotua tämän syvästi pureutuvan ja miltei harmonisesti humisevan tummanpuhuvan teoksen. Tähän kun vielä liitetään karmaisevan outoja ja teräviä piikkeja omaavia vaikuttimia jolla suorastaan leikataan pehmeää kudosta samalla kun haistellaan jatkuvasti muuttuvia tuulia industrialin ja ambientin sekoituksesta. Välillä saa siis hampaita irvistäen kuunnella kun viiltävät äänet etenevät kaukumaisesti lähemmäksi ja lopulta tunkeutuvat kehoon tehdäkseen enemmän tuhojaan. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan jo tajuta ettei tämä siis ole perinteinen elokuvascore joten kaikki puristit voi mennä taas itseensä koska tästä ei tosiaankaan löydy heille mitään olennaista mutta me taas kokeellisen musiikin ystävät löydämme tästä viihdykettä moneksi pitkäksi venyneeksi illan päätteeksi. Tarkoitan siis tuolla perinteisyydellä sitä että jousisoittimia tuodaan esiin hyvinkin säästeliäästi, sanoisin jopa niukasti ja scoren lävitsevirtaava kokonaisuus koostuu pääasiassa uhkaavan ja jopa dark ambientmaisen tunnelman ylläpitämisessä. Toki välillä tuntuu että 30 Days Of Night meinaa lähteä rajulla tavalla jo miltei lapasista kun raskaammin soitettuja sekä selkeämmin isompaa kaliiberia omaavia rock-soittimia, hakkaavista rummuista säriseviin kitaroihin, aletaan tuodaan enemmissä määrin mukaan jolla todellisuudessa halutaan vain herättää kuuntelijan täydellinen huomio. Ja onnistuneesti se herättääkin ja sanoisinko vangitsee ansaitsemansa huomion. Scoren järkkymätön asenne ja pistelevä kylmyys tulee siinä vaiheessa vielä viimeisen kerran raa’alla tavalla vastaan kun elokuvan loppukohtauksessa soiva “Daybreak” jossa ensimmäistä kertaa scoren aikana soi herkemmin tulkittuja, kauniimman puolen melodioita pianon, rummun ja kitaran yhdistelmän myötä mutta se jää liian lyhyeksi hetkeksi kokonaisuudessa että tuntuu kuin scoreen syvästi kiintyneen kuuntelijan rinnasta revittäisiin paljain käsin sydäntä irti kun tämä juuri paljastettu kauneus verhoutuu takaisin piiloonsa.

Kyllähän tässä jopa pienimuotoisen klassikon aineksia omaava julkaisu näyttäisi muodostuvan. Tämä soundtrack onnistuu samanaikaisesti olemaan selkäydintä järisyttävä kokemus kuin myös hieno osoitus miten tyypilliselle elokuvamusiikille annetaan suuremman luokan täysremontti jossa koko homma vedetään täysin uusiksi heti ensimmäisestä suunnitelmasta lähtien. Innovatiivisuus sekä hyppy tuntemattomaan ovat jälleen sellaiset tekijät joilla uskalletaan muokata tyystin persoonalliseksi kokemukseksi. Tai noh, se on sitten eri asia että kuka uskaltaa lähteä tämän jäänkylmästi tarjotun ajelun kyytiin. Itse ainakin voin suositella tätä julkaisua vähänkin erikoisemmin toteutetun ambient musiikin parissa viihtyville, varsinkin dark ambientin kuuntelijat saattavat löytää tästä mieluisia hetkiä.

30 Days Of Night

Ohjaus: David Slade
Käsikirjoitus: Steve Niles, Stuart Beattie, Brian Nelson
IMDB: 30 Days Of Night (2007)

Alaskassa sijaitseva Barrow on vähintäänkin mielenkiintoinen paikka. Ei suinkaan pelkän kylmyyden takia joka sinänsä vaatii jonkinlaista järkkymätöntä asennetta tai muuten vaan erakkomaista luonnetta jotta siellä haluaisi viettää elämänsä vaan kylmimmän talven keskelle osuu sellainen kuukauden jopa parinkin jakso jolloin aurinko ei paista ollenkaan. I’m not bullshitting here. Tarkistin tämän faktan pitävyyden ennenkuin raapustin sen tähän. Maapallolla on tosiaankin tällainen pahimmin laatuinen paikka jossa mielenterveys voi kadottaa helposti ollessaan täysin luonnon armoilla ja vieläpä pimeydessä joka ei vedä vertoja. “30 Days Of Night” siis tarttuu tähän ympäristöön vieläkin jykevämällä otteella ja mitä tapahtuukaan kun vampyyrit eksyvät tällaiseen paikkaan joka on suorastaan paratiisimainen paikka heille. No sehän tietenkin tarkoittaa automaattisesti sitä että ihminen on vajonnut ruokaketjussa yhden pykälän alemmaksi. Ja kun kaikki kaupungin ulospääsyt on katkaistu, tämä 500 asukkaan kaupunki (johon jää ainoastaan 152 ihmistä tämän pimeyden ajaksi asumaan) muuttuu puhtaaksi temmellyskenttäksi vampyyreille. Kun aurinko ei tosiaankaan paista kolmeenkymmeneen päivään, se myös karsii optioita miten tuollaista hyökkäystä vastaan pystyy puolustautumaan.

Niin. Lähdinpä taas tällaiseen kahden tunnin ajantappo reissuun jossa odotukset illan tai sanoisinko alkavan yön leffatarjontaan eivät olleet juuri minkäänlaisia. Siis oikeasti? Vampyyrileffa jossain Alaskan perämetsässä? My thoughts exactly mutta nyt täytyy tosiaankin myöntää että “30 Days Of Night” oli viihdyttävä leffa. Siinä vältettiin käyttämästä pahimpia kliseitä mitä tämän tyylisissä leffoissa yleensä viljellään ahkerasti ja vampyyreistäkin onnistuttiin tekemään enemmänkin sellaisia unohdettuja petoja joita ihmismieli on joskus aikoinaan pusertanut ulos. Kaupungin asukkaat olivat kokoajan epätoivoisessa tilanteessa eli täysin alakynnessä ja kaikki sankaruuteen pyrkivät yritykset johtivat lopulta aina varmaan kuolemaan. Olihan tässä monia muitakin asioita jotka vaikuttivat elokuvaan katsomisen aikana myönteisesti. Efektit oli erinomaisesti toteutettu – kaupungissa vähän väliä riehuva lumimyräkkä oli taas sellaista luokkaa että sitä tosiaankin kiittää ettei Suomessa ole vastaavanalaisia ja en edes muista milloin viimeksi leffassa joltain sivuhahmolta oli katkaistu pää yhtä groteskin näköisesti kättä pidemmän eli tässä tapauksessa kirveen kanssa. Taitaa mennä kasarileffan puolelle jos oikein pitää pinnistää muistin syövereistä. Kameratyöskentelyyn oli myös panostettu riittävästi ja sekaan oli myös luotu, sanoisinko jopa hivenen nokkelia vetoja joista erityisesti yksi näyttävimmistä kohtauksista on taivaalta alaspäin kohdistettu kamera joka kuvasi laajalta alueelta sitä miten nämä vampyyrit teurastavat kaupungin ihmisiä kuin karjaa. Viimeisenä ns. kermat kakun päälle vetäisi Brian Reitzellin säveltämä score jonka pääasiallisesti kylmä elektroninen ambient virtaus elokuvan ytimessä teki onnistuneesti hommansa. Jopa niinkin hyvin että soundtrack on jo tilauksessa.

Mut joo… jos haluat vanhan koulukunnan tavoin toteutettua goreilua, ronskisti veren vuodatusta ja muutenkin hieman erilaisen asenteen omaavan vampyyrileffan, tässä on sellainen “hömppä” leffa jonka parissa ei hirveästi tarvitse vaivata aivoja. Nauttii vaan etenemisestä ja siitä mitä kuvaruudulle heitetään.