Musiikkia, viikko 32/2006. Part 2

Atari Teenage Riot: 1992-2000 (2006) / 60 Second Wipe Out (Special Edition) (1999)

Atari Teenage Riot: 1992-2000Viimeisen kuukauden, parin aikana olen kaivanut Alec Empiren ja kumppaneiden levyjä hyllystä ja kuunnellut niitä pitkästä aikaan. Atari Teenage Riot kuulostaa edelleenkin siltä mihin jätin sen viimeksi. Se on äänekäs, vaarallinen, väkivaltainen ja jopa uraa-uurtava. Samat adjektiivit sopivat myös siihen tilanteeseen kun tutustuin vuonna 1997 ensimmäistä kertaa ATR:n tuotantoon. Tosin viimeisin hip-n-cool trendi taitaa olla se että pitää vihata ATR:ää. Varsinkin jos olet parissa tunnetussa *****core kommuunissa, siellä pitää tätä mielipidettä laukoa avoimesti samalla kun antaa käsityötä vierustoverille ja kehua kuorossa uusinta one-hit-wonder sensaatiota kyseisessä scenessä. Bleh, menisivät itseensä ja häpeäisivät kun eivät vaivaudu tunnustamaan Atari Teenage Riotin luomaa DIY-asennetta ja digital hardcore soundia josta pari muutakin genreä imi vaikutteita kuin mikäkin pahainen sieni. Näistä ansioista me saamme kiitellä heitä vielä pitkään heidän kuolemansa jälkeenkin. Ja grimreaperista puheenollen. Tämä kokoelma taitaa olla se kuuluisa viimeinen naula arkkuun. Vuonna 2001 huumeiden yliannostukseen kuolleen Carl Crackin jälkeen ATR ei ole päässyt takaisin jaloilleen ja ainakin sisäkannesta löytyvä Alec Empiren kirjoittama teksti kertoo suoraan sen että ATR pysyy kuopattuna hamaan loppuun asti. Hänen omien sanojensa mukaan “ilman Carl Crackia ATR ei olisi sama asia”. Täysin ymmärrettävä ja looginen syy eikä tämä ole ensimmäinen kerta musiikki-bisneksessä kun bändi lopettaa yhden jäsenen kuoleman jälkeen. Kokoelma itsessään on aika turvallinen 18 biisin läpileikkaus Atari Teenage Riotin tuotantoon eikä sisällä hirveän paljon yllätyksiä. Mitä nyt parin biisin kohdalla kuuluu selvästi remiksauksen ja remasteroinnin aiheuttamaa parannusta soundiin.

Tästä päästäänkin sitten heidän toistaiseksi viimeiseen studio-julkaisuun, 60 Second Wipe Out. Seuraava looginen askel heidän luomassa digital hardcoressa oli tietenkin hivuttautui noisen puolelle ja bändin silloinen tuore jäsen Nic Endo oli tämä oikea henkilö kehräämään tätä anteeksiantamatonta meteliä ja liittämään se ATR soundiin. Täytyy myöntää että itsellänikin oli pienoinen pelonsekainen tunne kun ensimmäisen kerran kuuntelin tätä julkaisua vuonna 1999. Tuntui että ATR puski soundiaansa liian pitkälle mutta vuosien varrella levy on kasvanut kuuntelijaansa tiukasti kiinni ja nyt tätä palvotaan jopa mestariteoksena. Mutta se varsinainen syy miksi ostin uudelleen tämän albumin oli mukana tullut bonus CD. Philadelphiassa joulukuussa 1997 nauhoitettu keikka on tosiaankin viihdyttävä live-esiintyminen tosin kuin heidän viimeinen julkinen esiintymisensä Live At Brixton Academy 1999 joka oli 27-minuuttinen raivoisa hyökkäys faneja kohtaan pelkän noisen avulla. Ja kuunnellessani tätä Philadelphian invaasioita ja miten ihmiset syövät ATR:n kädestä, tulee eittämättä mieleen että jos Atari Teenage Riot keikkailisi nykypäivänä rapakon takana eli USA:n maaperällä, he olisivat kuumaa valuuttaa nykyisen hallinnon ansiosta. Noh, ei mennä nyt liian poliittiseksi. Tulee vaan näppylöitä sormiin ja lopulta minäkin rupeaisin suoltamaan pelkkää ymmärtämöntä paskaa suustani.

Mutta mutta. Otetaan huikka tälle bändille ja heidän visioille joka muokkasi elektronista musiikkia uuteen suuntaan.