Yksi näkökulma

Draft 7.30 ja seitsemän vuoden koettelemus

21/02/2010 19:54, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Seitsemän pitkää vuotta.

Tällä viikolla tapahtui siis jotain jonka ymmärtämiseen meni seitsemän vuotta. Nimittäin Autechren "Draft 7.30" sai ensimmäisen kerran sellaisen olomuodon että minäkin viimein näin tämän albumin muodostaman kauneuden ilman minkäänlaisia vaikeuksia.

Muistan vieläkin sen päivän kun hankin tämän julkaisun ja ne monet hetket jotka vietin tämän julkaisun parissa. Erityisesti mieleeni jäi kummittelemaan se turhautumisen tunne kun en yksinkertaisesti tajunnut albumia ja vastahakoisesti aloin fanina myös hyväksyä sen että Autechre olisi muuttumassa tapaukseksi josta minä en saisi enää minkäänlaista uudenlaista hyvänolon tunnetta. Kaksi vuotta aiemmin julkaistu "Confield" loi nämä ajatukset ensimmäisen kerran pääni sisään ja "Draft 7.30" miltei sinetöi ne. Sen johdosta aikoinaan discogs.comin rating systeemiin klikkasin 3/5 itselleni sen kummemmin ajattelematta. Toisaalta, jos olisin laittanut vielä huonomman numeron - se olisi tarkoittanut että olisin hylännyt albumin kokonaan. Onneksi jätin edes pienen raon oveen.

Ja nyt siis parin-kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen nappasin albumin uudestaan kuunteluun ja ero oli suorastaan kuin yöllä ja päivällä. Albumi ei ollutkaan sellainen kuin muistin. Vaikea, kylmästiluotaava, henkireikää tiukentava ja ennenkaikkea kuin albumi olisi luotu murskaamaan lukuja toisen perään eli teknologisesti täysin vieras. Nyt tuon alienmaisesti väreilevän pinnan alta löytyy ideoita, toimintatapoja, makuja ja ääniä jotka pönkittäen asettelevat Autechren vieläkin kunnioitettavaan asemaan. He todella osaavat luoda uudenlaista musiikilllista tyyliä joka erityisesti on jatkuvasti muita artisteja kaksi-kolme askelta edellä. Harmi vaan että itse tulen jälkijunassa. Noh, tärkeintä on että viimeinkin alan tajuamaan heidän '00-luvun musiikkia.

Ja jäljellä olisi "Confield".

Addiktioni 05/10

07/02/2010 15:17, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

John Murphy: Sunshine OST (Promo) (2008)

Promoamiseen tarkoitetut levyt. Vaikka näillä promoilla on oma pieni paikkansa musiikkia pyörittävässä bisneksessä ja omastakin levyhyllystäni löytyy erilaisia kopioita, en kuitenkaan ole liiemmälti ottanut tavaksi näiden metsästykseen. Toisaalta jos ei ole muunlaista fyysistä julkaisua olemassa, keräilijänä sitä suorastaan pakon sanelemana yrittää edes hankkia sen ainoan olemassa olevan kopion. Ja tästä me päästäänkin Sunshinen scoreen ja miten siitä ei ole vieläkään saatu julkaistua kunnollista versiota. Kun kuulin tämän promon ensimmäisen kerran viime vuoden puolella, pääni sisään jälleen iskostui voimakkaasti se yksi ja ainoa ajatus tästä scoresta. Minun oli pakko saada tämä julkaisu. Tunnetta voisi jälleen verrata narkkariin joka raahaa itseään kohti seuraavaa fiksiä. Onhan tämä score virallisesti julkaistu myös iTunesissa mutta minä en siihen Applen yhteen laitteeseen naitettuun paskaan koske, näin suorasti sanottuna. Kuitenkin pienen pientä toivoa on ollut olemassa kun vuodesta 2008 lähtien maailmalla on pyörinyt lehdistölle tarkoitetut kopiot tästä scoresta ja parin kirvelevän epäonnistumisen jälkeen sain vihdoinkin hankittua yhden näistä kopiosta joka automaattisesti tarkoittaa sitä että voin taas rauhassa säteillä tyytyväisyyttä omalla tuolillani kuulokkeet päässä samalla kun pyörittelen käsissäni tätä julkaisua.

Danny Boylen ohjaama elokuva oli itsessään näitä mielenkiintoisimmasta päästä olevia sci-fi pläjäyksia johon liittyivät hiljalleen sammuva aurinko ja ihmiskunnan viimeinen yritys pelastaa itsensä joka myöskin juonen edetessä heitteli sekaan toisenlaista genrettä eli lyhyttä elinikää ennustavaa slasher meininkiä mikä tietenkin aiheutti sen että kaikki eivät tykänneet elokuvan kallistuessaan yksilölliseen selviytymiseen. Itse pidin elokuvasta mutta täytyy myöntää että musiikki oli sen verran korkealle nostetussa roolissa että siitä muodostui pitävä saumaus joka myöskin onnistui kohottamaan tunnelmaa potenssiin x. Sunshine score on pääasiallisesti brittiläisen John Murphyn käsialaa mutta tällä scorella tehdään myös tiivistä yhteistyötä yhden britannian legendaarisimmista elektronisen musiikin tuottajien eli Underworldin (Karl Hyde ja Rick Smith) kanssa. Tämän tunnustetun faktan myötä, Sunshine score avaa silmäni ja herättelee taas itseni omien sanojeni ääreltä eli mikä tekee hyvän scoren sci-fi elokuvassa? Kuten olen sen monet kerrat sanonut, se on yhteys elektronisuuteen. Sunshine osoittaa taas sen että perus-Hollywood koneiston kliseisyys ja asenne ovat tie unohdukseen. Luovuus ja kokeileminen elektronisuuden ja klassisten soitinten parissa osaavat tuoda parhaimmillaan unohtumattoman kokemuksen. Sunshinen originaali score on erinomainen esimerkki tästä.

Elokuvan pääteemana toimiva "Sunshine (Adagio In D Minor)" latautuu ja iskostuu scoren ytimeen kuin sillä olisi elintärkeä tarkoitus. Cue on luonteeltaan yksinkertaisesti sanottuna henkeäsalpaavan kaunis joka parhaimmillaan kasvaa tämän neljän minuutin aikana eeppiseksi ambient rymistelyksi. Alku on oiva esimerkki siitä miten kuuntelija otetaan tehokkaasti haltuun yksinkertaisesti liukuvien melodioiden avulla johon alkaa virtaamaan monesta eri suunnasta vuolaasti uutta voimaa. Jousisoittimet muodostavat itsessään selkäpiitä värisevän efektin johon yhdistyvät pianon väijyvästi taustalta nouseva olemus ja kokonaisuuteen ladataan myös post-rock kitaran särisevästi etenevä kuormitus kuin myös napakasti tahtia ylläpitävä yksipuolinen rummutus joka muuttaa cuen rauhallisen luonteen kierteisesti hallittuun syöksyyn. Tämä scoren tärkein cue osaa siis tuoda elokuvasta välittyvän toivon ja toivottomuuden tunteen varsin voimakkaasti esiin.

Muutenkin Sunshinen score tasapainottelee kylmästi luotaavan ja painostavien elementtien äärellä kuin avaruuden järkkymätön kutsu tuntemattomuuteen ja toisessa ääripäässa kuulee miten auringon kaltaisesti musiikki suorastaan hohtaa kuumaa ja sokaisevan kirkasta energiaa. Lämmön kuulee parhaiten "Mercury" cuessa jossa lainehtivan slide-kitaran ja symbioottimaisesti toisiinsa takertuva ambient liukuvat säkenöivät huumaavassa pyörteessä. Toinen hyvä esimerkki "Elegy" cue jossa pianon lempeän pehmeästi koskettava läsnäolo yhdistetyvät scoren jo tutuiksi tulleisiin koneellisesti tuotettuihin ohuisiin tekstuureihin sekä jousisoitinten hentoihin väreilyihin. Kun taas lähdetään etenemään kohti suorempia putkia ja synkempiä kaistoja, "Kaneda's Death Pt.2" sekä "Pt.1" tuovat uhkaavuuden läsnäoloa kuin myös tasaisessa tahdissa lisättyä teollisen äänimaailman peittoamista joka sitten myöhäisemmässä vaiheessa suorastaan räjähtää täysin uusiin muotoihin. Tarkoitan tietenkin sitä vaihetta kun Pinpackerin skitsofreniaa ja sen tuomaa kuolettavaa läsnänoloa kuvaavat cuet pistävät liikettä jalkoihin eli tässä tapauksessa "Cassie Searches - Dead Corazon" ja "Pinpacker Slashes Capa" heittävät väkivaltaisen rajulla tavalla abstraktimaisen terävästi sahaavia viuluja, kineettisesti kiihdytettyä rummutusta ja viimeinkin täysin loistoonsa kasvaneen industriaalimaisesti kouristuksia synnyttäviä psykoottisia pulsseja ulos äänilähteistään. Tuon kahden ääripään palloittelun keskellä, score osaa tarjoilla monta muutakin erinomaista hetkeä. "Capa Suits Up" on elokuvan yksi tärkeämmistä kiintopisteistä ja tälle suvereenisti rakennettu cue kuvaa hektisellä tavalla sen ratkaisevan hetken kun yksi miehistön jäsen joutuu tietoisesti jäämään taakse jotta tehtävän tärkein henkilö selviytyy. "Corazon Finds The Seedling" tuo tyynnyttävän rauhallisuuden myötä valheellisesti lisää toivoa lohduttomuuden keskelle kunnes viime hetkellä kasvava painostavuus vetää maton altaan. "Freezing Outside" maalailee erinomaisesti avaruuden hiljaisuutta sekä kylmän tyyneesti pureutuvaa atmosfääriä ja "Freezing Inside" onnistuu kohoamaan scoren keskellä tunnelmaltaan takaisin eeppisyyden rajoille kunnes se vaimenee juuri kun sen odottaisi irtaantuvan jousisoitinten ja elektronisuuden avulla vieläkin suurempaan rooliin. Kuten itse pääteema, julkaisun viimeistelyn hoitaa "Escaping The Icarus 2" cue joka vetäytyy akaisin samoille linjoilla keräten mukanaan kaikki aikaisemmin koetut elementit ja näin ollen palauttaen taas toivoa ihmiskunnan huomisesta.

Sunshinen musiikki osaa tuoda ison liudan tunteenkirjoja esiin - hiljaisen yksityisestä hetkistä klaustrofobiseen ahdistukseen kuin toivon kipinän laukaisemiseen joka lopulta kohoaa huikaiseviin mittoihin. Tässä on siis score joka osaa kiitettävällä tavalla pysyä jatkuvasti liikkeessään eikä pudottaudu yhtään kertaa alas antaakseen heikon hetken. Tämä score tuo myös toisen mielenkiintoisen ajatuksen esiin. Siitä lähtien kun Darren Emerson lähti Underworldista, jäljelle jäänyt kaksikko on menettänyt kaiken sen mehevyyden tuotannossaan mutta yllättävästi Sunshinen score on osaa herätellä jopa pientä uskottavuutta siitä että Underworld palaisi joskus takaisin menneiden aikojen loistavuuteen. Noh, mut kuitenkin... Vaikka nyt omistankin tämän harvinaisen promon, edelleenkin toivon että tästä julkaistaisiin kunnon versio sillä on inhottavaa nähdä kun näinkin arvokasta musiikkia ei vieläkään ole saatu julkaistua suuremmalle yleisölle. Tämä olisi sen kaiken arvoinen.

Addiktioni 04/10

31/01/2010 10:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman Empire (2004)

Joskus syntyy sellaisia 'think outside the box' kollaboraatiojulkaisuja jotka sormenpäitä hipoen kurkottavat kätensä toistensa suuntaan, rikkovat kahden eri maailman rajatut aitaukset tyystin ja näin ollen luovat rohkealla, ennenkuulumattomalla tavalla uutta. Pigs Of The Roman Empire albumin toisessa kulmauksessa ärhäkkää pauketta ylläpitää kulttisuosioita nauttiva kokeellinen metal-yhtye Melvins ja julkaisun toisena pääarkkitehtina häärää Brian Williams joka tietenkin tunnetaan paremmin dark ambientin kehittäjänä Lustmord monikerin alaisuudessa. Toisaalta kun näitä kahta projektia pyörittelee päässään pelkästään mielen pintaa sorkkivana ajatuksena, kaiken tuon kylmästi laskelmoivan prosessoinnin mukaisesti tämän ei pitäisi edes toimia mutta katsokaa, siinä se vaan on edessämme. Kuten ensimmäiset pintaa syvemmälle etenevät leikkivät ajatukset tuovat esiin, parhaimmillaan Pigs Of The Roman Empire kuulostaa kiihdytetyltä yhteentörmäykseltä jonka kuumuudessa sulautuu esiin mutanttimaisen friikahtava lopputulos.

Albumin aloittava "III" on silkkaa Lustmordin mustan paletin maalailevaa verhoutumista kuuntelijan ylle josta aistii ne kaikki tutut elementit miehen omasta universumistaan - mm. pisaramaisesti pinnalle laskeutuvat iskut, kellopelien tuomiolle kutsuvat soitanta sekä sydämen harvalukuiset lyönnit. Ainoastaan vieraampi piirre on taustalta raa'alla tavalla ja hiljalleen viiltävästi esiintuleva taustasärinä jonka ainoa tehtävä on raivaa toimiva kulkuväylä Melvinsin päänpuskevalle antille. Heti perään iskostuva "The Bloated Pope" potkaisee siis käytiin Melvinsin tulisesti esiinmarssivan asenteen ja jotenkin tuolla aivojen pinnalla olevat synapsit osaavat yhdistellä tarjotut pisteet oikein sekä rekisteröidä tämän muuttuneen ääniaallon aivan loogisena jatkeena tällä albumilla jo heti ensimmäisen kuuntelun aikana. "Toadi Acceleratio" on taasen tyystin omaa luokkaansa. Se on osa-aikaisesti psykedeeliä, siitä kuulee mystisyyden vaimean huminan ja muutenkin kappale lähtee kurkunpäässä sijaitsevan äänijänteiden korinoiden siivittämänä jammailulinjalle. Loppujen lopuksi on hieman vaikeata sanoa että mikä tämä lopulta on mutta se iskostuu hyvin albumin ytimeen. Behemoottinen ja 22-minuuttiseksi instrumentaalityöksi levittäytyvä levyn nimikkokappale on juuri sitä mitä odotti tältä projektilta parin kappaleen jälkeen. Se on yhtäaikaisesti dark ambientia; kuitenkin painottaen enemmän tuonne avaruuden kolkkoihin, valolta karkaaviin tuntemattomiin syvyyksiin ja toisaalta se on myöskin kitaravoittoista säröä joka kohonee kipinöitä synnyttämän sahaamisen myötä täysimittaiseksi rock 'n' roll mentaliteetiksi. Toisin sanoen taitavasti kauhoen juuri ne oikeat elementit yhdelle raidalla joka myöskin puskee Lustmordilta paikotelleen pieniä mutta sitäkin tärkeämmässä roolissa esiintyviä uusia ulottuvuuksia hänen omaa työtäänsä kohtaan. "Pink Bat" pistää tahtipuikon taas väpättämään ahkerasti kun Melvins astuu etualalle armottoman noise-rintaman siivittämänä ja vasaran kaltaisesti iskua toisen eteen takovan rumpupatteriston myötä. "Zzzz Best" toimii kahden minuutin panoksia lataavana introna asetellen "Safety Third" kappaleen suoraan täysmittaiseen jyräämiseen jossa Melvins jälleen osoittaa rullaavuutensa, kameleontin kaltaisesti esitellen uuden puolen albumin muutenkin jatkuvasti ailahtelevasti kääntyvässä liikkeessään. "Idolatrous Apostate" on suoranaisesti sulautunut hirviö jossa Lustmordin painostavasti pureutuva väreily yhdistettynä muutenkin vääristyneisiin, tukahdettujen vokaalien kera luovat suorastaan lopullisen paineen jonka tarkoituksena imaista viimeisetkin hapen rippeet sisäänsä. The end? Ei vielä. Ensimmäinen albumin viimeistelevä piiloraita raahaa äänimaailman taas Lustmordin raskaasti käärittyyn pimeyteen jossa geigermittarin raksahtelut kertovat hävityksen lopputuloksesta. The end? Ei vieläkään. Hiljaisen odottelun jälkeen, toinen piiloraita kuljettaa kuuntelijan kohti ostoshelvetin pimputuksia aiheuttaen sen että pakon sanelemana korvien väliin jää soimaan sanat: "ostakaa, ostakaa". Hämmentävää, herättelevää, herkullista, nerokasta. The end.

Tätä minä olen hokenut myös itselleni, ilman uhkarohkeaa kokeilua ei synny uutta musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä todisteena on yksi 2000-luvun mielenkiintoisimmista julkaisuista joka osaa tarjota haasteellisen ympäristön luovaasti luodun metallin sekä kokeellisen ambientin ystäville. Maistakaa ihmeessä mutta varokaa, se voi purra takaisin.

Addiktioni 01/10

10/01/2010 15:23, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Defrag: Lament Element (2009)

Mitä enemmän syvennyn dubstepin väreilevästi vellovaan maailmaan, sitä enemmän minä vihaan sitä. Se on pahimmillaan tekopirteä ilmestys joka lannistuu viiden sekunnin jälkeen vastenmieliseksi rykimiseksi ja minuutin jälkeen voi huomata miten se on vain enimmäkseen paikoillaan junnaavaa epätoivoista räpellystä josta ei saa kunnollista kahden käden otetta vaikka kuinka sitä yrittäisi pyöritellen käännellä paletin sivusta toiseen. Basson vaappuva olemus ei vielä ole se kampittava kynnyskohta meikäisellä mutta viimeistään biittien hennosti tökkivä ohjelmointi saa minut kyseenalaistamaan koko genren olemassaolon tarkoitusta. Toisaalta, ne pari itselleni tärkeää julkaisua jotka hyödyntyvät kevyesti tätä musiikintyyliä muutenkin tiheästi kasatussa musiikillisessa erikois-sekoituksessa ja näin ollen osaavat päivän päätteeksi tarjota myöskin harvinaisen hyviä hetkiä henkilökohtaisessa kuuntelutottumuksessa. Viha/rakkaussuhde. Se on se parhaiten kuvaava termi jonka olen löytänyt tälle pöhöttyneelle tunnekirjolle jota koen kun kuuntelen dubsteppia. Enimmäkseen vihaan sitä mutta sitten kun eteen iskostuu sellainen ovelasti naamioitu sähköisesti ylitsevuotava purkaus, koen päinvastaisen tunteen ja parhaimmillaan en voi saada tarpeekseni tästä.

Selkää hierova alkulämmittely on siis hoidettu ja nyt minun pitäisi alkaa kertomaan tästä julkaisusta joka on onnistunut avaamaan silmiäni taas hieman enemmän avonaiseksi. Lähdetään liikkeelle siitä miten Defragin a.k.a. Jeff Dodsonin tuottama Lament Element ottaa kuuntelijan täydellisesti haltuunsa jo heti kolmen ensimmäisen kappaleen aikana ja jättäen vastaanottajan sellaiseen hektisesti kirkuvaan hurmiotilaan jossa miltei verisesti vaaditaan lisää. "Till It Disappeared" korkkaa siis albumin pään auki ailahtelevalla semi-iDM liikehdinnään jossa dubstepiin dipattu basso ja taustalle hiljalleen marssivasti esiinnousevat jousisoittimet iskostavat yhdessä epäuskon siementä tuonne syvälle takaraivoon joka pakonomaisesti alkaa kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin koetun. "Long Horrible Shadows" hyökkää seuraavaksi ja yksinkertaisesti räjäyttää pankin tällä albumilla. Breakbeat-melts-towards-iDM-and-watch-out-before-you-lose-your-fucking-eye-out ärjymäisellä paalujunttaus liikehdinnällään albumi muuntautuu hetkeksi tuhatta ja sataa kaahaavaksi rypälepommitukseksi jättäen taakseensa pelkästään tuhoa ja sekasortoa. Muutenkin tämä yksittäinen tuotos palauttaa minut muistoissa niihin aikoihin kun itse olin jo syvemmässä drum and bass huumassa ja ensimmäistä kertaa teki tuttavuutta sen sisareen, drill and bass'n brutaaliin antiin kääntäen pienen maailmani päälaelleen ja samalla iskostuen kovaa meikäläisen tajuntaan. Whauh. Siis WHAUH! "Long Horrible Shadows" onnistuu tarjoilemaan tuon kolmen minuutin aikana ah niin kovaa rakkautta mutta silti herättelee unohduksissa olleita hellyttäviä tunteita. "The Stones" taitaa mennä tähän kategoriaan jossa määritellään dubstepin parhaimpia töitä. Tai noh, mikä oikeuttaa sanomaan tästäkin asiasta yhtään mitään mutta itselleni tämä teos kaivaa juuri ne oikeat tunteet tuolta vatsan pohjalta ja päällimmäisenä kappaleesta erottuu se tapa jolla otetaan selkeä pesäero genren perusotannasta olemalle huomattavasti ylienergisempi biiteiltään ja mukana liitävä pörisevä bassokin on enemmän standardin drum and bass tasoa. Eli mielummin hienovaraisuus kuin päälle liimattu itsestään selvyys.

Mitä pidemmälle albumilla edetään, herra Dodson tutkii, sorkkii ja paloittelee selkeästi dubstepin syvintä virtausta omalla tinkimättömällä tyylillään. Kokeiluasteen nuppiakin väännetään kiitettävästi muutamaa pykälää ylöspäin että pariin otteeseen kuuntelija onnistutaan suorastaan huijaamaan sellaiseen tilaan jossa ollaan miltei valmiita hyväksymään myös sitä genren perushuttua osana albumia jotta päästäisiin eteenpäin. Esim. "Infinitely Horrible" meinaa jo heti alussa tuntua että tämä etenee niin kierolla tavalla eteenpäin ja ainoa mahdollisuus on että tämä hirttää jossain vaiheessa kiinni kunnes pelastavan roolissa taustalta esiin nouseva kasari syna-tausta muuntaa kokonaisuuden haasteellisesta ympäristöstä lumoavaksi syleilyksi. "Tommy" kappaleen aikana käsi meinaa jo siirtyä kohti päätä muodostaakseen facepalmin mutta basson huojuva olemus ja terävästi pistelevä älykkäästi ohjelmoitu perkussio yhdessä ylleen hautautuvan efektikikkailujen kanssa onnistuvat kuitenkin luomaan friikahtavan sekasikiön albumin ytimeen. Vaikka albumi kaikumaisesti vaimenee tuon räjähtävän alun jälkeen, Lament Element kuitenkin 43 minuuttisena työnä kuitenkin jaksaa ylläpitää liikkuvuutta kehityksen kärjessä seuraavalla biittiohjelmoinnillaan ja muutenkin albumilla osataan tuoda vahvasti esiin kaaottinen luonne jota suorastaan leimaa kihelmöivästi varautunut kokonaisuus johon myös ynnätään onnistuneesti myös synkempää puolta H.P. Lovecraftin lainauksien kautta (teksteinä kansivihossa sekä sämple muodossaan). Jos minulta kysytään, Lament Element on yksi viime vuoden valovoimaisimmista albumeista ja olemalla pääasiallisesti dubstep julkaisu joka suorastaan kaappaa meikäläisen huomion, se on paljon sanottu minulta.

Addiktioni 51/09

20/12/2009 10:53, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Apoptygma Berzerk: Soli Deo Gloria (Remastered Deluxe Edition) (2007)

Joillakin artisteilla on diskografiassaan se yksi ainoa levy josta pidän. CMX, Gary Numan ja tällä viikolla käsittelyssä oleva Apoptygma Berzerk ovat ensimmäiset nimet jotka tulevat mieleen. Joskus asian laita on vain näin ja olen oppinut jo kauan sitten että on parasta jättää se siihen eikä kannata ottaa minkäänlaista stressiä jos artistin muut tuotokset eivät saa minkäänlaista jalansijaa meikäläisen kuuntelutottumuksessa. Sen verran mitä olen kuitenkin seurannut sivusilmällä Apopia, yhtye on kehittynyt matkan varrella hyvinkin paljon ja nykyinen olomuoto on jo sellaista alternative pop/rock jyystämistä joka on jakanut pidemmän aikaa fanittaneet kuuntelijat tehokkaasti kahtia. Minä sen sijaan tyydyn yhä tähän orkesterin ensimmäiseen täyspitkään koska se on edelleenkin albumi josta löytyy raa'asti tarjoiltua analogista syntikkavirtausta, kokonaisuuden läpi vahvasti huokuva raamatullinen sävy elokuva-sämplien ja lyriikoiden kautta jotka luovat hyvinkin paradoksisen tunnelman julkaisun ylle, salakavalan kierolla tavalla miksatut vokaalit sekä suorastaan munaskuja kouraiseva erittäin synkkä mentaliteetti joka erityisesti vahvistuu sarjatulena iskostuvana elektro-biittinä ja näiden lueteltujen elementtien yhdistelmänä.

"Like Blood From The Beloved" introssa ja outrossa käytetyt kumpuavasti menneisyyteen kaikuvat soittimet sekä linjaltaan yhtenäisesti koostetut uskonnolliset referenssit kuljettavat kuuntelijan helposti albumin ytimessä iskostuvaan maailmaan jossa keskiajan hengessä inkvisitio ylläpitää tiukkaa kuria josta ei liiemmin livetä ja lyrikaallisesti vuodatetaan monenkaltaista henkistä kipua. Se mikä tekee Soli Deo Gloriasta edelleenkin tänä päivänä yllättävän hyvin toimivan paketin on kahden eri musikaalisen tuotannon yhteentörmäys. Kasarihenkinen syntikkapop sekä EBM. Ja kun miettii että albumi julkaistiin alunperin vuonna 1993, sitä alkaa ymmärtämään huomattavasti selkeämmin että tässä on viimeisimpiä aitoja teoksia tietyltä ajan jaksolta jossa tulevaisuuteen katsetta kohottava teknologia ja sitkeästi viimeisillä voimillaan sinnittelevä 80-luvun musikaalinen kehityskaari olivat pääasiallisesti eteenpäin puskevasti jalostettu voima eikä motivaationa vielä ollut menneiden kaipuu kuten ne ovat tänäpäivänä enemmälti kun hieman kasarilta haiskahtavaan tavaraan upottaa korvansa. Soli Deo Gloria on perus-albumina 47 minuuttia tiiviisti aseteltua kokonaisuus jonka keskeisessä asemassa toimivat "Burnin' Heretic", "Backdraft", "Bitch" ja "Spiritual Reality" kappaleet jotka pitävät heti alusta lähtien tarkasti luotua olemusta balanssissa ja antaen hieman vapautunutta liikkumavaraa väliosioille sekä muille kappaleille joiden pienimuotoinen kokeellisuus kurkottaa albumia mielenkiintoisille urille (pelimusiikiin maailmaan katseensa suuntaava "Arp (808 Edit)" sekä "Skyscraping (Schizophreniac)" joka ottaa jo isompaa askelta kohti mielen kadotuksen rajoja edestakaisin sahaamisellaan).

Vuonna 2002 julkaistiin remasteroitu versio tästä albumista jossa oli yksi extra bonusbiisi mutta todellisuudessa se ei tuonut juurikaan mitään uutta pöytään ollessaan vain vähäisesti muokattu versio "Burnin' Heretic" kappaleesta. Viisi vuotta myöhemmin tämä albumi sai jälleen uudenlaista muotoa deluxe edition digipakista sekä kahdesta uudesta bonusbiisistä jota tällä kertaa voi jo hyvin mielin sanoa paremmin kasatuksi uudelleenpaketoinniksi. "Electronic Warfare (Full Speed Ahead Version)" jatkanee onnistuneesti albumilla vallinutta äänimaailmaa pistäen myös lisää hyökkäävyyttä peliin mutta tämän deluxe versioon lisätty helmi on selkeästi "Arp (Lo-Fi Version)". Semi-akustisessa muodossaan eli tässä tapauksessa kitara ja taustalla hennosti väijyvä elektroninen synakoneisto luovat täysin uudenlaisen tulkinnan joka samalla kohoaa albumin yhdeksi vaikuttavimmaksi voimaksi.

Addiktioni 50/09

10/12/2009 17:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Atrium Carceri: Phrenitis (2009)

Jaahas, tuli hieman yllättävää hiljaiseloa meikäläisen addiktion kanssa. Noh... Mitäs soppaa tällä kertaa kauhotaan levylautaselta, varsinkin näin valoa karkaavan talven keskellä? Tuntuu että aina kun lähestytään kohti joulun painostavaa tunnelmaa, suorastaan automaattisesti meikäläisen pöydälle ilmestyy vähintäänkin raskasmielisesti raahaava julkaisu joka todellisuudessa poistaa onnistuneesti tätä puristavaa fiilistä - kiitos taas kerran kaupallisen helvetin tiukasta kuristusotteesta josta saadaan nauttia vuosi toisensa jälkeen. Vuosien varrella hyväksi havaittua perinnettä noudattaen, tällä kertaa syynnissä on dark ambientin yksi värikkäimmmän nimen, Atrium Carcerin uunituore Phrenitis albumi. Kieltämättä Simon Heathin a.k.a. Atrium Carcerin yksi parhaiten toteutetusta vahvuuksista on aina ollut hänen tyylinsä ja kykynsä rakentaa uskottavia maailmoja, kosketeltavan realistisia paikkoja pelkästään väreilevän musiikin avulla - esim. alkupään tuotannossa esiintyvät mielisairaala ja hylätty vankila muuntautuvat tällaisen kuvitteellisen soundtrackin myötä pään sisällä pyöriväksi filmikelaksi jonka kautta pelottavuus saa uusia ulottuvuuksia kun kuuntelijan mielikuvitus alkaa täyttämään tyhjiin aukkoihin toisiinsa linkittyviä tapahtumia. Kahden edellisen albumin myötä herra Heath on selkeästi ottanut suurempia teemoja työstettäväksi - Phrenitis jatkaa siis edelleen tällä linjalla ja muutenkin äänimaisemmallisesti Atrium Carceri valmistautuu etenemään siitä mihin viime vuonna julkaistu Souyuan jäi suorastaan kaikumaan. Tällä kertaa albumin taustatarinaa sävyttää kauan sitten sodan pahasti runtelema maailma jossa kaupungit ovat romahtaneet mutta silti sotaherrat jatkavat edelleenkiin loputonta valtataisteluaan raunioiden keskellä.

Kuten Atrium Carcerin musiikkiin on jo tottunut, alku on taas herkullisen lupaava. Aloituskappaleessa "Faces Of War" kuultavat venäläiset puhesämplet sysäävät tunnelman väistämättäkin aikoihin jossa sodan hulluus paloi ilmakehässä kuumimmillaan ja jonka jälkikaiut tulevat näkymään pitkälle tulevaisuudessa. Heti perässä seuraava "Inside The City" herättää uudelleen aistit ja pudottaa kuuntelijan nykyhetkeen jossa raivoava sota on pelkkä himmenevä ja monien mysteerien taakse verhoutuva muisto. Downtempomainen eteneminen luo väistämättäkin sellaisen olotilan että kuuntelija etenee kaupungin raunioissa ja tällä tietyllä hetkellä vaaran merkit eivät ole vielä ilmassa. Kun Phrenitisin äärellä alkaa huomioimaan käytettyjä puhe- sekä sound-design sämplejä, soitettuja akustisia instrumentteja, ohjelmoitua äänimaisemaa - kaikessa kuulee selkeästi miten tämä on yhä sitä ehtaa Atrium Carcerin persoonallisesti luotua cinemaattista tulkintaa mutta mitä pidemmälle albumilla mennään eteenpäin, sitä väistämättäkin alkaa tajuamaan että jokin asia Simon Heathin musiikissa on nyt muuttunut. Itseasiassa kun tätä albumia on nyt pyöritellyt monen monituista kertaa alusta loppuun, voi todeta hieman yllättävästi että tämän kuudennen julkaisun myötä 'pelottava', 'synkkä' ja jopa jossainmäärin 'uhkaava' adjektiivit voi poistaa kuvauksesta kokonaan pois. Soundillisesti Phrenitis on siis läpikäynyt hyvin kliinisen oloisen leikkauksen jonka ytimestä on poistettu paljon elintärkeitä toimintoja mutta kuitenkin samanaikaisesti vahvistavat jäljelle jääneitä elementtejä siinä määrin että ne lopulta kuitenkin onnistuvat muodostamaan saumattoman kokonaisuuden. Kyllähän Phrenitis osaa edelleen edetä hyytävän rauhallisesti päämääräänsä ja kun julkaisua kuuntelee tarkemmalla aistilla, pinnan alta löytyy myös uutuuden tuoksua herättäviä aineksia kuten esim. jopa dub technosta kevyesti vaikutusta saanut "Surfacing". Mutta ehkäpä ne eniten tunteisiin vetoavat hetket koetaan levyn lopussa. Erityisesti "Reunion" osoittaa taas täydellisesti että Atrium Carcerin musiikki osaa myös parhaimmillaan irtaantua täysin dark ambientin kulmikkaista raameista tarjoten teoksen jossa suorastaan syleillään kauniisti tulkitun pianon äärellä ja jota pitää rytmisesti liikkeessään vähäeleinen glitch koneisto. Suoralta kädeltä voin siis sanoa että Phrenitis ei ikävä kyllä kuitenkaan ole tyyliltään hänen vahvimpia töitään - aikaisemmilla levyillä psykologiset ja traumaattisen pelottavat piirteet on häivytetty miltei kokonaan pois albumin äänimaailmasta mikä väistämättäkin luo sellaisen amputoidun fiiliksen että tästä kaikesta puuttuu se välttämättömin osanen mikä tekee Atrium Carcerista niin tunnetun. Phrenitisin myötä Atrium Carceria saa kuitenkin kiittää siitä että hän ainakin yrittää luoda uutta eikä näin ollen jää makaamaan paikoilleen edes yhden levyn ajaksi.

Do The Henkirikos

07/12/2009 21:03, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Äiti, tiedän ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen kun kusin huoneeseesi.

Se tapaus joka nosti kylämme uutisiin, no olin mie siellä. Olin justiinsa tulossa kirjastoautolta, vakuutan että tämä pikku paheeni ei ole hillinnyt kulttuurin nälkääni. Silloin Jorma ja ne tuli vastaan ja piikitteli siitä lastit lakanan alla jutusta.

"Vieläk sää näät niitä unia missä vettä kaaetaan astiasta toiseen?"

Helekatin roistot! Mie sisuunnuin niin että lähin niitten matkaan. Niillä oli uus satsi tiputettuna vaikka sen piti vasta seuraavalla viikolla olla.

"Nääh, mitä sitä turhaan, Jimillä on kato nimipäivä."

Mentiin siitä saunamökkiin ja pantiin lyölykauha kiertämään. Sirkka sammu ensimmäisenä, joku veti siltä tuulipuvun housut poloviin, mutta kellää ei seissy. Jimi alako taas sitä iänikuista ruattia aikansa kertaamaan. Mie menin portaille kuselle niin siinä välissä Jorma koppas Jimiltä veret nokkaan ja raahas sen kartanolle.

"Siinon Jimi lapio, kaiva siihen kuoppa itelles."

Siinä vaiheessa mie lähin meneen. Se oli elämäni omituisin joulu.

Niin, tämä veikeä tarina löytyy Tulenkantajien debyytiltä viimeisenä biisini. Itse albumi on edelleenkin yksi parhaimmista suomiräp julkaisuista - kiitos funkin, räpin ja rollo-aksentin jotka luovat erikoisen yhdistelmän.

Mezzanine arvostus

29/11/2009 00:17, Posted in Beats and pieces, Visual side of beats, Comments (0)

Vuonna 1998 julkaistiin trip-hop pioneeri Massive Attackin kolmas albumi, Mezzanine, joka keräsi hyviä arvosteluja ympäri maailmaa ja IMHO on yhä edelleenkin heidän paras työ. Jo ensimmäiset vajottavasti takertuvat nuotit kertovat että levyn pääasiallinen tunnelma tulee olemaan synkkä, melankolinen, syvästi riipaiseva ja parhaimmillaan kuitenkin räiskyvästi maalaileva jossa levittäydytään trippimäisesti monelle eri tasolle. Albumin aloittava "Angel" ottaa siis kuuntelijan tehokkaasti haltuunsa ja tätä biisiä voi tänäkin päivänä kutsua mullistavaksi. Hitaasti etenevä mutta erittäin raskaasti painotettu työ jossa sähkökitaran särisevästi elehtivä ominaisuus pistää aivot raksuttamaan sen merkiksi ettei tällaista mahdotonta kombinaatioita elektronisessa musiikissa pystytä luomaan. Mutta Massive Attack onnistui siinä sata prosenttisesti ja tuossa edessäni se nyt väreilee. "Risingson" luikertelee edelleenkin paranoidisen epämiellyttävillä alueilla ja videosta palkittu "Teardrop" toimii yhä vaikkakin se on vuosien varrella kulutettu tehokkaasti loppuun. "Inertia Creeps" asentelee jo hivenen psykedeelisesti verhoutuvan vivahteen ylleensä ja muutenkin albumi onnistuu tarjoilemaan erilaisia vivahteita tämän mustan paletin alaisuudessa.

Niin... Yritän siis sanoa että kuuntelin tällä viikolla taas pitkästä aikaa tätä albumia työmatkoillani ja yksinkertainen "whauh" reaktio on yhä edelleen se ensimmäinen toteamus tästä julkaisusta ja tässä on vasta nämä singlenä julkaistua kappaletta. Yksi 90-luvun hienoimmista albumeista. Ehdottomasti.


Angel




Risingson




Teardrop




Inertia Creeps

Addiktioni 44/09

31/10/2009 20:42, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound (2007)

"Oletko onnellinen?", hän kysyi minulta yllättäen suoraan. Taistelin itseäni vastaan ja minulla oli hieman vaikeuksia rakentaa kunnollista vastaus noinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Jotenkin kyseinen sana oli muuttunut jossain vaiheessa sellaiseksi hämäräksi muistoksi paremmista ajoista. Silmäni tuijottivat tyhjyyteen hetken aikaa ja samalla aivojeni raksuttaessa yritin saada aikaiseksi edes jonkinlaisen vastauksen jossa en paljastaisi itsestäni liikaa. Lopulta sylkäisin ulos epämääräisesti että "en tiedä" koska totta puhuen en ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Adrenaliini, mieltäylentävä tunne ilman douppausta, itsensä ja rajojen etsimistä, ylipäätänsä kaikkensa antamista, muista ihmisistä välittäminen - osa näistä on miltei päivittäisiä asioita jotka ylläpitävät vahvoja rakenteita elämässä ja varmistavat että pää pysyy arjen väsyttävän harmaan ahertamisen keskellä edes jotenkin kasassa. Mutta henkilökohtaisen onnellisuuden suhteen ajalehdin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen sellaisessa vangitsevassa sumussa löytäen edes jonkinlaista kiintopistettä. Miettiessäni tätä ensimmäistä syventävää ajatuksen vaihtoa ja niitä lukemattomia joita seurasi perässä, sitä lopulta pysähtyy taas ruoskimaan itseäni että missä meidän juttu lopulta meni pieleen. Vaikka kuinka yrittäisin löytää oikeata selitystä tapahtuneille asiolle, totuus on se että minä en ollut valmis enkä varmaan ole vieläkään jos minä tunnen itseni. [...] Syvä hengitys sisään ja ulos samalla kun tyhjennän mielen. Flashbackit ovat joskus voimakkaita kokemuksia kun laittaa tietynlaisen tunnelman omaavan levyn soimaan taustalle. Parhaimmillaan musiikki pystyy tuomaan väkevästi esiin tapahtumia, paikkoja, ihmisiä ja raakoja tunteita muistojen syvyyksistä. Näin kävi Blood Spills Not Far From The Woundin kanssa kun aloin tosissani uppoutua tämän albumin synnyttämään äänimaailmaan ja tarinankerrontaan. Suurin piirtein kolmen viikon ajan kun olen kuunnellut tätä albumia kotona ja ollessani liikkeellä, olen suorastaan kellunut pään sisällä pyörivien tapahtumien keskellä ja analysoinut tekemieni valintojen purkautumista.

Mutta käännetäänpäs tämä huomio nyt itse julkaisuun ja artistiin. Necessary Response on siis Daniel Gravesin sivu-projekti. Blood Spills Not Far From The Wound julkaistiin Aesthetic Perfectionin julkaisujen välissä ja nyt alan vihdoinkin ymmärtämään miksi Aesthetic Perfectionin toinen albumi, A Violent Emotion kuulosti aikoinaan hyvin suoravetoiselta EBM tykitykseltä verrattuna Close To Human debyytin kiemurtelevan raakaan ja kokeellisesti tuoreeseen tunnelmaan. Kaikki ylimääräiset ja erikoisemmat kikkailut nimittäin ohjattiin hänen sivu-projektinsa alaisuuteen - ja sanoisinko jopa onnistuneesti. Tarkoitan tietenkin sitä että iDM-elementit vahvistuvat tällä albumilla ja muutenkin herra Graves ottaa suurempaa pesäeroa Aesthetic Perfectionin itsetuhoiseen viettiin. A Violent Emotion nosti debyyttiin verrattuna nuppia isompaan lukemaan ja pusersi "fuck this shit" asenteen kivuliaammin ulos pyrkien väläyttämään näkyvästi kahta keskisormea koko maailmalle keuhkojen kautta rääkyen ja välittäen väkivaltaista pahanolon tunnetta eteenpäin. Blood Spills Not Far From The Woundin tunnelmasta huikuu taasen huomattavasti henkilökohtaisempi särmä jossa artisti tuo omaa haavoittumistaan rehellisesti esiin - irti hakattu sydän sykkii vielä pöydällä kun itse artisti vuodattaa tuntojaan paperille.

Tekohengitystä ylläpitävän koneen ja pianon luoman kylmästi väreilevän intron kautta lähtee käyntiin herra Gravesin kurkottava matka 80-luvun syntikkapopin ja industrialin alkulähteisiin luoden henkisesti voimakkaan yhteyden menneisyyteen jota on kuitenkin päivitetty tarmokkaasti 2000-luvun tekniikkaan ja näin ollen luoden hyvin modernit raamit jo kolmekymmentä vuotta sitten syntyneisiin sävyihin. Muutenkin melodisesti yliladatun äänimaiseman ja sanomaa välittävän puhemaisesti tulkittujen vokaalin kautta albumi muuntautuu seesteisesti hallittuun melankoliseksi liidoksi mutta se ei tarkoita etteikö Blood Spills Not Far From The Woundilta löytyisi myös omanlaista hyökkäävyyttä. Sydänveren vuotaessaan ja albumin rullautuessaan paljastuvasti esiin, iDM ottaa ensimmäisen tukevan jalansijan levyn puolessa välissä soivan "This Distance" kappaleen aikana - Gridlockilta perityt nokkelasti kilkahtavat perkussiot, lainehtivasti levittäytyvät syna-melodiat ja sydäntä särkevästi tulkitseva robottiääni repii itseään hitaasti hajalle paljastaen lopullisen kauneuden näkyviin. Hektisyyttä albumilla jatkavat loppupuolella soivat nostalgisesti purkautuva ja vocoderia hyväksikäyttävä "Dying In The Worst Way" sekä täydellisesti viimeistellyn pisteen kokonaisuuteen painava "Devotion" jossa tiivistyvät vuosikymmeniä kestänyt teknologinen kehitys, paljastava piano ja päämääränsä lukkoon luoneen ihmisen kolminaisuus - todistaen sitä harvinaisuutta että myös lyriikalliset iDM tuotokset voidaan tulkita säväyttävän voimakkaasti.

A Violent Emotion ja Blood Spills Not Far From The Wound - kaksi täysin erilaista albumia. Sitä pakostakin alkaa tulkitsemaan että Aesthetic Perfectionin Close To Human on jakautunut kahtia ja nämä palaset olisivat lähteneet luomaan täysin omia kohtaloitaan. Kumpikin on omilla elementeillään erinomaisia levyjä ja varsinkin innokkaana musiikinostajana on hienoa kokea näitä hetkiä kun löytää kolikosta sen toisen puolen jonka tiesi jo alunperin puuttuvan.

Addiktioni 43/09

25/10/2009 15:42, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Velehentor: Dyatlov Pass (Reissue) (2009)

Toinen päivä helmikuuta vuonna 1959 eli viisikymmentä vuotta sitten, Venäjän Uralin vuoristossa tapahtui tapaturmainen mysteeri jolle ei vieläkään ole osattu rakentaa uskottavaa selitystä. Nimittäin yhdeksän retkihiihtäjää kuolivat hämärissä olosuhteissa yön aikana - kuusi ihmistä menehtyi hypotermiaan ja kolmella oli kuolettavia jälkiä kehossa jotka muistuttivat auto-onnettomuudessa syntyneitä vammoja eikä tutkimuksissa löytynyt minkäänlaisia todisteita tappelusta. Tätä selittämätöntä mysteeriä värittävät myös sellaiset oudot asiat kuten se että paikalta ei löytynyt muiden kuin näiden yhdeksän ihmisen jalanjäljet, retkeilijöiden teltta oli revitty sisältä päin auki, todistajat olivat nähneet 31 kilometrin päästä että tapahtumapaikalla oli välähtänyt kirkkaita, oranssin värisiä sfäärejä sekä uhrien vaatteista löytyi radioaktiivista säteilyä ja yhdeltä oli jopa revitty kieli irti. Helvetin karmivaa luettavaa kun lähtee purkamaan tätä tapahtumaa esim. Wikipedian artikkelista ja muista lähteistä.

Juuri tästä erikoisesta tapauksesta venäläinen underground-artisti Velehentor lähtee vyöryttämään pitkin selkäpiitä vahvasti värisyttävää inspiraatiotaan josta on muodostunut vuosien varrella pienen mutta sitäkin äänekkäämmän dark ambient piirissä yksi halutuimmista julkaisusta. Osasyynä miksi Dyatlov Pass on kerännyt näinkin kovan maineen on siinä että alunperin tämä levy julkaistiin vuonna 2003 134 kappaleen painoksena ja vieläpä ajan hampaissa huonosti säilyvänä CD-R tallenteella joten ne harvalukuiset jotka omistavat ja ne hieman enemmän onnekkaammat henkilöt jotka ovat kuulleet tämän teoksen edes jossain muodossa ovat yhdessä rummuttaneet tämän maineen puolesta. Itsekin vuosi taaksepäin kuulin tämän julkaisun ensimmäisen kerran ja siitä lähtien olen yrittänyt löytää kopiota. Epätoivoisesti raapien ja kaivaen, kuten aina. Mutta joskus saadaan olla ikuisesti kiitollisia ansaituille ja enemmän ammattimaisemmin tuotetuin uusintajulkaisuille. Nimittäin kun sitä vähiten osasi odottaa, Venäjän puolella majaileva Infinite Fog Productions onnistui tekemään sen mistä ollaan haaveiltu ja julkaisi kuluneen kuukauden aikana tästä albumista kolmen CD:n kokonaisuuden. Kuten alkuperäisen levyn suhteen, Dyatlov Passin uusintajulkaisu tarjoillaan ainoastaan rajoitettuna 493 kappaleen painoksena ja näin ollen yhä jatkaen legendaarista mainetta verhoutuen itsensä jälleen pieniin määriin. Parempi sekin kuin ei mitään. Kuten mainitsin, 64 minuuttinen nimikkokappale eli uusintajulkaisun ensimmäinen CD on se mikä tekee tästä niin himotun. Pelin raa'asti tarjoiltu nimike on siis dark ambient drones ja jälleen sitä musiikin kautta luodataan pelottavan tarkasti mielen pimeisiin sopukoihin ja muutenkin intensiivisen historian omaava julkaisu osaa kieltämättä vangita kuuntelijan huomion täydellisesti kuuloaistien kautta. Bassovetoisesti murahteleva drones kiskoo vahvoin elein syvyyksiä kohti ja jauhaa tehokkaasti hiljakseen taustalla kun yhtälöön ynnäillään mm. jo heti ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen vanhan miehen kansanlaulua ja minuutteja myöhemmin ihmisen kuiskivasti hengittävää läsnäoloa luoden tästä vähintäänkin yliluonnollisesti välittyvää henkistä linkkiä menneisyyksien tapahtumiin. Matkan varrella tunnelmaan ladataan myös syvältä kurkun perältä ammennettua korinaa ja erityisesti munniharpun väreilevästi etenevä liikehdintä osataan hyödyntää siten että loppupeleistä kokonaisuudesta muodostuu hyvin persoonallisesti koostetun ja ehkäpä hivenen eksoottisen kuuloinen.

Julkaisun toinen CD ja erityisesti tähän vuoden 2009 painokseen lisätty ennen julkaisematon, Ad Lux Tenebraen kanssa yhteistyössä tehty 46 minuuttinen "Man-Pupy-Njër" on jo huomattavasti kaaottisempi ja arvaamattomampi kokonaisuus vaikka edelleenkin ahkeroidaan kyynärpäitä myöten dark ambientin tumman paletin alaisuudessa. Vaikka Dyatlov Passin taustalla heijastuva historiallinen tapahtuma ei enää päde tällä toisella CD:llä, "Man-Pupy-Njër" kuitenkin osaa luoda uudenlaisia kiintopisteitä jotka pitävät kuuntelijan yhä edelleen tiukasti mukana. Siinä missä ensimmäisen CD:n pääpaino kallistui kohti perinteisemmän drones-koneiston luotettavaan ohjaamiseen johon mm. kurkun ääntelyn ynnäämisen myötä saatiin jopa eräänlainen shamaanimaisen rauhallinen olemus, "Man-Pupy-Njër" on jo huomattavasti painostavampi ja karkeampi peto joka kuitenkin alkaa kirkkaalla kilistelyllä jossa ei vielä pääse vaistomaan levotonta puolta. "Man-Pupy-Njër" alkaa siis suht-koht vakaasti - metallisia, kellopelimäisiä instrumentteja tahkotaan toisiinsa joiden kimeä kaikuminen luovat yhdessä taustalle pusketun liikehdinnän kanssa harmonisesti tasapainoissa elehtivän kellumisen jossa kuitenkin pakostakin aistii jonkinsortin terävästi pistelevää kihelmöintiä kehossa. Viidentoista minuutin aikana painetta lisätään dronesin avulla pikkuhiljaa ympäristöön joka raskaasti painostaen alkaa muuttamaan "Man-Pupy-Njërin" luonnetta enemmän tuonne tuomiopäivän hitaasti säestämiin tunnelmiin ja CD:n jälkimmäisellä puolella ei enää voi olla huomaamatta piilossa pysyttelevän nälkäisen olion tulistunutta läsnäoloa ja miten se suorastaan häärii taustalla aiheuttaen uhkaavan ailahtelevia reaktioita. Dyatlov Passin viimeinen CD on nimeltään "Otorten" ja se sisältää yhdeksän lyhyttä sävellystä jonka koskettimiston avulla soitettu toistuva melodia muodostaa pakostakin vaimean ja haikeasti irtaantuvan lopetuksen itse julkaisulle.

Taas löydän itseni taas helpottuneesta olotilasta. Dyatlov Pass sai arvoisensa, mutta kuitenkin rajoitetun uusintajulkaisun ja kolmen CD:n pidennetyksi versioksi muuntautuneena tästä julkaisusta muodostui tunnelmaltaan vaihteleva ja haalien itseensä taitavasti houkuttelevan kokonaisuuden. Muutenkin kuluneen vuoden aikana on tullut todettua että Venäjän puolelta löytyy paljon erinomaista kokeeellista ambient musiikkia kun jaksaa vaan tonkia (jos nimiä pitää pudotella, Cisfinitum on toinen artisti johon olen viime aikoina ihastunut). Velehentorin Dyatlov Pass on siis yksi unohtumattomista julkaisuista modernin ambientin saralla ja on sanomattakin selvää että tämä on suositeltava hankinta dark ambientin ystäville, jo ensimmäinen CD tekee tästä kaiken sen arvoisen.

Addiktioni 41/09

09/10/2009 23:44, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Lustmord: [BEYOND] (2009)

Viimeisen neljän vuoden aikana Lustmordilta on tullut ulos takuu- ja pomminvarmasti uusi julkaisu markkinoille että tässä on jo miltei uhkuen ja puhkuen ihmetellyt herra Williamsin kykyä kaataa pääasiassa ainutlaatuisen erinomaista materiaalia kuuntelijan korviin. Vuonna 2006 julkaistu live-julkaisu Lustmord Rising (06.06.06) löi raskaat kruunun ja valtikan kopauttaen pöytään sen merkiksi ettei genren kuningasta tulla syrjäyttämään vähään aikaan valtaistuimeltaan. Seuraavana vuonna putken päästä putkahti esiin teräksen kovalta kalskahtava mini-albumi Juggernaut joka periaatteessa antoi ensimmäiset pään yli varoitukseksi tarkoitetut laukaukset miehen tutuilta poluilta poikkeavasta tyylisuunnasta mikä vietäisiin päätökseen [OTHER] albumilla sekä The Dark Places Of The Earth, ensimmäinen remix-albumi kahden julkaisun mittaiseksi tarkoitetusta kokonaisuudesta joka lopulta nollaisi tämän kokeilun täydellisesti. Tänä vuonna tuohon listaan voidaan myös ynnätä remasteroidut julkaisut hänen Arecibo ja Isolrubin BK sivuprojekteistaan sekä tämä toinen remix-julkaisu. Kuten muistamme, [OTHER] sekä Juggernaut jätti sellaisen hieman kyseenalaisen fifty-fifty jälkimaun syljen sekaan ja The Dark Places Of The Earth palautti onnistuneesti kaiken taas raiteilleen tarjoten matalalta luotaavan basson ja syvällisen dronesin luoman yhtenäisen kokonaisuuden jonka keskellä pystyi kellumaan silmät kiinni ja antaa mielikuvituksen virtauksen kuljettaa kuuntelijan minne tahtoi - toisin sanoen julkaisu oli kaiken kaikkiaan hyvin klassinen tapaus Lustmordilta joka kuitenkin ei näyttänyt minkäänlaista merkkiä väsymyksestä itse dark ambient genrettä kohtaan. Taaskaan ei prameilla digipakkiin käärityn pääasiallisesti mustan pakkauksen suhteen mutta kuten tiedämme, Lustmordin musiikissa on tärkeintä se itse tunnelma ja millä tavalla mieli osaa tulkita näitä lumoavia ääniaaltoja. Kuitenkin [BEYOND] on tyystin eri kokemus tuohon ensimmäiseen osaan verrattuna joka pääasiassa uskaltaa taas edetä ja hitaan varmasti tunnustella genren muotoja ja lisätä stimuloivan herkästi juuri sellaisia pieniä akustisia luotauksia jotka nostattavat Lustmordin musiikin taas tuonne viehättävyyden kärkeen. Dark ambient peruspaletti on siis saanut lisää tekstuuria hienovaraisen pianon sekä jousisoittimen kielen hennon liikkeen myötä joihin yhdistellään Lustmordin jo kauan sitten hyväksi havaittuja lumoavan uhkaavia elementtejä. Kellopelejä, hidastettuja törmäyksiä, kaukaisuudessa lohkeilevien palasten vyörymistä alaspäin sekä [OTHER] albumilta tuttu karhea kurkunpään värinä loksauttavat kipinöiden [BEYOND] albumin 60 minuutin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi joka jälleen imaisee kuuntelijan ensimmäisestä nuotista lähtien sisäänsä ja lopulta laukeaa harvinaiseen tilaan julkaisun viimestelevällä "Er Eb Os" kappaleen viimeisellä kahdella minuutilla. [BEYOND] ei siis ole alusta loppuun synkän mustan lohduttoman virtauksen aaltoilevaa vaikutusta vaan juuri tuon kahden ratkaisevan minuutin aikana Lustmord osaa myös tuoda esiin silmiinpistävän hohtavaa kauneutta joka hyödyntää tällä kertaa huilun ilmavaa liikehdintää.

Enpä muista että olisin kohdannut tällaista tapausta aiemmin. Tarkoitan siis että julkaistaan kaksi remix-levyä perä kanaa ja kummassakin tapauksessa onnistutaan täydellisesti. On ehkäpä hieman ironista että itse alkuperäinen teos ja sitä ennen siivittänyt Juggernaut oli eräänlainen lankeamus väärille poluille jossa Lustmordin kokeilunhaluisuus ei lopulta riittänyt luomaan uudenlaista jännitettä joka olisi lopulta noussut klassikoiden rinnalle. Vasta nämä kaksi remix-julkaisua nostivat maestron vieläkin enemmän kunnioitettavaan statukseen sillä onhan se kieltämättä hieno asia että herra Williams pystyy vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin yhä vaan parantamaan suorituskykyään. Aikakin on taas mitä mainioin sillä Lustmordin musiikki ei oikein sovellu aurinkoisille päiville ja nyt kun syksyn kylmät ja valoa vähenevät päivät hämärtyvät ikkunoista sisään, [BEYOND] on enemmän kuin luotu näihin pimeneviin hetkiin.

Addiktioni 40/09

01/10/2009 12:07, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

VA / Michael Andrews: Donnie Darko (Original Soundtrack & Score) (2004)

Donnie Darko. Kuten monen muunkin korkealle arvostetun elokuvan suhteen, myös tämä vuonna 2001 julkaistu pieni-suuri elokuva menestyi heikosti elokuvalevityksessä mutta vuosia myöhemmin sitäkin suuremmalla tarmolla nauttii kulttimainetta ja onhan se kieltämättä varsin näpsäkästi kirjoitettu kokonaisuus johon nivoutuvat älykkääseen sci-fiin nojautuva tarina ajassa matkustamisessa sekä epätodellinen tunnelma maailmanlopusta 80-luvun amerikkalaisessa lähiössä. Elokuvalle sävelletty musiikki myöskin kohoaa meikäläisen listalla varsin korkealle koska Michael Andrews selkeästi haluaa kiertää kaikki Hollywood peruskliseet kaukaa ja luoda täysin omanlaatuisen äänimaiseman liikkuvalle kuvalla käyttäen vanhan-ajan analogisia laitteistoa. Alunperin score julkaistiin samana vuonna kuin itse elokuvakin ja vuoden 2004 painokseen ynnättiin toinen CD joka sisältää mm. kasari-hittejä kuten esim. Joy Divisionin ikiklassikko "Love Will Tear Us Apart", Duran Duranin "Notorius" ja elokuvan alussa soiva INXS'n "Never Tear Us Apart". Kieltämättä joskus nämä ylimääräiset soundtrack CD:t ovat yksinkertaisesti sanottuna helvetin rasittavia mutta nyt täytyy myöntää että kokonaisuus on onnistuttu pitämään tiukasti kuosissa. Tarkoittaen sitä ettei tyypilliseen tapaan tätä various artists CD:tä ole lähdetty änkemään äärimmäisilleen täyteen ajan hengessä liitävää tavaraa joilla ei ole mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, vaan kerrankin kaikilla soundtrack CD:llä soivilla kappaleilla on pieni paikkansa itse elokuvan aikana - oli kyseessä sitten teatterilevitykseen päästetty versio tai myöhemmin julkaistu director's cut. Siitä iso plussa.

Mutta meikäläisen raapustukset yleisesti tuntien, tyylipuhdas kasarimeininki ei ihan ole minun juttuni eli tämän julkaisun suola on ehdottomasti CD numero kaksi - Michael Andrewsin kirjoittama alkuperäinen score. Kuten mainitsin, Donnie Darkon alkuperäinen score pyrkii heti ensimmäisestä värähtelevästä nuotista lähtien kulkemaan täysin omilla urillaan jossa päällimmäisenä kuulee kuinka pääasiassa analogisilla laitteistolla on lähdetty muodostamaan ambientmainen, rauhallisesti ympäristöön laskeutuva minimaalisen ohut mutta karhea äänimatto jota kuitenkin muovaavat ja kaivertavat sielukkaasti pianolla vahvasti painostettu suuntaus, jousien seesteisen vaimea läsnäolo sekä balanssiin optimoidut herkästi tulkitut taustavokaalit. Pianon paikoitellen voimakkaasti vaikuttava ilmenemistapa saavuttaa myös kevyesti nostattavan nostalgisen vetovoiman ja mieltä ylentävän kaipuun, luoden sopivan etäisyydeen kahden ääripään merkityksestä kunnes scoren heilurimaisen liikehdinnän myötä aletaan siirtymään kohti uhkaavasti laskeutuvaa synkempää puolta. Toisin sanoen siinä vaiheessa kun Donnie Darko on vuorovaikutuksessa Frankin kanssa (esim. cuet "Tangent Universe", "Manipulated Living" ja "Ensurance Trap"), score riekaloi esiin retro-futuristisesti sykähtelevän levottomuuden ja hyytävän kylmästi etenevän kurkotuksen psyykkeen epäterveelliselle rajoille. Tätä edestakaisin paikoilleen lokeroituvaa liikehdintää jatketaan loppuun asti kunnes vastaan tulee end crediteissä soiva ja itse julkaisun kulmakivistä, Gary Julesin coveroima Tears For Fearsin kappaleesta "Mad World". Aikoinaan Gears Of Warin trailerissakin vilahtanut kappale muuntautuu alkuperäisen hektistä vaikutuksesta miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin scorella perinpohjaisten tutuksi tulleiden työtapojen kautta täydellisesti riisutun oloiseksi ja hienovaraisesti viimeistellyksi sävyksi sisältäen Michael Andrewsin herkästi puskevan pianon ja häivähtyvästi taakse piiloutuvan sellon joihin ynnätään Gary Julesin rauhallisesti rentouttavan, puhtaasti tunteisiin vetoava tulkinta. Esiinnousevasti leimaavat lyriikat muokkaavat elokuvakokemuksen vieläkin enemmän koskettavaksi ja pelokkaaksi kokemukseksi. Yritän siis sanoa että Donnie Darkon score on 37 minuuttisena kokonaisuutena hyvin tiivistunnelmainen tarjoten lämpöä ihmisyydestä mutta kuitenkin häilyen myös onnistuneesti epämääräisen tuntemattomilla rajoilla ja näin ollen luoden käytettyjen soittimien myötä mielenkiintoisen haarautumisen elokuvamusiikin saralla.