Yksi näkökulma

Addiktioni 46/08

16/11/2008 17:10, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Tarmvred: Subfusc (2001)

Jos tietty asia ei tullut tässä vaiheessa selväksi, minä pidän erityisesti sellaisista julkaisuista joka osaa tarjota jossain määrin haasteellisen ympäristön ja joka ei pyri takertumaan tietyn genren sisäsiittoiseen perusluonteeseen sekä sitä siivittäviin ideoihin. Toisin sanoen Subfusc ei ole sellainen industrial genren tyypillinen "wham-bam-thank you ma'am" rykäisy jossa pyritään täyttämään jokainen avonainen reikä monotonisesti hakkaavalla paukkeella ja taustalla riipaisevasti värisevälla noise-seinämällä joiden pääasiallinen tarkoitus on antaa päänsärky kyvyttömin maneerein tuotetulla ja täysin sieluttomalla kirjoutustaidolla tehtyä konehelvetin pulssimaista pyyhkäisyä. Sehän on kuin kuuntelisi vanhan pesukoneen räminää sekä putkiradion suhinaa ja fiilistelisi niiden luomaa yhteissoundia absinthin kanssa. Anteeksi nyt vaan tämänkin aligenren kuuntelijoita mutta minun on pakko kertoa teille totuus - tämä ei ole kiinnostava juuri millään tasolla. Joten ruotsalainen Jonas Johansson a.k.a. Tarmvred on siinä mielessä eloisasti sykähtelevä uudempi tuttavuus meikäläisellä sillä kaveri selkeästi haluaa erottua massasta luomalla totutusta kaavasta hieman vasempaan päin kallellaan olevaa prosessointia jossa ei edes tarvitse kuunnella kertaakaan kliseisen huonolla maulla lisättyjä puhesämplejä elokuvista.

Subfusc koostuu kuudesta eri palasesta jotka heilahtelevat neljän ja puolen minuutin etenemisestä viidentoista minuutin mammuttimaiseen mittoihin kohoavalla äänivyörytyksellä sekä yhdestä remiksistä jonka tarjoilee industrial genren vakionaamahauki eli Converter. Levyn aloittava "Part 01" on jo heti sellainen niskakarvoja positiivisesti nostattava aloitus albumilla että tässähän jo miltei heittää hanskat tiskille huutaen samalla että "eihän tässä ole enää mitään järkeä kun kaikki oleellinen on jo nyt saavutettu". "Part 01" aloittaa siis liikehdinnän ambientimaisella tunnelmalla joka muistuttaa jossain määrin Iszoloscopen Audient Void albumin alien-maailman kristallimaisen hämäriä maisemia kunnes saavuttaessaan kolmen minuutin rajan, Subfusc kutsuu sisäänsä myrskyisästi kohoavan ryminän jonka myötä albumi muuntautuu vallitsevaksi yleisilmeeksi tarjoten runsaasti vääristynyttä signaalia joka kasautuu läpäisevästi eteneväksi hyökyaalloksi tuoden myös mukanaan rytmikästä ja raskaasti takovaa perkussiota joka tässä vaiheessa suorastaan imaisee räiskyvästi luotuun tunnelmaan jossa kuuntelijaa pyöräytetään vähän väliä ylösalaisin. Tai kuten minä olen päätynyt käyttämään yksinkertaisempaa termiä tästä kokemuksesta - progressiivista rytmistä noisea. Juurihan tätä Subfusc on läpeensä täynnä. Kuuntelijaa kohti paiskataan jatkuvalla syötöllä raskasta materiaalia samalla kun eri elektronisen genren rajoja pyritään tuomaan muutamamaa askelta lähemmäksi mutta yksi tärkeä aspekti kokonaisuudessa taitaa olla se että Subfusc ei pyri olemaan sellainen nenänvartta pitkin tuijottava, vakavamielinen ja yhden ilmeen levy. Nimittäin senkin huomaa viimeistään siinä kun "Part 01:n" viimeisellä minuutilla kaiken kaaottisuuden sekä halkeilevasti rahisevan äänivallin keskelle yllättäen porautuu kasibittisyyden luoma soundi tarjoten menneisyyksien rakkaita melodioita. Itselläni ainakin lapsuuden ajan eli 80-luvun kepeä mutta riemukas tunnelma tulee heti mieleen. Mainitsin myös hieman tuosta genren rajoja rikkovasta mentaaliteetista. "Part 02" alkaa väistämättä esitellä kuuntelijalle että rhythmic noisea osataan kehitellä ja kaavailla alusta asti uudestaan tuomalla esim. drum and bassin puolelta tech-steppimäistä breakbeattia jota muovataan ja muotoillaan jatkuvalla energisyydellään sopivaan muottiin joka kuulostaa jopa luonnolliselta jatkolta kaiken muun perinteisyyden keskellä. Jotta tämä ei nyt kuitenkaan kuulostaisi täysin albumilta joka antaa loputtomasti liikkumavaraa, "Part 04" viimenkin tuo pääosaan bassorummun karhean jykevän olemuksen jonka värähtelevä liikehdintä aloittaa vakaasti mutta varmasti hampaiden paikkojen irroituksen.

Subfusc osaa siis parhaimmillaan tarjota myös tyrmäävää iskua raskaasta lekasta joka pistää läskit tummumaan ja tuo veren suolaisen maun suuhun eli tarjoten sellaista vyörytystä isomman kaliiberisen aseen kera joka kuuluu genren perusluonteeseen. Kuitenkin kauneus on vain katsojan omissa silmissä tai siis korvissaan. Tarmvred näyttää vahvalla osaamisellaan että juuri tälläinen konevetoinen industrial-julkaisu pitää olla - rohkean monipuolinen jossa valovoimaisen liikehdinnän myötä osataan luoda uutta tilaa ja liikkuvuutta myös kaaottisessa ympäristössä jonka aikana teokset laajenevat ja kasvavat kuin kuuntelija olisi teipattuna suoraan loputtomasti virtaavaan syöttöputkeen jonka aikana monesti huijataan melkein onnistuneesti siihen tunteeseen ettei tämä voisi enää mitenkään kehittyä kunnes yllättäen jälleen uudet maut ja värit alkavat vyörymään taustalta esiin. Jos jotain jotain negatiivistä pitää sanoa tästä albumista, ainoastaan Converterin oma näkemys originaaleihin versioihin verrattuna on suorasti sanottuna laimea esitys joka selkeästi pyrkii samanlaiseen kaliiberiin liikkuvuudessaan mutta lopulta jää sellaiseksi keskinkertaiseksi suoritukseksi. Miehen luoma uudelleenmiksaus olisi ehkä toiminut Converterin omalla julkaisulla mutta ottellessaan Tarmvredin omaa materiaalia vastaan, se on selkeä altavastaaja joka suorastaan jää jalkojen alle poljettaviksi.

Addiktioni 45/08

08/11/2008 22:39, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) (2008) Exit Planet Dust (1995)

Taidanpa poiketa jollain tapaa rutiinistani. Normaalisti kirjoittaisin viikon aikana postiluukkuun kolahtaneesta levystä miltei intohimoisen nuoleskelevaan sävyyn, mutta todellisuuden ruma nyrkki iski tällä kertaa päin näköä. Tämä äskettäin julkaistu Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin luotsaaman The Chemical Brothersin uraa summaava kokoelma Brotherhood on ensimmäisen CD:n myötä sellaista ylivuotavaa schaissea että taas nähdään, ehkäpä liiankin selkeästi miten jälleen julkaistaan markkinamiesten sanelemaa uudelleenkierrätystä. Unohtuiko joku siis kertoa tälle välähtävän idean isälle levy-yhtiön sisällä että The Chemical Brothers julkaisi vasta viisi vuotta sitten mittavan kokoelman urastaan eli tämä "tyhmennetty" painos ei tarjoa juurikaan mitään mullistavaa. Päinvastoin. Vuoden 2003 jälkeiset singlet kaivertavat syvempää koloa aivojen etulohkoon jonka myötä pää alkaa halkeilemaan sen merkiksi että ettei tässä enää miltei löydä minkäänlaista halua kuunnella koko orkesteria. Kokoelman toinen puolisko on pidempään roikkuneille faneille juuri ja juuri sellainen ostokynnyksen ylittävä herätys - The Chemical Brothersin white label testipainokset tulevista tuotoksistaan eli Electronic Battle Weapon numerosta yhdestä kymmeneen on nyt viimeinkin saatu kasattua yhdelle CD:llä mutta ei nämäkään onnistu pelastamaan The Chemical Brothersia siltä toteamukselta että heidän maaginen kirjoituskynä alkoi tylsistymään kolmannen albumin myötä jonka huomasi myös siitä ettei singlen b-puoliltakaan löytynyt minkäänlaisia piilotettuja helmiä. Minun viestini on siis se että unohtakaa nämä sensaatiota hakevat ja orkesterin tuotantoa hyppivästi edestakaisin leikkaavat kokoelmat sillä monissa tapauksissa tällaiset yhteen pakettiin ängetyt singleista koostuva kokoelma kertovat vain pintapuolisesti mistä orkesterista on todellisuudessa kyse.

Joten haluankin mielummin hakeutua The Chemical Brothersin innovatiivisimman julkaisun pariin, nimittäin heidän vuoden 1995 debyyttiin Exit Planet Dust. Jos minun pitäisi jollakin tapaa kuvailla Exit Planet Dustia, ensimmäiset sanat olisivat varmaan että tämä on yksi 90-luvun parhaimmista elektronisen musiikin albumeista. Nyt eläessämme vuotta 2008, toisin sanoen kolmetoista vuotta myöhemmin tuntemus albumin voimakkuudesta vain vahvistuu enemmän kun palasin tämän pariin määrätietoisemmalla asenteella. Parhaimmillaan Exit Planet Dust on SE albumi joka määrittelee The Chemical Brothersin todellisen luonteen ja asenteen. Tämä viime vuosien kaupalliseen päin nojautuvat tuotokset ovat vain niin kuvottavaa kuuntelijan aliarvioimista että niissä ovat kaukana todellinen innovativiisuus, vallitseva tunnelma raa'asti tarjoiltuna sekä se massiivisuutta ympärille levittävä tunne äänivallissa joka pistää kuuntelijan liikehtimään ja haluamaan pakonomaisesti lisää. Levyn aloittavat "Leave Home" ja "In Dust We Trust" ovat juuri näitä paljon puhuttuja malliesimerkkejä kuuntelijan haltuunottamisesta jossa varsinkin matalalta iskostuva ja luotaavasti ilmassa värisevä basso yhdistettynä tasaisella ryöpyllä biittejä sylkevään tykistöön sekä syntikoiden huutavasti repivään lataukseen jotka luovat yhteyttä kohti valtaväylää joka odottaa albumin myöhäisemmässä vaiheessa. Kuitenkin miltei alusta lähtien Exit Planet Dust on yllätyksiä täynnä joiden tarkoituksena on herätellä kuuntelija siihen ajatukseen miten monipuolinen The Chemical Brothers parhaimpina päivinä oli. Edetessämme albumin miellyttävästi koostetusssa biisirakenteessa, kolmantena vuorossa on live-versio "Song To The Sirens" kappaleesta joka on alunperin myöskin tämän duon ensimmäinen työ vuodelta 1992 kun he vielä käyttivät nimeä The Dust Brothers. Sämplätty Dead Can Dance vokaali käänteisenä versiona kuulostaa hyvinkin seireenimäisen korruptoivalta ja kun suoraan takapuskuriin kiinni miksattu "Three Little Birdies Down Beats" aloittaa hommansa sähäkällä acid-kylvyllään, The Chemical Brothers on alkanut muokkaamaan ja astuttamaan soundiaan kohti 4/4 maailmaa jonka sireenimäinen kierrätys suorastaan elävöityy hymniksi jonka palvojat uskovat ettei huomisella ole jälleen mitään merkitystä. Salamahyökkäyksenä toimiva "Fucked Up Beats" on lyhyt, puolentoista minuutin hard-as-nails asenteella koostettu breakbeat jyrä joka kuitenkin ajaa asiansa seiniä kaatavalla tyylillään jättäen vain hävitystä ja tomua taakseensa kunnes "Chemical Beats" jatkaa taas siitä mihin alun myötäilevällä linjalla hipovasti syöksyttiin: BRING THE FUCKING NOISE! Eli volyymit kaakkoon ja nautitaan siitä kun The Chemical Brothers tarjoilee äpärämäisesti puuroutunutta näkemystä acid-virtauksesta joka suorastaan käristää aivojen synapseja nopeasti loppuun.

Levyn puoliväli on jo ohitettu ja tässä vaiheessa rauhallisemmat häivähdykset dubin, ambientin ja trip-hopin saralta alkavat ottamaan isompaa jalansijaa levyn äänimaailmassa ja sen purkamisen aloittaa "Chico's Groove" jonka seksikäs, muotoja myötäileva kosketus suorastaan piirtää kohovia ääriviivoja horisontissa jotka venyvät, taipuvat ja muuttavat jatkuvasti muotojaan. "One Too Many Mornings", kuten titteli varovaisen hennosti vihjailee, on just sellainen kohti auringon nousua tuijottava ja jumiuttava kokemus. Väsynyt mieli hakeutuu jonkinlaiseen kiinteään pisteeseen johon tarttua vielä viimeisillä voimillaan. "Playground For A Wedgeless Firm" on nyt jälkikäteen helppo ristiviitata heidän urallaan ensimmäiseksi kipinäksi psykedeelisesti viriteltyyn kokemukseen joka sitten suorastaan räjähti ennennäkemättömiin lukemiin ja monimuotoiseksi orgasmiksi nimeltään "The Private Psychedelic Reel" heidän heidän seuraavalla julkaisullaan. Vaikka Exit Planet Dust on pääasiallisesti instrumentaalityö, albumilta löytyy myös kaksi vierailevien vokaalien kanssa tehty yhteistyötä jotka antavat lisää elävyyttä lainatessaan ääntänsä The Chemical Brothersin konemaisesti tuotettuun visioon. Ensimmäinen näistä on levyn loppupuolella kuultava ja singlenäkin julkaistu "Life Is Sweet", jolla esiintyy The Charlatansin Tim Burgess, yhä edelleenkin jatkaa The Chemical Brothersin riipaisevaa kykyä jalostaa biitti sekä kokovaltaista tuotantopuoltaan ennenkuulumattomalla tavalla ja samalla jättäen tunnistettavat pulssimaiset jäljet vuodesta 1995. Julkaisu on aina hyvä jättää sellaiseen tunnelataukseen jossa ei jää enää mitään epäselvyyksiä. Albumin viimeistelevä teos eli Beth Ortonin haikeasti mutta kuitenkin eläväisesti tulkittu "Alive Alone" on downtempon alaisuuteen käärittynä se erinomainen viimeistely - leikkausinstrumentin tarkasti kurveissaan pitävän kyydityksen jälkeen on hyvä antaa tilaa hengittää. Kunnes uusintakierros alkaa...

Exit Planet Dust on 49 minuuttia säihkyvästi heijastuva timantti - siis täydellinen jonka raivokkaasti toteutetussa soundeissa on tuhdisti jämäkkyyttä mutta kuitenkin osaa kurkottaa kohti tasoittavaa tunnelmaa jolta löytyy pehmeä, humaanimaisempi puoli. Toisin sanoen kaaosmaista breakbeattia, sykkivästi mukaansa tempaavan big beattia sekä persoonallisesti tuotettua trip-hopia jännittävästi sekoitteleva tulisen väkevä cocktail on sellainen kokemus jonka pariin vetäytyy yhä näiden vuosienkin jälkeen enemmän kuin mielellään. Exit Planet Dust on myöskin selkeästi king of the hill tyylinen julkaisu duon uralla jota he eivät tule koskaan ylittämään ja sen nyt viimeinkin ymmärtää kun katsoo ja kuuntelee mitä he ovat julkaisseet viime vuosina.

Addiktioni 43/08

26/10/2008 16:39, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Paul Haslinger: Sleeper Cell: American Terror OST (2007)

Tämä menee nyt hieman nurinkurisesti itselläni, toisin sanoen perse edellä puuhun edetään taas. Olen siis tässä pidemmän aikaa toivonut että jossain päin maailmaa pulpahtaisi esiin Sleeper Cellin ensimmäisen tuotantokauden originaali score - ihan vaan Paul Haslingerin tuotannosta pitävänä sekä siitä miten vakuuttavasti musiikki syvensi tarinaa tässä sarjassa ja unohtamatta tietenkään sarjan paniikinomaista kauhua maalaavaa pääteemaa joka suorastaan naulasi silmät televisioon kiinni heti ensimmäisella katselukerralla. Ikävä kyllä juuri minkäänlaista fysikaalista versiota ei ole näkynyt mutta tuossa taannoin huomasin että mm. Amazonissa olisi myytävänä Sleeper Cellin toisen tuotantokauden score digitaalisena kopiona. Pakkohan se oli lopulta hankittava (amerikkalaisen välikäden kautta) mutta se mikä tästä lopulta tekee aiemmin mainitsemani nurinkurisen kokemuksen on se etten ole nähnyt toista kautta tästä sarjasta. Noh, hypätään taas hetkeksi aikaa pelkästään soundin maailmaan ja yritetään pärjätä pelkän mielikuvituksen kanssa. Hankitaan DVD-boksi sitten paremmalla ajalla. Kuten Sleeper Cellin ensimmäisen tuotantokauden musiikki, myös Sleeper Cell: American Terror jatkaa onnistuneesti käyttäen samoja aihioita. Puhutaan siis musiikillisesti jossa perinteinen elokuvamainen modernin klassinen luo sen vankan pohjan jonka päälle aletaan kasaamaan erinäisiä kerroksia jotka alkavat nivoutumaan ja sekoittumaan toisiinsa esimerkillisellä tavalla - arabialaiset rumpu- sekä jousisoittimet joiden kumiseva kolina ja viiltävä värinä suorastaan antavat sellaisen temperamenttisen sysäyksen esimerkkinä siitä että ollaan tuntemattomien mutta vaarallisten voimien kanssa tekemisessä samalla kun scoren keskellä vankasti soljuva elektronisesti tuotettu äänimaailma jonka keinuva liikehdintä parhaimmillaan lisää adrenaliinipitoista hurmosta kokonaisuuteen ("Dot Murder"). Itämaisesti korostuvat tunnelmalliset vokaalit vahvistavat liitoksia entisestään ja viimeisen silauksen antavat kitaran kautta kammetut ratkaisut jotka parhaimmillaan onnistuvat muuntamaan tätä konseptia kahteenkiin eri suuntaan levittäytyen seesteisen hämärästä ympäristöstä ("The Long Goodbye", "Dreams Of Better Days") in-your-face tyyliseen yhteenottoon ("Harbor Delivery"). Julkaisun vallitsevasta monen elementin symbioosimaisesta käyttäytymisestä huolimatta score osaa myös irtautua hetkeksi itselleen luoduista raameistaan joista levyn aloittava "Supreme Love" on yksi erinomainen esimerkki yllättävästä hypystä. Kyseinen teos kuulostaa jo heti jokseenkin tutulta, en ole täysin varma että oliko tämä jo ensimmäisessä tuotantokaudessa mukana mutta ainakin 90-luvun kaltainen Bristol-henkiseen trip-hop formaattiin käärittynä tämä suorastaan huokuu Massive Attackin jalanjäljissä kulkevana työnä. Erityisesti miten kaikki soittimet ja vokaalit maalataan esiin tässä teoksessa tuovat väistämättäkin selkeän rinnastuksen ja referenssipisteen kohti Mezzanine albumia. Mutta mutta... Scoren erinomaisesti ylläpidetystä luonteesta sekä rikkaasti esiintuodusta toteutuksesta huolimatta, loppupeleissä minkä takia tämä score alkaa saada epätasaisesti huojuvaa liikehdintää alleensa on se puuttuva palanen joka myöskin osoittautuu tärkeimmäksi osaseksi. Pääteema loistaa siis poissaolollaan jonka johdosta score tuntuu pahimmillaan työltä jonka yksi neljästä kannattelevasta jalasta amputoitu irti ja näin ollen pysyy juuri ja juuri pystyssä.

Addiktioni 40/08

02/10/2008 12:08, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Faunts: M4 (2006)

Mass Effectin lopputekstien rullatessa kuvaruudulle ja kuten itse pelin aikana oli jo tottunut, kuulokkeista esittäytyi jälleen ambientmainen tunnelma ja sitä siivättävä naputtava tahti jonka aikana minä suorastaan jähmetyin paikoilleni. Taakse olivat jääneet kymmenien tuntien kiveen hakattua kliseistä sci-fi käsikirjoitusta joka kuitenkin onnistui pitämään pelaajan tiukasti näppäimistön sekä kuvaruudun edessä ja jopa miltei huutaen tahtovansa lisää aina kun pelaajaa oli onnistuneesti kuljetettua syvemmälle juonen kaartuvassa kehityksessä ja siinä ohella tietty tehtävä oli suoritettu onnistuneesti. Viidentoista sekunnin jälkeen tunsin kuinka kitarariffi suorastaan halkaisi paksun ilman lävitse. Tässä vaiheessa heräsin pienestä horroksestani kun pakonomaisesti aloin kyselemään itseltäni että mikä ihmeessä tämä oikein on. Leijuvat ambient dronesit, kumisevat kasarirummut, indierockmaista haltuunottamista ja hitunen avaruusrockia sekoittamaan lisää pakkaa. Kun viiden ja puolen minuutin vaiheilla Vangelismainen tunnelmankohottaja synareiden kautta yhtyy tähän jo muutenkin rikkaasti toteutettuun soundimaailmaan ja avot, tässä meillä on yksi mielenkiintoisimmista modernin indierockin saavutuksista. Vai onko tämä puhdasta uudelleenherätettyä kasaria, uusretroa vai muuta vanhaa mikä on muutettu uudeksi? Väliäkös sillä. Minä olin myyty tuon yhden kappaleen ansiosta. Pieni who+what tutkimustyö netin ihmeellisessä maailmassa auttoi nopeasti löytämään kaivattua lisätietoa tästä orkesterista sekä julkaisun joka sisälsi tämän kyseisen kappaleen. En siis (jälleenkään) miettinyt hirveän kauan että tilaisinko tämän kyseisen julkaisun nopean tutustumisen kautta, varsinkin kun jakelijana toimivan levy-yhtiön nettisivuilla luki tylysti että viimeiset fyysiset kopiot lojuvat pöydällä eikä tätä julkaisua tulla uudelleen painamaan.

Tämä miltei neljänkymmenen minuutin M4 EP/minialbumi tarjoaa siis viisi kappaletta joiden keskimääräinen pituus heiluu siinä 7-8 minuutin rajoilla. "M4 (Part II)" aloittaa tämänkertaisen vyyhdin purkamisen ja kyseinen teos on tosiaan se joka soi tuossa Mass Effectin lopussa. Kulkiessamme julkaisulla seuraavaan etappiin, humaanin biittikoneiston kolkko, kaikuva 80-luvun soundi on yhä edelleenkin läsnä joka kuitenkin onnistuu luomaan sellaisen pulssimaisen vetovoiman joka yhdistyy leijuvan konetaustojen sekä särisevästä pyörivän kitaran kautta saavutukseksi jossa ymmärretään miten menneisyys on yksi tärkeä kiintopiste jonka kautta voidaan luoda uutta ja siirtää kokemusta eteenpäin. Kun aloituskappaleen vokaaleisssa kevyesti käytetty vokooderi poistuu käytöstä, "Sleepwalker" viimeinkin paljastaa että laulajan ääni muistuttaa jossain määrin Thom Yorken kaltaista esiintymistapaa - melankolista ja sisäisesti repivää traagista tulkintaa jossa erityisesti riipaisevasti kyselevä "Am I still asleep?" lause antaa sellaisen sysäyksen kappaleen ytimessä jonka myötä vajoaa rumpukoneiston ja kitaran yhteisesti sointuvaan äänivalliin kun samanaikaisesti sulkee silmiään. Kaksi biisiä takana ja jo tässä vaiheessa olo tuntuu kuin lottovoittajalla. "M4 (Part I)" on selkeä johdatus vauhdikkaampaan kakkososaan mutta se ei tarkoita etteikö tämäkin pitäisi näyttävästi paikkaansa tällä julkaisulla. Enemmän elektronisena tanssilattian houkuttimena toimiva ja täysin instrumentaaliseen työhön puettuna tämä ensimmäinen osa myös läpikäy samaiset soitannat mutta on tunnelmaltaan huomattavasti seesteisempi jossa erityisesti tasaisesti kumiseva biitti asettelee tästä yhteen liikehdintään sidotun tuloksen. Alle kuuden minuutin työnä eli julkaisun lyhyimpänä teoksena toimiva "Meno Mony Falls" on toinen perään iskostuva pelkästään instrumentaalia soitantaa sisältävä työ jonka kevyesti elektroa myötäilevät perkussiot sekä slidekitaran tyyni liukuminen asettelevat tämän työn selkeästi rauhallisempaan ääripäähän kunnes värisevästi kumpuava shoegaze otanta lataa sähköshokin kaltaisesti jälleen piristävästi uutta eloa. "Of Nature" hidastuu ja taipuu levyn viimeistelevänä työnä tuonne unimaiseen ja sielukkaasti aseteltuun esiintymistapaan joka ainakin biittiohjelmoinnin puolesta lähestyy huomattavan paljon Radioheadin Kid A albumin kokeellisuutta. Aistillisesti esittäytyvä kitara tuo taas järeämpää voimakkuutta kappaleen selkärankaan mutta viimeinen minuutti häipyvästi katoavana ambientina luo haikean ja mieleen jäävän lopetuksen julkaisulle.

Tämä kanadalainen orkesteri löi kyllä sellaiseen kultasuoneen saadessaan biisinsä hyvin menestyneeseen sci-fi/kevyt-RPG elementeillä varustettuun räiskintäpeliin. Minä olen tuskin ainoa ihminen joka läpipeluun myötä oli suorastaan monttu auki kun katseli rullaavia lopputekstejä sekä samanaikaisesti kuunteli sen aikana esitettyä musiikkia ja jonka johdosta oltiin miltei suoraan päätä netissä ostamassa edes jonkinlaista julkaisua joka sisältäisi tämän teoksen. Yhden referenssipisteen myötä tämä viiden kappaleen M4 EP onneksi antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kasvaa jokaisella kuuntelukerralla jossa erityisesti tunnelmaltaan positiivisesti ailahteleva ja vaistomaisesti etenevä rakenne tarjoili yllättävän kierrepotkun omaankiin kuuntelutottumukseen. Jälleen yksi orkesteri jonka nimi menee siihen listaan jossa pitää ottaa syventävää luotausta tulevaisuudessa.

Addiktioni 39/08

28/09/2008 20:28, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Recoil: Unsound Methods (1997)

On taas pientä alkuvaikeuksia siitä että miten tätä julkaisua pitäisi alkaa kuvailemaan ja luonnehtimaan. Pelkäksi trip-hopiksi kategorisoiminen on vain mikroskooppinen pintaraapaisu ja sekin luo liian helposti sellaisen leiman että tässä olisi jatkuvasti käytössä yhdeksän erilaista pyörivää peruslooppia, saman määrän sämplättyä melodiaa ja ehkäpä joku ylimääräinen instrumentti heilauttamaan tunnelmaa. Siitä ei ole kyse. Ei todellakaan. No mut' kuitenkin... Jos jostain pitää aloittaa, olen tainnut joskus aikaisemmin pariinkin otteeseen mainita että minä pidän tumman puhuvasta musiikista ja varsinkin siitä miten ihmisen pimeää puolta osataan käsitellä luovaasti ja kaivertaa ennenkuulumattomalla tavalla esiin audiovisuaalisesti. Elektronisen musiikin puolella on montakin tapaa värittää tätä kerronnallisuutta - Venetian Snaresilla riittää näitä sarjamurhaajien maailmaan astuvia breakcore-turpamättöjä joista Meathole on ehdoton suosikkini, pelkästään kuun valossa loistava ja jääkylmän ilman ympäröivä 30 Days Of Night soundtrack, trippimäiseen kokemukseen aseteltu The Future Sound Of Londonin uran huipentumana toimiva Dead Cities eli toisin sanoen listaa voisi jatkaa loputtomasti sillä sormetkaan eivät riitä laskemaan julkaisujen määrää. On siis puhumattakin selvää että ex-Depeche Mode miehen Alan Wilderin Recoil-projekti ja varsinkin tämä vuonna 1997 julkaistu Unsound Methods voidaan rinnastaa tähän sisäisesti repivään universumiin jossa määrätietoisesti tuijotetaan syvään kuiluun ja jälkiä jättäen kuuntelijaa pidetään tiukasti otteessaan väkevästi tarjotussa atmosfäärissä joka samalla kertoo tarinoita urbaanissa kaupungin sydämessa asuvista tavallisista ihmisistä ja heidän haluista, piilotetuista vaistoista jotka heräävät yön hämärinä hetkinä sekä sielun arkkitehtuurista jossa synteihin langennut ihminen viimeinkin kohtaa totuuden.

Unsound Methods albumin eteneminen alkaa "Incubus" nimisellä kappaleella josta löytyy täysin samanlainen taustabasso sekä biitti kuten Saint Etiennen klassikosta "Filthy". Käytetty sämple tietenkin mahdollistaa heti sen että tässä on jotain tuttua jota osaa arvostaa valmiiksi mutta varsin nopeasti tulee selväksi että musiikkia kuljetetaan uusia väyliä pitkin paljon laajemmalle alueelle joista yksi on albumilla vierailevat vokaalit jotka muokkaavat tästä hyvinkin persoonallisen kokemuksen. Aloitusraidassa esiintyvä Douglas McCarthy asettelee kuuntelijan sopivaan tunnelmaan kun hän lainailee muutama riviä tekstiä Francis Ford Coppolan "Apocalypse Now" elokuvasta. "Every time I think I'm gonna wake up back in the jungle..." kertoo suorasanaisesti ihmisen kummittelevasta menneisyydestä ja raivokkaasta pelosta jota hän on kokenut. Pelko kuitenkin muuttuu voimaksi joka rimpuillen iskeytyy pintaan ja työntyy lävitse sellaisella voimalla jonka päätteeksi huudetaan keuhkojen pohjista että ollaan suorastaan elossa. Tämä on yksi albumilla esiintyvä 'niche' eli miten Alan Wilder työstää jokaisen kappaleen perinpohjaisesti. Kuuntelija suorastaan ajautuu monivivahteisen kerronnallisuuden keskelle josta monen mutkan kautta tuotokset saavat jatkuvasti uutta virtaa tuomalla uusia instrumentteja luodakseen vahvemman tunnelman ja lopulta kuuntelija löytää itsensä sekä kappaleen täysin eri pisteestä mistä homma käynnistettiin. "Drifting" on jo perinteisempi, askeettisempi trip-hop pohjainen nyökkäys joka nimensä mukaisesti ajelehtii painottomassa ympäristössä ja jonka kautta ainoastaan annetaan tilaa hengittää kunnes seuraavat kaksi tuotosta ottavat suorastaan kurkusta kiinni ja muistuttavat miksi tämä albumi sai allekirjoittaneen täydellisen huomion. Hänen nimensä oli "Luscious Apparatus". Maggie Estepin spoken word taktiikalla työstetty tarina kertoo kahdesta yövuoroa majoneesitehtaalla tekevästä ihmisestä jotka löytävät pienen asetelman kautta toisensa ja hetken mielijohteesta lähtevät harrastamaan seksiä töiden jälkeen. Tai kuten Maggie Estep sen naisena paremminkin luonnehtii ilman epäselvyyksiä - "...wordless sex, slow sex, fast sex, talking sex, sex like animals have, sex like boys have, sex like girls have, sex upside down, sex inside out, sex with grins, sex with tears, sex, sex, sex..." ja joka toivekkuudesta ja tunteiden kaipuusta huolimatta kuitenkin muuntautuu karmivaksi tarinaksi ihmisestä joka paljastuu todelliseksi hirviöksi. Vokaalit ja lyriikat ovat muutenkin itselleni vain yksi osa kokonaisuutta jonka sanoma usein onnistuu hukkumaan taustalle mutta Unsound Methods albumilla nämä pienet, eläväiset tarinat korostuvat ja joita on pakko kuunnella tarkasti jotta ymmärtäisi tulkitsijan viestin täydellisesti. Yksi huomion kääntävistä teoksista on siis "Luscious Apparatus" ja toinen on heti perään puskeva "Stalker" joka suorastaan vaanii, saalistaa oman huvin vuoksi ja lyöttäytyy miltei iholle jonka myötä haluaa raapia pinnan verille. Kun on ehtinyt asetella mielensä että tämä saalistaja pysyttelisi omassa piilopaikassaan, se sivaltaen hyökkää kohti ja varsinkin miten viimeiset kaksi minuuttia tuodaan kuuluvasti esiin - rytmihäiriöinen sydän hakkaa epätoivoisesti kun viimeinenkin sykähtelevä pulssi olisi kaikkoamassa. Veren maku suussa sitä kyselee että olenko edelleenkin elossa vai en. Punaisena lankana hehkuvan pelon keskellä, julkaisu suorastaan seisahtuu kun puolessa välissä nostetaan hengellisyyttä esiin "Red River Cargo" kappaleen kautta joka hämmentävästi puskee albumilla vallitsevaa soundia kohti gospelia, elokuvamaista kerronnallisuutta, pinnallista acid-vivahteisuutta sekä pohjustaen sämpläyksen kautta kuuntelijan 60-70 vuotta sitten rotusyrjinnän vallitsevaan etelään tuolla rapakon takana. "Red River Cargo" on albumin monumentaalisin työ ja selkeästi yksi huippuhetkistä julkaisulla joka yksinään pystyy kohottamaan Alan Wilderin musiikillista uusiutumiskykyä täysin uudelle alustalle. Vaikka Moby harrasti samaa käsittelytapaa pari vuotta myöhemmin kaupallisella läpimurto-albumillaan Play, tässä kuitenkin huomaa selkeästi eron siinä miten kaksi erilaista leivänpalasta lyödään pelkästään teipillä yhteen tai miten albumin vallitseva työskentelytapa mahdollistaa yksilöllisen kaiverruksen, muokkauksen, hionnan ja joka vielä jälkikäsitellään uudestaan jotta kaikki palaset olisivat täydellisiä. Ohituskaistamaisesti kiihtyvä "Control Freak", jälleen elokuvamaisa tulkintaa ansiokkaasti lainaavat "Missing Pieces" sekä "Last Breath" (joka saa myös psykedeelisyyttä hipovaa vireyttä ylleensä) tuntuvat näiden kolmen voimakkaasti esiteltyjen kolmen kappaleen jälkeen miltei varjoihin lankeavilta töiltä vaikka niissä yhä jatkuvat albumin toimintaperiaate tai siis kuvailemani 'niche' esimerkillisesti kunnes Unsound Methods lopulta irtautuu kaikesta kun "Shunt" muuntautuu jykevästi hakkaavaksi, transsimaiseksi luotijunaksi.

Joskus tällaisen julkaisun pelottava matka ihmisyyden psyykkeeseen heijastaa myös omia pelkoja jonka johdosta pystyy vastaanottamaan musiikin hieman poiketusta tavasta. Onko se sitten positiivinen vai negatiivinen asia, minä siirryn ehdottomasti tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Lehdistö on saanut mussutella muutaman päivän ja vielä seuraavankin viikon tämän viikkoista tragediaa jonka myötä on vaistomaisesti tuntunut että rivien välistä on saanut lukea miten media salakavalasti yrittää syyllistää tietynlaista musiikin kuuntelemista. Kuten olen sanonut, musiikki on vain musiikkia. Parhaimmillaan se parantaa oloa, lohduttaa, edistää ajatusten kulkua tai värittää mielikuvitusta mutta se ei muuta aivojen kemiallista tasapainoa. Unsound Methods sisältää muutenkin sämpletyöskentelyn kautta laatua johon toivoisi törmäävän näinä päivinä enemmänkin ja tämä julkaisu onnistuu yhä tänäkin päivänä toimimaan malliesimerkkinä käytettyjen ideoiden sekä toteutuksen suhteen jossa erityisesti intensiivinen ja yksityiskohtainen tarinankerronta sekä naaman edessä heiluva pakokauhu lisäävät tämän albumin omanlaista viehätystä. Toisin sanoen nämä ovat ne tavat jolla pyritään erottelemaan jyvät akanoista ja Unsound Methods on kokemus joka kuulostaa täysin omalta itseltään.

Addiktioni 36/08

13/09/2008 23:24, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Squaremeter: Kopyright Liberation (2001)

Kopyright Liberation Front. The KLF. Legendaarinen kirjainyhdistelmä. Puhun tietenkin tästä elektronisen musiikin parivaljakosta joka mm. piti brittimediaa suorastaan pilkkanaan ja vei sitä 90-luvun alussa parhaimmillaan kuin sokeaa lammasta narussaan. Sen sijaan nimen varastaneen naurettava radiokanava voi mennä itseensä. Oikeasti, credit where credit is due. Mutta miten tämä originaali The KLF liittyy saksalaiseen Squaremeterin alaisuudessa pyörittävään Mathis Mootziin? Tällä vuonna 2001 julkaistulla ja ainoastaan vinyylimuodossa julkaistulla mini-LP:llä hän lainailee tai kuten se oikea termi on, sämpläilee ja uudelleenkierrättää The KLF:ää ja sen erinäisiä sivuprojekteja miltei tunnistamattomassa muodossa ahkerasti ja hyvinkin tiiviissä tahdissa. Kopyright Liberation onkin jonkinlainen kunnianosoitus Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn luotsaamalle soundille mutta kuitenkin kuulostaen täysin Squaremeterin omalta julkaisulta. Ne pienet mutta vihjailevasti korostuvat asiat kuitenkin tekevät tästä hyvinkin epätavallisen kokemuksen - levyn kannessa esiintyvä astronautti, kappaleiden nimeämiset ("Trancentral", "Ru Con"), käytetyt vokaalit kuten esim. "Protect" kappaleen aikana kuultava '...four angels of Mu Mu, rise from the sea to protect us' ei varmasti jätä ketään epäselväksi että samaa Illuminatus mytologiaa/potaskaa myös viljellään tälläkin saralla. Puhesämplet siis kyllä pystyy tunnistamaan tai paremminkin jossain määrin rinnastamaan The KLF:n äänitorveksi mutta olenko esim. kuulevinaan "Trancentralin" aikana ikiklassikon "What Time Is Loven" melodian venytettynä, haalistettuna ja hidastettuna taustalle miltei huomaamattomaksi. En tiedä. Kuvittelenko koko homman vain omassa päässäni vai onko herra Mootz onnistunut käyttämään luovaasti samankaltaista rautalankamallia melodian purkamisessa, häivyttämisessä ja uudelleenkokoamisessa omassa työssään.

Albumiin liitetystä erikoisemmasta gimmickistä huolimatta Kopyright Liberation voi suoraan rinnastaa samana vuonna julkaistuun Parsec albumiin. Vaikka allekirjoittanut ei ensimmäisten viikkojen aikana ollut täysin vakuuttunut kyseisestä levystä, mutta se on kuitenkin onnistunut ajan kanssa kasvamaan meikäläisen kohdalle siihen pisteeseen että itse pidän sitä ensimmäisistä tärkeimmistä kulmakivistä jos todella haluaa tutustua ja ottaa varovaiset alkuaskeleet Squaremeterin musiikkiin. Kuten totesin aikoinaan osuvasti Parsecista, myös Kopyright Liberation onnistuu olemaan samaa kaliiberia joka aloittaa Squaremeterin soundin puskemisen melodisemman ambientin puolelle ja tämä kuuden biisin mini-LP onnistuu kiteyttämään kaikki ne asiat mikä on hyvää Squaremeterissä. Paikkaansa valloittavaa taustasuhinaa, tiuhassa tahdissa purkautuvaa glitch-pauketta sekä miksoskooppisesti editioitua kilkkeitä löytyy taas riittävästi sekoittamaan pakkaa Squaremeterin omassa universumissa mutta nyt ensimmäisen kerran vinyyliltä kuunneltuna, tämä puoli minimaalisuudesta suorastaan pääsee oikeuksiinsa koska valitun formaatin luoma lämmin tunnelma tuo omanlaisen viehätyksensä. Tarkoitan sitä että välillä jopa vinyylin itsensä esiintuova raa'asti rahiseva olemus lisää syventyvää mielenkiintoa tätä julkaisua kohtaan kun hetkittäin pähkäilee että kuuluvatko nuo tietyt naksahdukset todellisuudessa tähän kappaleeseen vai onko se pelkästään pinnan aiheuttamaa häiriötä. Kuten taisin myös aikoinaan mainita, Parsec kuitenkin onnistui lunastamaan paikkansa omalla tinkimättömällä tyylillään jossa basso suorastaan jyrisee pulssimaisen jylhästi ja Kopyright Liberation jatkaa siinäkin mielessä samanlaista kulkuväylää sekä siinä ohella voi taas aistia ne pienen pienet vaikutukset jotka loivat täysin uudet polut kolmeen eri suuntaan Squaremeterin uralla joista viimeisenä on The Frozen Sparkin aloittama täydellisen tyhjyyden ammentaminen hänen töissään. Yritän siis sanoa että jälleen kerran samankaltaisia yhtäläisyyksiä löytyy siis myöhäisemmän materiaalin kanssa - mukaan on siroteltu jokseenkin arabialais henkisiä vokaalisämplejä ja miltei piilossa pysyviä ideoita joita nostettiin uudelle tasolle seuraavilla julkaisuilla. Kuitenkin kaikesta rinnastuksesta huolimatta, Kopyright Liberation toimii myös erinomaisesti itsenäisenä, avaruusmaisesti tilaansa laajentavana tunnetilana joka parhaimmillaan purkautuu jo miltei transsimaisesti avautuvana esitystapana mutta silti jokin tässä kliinisesti ja digitaalisesti sykähtelevässä äänimaailmassa antaa sellaisia selkeitä varoituksia ettei edes halua harhailla liian kauaksi aloituspisteestä sillä tästä löytyy on myöskin hyvinkin paljon ihon alle hiipivästi riipaisevaa, kylmää hikeä pintaan välittävää klaustrofobista tunnelatausta - ainakin julkaisun aloittava nimikkokappaleen karhea olemus suorastaan tunkeutuu hiekkapaperimaisesti sisäänsä ja lopulta työntyy toiselta puolelta lävitse. Kopyright Liberation liukuu onnistuneesti minimaalisuudesta rytmikkäästi esiintuodulle etenemiselle jossa biititön ambientmainen nyanssi aloittaa ensimmäiset liukumiset.

Jos kuvittelet että tämä on tosiaan oudomman puolen omaavaa musiikkia, täytyy myöntää että yhdessä vaiheessa itsekin havahduin kesken kaiken takaisin todellisuuteen kun piti vastata puhelimeeni ja juttelun ohella luin puolisilmällisesti juuri sylkäistyjä keskeneräisiä sanojani. Kirjoittamani kuvaus toi väistämättä mieleen että kuka tällaistakin todellisuudessa kuuntelee mutta eihän siihen tarvita kuin yksi henkilö joka sanoo että tämä on täysin minun musiikkiani. Kopyright Liberation on vahvasti kokeellinen ja siinä osataan uudelleen koota menneisyyttä sämpletyöskentelyn kautta mutta kuitenkin kuulostaen täysin itsenäiseltä työltä. Huolimatta normaalia lyhyempänä julkaisuna Squaremeterin discografiassa, Kopyright Liberation on konseptin sekä tuotannon puolesta yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista jota luonnehtisin jopa pakolliseksi hankinnaksi Mathis Mootzin sivuprojektista pitäville.

Sleepwritten

06/09/2008 13:28, Posted in Beats and pieces, Kryptinen purkaus, Comments (0)

Tuli hankittua tuossa about kuukausi sitten The Angelic Processin "Weighting Souls With Sand" vinyylimuodossa levyhyllyyni. Silloin soittimen hankinta oli vasta alkutekijöissään ja albumi tietenkin meni hyllyyni odottamaan parempia aikoja. Digipakkiin paketoitu CD löytyy tietenkin kokoelmastani mutta jotenkin tuli sellainen suoranainen pakottava tarve ostaa se myös vinyylimuodossa ja varsinkin punaisena vinyylinä julkaistu versio. The Angelic Processin sielu katosi maan päältä sillä hetkellä kun pääarkkitehti, K. Angylus riisti itseltään hengen joten tämä jäi heidän viimeiseksi julkaisuksi ja halusin vain jollakin tapaa täydentää kokoelmaani tämän orkesterin suhteen. Samanhenkistä mantraa olen toistanut ennenkin, mutta kai minä edelleenkin yritän taota muidenkin päähän että kuinka hieno orkesteri tämä on... tai oli. Sitä on yhä vaikea uskoa että näinkin voimakasta, aisteihin vetoavaa musiikkia ei tulla enää koskaan kokemaan tältä kahden ihmisen muodostamalta kokonaisuudelta tulevaisuudessa.

Tänään viimeinkin pääsin rauhassa kuuntelemaan tätä vinyylimuodossa tarjoiltua julkaisua. Tuttu äänimaailma tai paremminkin pystyyn räjähtävä äänivalli ympäröi minua ja sitä taas haikeiden tunteiden keskellä pitelin pahvista koteloa käsissäni ja mietin kuinka tämä on orkesterin viimeinen julkaisu tai kuten olen joskus aikaisemmin tiivistänyt tämän toteamuksen yhdeksi lauseeksi - "Weighting Souls With Sand" on The Angelic Processin joutsenlaulu. Yksi osasyy miksi hankin tämän myös vinyylinä on tietenkin se että vinyyliversiossa on yksi extra bonusraita nimeltään "Sleepwritten" jota ei ole CD:llä ollenkaan ja nyt kun tätä 11 minuuttista albumin huipentumana toimivaa raitaa kuuntelee, sitä on pakko vaan todeta itselleni kuinka tämä on yksi hienoimmista kappaleista albumilla. Suorastaan iskee sydäntä puristava tunne kun kuuntelee minkäläisia soittimia sekä ideoita tähän viimeiseen kappaleeseen on onnistuttu sisällyttämään kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta. Pelkästään "Sleepwritten" kappaleessa esitellyt toimintatavat vakuuttivat minut että jos The Angelic Process olisi julkaissut tämän jälkeen yhden levyn, kaksikko olisi vienyt orkesterin muokkaaman koneiden ja kitaroiden muodostaman äänimaailman seuraavalle tasolle.

Tämä julkaisu oli yksi hienoimmista kokemuksista viime vuonna ja nyt ympyrän sulkeuduttua, ehkäpä minä olen nyt valmis päästämään irti.

Addiktioni 35/08

31/08/2008 11:37, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Trifonic: Emergence (2008)

Ensikosketuksena tähän kahden veljeksen muodostamaan kokonaisuuteen tapahtui tuossa vähän yli kuukausi taaksepäin Hybridin Soundsystem_01 miksauslevyn kautta ja silloinkin ne ensimmäiset minuutit "Parks On Fire" kappaleen sykkivästä ja ärhäkkäästi bassoa hyväksikäyttävästä sekä rymisevästä jammailusta suorastaan kohotti penkissä löhöilevän väsyneen olemuksen sille tasolle että piti oikein korjata asentoani sekä ajatuksen kanssa tarkistaa orkesterin nimi ja netin kautta etsiä mitä he olivat saaneet aikaiseksi julkaisurintamalla. Riemuhan siitä varsinaisesti repesi kun löysin orkesterin nettisivut ja ilmaiseksi tarjotun debyytti-albumin siedettävällä äänenlaadulla. Kun kuuntelin julkaisua, en ehtinyt edes puoleen väliin kun näppäimistön kautta merkitsin itselleni työpöydällä olevaan pieneen muistilappuseen että tämä julkaisu pitää hankkia fyysisessä CD muodossa. Kuten "Parks On Fire" osoitti, Trifonicin soundissa on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä parin vuoden takaiseen BT:n uransa radikaalisesti uudelleen buuttaavaan ja häikäisevän positiivisesti yllättävään This Binary Universe albumiin. Edestakaiset venytykset sekä kompressoinnit äänimaailmassa ja loputtomasti glitch-efekteillä leikkimiset tuovat liiankin läpinäkyvästi mieleen että tässä on käyty samaa puuta veistämässä. Kopiointi syytöksiin ei tällä kertaa tarvitse tarttua sillä sisällön samankaltaisuus johtunee siitä Trifonicin Brian Trifon oli myös mukana tuolla BT:n mullistavalla julkaisulla mm. ohjelmoimassa. Vaikka siis Trifonic käyttää paria samankaltaista gimmickiä BT:n albumilta ja siinä ohella imee kunnioitettavasti ideoita parilta muultakin huippuartistilta, Emergence osaa silti kuulostaa debyytiksi pitkälle ajateltuna sekä ennenkaikkea hiotulta ja yksityiskohtaiselta kokonaisuutena.

Emergence käynnistyy levyn nimeä kantavalla ja jossain määrin albumin eri virtaukset yhteen punovana tekijänä jossa yhdistyvät luovaasti hytkyvät breakbeat-trip-hop-idm akselissa pyörivä rumpuohjelmointi jonka sivuttaisliikkeessa voi erottaa pilkahduksen purkaantuvaa glitch-operointia. Aistillisen esiintuodun kitaroinnin sekä pianon sekoitus lisää organisuutta tähän koneistettuun tuotantoon ja viimeistelynä tuo syvälle taustalle, soljuvasti upotettu vokaalimainen virtaus joka on vielä vasta mikroskooppisesti esitelty verrattuna siihen miten sitä myöhemmässä vaiheessa aiotaan tuoda esiin. Perusaloitus siis joka ei kuitenkaan näytä kaikkia valttikorttejaan heti ensikättelyssä. Downtempon lumoissa liikkuva "Broken" herätellen heilauttaa kuuntelijan sille ymmärryksen tasolle että Trifonicin soundi osaa muuntautua tai paremminkin vetäytyä hengittämään rauhallisempia, maltillisia menetelmiä mutta kuitenkin miltei sormia napsauttavan nopeasti osaa edetä takaisin räiskyvämmän profiilin alaisuuteen. Albumin tasapainotellessaan selkeästi instrumentaalien ja vokaalien sävytteisten raitojen välisessä maisemissa, tulee suorastaan ahaa elämys kun tajuaa että missä vaiheessa kaikki suorastaan kliksahtaa omille paikoilleen - julkaisun rikkaimmat hetket koetaan jo aiemmin mainitussa "Parks On Fire" kappaleessa sekä Emergencen keskelle sijoittuvassa neljän toisiinsa sidotussa ryppäässä josta selkeästi kiteytyy albumin ydin. "Lies" aloittaa tämän ytimen sykkimisen ja tässä vaiheessa haikeus on jo hyvin paljon läsnä, jopa vuolaasti virtaavana katalyyttina joka leviää kaikkialle. Muutenkin nämä downtempon alaisuudeessa liikkuvat tuotokset tuovat jossain määrin tulee mieleen yksi trip-hopin klassisimmista vedoista eli Massive Attackin Mezzanine albumilta tuttu "Tear Drops". Jälleen siis yksi sun toinen toimiva idea konemusiikin menneisyydestä jota on osattu jalostaa omassa työssään. "Transgenic" astuu häivähtyen esiin tuoden mukanaan unenomaisen, pehmeästi vellovan äänimaton johon kuuntelija kieriytyy hiljalleen ja "Sooner Or Later" jatkaa tätä samanhenkistä fiilistä vokaalien merkeissä kunnes esiinmarssiva rummutus kaivertaa tästä hyvinkin eloisan, sydämen lailla takovaa vireyttä josta olen löytävinään jopa hivenen New Ordermaista mieltäkohottavaa sävelkuviota kitarasta. "Parks On Firen" lisäksi "Vacuum Tree" on ehkäpä albumin yksi moniulotteisimmista töistä ja kun tätä alkaa paloittelemaan pala palalta, pelkkä toistuva biitti on hyvin Autechremainen jota kyseinen orkesteri viljeli parisen vuotta taaksepäin ja saadessaan rytmimäisen liikkeen alleen se muuntautuu kineettiseksi energiaksi jota melodiat, pintaa vavisuttavat bassot sekä efekteillä leikkimiset fuusioittavat tämän futuristiseksi, kiihkeästi eteneväksi drumfunkiksi. Suoranainen soundtrack teknologia-friikeille. "Terminal A" sekä "Terminal B" ovat kumpainenkin nykypäivän digitaalisen dubin ruumillistuma jota väritetään Murcofin kaltaisen pikaisesti ja hyvin sattumanvaraisesti esiintuotujen cinemaattisten instrumenttien avustuksella. Julkaisun viimeistelevä "Good Enough" alkaa saada jo dubstepin kaltaista, keinotekoisesti nykivää ilmentymistä ja ehkäpä ensi kertaa tämän kaltaisen musiikin kuuntelemisen aikana havahduin siihen etten turhaan yrittänyt kysellä itseltäni tämän genren perimmäistä pointtia. Toisinsanoen kappale osaa sulautua muun materiaalin joukkkoon eikä näin ollen jää roikkumaan ilmaan eriskummallisena yhdistelmänä erilaisia tyylejä.

Emergence on syvälle sisään kurkuttova ja selkeästi hyvän olon tunnetta nostattava debyytti joka osaa monipuolisuudellaan lunastaa paikkansa pysäyttävällä hetkellään nykypäivän nopeasti kuluttavassa maailmassa. Itselleni albumi osui täydellisesti siihen saumaan kun on kuunnellut viime aikoina hyvinkin kaaottisesti luotua sekä esiintuotua musiikkia ja Emergence osaa tasoittaa kaikki terävät särmät tästä puristavasta olotilasta. No mut' kuitenkin. Puhe on kuitenkin aina halpaa - toisin sanoen jos et ole vielä vakuuttunut, albumin saa siis ilmaiseksi downloadattua mp3-muodossa tuolta Trifonicin omilta nettisivuilta.

Addiktioni 34/08 - Part 2

24/08/2008 19:15, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Hans Zimmer And James Newton Howard: The Dark Knight OST (2008)

The Dark Knight scoren starttaava ja vähän päälle yhdeksän minuuttinen Jokerin inkarnaationa toimiva "Why So Serious?" on sellainen alku julkaisulla joka suoranaisella kurkkuun takertumisella määrittelee uudet standardit. Kuten jatkuvasti veitsenterällä elävä itse hauskuuttaja, myös sävelletty teema on ruumillistuma pahuudelle, psykopaattisuudelle ja osoitus sille miten kaaoksen keskellä voi elää tai paremminkin sen luonnille kaaoksen agenttina. Se miten jouset sirisevät edestakaisella liikkeellään, värähtelevät ja liukuvat minimaalisuudesta in-your-face tyyliseen lähikontaktiin jossa aistii kaikki pienetkin muutokset, lyömäsoitinten intensiivinen pauke, basson eläväisesti rymisevä läsnäolo sekä kokonaisuutena eeppisiin mittoihin räjähtävällä maanisella liitämisellä - kuin jollakin hallitsemattomalla, kierolla logiikalla tässä ammennettaisiin suorastaan keuhkojen syvyyksistä huutaen Beastie Boysien "Sabotagen" kireä takominen ja uudelleensyntynyt tapa soittaa Nine Inch Nailsia ja Ministrya pelkästään akustisilla soittimilla. Niin, kuvittele: voimakasta industrial kohinaa ja jyrinää soitettuna täysin jousisoitinten ehdoilla. Eihän tämä todellisuudessa ole siinä mielessä täysin uusi kokemus. Esim. viime vuoden puolella Kronos Quartetin tekemä remix Nine Inch Nailsille tai Atari Teenage Riotin kappale "Ghostchase" Hanselin coveroimana ovat kumpainenkin äärimmäisen hyviä esimerkkejä siitä miten jousisoittimet pystyvät erinomaisesti korvaamaan johtojen varassa roikkuvia elektronisia instrumentteja mutta tämän scoren aloittavassa cuessa on viimeinkin kaikki palaset loksahtaneet paikoilleen ja tuntuisi paikkaavan kaiken sen mikä jäi lyhykäisyydessään lopulta uupumaan aiemmista muokatuista prosesseista. Jos musiikin pitää edustaa onnistuneesti synkkää, mustalla verhoavaa puolta myös hollywoodin blockbustereissa, tässä on yksi kiistaton todiste siitä että kannattaa tosiaan vaivautua ponnistamaan muutama ylimääräinen maili sen saavuttamiseen. Vaikka mieltä ronkkiva "Why So Serious?" voisi luokitella elokuva scoreiden parhaimmaksi aloitukseksi jo heti ensikättelyssä, täytyy tähdentää se on kuitenkin yksi neljästä tärkeimmästä liitoskohdasta jotka ylläpitävät tämän scoren kokonaisuuden kireästi yhdessä sekä samalla hallitsee kuuntelijaa pitämällä hänet lyhyessä remmissä joka todellisuudessa kielii siitä että tässä vaiheessa ollaan jo valmis anomaan lisää.

"I'm Not A Hero" esittelee Batmanin teeman ja ollessaan vastapainona Jokerin sääntöjä rikkovalle mentaliteetille, cue kuitenkin onnistuu yltämään samanhenkiseen, maanisesti viritettyyn syöksykierteisesti vellovaan tunnelmaan jossa tunnustellaan omat henkilökohtaiset vaikeudet. Supersankaruus tuo esiin omat, vaikeasti kannateltavat taakat mutta tämä on itseasiassa vasta ensimmäinen osa tematiikasta - tämä sankaruudesta kieltäytyvä ja itsestään poispäin työntävä cue esittelee sen puolen ihmisyydestä jossa Batman/Bruce Wayne suorastaan läpikäy omia tuntojaan siitä mitä kaikkea hän joutuu uhraamaan omasta psyykkeestään toimiessaan omankädenoikeuden puolustajana. Ennen varsinaista jälkimmäisen osan täydellistä ylösnousemusta, score vetäytyy takaisin vaaniviin fillereihin jotka ylläpitävät kokonaisuuden synkkää luonnetta tiukasta tahdissaan kunnes puhtaasti toimintapainoitteiset cuet repäisevät kaikki jännityksestä ja adrenaliinia sykkivät suonet apposen auki ja taas lähdetään suoranaiselle itsetuhoiselle kierteeseen. "Like A Dog Chasing Cars" viimeinkin paljastaa Batmanin teeman todellisen ytimen - miltei tuhoutomaton ja eteenpäin pyrkivä legendaarinen voima jossa aistii miten kymmenpäinen joukko jousia meloisivat ja ylläpitäisivät tasaisesti vauhtia yllään samalla kun torvisoittimet ohjaavat megalomaanista kulkupeliä päämääränsä. Scorella on hetkittäin selkeästi sellainen psykologinen vaikutus itsensä kanssa kamppailevaan ihmiseen - ainakin itselleni "Like A Dog Chasing Cars" ja julkaisun myohäisemmässä vaiheessa soiva, samaisesta cuesta uudelleenrakennettu "Introduce A Little Anarchy" ovat sellaiset hetket scoressa jotka tuntuisi ottavan suoran yhteyden omaan, henkilökohtaiseen pimeään puoleeni jonka johdosta haluaisin toteututtaa itseäni vaarallisesti. Varastetut kulkupelit ja maailman syrjäisessä kolkassa odottavat syvät, pohjattomat kuilut tulevat itselläni mieleen. Pelkkä ajatus saa meikäläisen aivot oksentamaan kuonaa ulos mutta äärimmäisesti palkitsevan fiksi ryöpyn takia sitä on valmis tekemaan mitä vaan. Neljäs ja viimeinen scoren vakauttajan asemassa on Harvey Dentin teema. "Harvey Two-Face" esittelee scoren romanttisemman, melodisemman ja sanoisinko jopa inhimillisemmän puolen pianon kautta operoituna mutta kuten Harvey itse täsmensi - sitä joko kuolee sankarina tai näkee itsensä muuttuvan roistoksi. Tämä on juuri se olennainen asia Harveyn teemassa. Mielipuolisuuden juoksennellessa vapaana, sitä väistämättä jossakin vaiheessa joutuu törmäyskurssille kohti tragediaa. Parhaimmatkin meistä korruptoituvat ja tämä cue demonstroi tunteellisesti ja ihon karvoja hivelevällä muodonmuutoksella kun Harvey Dent päästää irti ja lopulta muuntautuu itsensä silpomisen kautta Harvey Two-Faceksi.

Elokuvan kahdesti nähneenä voin edelleenkin yhtyä siihen mielipiteeseen että The Dark Knight on tapaus joka jää historiaan yhtenä mullistavimmista teoksista supersankaruudesta ja itse soundtrack on myös omalla sarallaan unohtumaton kokemus. Hans Zimmer ja James Newton Howard loivat yhdessä scoren joka on persoonallisesti koostettu ja rohkealla tavalla uudistava jossa läpikäydään kolmen eri hahmon alkukantaisia tunteita kuten myös kehitystä joka lopulta suorastaan kohoa eeppisiin, moniulotteisiin mittoihin. Julkaisu huipentuu siihen miten se on miksattu kerroksittain yhteen ja pisteen i:n päälle lyö scoren lopussa soiva kuutentoista minuuttiin venytetty "A Dark Knight" joka loppuu siihen miten se alkaakin "Why So Serious?" cuessa - aivan kuten Jokeri ilmaisi sen erinomaisesti elokuvassa, kahden ihmisen kohtalo on täydentää toisiaan ja miten he tulevat jatkamaan tätä kamppailua ikuisesti.

Addiktioni 34/08

22/08/2008 12:36, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Gridlock: Trace (2001)

Tajunnan laajeneva virtaus vie minut pinnan alle. Suljen silmäni ja kohottaessani oikeata kättäni kasvojeni korkeudelle, tunnen kuinka sormien päät koskettavat toisiaan. Olen saanut yhteyden. Hengitän edelleenkin rauhoittavan, miltei aavan liikehdinnän tahdissa kunnes fraktaalimainen sävel sivaltaa ensimmäiset tahtinsa minuun ja riuhtaisee minut väkisin syvemmälle. Rikkoutuneen paletin uudelleen heijastettu ja koottu signaali värisee ympärilläni neljässä eri suunnassa mutta en millään pysty hahmottamaan seuraavaa liikettä. Takana, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, takana, edessä. Aina kolmen askeleen verran jäljessä ja kun yritän saada tukevaa otetta, jumahtavasta etenevä kiintopiste on jo toisaalla. Salakavalasti taustasta nouseva rahiseva ihmisääni raa'asta menneisyydestä muistuttaa valovuosilta tuntuvien alkuaikojen selvistä vaikutuksista joka päästyään taas hetkeksi aikaa etualalle kuitenkin himmenee nopeasti ja haalistuu lopulta värittömäksi eikä varmasti tee enää paluutaan. Asetelmat ovat lopullisesti käännetty pysyvämpään formaattiin ja pienen kipinän myötä viimeinkin painostava varjoisuus on muuttunut kirkkaasti palavaksi valkoiseksi valoksi. Polttava tunne pureutuu helposti ihon alle ja sydän alkaa hakkaamaan konekiväärimäisesti samalla kun ryöpyttävästi rintaan takova ääretön tahti äityy jo miltei korvia hiveleväksi meteliksi. Vastikään tapetille raahattu synkkä puoleni heräilee ja aistii samaiset värähtelyt. Haluan luoda kaaosta. Haluan ylläpitää järjestystä. Kauneus arpeutuu, rumuus uudelleenkootaan. Haluan pirstota kaiken jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda uudet alpha ja omegat. Heilun jatkuvasti veitsen terävästi kahden osapuolen muodostamalla rajalla enkä mitenkään pysty päättämään kummalle puolelle lopulta siirtyisin. Pysynkö harmonisesti värähtelevän aallon harjalla vai lähdenkö pelottomasti etenemään kohti digitaalista myrskynsilmää tietäen että saatan kadottaa itseni lopullisesti. Olen suorastaan vanki näiden pakonomaisten ajatuksien kanssa ja yrittäessäni löytää edes jonkinlaista vaihtoehtoista paluureittiä, naksahtelevasti vaihtuvat sekunnit hidastuvat entisestään ja lopulta jähmettyvät paikoilleen. On jo liian myöhäistä edes ajatella paluuta. Numerot laukaisevat toisiaan puoleensa vetävät täsmäpommitukset jotka pakon sanelemana pudottavat minut polvilleni kunnes korvissa sirisevä hiljaisuus paljastaa jälleen koko kauneuden edessäni nostaen minut taas jaloilleni. Toinen nimetön pyrkii tyynnyttäämään minut rauhallisten minuuttien ajan ja alan valmistautumaan vielä viimeiseen jäähyväiseen. Alku oli vielä hetki sitten ja nyt loppu tosiaan jo häämöttää luoden vahvistukset omasta jäljittämättömyydestään. Samaan kaliiberiin ynnätty muodoton sisar odottaa kärsivällisesti jo kaukana horisontissa mutta sitä ennen ainoastaan tosikkomainen, suoralla lähestymistavalla etenevä uusiokäytetty sähköisesti sykkivä peruspulssi onnistuu särkemään tämän itselleni luodun täydellisen immersion.

Addiktioni 32/08

07/08/2008 19:59, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Prodigy: More Music For The Jilted Generation (2008) / Experience Expanded (2008)

Tuossa alkuviikosta todettiin yhden kaverin kanssa mm. siitä miten levykokoelmansa kartuttajalle tulee joskus sellainen tilanne eteen jossa on saanut jonkun keräilykohteensa suhteen asiansa niin hyvin että jokainen julkaisu löytyy levyhyllystä. Ja jälkiseuraamuksena syntyy pakonomainen tyhjä olo ja sitä alkaa vaistomaisesti miettimään että mihin seuraavaksi pyrkisi ponnistaman tarmonsa. The Prodigyn Music For The Jilted Generation oli minulle yksi tärkeimmistä alkusysäyksistä joka käynnisti tämän intensiivisen keräilyn sillä tasolla että jokainen virallinen julkaisu on pyritty hankkimaan ja sillä tiellä edelleenkin ollaan. Siitä on tosiaan 16 vuotta kun tämä albumi julkaistiin alunperin ja kun tätä teosta kuuntelee pitkästä aikaa keskittyneesti ilman häiriötekijöitä, sitä taas suorastaan yhtyy ja vajoaa aikakauteen jolloin eri elektronisen musiikin piireistä alkoi tulla niin paljon mullistavaa musiikkia ja kieltämättä yksi näistä 90-luvun tärkeimmistä julkaisuista on juuri tämä Music For The Jilted Generation. Historiankirjat kertonevat myös että vuonna 1994 briteissä tuotiin julki Criminal Justice Bill joka hankaloitti nuorten ihmisten elämää mm. siten että jos keikoilla soitettiin musiikkia jonka volyymi ylittivät parilla desibelilla sallitut rajoitukset, poliiseilla oli täydet oikeudet pysäyttää bileet ja lähettää ihmiset koteihinsa. Artistit, promoottorit ja DJ:t tietenkin ottivat tuosta lakiehdotuksesta irti luomalla ties minkälaista siihen osoitettua kritiikinomaista tuotetta - joko kirjoittamalla manifesteja levyjen kansiin tai julkaisemalla esim. neljä minuuttia hiljaisuutta ja nimeämällä se kyseisen lain nimellä. The Prodigy vei tämän taistelun kyllä selvästi pisimmilleen Music For The Jilted Generation kanssa. Intron tyly, mustavalkoinen film noir kuvaus huonojen aikojen vyörymisesta horisontista jossa kuitenkin todetaan pientä toivoa luoden että tärkein työ viedään takaisin undergroundiin jotta se ei joutuisi väärien ihmisten käsiin. Ja sitten on tietenkin julkaisun sanoman kiteyttävä sekä Clint Mansellin luotsaaman Pop Will Eat Itselfin kanssa taottu voimientuntojen huipentuma "Their Law" jossa metallin, industrialin ja elektronisuuden peruspalaset luovat sellaisen väkevän muurinmurtajan jonka aikana suunnataan nyrkkejä vieläkin raa'emmalla tavalla kohti vallanpitäjien suuntaan ja todetaan "fuck them and their law". Levyn kansitaide jossa jähmettyneesti vääryyttä huutavat kasvot sekä kansilehdykän keskelle aseteltu maalaus (pitkätukkainen mies joka keskisormea vilauttamalla ja macheten avulla katkaisee viimeisenkin yhteyden ihmisten elämää kontrolloimaan hallitukseen) edelleenkin vahvistavat tätä albumilla tuotua sanomaa. Vaikka kyseistä kappaletta ei ole julkaistu missään vaiheessa single-formaatissa, silti siitä onnistui kehittymään yksi The Prodigyn tärkeimmistä kulmakivistä livekeikoilla ja antoi ensimmäiset sykähdykset mihin The Prodigy pystyy rajoja rikkovaa soundiaan kuljettamaan.

Onhan Music For The Jilted Generation muullakin tavalla käänteentekevä julkaisu The Prodigyn uralla. Se on yhtyeen laajimman kirjon omaava albumi jossa uuden kurinalaisen asenteen myötä albumi on myöskin paljon synkempi, vakavempi sekä kova kovaa vastaan takova - juuri sellainen jonka pelkkä tuima silmästä silmään tuijotus vie orkesterin seuraavalle levelille. Siinä ohella vilahtavat syntikoiden puristamat murtumispisteet, hard technon lävistämä suora kujanjuoksu, syvälle psykoosiin upottavat analogiset acid pyörteet, haasteellisesti vieden kuuntelijan tasaisesti pyörivästä 4/4 tahdista onnistuneesti lohkeilevaan breakbeat palettiin ja jopa hidastuen hetkeksi mielensä jumiuttavaan ja pupillien laajentavaan downtempon lämpimään syövereihin. Ja sitten listalla on ne singlenäkin julkaistut kappaleet. "No Good (Start The Dance)" on huippuunsa tuotettu ja puhtaasti tanssilattialle suunniteltu täsmäpommi joka tuntuu varsinkin näin 2000-luvun kaupallisten hengettömien tuotteiden rinnalla suorastaan pelastusköydeltä joka vie takaisin aikaan jolloin kaikki oli vielä niin uutta ja uraa uurtavaa. Unohtamatta tietenkään kitaroilla viilleltyä, huilun tehostamaa ja syntikoiden armottomasti runttaama "Voodoo People" jossa miltei drum and bassiin kohoava ja kuitenkin hakkaavasti etenevä biittipatteristo antaa viimeisen mutta voimakkaan säväyksen. Spektrin toisessa ääripäässä on The Prodigyn omilla ehdoilla työstetty "Poison" jonka hiphop sävytteinen paranoidinen tunnelma vie koko genren äärirajoille johon moni ei ole uskaltanut raahautua. Toisin sanoen aika ei ole tehnyt juuri minkäänlaisia naarmuja albumiin ja kyllähän tämä edelleenkin kuulostaa näin suorasti sanottuna helvetin mahtavalta kun asettelee mielensä vastaanottavaan taajuuteen.

Nykypäivän mittatikkuna testattuna The Prodigyn debyytti, Experience, on hyvin pitkälti nastalla seinään kiinnitetty testamentti aikakaudesta jolloin kosketinsoitin riffit sekä hassun-hauskat kimeällä äänellä toteutetut sämplet sanelivat ja leimasivat 90-luvun rave genren kuoliaaksi asti mutta toisaalta, albumi oli myös hyvin erilainen verrattuna siihen mihin singlet olivat kuuntelijaa valmistelleet. Moni singleistä oli kokenut täydellisen uudelleenmuokkauksen ja siirtyivät täysin uuteen ympäristöön Experience albumilla - The Prodigyn ensimmäisestä vinyylijulkaisusta lähtien mukana roikkunut "Everybody In The Place" oli tässä vaiheessa kokenut jo kolmannen inkarnaation tullessaan tälle albumilla ja heidän ensimmäinen hitti "Charly" sai ehkäpä sen radikaaleimman muutoksen kun sitä alettiin istuttamaan tunnistettavaan drum and bass muottiin ja tämä oli tosiaan vuonna 1992 jolloin genre alkoi saada fyysisempää olomuotoa ylleensä. Vaikkei tämä remix ole tyylipuhdas näyttö kyseisestä genrestä, siitä kuitenkin löytyvät tavaramerkiksi tunnistettavat matalalta jytisevät bassot ja perus rumpu-basso kombo. "Out Of Space" sentään oli jätetty ennalleen räiskyvästi hypähtelevänä futuristisena populaarimusiikkina jossa on kaavamaisen tapaan muistettava melodia ja yksinkertaiset, tosin sämple muodossa tarjoiltut lyriikat. Lyhyeksi jääneen breakbeat-rave-hardcore aikakauden ilmentymänä, Experience albumilla kuitenkin muhii taustalla sellaista häivähtyvää potenttiaalia. Yksi näistä oli selkeästi albumia kannatteleva, kahdeksan minuutin "Weather Experience" joka täysin erilainen mitä Liam Howlett oli tähän mennessä kirjoittanut. Moneen osaan skaalautuva - cinemaattisia piirteitä saavuttava ja eräänlaisena big beatin yhtenä prototyyppinä edustava työ jota kuitenkin aletaan puolessa välissä kaksin käsin takomaan ja hajottamaan ison kivenlohkareen kanssa ja näin ollen kiihdytetään vieläkin enemmän anteeksiantamattoon itsetuhoiseen viettiin. Tämä oli vasta pieni maistiainen miehen piilevistä kyyistä joka lopulta tarjoiltiin tarjottimen kautta petetylle sukupolvelle.

Uudelleen masteroitujen albumien lisäksi mukaan on liitetty bonus CD:t jotka keräilevät saman kotelon alle harvinaisuuksia singlen b-puolilta sekä live-vetoja jotka jälleen todistavat jossain määrin miten The Prodigy osaa vyöryttää ja liikuttaa massoja. Experience tarjoilee mm. "We Are The Ruffest" kappaleen joka tuon aikakauden yhtenä viimeisempänä työnä paketoi kaiken mahdollisen irtonaisen ennenkuulumattoman massiiviseen headfuckiin ja esim. Top Buzzin riisutun oloinen remiksaus "Weather Experiencesta" kääntää vaihteeksi kaaottisuuden takaisin järjestykseen. Music For The Jilted Generationin yksi helmistä on ehdottomasti "Rat Poison" eli "Poisonista" vieläkin pidemmälle kehitelty uudelleenmiksaus jossa tiukkasävyinen kitara riffi voitelee tämän jo miltei kadonneeksi julistetun teoksen The Prodigyn yhdeksi raskaimmaksi työksi ja kun tämä tosiaan alunperin julkaistiin vuonna 1995, siinä pakostakin aistii kuinka The Prodigy alkoi pikkuhiljaa kallistumaan tuonne elektronisesti työstettyyn punkiin päin joka lopulta huipentui vuoden 1997:n The Fat Of The Landiin jossa Keith Flint ja Maxim olivat jo iso osa orkesterin vetovoimaa. Ainoa valituksen aihe on se että "Rhythm Of Life" ei ole mukana tuossa bonus CD:llä. Oliko sitten ongelmia sämplien kanssa vai mitä mutta onneksi tätäkin tyhjää tilaa paikataan varsin onnistuneesti The Chemical Brothersin klassisella ja erittäin bassovetoisella miksauksella "Voodoo Peoplesta". Mut' kuitenkin... Kaksi juuri uudelleenjulkaistua teosta The Prodigyn värikkäästä menneisyydesta joista ainakin toinen on sellainen joka kuuluisi jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävän levyhyllyyn.

Addiktioni 31/08

01/08/2008 20:43, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Lustmord: [OTHER] (2008)

Mihinköhän me jäätiin edellisillä kerroilla? Vuosi 2006 taisi tarjota erinomaisen live-julkaisun, Lustmord Rising (06.06.06), joka pönkitti Lustmordin aseman dark ambient genressä siihen pisteeseen että kruunu ja valtikka viedään miehen mukana hautaan asti ja viime vuonna julkaistu jykevästi, miltei vanhan ajan metallisen sotakoneen kaltaisesti humiseva ja jonkin sortin mini-albumina toimiva Juggernaut antoi ensimmäiset varoittavat värähdykset tulevasta. Jos oikein pitää pinnistää muistin syövereistä, Juggernaut ei itse asiassa ollut juuri niin vakuuttava teos kuin olisin toivonut mutta onnistui lopulta kuitenkin erottumaan edukseen miehen omassa back-cataloguessa. Lustmordin levyt ovat siinä mielessä monipuolisia että kun hän tarttuu aiheiseen kuin aiheeseen, mies monikerin takaa eli Brian Williams pyrkii rakentamaan pimeyttä monesta eri näkökulmasta - oli se sitten avaruuden syvyyksissä olevien kuolevien tähtien viimeisiä hetkiä ennen lopullista sammumista, kolkosti kumisevat varjoisat käytävät helvetin syövereistä tai muuten vaan ihmismielestä raapaistuja yksinkertaisia pelkotiloja. [OTHER] jatkaa onnistuneesti tätä listaa luomalla selkeästi eläväisen ympäristön jonne ei (taaskaan) suoranaisesti haluaisi edes astua toisella jalallakaan. Albumin lähtöasetelmat antavat hyvin nopeasti sellaisen kuvan että juurikaan mikään ei ole muuttunut Lustmord universumissa - julkaisun aloittavat "Testament" ja "Element" ovat siis sitä perinteisempää Lustmordia jota mies on loihtinut äänityspöydällään ties kuinka monta vuotta mutta kuitenkin aistit alkavat vähitellen tottumaan uuteen ympäristöön ja julkaisun perimmäinen olemus alkaa pakonomaisesti selviämään kuuntelijalle. Muinainen, ajan myötä unohdettu ja puhtaasti myytiksi leimattu olento lurkkii syvällä pimeydessä joka alkaa hiljalleen esittäytymään kuuntelijalle joko laulaen matalasti kurkullaan tai päästelemällä muita epämiellyttäviä ääniä jotka vahvistavat tämän muinaisjäänteeksi luokitellun olion läsnäolon. Julkaisun eeppisin teos, 22-minuuttinen "Godeater" saa selvemmin toisenlaista lihaa luiden ympärille kun albumin kolmesta vierailevasta kitaristista eli tässä tapauksessa Toolin Adam Jones alkaa hiljalleen kampeamaan elinvoimaista säveltä koneellisesti tuotetun drone-pyörteen keskelle luodakseen tunnistettavia piirteitä tälle oudolle oliolle joka pyrkii tässä vaiheessa tunkeutumaan miltei iholle asti. Kuten Juggernaut todisti viime vuoden puolella, myös [OTHER] muuntautuu rosoisempaan formaattiin ja alkaa saada huomattavasti raskaampaa tunnelmointia ylleensä johon osallistuvat Adam Jonesin lisäksi Melvinsin King Buzzo sekä Isiksen Aaron Turner. "Dark Awakening" astuu "Godeaterin" jälkeen esiin ja tässä vaiheessa kitarat on jo selkeästi se ydin joka hallitsee suvereenisti kokonaisuutta - eräänlainen silmästä silmään tuijottelua juuri paljastuneelle kauheudelle siis. Olion puhtaasti eläimellisen puolen kutsuvaisella äänähtelyllään paljastava "Ash" ja "Of Eons" vetäytyvät taas standardiin, tiivisti pakattuun Lustmord atmosfääriin jossa käytetään mm. kelloja ja torvea minimaalisin vaikutuksin mutta kuitenkin välittäen erittäin kolkon tunnelman sisimmissään. Juggernautilla alunperin esiintynyt "Prime [Aversion]" palauttaa King Buzzon kitaroinnin myötä julkaisun takaisin tuohon raskasrakenteiseen mutta huuruisesti leviävään käsittelyyn ja lopulta "Er Ub Us" myötä kaksi tyystin erilaista kohtaamista eroavat toisistaan - kuin toisiaan magneetin kaltaisesti hylkivät parit.

Kitaran kielen lipsutus tällä albumilla herättävät väistämättä ne samat apatiat ja ajatukset esiin mitkä minulla oli Juggernautin aikoina. Toisin sanoen, homma toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja kun tässä selkeästi pyritään ratsastamaan yhden tempun varassa, se alkaa myös väsyttämään varsin nopeasti. Kun on kuullut toiselta ja kolmanneltakin taholta miten mullistavasti dark ambient virtausta osataan mielikuvituksellisesti käsitellä kitaroiden avustuksella (kuten esim. Continuumin toinen julkaisu jota pidän yhtenä hienoimmista julkaisuista tällä rintamalla), Lustmordin omat ideat kuulostavat suorastaan alkeellisilta ja liian paljon vanhoihin töihin polveutuvalta uudelleen miksaukselta. Joskus tosiaan ei riitä että tuo vain yhden uuden elementin vanhaan, mutta toimivaan kaavaan ja tämän johdosta [OTHER] lankeaa herkästi fifty-fifty julkaisuksi.