Addiktioni 39/14

Aphex Twin: Syro (2014)

Aphex Twin: SyroJaahas, siitä on tosiaan kulunut kolmetoista pitkää vuotta kun Richard D. James julkaisi edellisen kerran albumin ja joka oli vielä tuplana tarjoiltu, Drukqs. Onhan se kieltämättä aina pienimuotoisen juhlan paikka kun yksi elektronisen musiikin uraa-uurtavista tuottajista pistää uutta musiikkia ulos ja kahdeksan vuotta on vierähtänyt miehen ryöppymäisesti putkahtaneesta Analord 12" vinyyli-sarjasta joka sitten lopulta huipentui kokoelmaksi purkitetuksi muottiin nimeltään Chosen Lords. Kuluneella kesällä nettiin pulpahti ennenjulkaisematon Caustic Window albumi jolla näytti olevan jonkinmoinen rooli miehen aktivoitumisessa uuden musiikin julkaisemisen saralla. Kyllähän minä itsekin odotin kielipitkällä että mitä sieltä mahtaa tällä kertaa tulla ulos mutta se hypetyksen määrä mitä pelkästään albumin julistus sai aikaan oli aivan uskomatonta - melkein kuin messiaalinen paluu takaisin elävien kirjoihin vuosien hiljaisuuden jälkeen. Julkaisupäivästä lähtien mielipiteet ovat jakautuneet selkeästi kahteen leiriin - jaksetaan kehua vuolaasti ja kyyneleet poskilla valuen että miten Syro on miehen uran paras julkaisu ja sitten toisessa ääripäässä naureskellaan että Aphex Twinilla taitaa olla rahat loppu kun näin geneeristä materiaalia kehtaa pistää ulos. Ei sitä voi mitenkään kieltää etteikö Syro ole jännityksen ja adrenaliinin säväyttämä matka tuttuihin tekniikkoihin joihin moni ei pysty replikoimaan kuulostamatta suoralta kopiolta sekä nostalgiaa herättävää elämystä täynnä jossa yhdistyvät 90-luvun kokeilunhakuisuus, Analordin pörisevät happohyppelyt sekä Drukqsin ajan- ja paikantajun seisauttava ja miltei käsinkosketeltava pianotyö. Niin... Syro ei juurikaan ole mitenkään mieltäräjäyttävä kokemus uudella tavalla esitettyihin käsitteisiin mutta ei tässä myöskään kaivella tynnyrin pohjalta viimeisiä rippeitä. Tästä yli tunnin pituisesta näytteille panosta löytyy Aphex Twinin signeerauksin leimatut ohjelmoinnit biittikikkailussa ja kuuntelijaa muistutellaan vuolaasti analogisuuden kautta miksi hän on edelleenkin niin kova luu elektronisen musiikin piireissä. Itseasiassa tuntuu kuin tässä vasta lämmiteltäisiin koneita ja valmistaudutaan repimään muistipankkeja ja rajapintoja viimeiseen säröön asti.

Addiktioni 36/14, Part 2

Broken Note: Terminal Static (2009)

Broken Note: Terminal StaticAd Noiseam jatkaa voitokkaalla linjalla sillä Terminal Static on kolmas dubstep-julkaisu kyseisellä levymerkillä joka saa meikäläiseltä päätä nyökyttävän hyväksynnän. Ja se syy miksi tämä julkaisu toimii niin tautisen tehokkaasti johtuu siitä että Broken Note on alusta lähtien lähtenyt puskemaan tyystin omalla painollaan, ottanut samalla myös paljon raskaita vaikutteita dubista mukaansa ja muutenkin mahtipontisesti ja vääristävästi vyöryvää äänimaailmaa on lähdetty rakentamaan astetta painostavammaksi eli jo pelkästään matalien äänitaajuuksien suhteen nyt puhutaan purukaluston paikkauksia irroittavaa ja huonekaluja paikoiltaan tärisyttävää kovuuttaa tyyliin Scorn mutta biitti per minuutti politiikassa ollaan tietenkin tyystin toisenlaisessa kategoriassa. Toisin sanoen näistä biiseistä löytyy massiivisella ryminällä sitä kauan kaivattua munaa eikä olla sorruttu kopioimaan dubstepin väsymyksiin käytettyjä kaupallisia gimmickejä minkä johdosta Terminal Static kuulostaa tarkasti harkitulta ja suunnitelmallisesti toteutetulta suoritukselta purkaa ja rakentaa dubstepin perustukset täysin uusiksi ja lätkäisemällä omat tavaramerkit päälle. Terminal Static ei kuitenkaan ole läpeensä dubstepia pommittavaa materiaalia ja sitä kompensoivat rumpu-basso paalujunttausta esimerkillisesti iskostavat "Meltdown ja "Pyrotek" sekä "The Fury" joka on nimensä mukaan täynnä puhdasta raivoa ja konekiväärimäistä tulisuutta mikä lopulta onnistuu nostaamaan itsensä yhdeksi henk.kohtaiseksi suosikiksi tässä genressä. Mikä on jo itsessään hatun noston arvoinen suoritus, varsinkin kun miettii mitä drum and bass genrelle on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja minkälaisissa aallonpohjassa se edelleenkin pahimmillaan kahlaa. Loppukaneettina voisi sanoa sen että vaikka Terminal Static kerää neljä kahdentoista tuuman vinyylijulkaisua ja ynnää kolme uudelleenmiksausta saman katon alle, tuloksena on suorastaan toisiinsa hitsaantuva yhtenäisyys antaen ennenkaikkea dubstepille hiotun kasvojenkohotuksen jossa intensiivisyys on mukana uudella kerroinluvulla.

Addiktioni 36/14

Bitcrush: Collapse (2012)

Bitcrush: CollapseMinimaaliselta vaikuttava ja mustempaan spektriin siroteltu kansitaide sekä kannessa ensimmäisenä esiin nouseva sana suorastaan maalailee ennakkoon Bitcrushin (a.k.a. Mike Cadoo) kuudennen studio-albumin sisältämä teemaa. Kahdeksan vuoden aikana, evoluutiomainen matka musiikissa tämän monikerin alla on tuonut taidokkaasti alkupään iDM tarjonnassa seikkailevaa elämystä josta se on hiljalleen lähtenyt oikeiden instrumenttia kautta vyörymään kohti raskaampia vesiä kannattelevampaan muotoon. Collapse jatkaa ansiokkaasti tällä tiellä ja polkaisee itsensä kahden minuutin jälkeen todellisuudessa kunnolla käyntiin ja albumin raskassoutuisesti räiskyvässä post-rockissa kaiherteleva äänimaailma ottaa ympäristönsä jämerästi haltuunsa jossa kitarat tempoilevat ja pompottelevat liitävän mahtipontisesti ja luovat tunneskaalaltaan ehdottomasti Bitcrushin parhaimmasta päästä olevaa materiaalia. Tiukasti otteessaan ja jokaisessa elektronisesti tuotetussa hiljaisemmassakin hetkessään tutkisteleva albumi osaa yltiöpäisesti täyttää jokaisen pienen nyanssin ja huokosen rakentaen melankolisesti kaikuvan tilan kunnes taas lähdetään syöksyvän päättävästi tutkimaan tyhjyyden syvempiä salaisuuksia isompaa jyskettä tuottavan kaaoksen kera. On siis suorastaan helpottavaa löytää albumin päätteeksi itsensä sellaisesta olotilasta jossa tietty artisti on saavuttanut henkilökohtaisesti toivotun pisteen. Tarkoitan tuolla toteamuksella että Collapse on juurikin sen sortin julkaisu jota itse odotin In Distancen jälkeen. Energinen, miltei anteeksiantamattoman graniitin kova mutta kuitenkin tunnetta täynnä oleva josta erityisesti huokuu elämästä kumpuavat haavoittavuudet. Julkaisu on siis lunastanut kaikki odotukset ja täydellisesti 50 minuuttiin käärittynä Collapse on yksinkertaisesti todettuna Mike Cadoon yksi huikeimmista suorituksista eläväisemmän musiikin saralla.